Muuttuva yksinkertaisuus

Kaikkihan me tunnemme jonkun Entisen Hipin. Sen tytön tai pojan joka piti koulussa esitelmiä veganismista ja liimaili koulun vessoihin turkistarhauksen vastaisia tarroja. Sen joka osti kaikki vaatteensa kirpputorilta, dyykkasi ylpeästi ja saapui liftikyydillä kaikkialle minne ei jaksanut lähteä äidin vanhalla pyörällä. Hän jäi mieleen ja katosi elämästä vuosikausiksi, kunnes eräänä päivänä tajusimme että marketissa kärryjä työntävässä naisessa tai työkuvioissa tavatussa miehessä oli jotakin tuttua. Jotakin, jota ei sittenkään heti osannut yhdistää oikein. Sitten päässä klikkaa ja sanomme ”Ai hei! Etkös sinä olekin se Entinen Hippi?” Usein Entisen Hipin kasvoilla häivähtää vaivaantunut ilme. Hän on nyt toisen maailman asukas. Sellaisen, jossa ajetaan mukavalla autolla sillä ”onhan se lapsiperheessä välttämättömyys” keltatiiliseen rivitalokotiin. Nyt pukeudutaan solmioon ja laadukkaaseen jakkuun ”koska sellaiset ovat työelämän säännöt.” Ja todetaan, että vaikka hippeily oli aikansa ihan hyvä juttu, Oikea Elämä kasvattaa siitäkin vaiheesta yli.

Tässä vaiheessa me Ikihipit mietimme, mikä meni pieleen. Oliko vika selkärangan puutteessa ja siinä että piittaamattoman elämän helppous ja ylellisyydet osoittautuivat lopulta liian suuriksi houkutuksiksi? Oliko tämä ihminen sittenkään oikea hippi, vaiko vain teinikapinallