Samaan aikaan eräässä mahdollisessa maailmassa

Jutta ja Paavo löysivät viime viikolla itsensä kahdestaan metsästä jonne Jyrki oli heidät autostaan heittänyt räiskyvän riidan päätteeksi. Ensi järkytyksestään toivuttuaan (ja kun Jutta oli hukannut alun perin matkassa olleen Eeron jonnekin), he olivat hyväksyneet tilanteen, tehneet nuotion ja yrittivät nyt tehdä olonsa mukavaksi. Siinä he nyt istuivat lämmittelemässä käsiään ja pohtimassa viime päivien tapahtumia. ”Mä luulen ettei Jyrki ikinä oikeasti välittänyt musta.” analysoi Paavo.
”Voi olla. Mä luulen että se ei ole vieläkään päässyt ihan yli Marista.” sanoi Jutta.
”Jotenkin musta tuntuu että nää hommat olis yksinkertaisempia, jos meitä olisi vähemmän.”
”No niinpä!”
”Mut ei se tarkoita ettenkö mä voisi vielä antaa Jyrkille tilaisuutta.” Paavo tunnusti lopulta.
”Mutta vain jos se tulee pyytämään tosi kauniisti.”
”Mä odotan vähintään tulipunaisia ruusuja.” Jutta sanoi niskojaan nakellen ja kohensi tulta niin että kipunat sinkoilivat.

Vähän ajan päästä metsästä kuului rapinaa. Mitä nyt taas? Paavo ponkaisi pystyyn, valmiina mihin vain. Pian metsästä astui esiin vihreään maastopukuun sonnustautunut Kaino-Anni, jolla oli vieläkin traumoja menneisyyden kolmiodraamasta Jyrkin ja Marin kanssa.
”Moi… tota mä oon oikeestaan halunnu koko ajan sanoo teille et mä oon mieluummin teidän kaa kun Jyrkin ja Päivin ja Stefanin kaa.”
”No sulla sit kesti vähän päättää.”, sanoi Jutta.
”No sori hei. Mut mä toin teille kahvia ja taikinaa tikkupullia varten.”, Kaino-Anni sanoi.
”No jos sulla pullaa on…” , Jutta sanoi. ”Niin menneet on menneitä, hei.”, täydensi Paavo. ”Meille voi tulla täällä vielä ihan kivaa.”
”Mm. Mä oon kuullut että näissä metsissä liikkuu se Timo-karhu.”, Jutta sanoi ja kohensi tulta. Etelä-Suomen valoisa ilta alkoi jo kääntyä hämärään.
”Aaargh! Mä en voi sietää Timo-karhua!”, huudahti Anni.
”No ei se varmaan oo missään lähellä. Mä en usko että se tykkää mustakaan. Ja sillä on sitä paitsi kuulemma iso liuta pentuja huollettavana nykyään.” , lohdutti Paavo.
”Tsih hih.”

Päästyään eroon niistä raivostuttavista punavihreistä Jyrki nautti hetken autoonsa laskeutuneesta hiljaisuudesta. Moottori kehräsi, ja Jyrki huomasi puristaneensa rattia rystyset valkoisena. Nyt oli hetki aikaa rentoutua ja kuunnella hiljaisuutta jonka rikkoi vain Päivin ja Stefanin hiljainen ”Jees jees” viserrys takapenkillä. Kun päästiin isolle tielle, jokin alkoi kuitenkin häiritsemään. Autossa oli liian hiljaista. ”Hei, meidän pitää ottaa tänne lisää porukkaa.”, Jyrki sanoi takapenkille, josta Päivin ja Stefanin pieniä hahmoja tuskin erotti.
”Jees, jees!”, he lauloivat.
”Miten olisi Mari? Mari on kyllä jotenkin so last season, kun Juttaan vertaa, mutta toisaalta mä tulin sen kanssa toimeen.” , Eikö tärkeintä sittenkin ollut, että ihmisen kanssa tuli toimeen? Sitä hän oli viime aikoina miettinyt paljon.
”Jees, jees!”, lauloivat Päivi ja Stefan.
”Vai pitäiskö mun vielä mennä etsimään Timoa metsästä?”
”Jees, jees!”, lauloivat Päivi ja Stefan. Sitten autoon laskeutui hiljaisuus hyvin pitkäksi toviksi.
”Ei helvetti, ei tästä tuu nyt yhtään mitään!”, Jyrki tulistui ja kurvasi komean u-käännöksen.

”Mua ihan oikeasti pelottaa vähän. Olla samassa metsässä karhun kanssa.” , tunnusti Kaino-Anni.
”Ääh, ei se Timo mitään tee. Ei se oikeesti oo niin vaarallinen kun miltä se näyttää.”, Paavo rohkaisi, ja yritti olla ajattelematta: ”paitsi jos se vie meiltä Jyrkin”.
Jutta mulkaisi Paavoa. “Noin me kaikki ajateltiin vielä puoli vuotta sitten.”, hän ajatteli mutta ei sanonut mitään. Ei tarvinnut.
Oli jo pimeä, ja metsästä kuului taas rytinää.
”Hei mä täällä vaan olen. Mä…tota…mä haluaisin vielä yrittää.” Jyrki astui nuotion valoon.
Paavo nosti kulmaansa kysyvästi. “No hei, mä tiedän että me kaikki tehtiin virheitä ekalla kierroksella. Ja mä ehkä olin vähän äkkipikainen. Enkä mä heti osannut päättää, pidänkö mä edes teistä. Mut ihan oikeesti...me tarvitaan toisiamme. Me kuulutaan yhteen. Ette voi väittää ettei teil ois ollut yhtään ikävä mua.” Jyrki hymyili vastustamattominta poikamaista hymyään.
”Onks sulla tikkupullaa?”, kysyi Jutta haastavasti.
”Ei…ei mul kyl oo. Mut mul ois kivennäisvettä ja voileipiä. Valtion piikkiin. Ja mä voisin viedä teidät takasin kotiin.” , Jyrki virnisti, ja niin kaikki oli anteeksi annettu, ainakin hetkeksi. Kaino-Anni, Paavo ja Jutta kiipesivät Jyrkin auton takapenkille. Ja vaikka väittely siitä kenen takapuoli vie eniten tilaa, käynnistyikin heti, Jyrki huomasi että se kuulosti jotenkin kodikkaalta. Oikealta. Tai ehkä ihan vähän myös vasemmalta.

 ”Meidän täytyy puhua asioista.”, Jyrki sanoi takapenkillä istuvalle kolmikolle. ”Siis oikeasti puhua. Jos me meinataan saada tää meidän juttu toimimaan, meillä on oltava yhteisiä...visioita. Tsydeemeitä.”
”Niin.” Oli sanomattakin selvää, että kukaan ei olisi halunnut puhua asioista, mutta yhtä selvää oli että ilman puhumista ei nyt selvittäisi.
“Sä et taida vieläkään olla jalkapallomiehiä?”, yritti Paavo.
”Mites se sun ja Timon juttu?” kysyi Kaino-Anni Jyrkiltä epäluuloisesti (kaikkihan muistavat viime jaksosta että Kaino-Anni ja Timo olivat verivihollisia jotka eivät samoihin juhliin mahtuneet. Paitsi jos etkot olivat erityisen kosteat.)
”Siitä ei tullut mitään. Mä tajusin, että kyl tää meidän kuuden kopla on se millä täytyy yrittää.”, Jyrki sanoi.
”Jees, jees!”, visersivät Päivi ja Stefan, hiukan alavireiseen sävyyn.
”Mäkin voin ehkä tehdä kompromissin. Korkeintaan kaksi.”, Jyrki sanoi.
”Mulle yks ja sulle yks!”, sanoi Paavo Jutalle. Jyrki toivoi, ettei kumpikaan huomannut hänen raskasta huokaustaan. Toimeentuleminen. Oliko ihan pakko?
”Mäkin voisin haluta jotain.”, sanoi Kaino-Anni ja katsoi vuoron perään Juttaan ja Jyrkiin. Tämä oli niin vaikeaa. Jyrkin teki mieli iskeä päänsä rattiin. Tällaisiinko tilanteisiin yhteiskunta myönsi sitä toimeentulotukea? Eikös se ollut se tuki minkä saajat käyttivät ryyppäämiseen? Jyrki arveli vihdoinkin, välähdyksenomaisesti, ymmärtävänsä vasemmistoa.

Toisaalla Mari, joka oli salaa toivonut voivansa vielä saada Jyrkin omakseen, luopui toiveistaan arvokkaasti. ”On kuin olisi tippunut matolta lattialle.”, hän totesi ystävilleen. Mutta ystävät ymmärsivät, että se matto oli ollut punainen ja sen toisessa päässä oli ollut hieno musta Audi. Iloisen seurueen loitotessa yön pimeyteen hän katsoi ympärilleen. Timo? Olisiko hänellä sittenkin parempi Timon kainalossa? Mitä hänen vanha ystävänsä Kaino-Anni siitä ajattelisi? Vai olivatko he ystäviä olleetkaan? Hetken aikaa kaikki oli näyttänyt selkeältä, mutta nyt Jyrkillä oli taas uudet kuviot.

Samaan aikaan Kaino-Anni katseli Paavon ja Jutan välissä Jyrkin mökkitien maisemia mietteliäänä.
Hetken aikaa kaikki oli näyttänyt jotenkin selkeältä, mutta nyt Jyrki oli takaisin kuvioissa. Ja Paavo ja Jutta. Ehkäpä Marin kanssa voisi silti vielä vähän lämmitellä ystävyyttä. Paitsi jos Mari alkaisi oleen sen Timon kanssa.

”Ja jos tää ei toimi, mä tulen kuskin paikalle!” sanoi Jutta…

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments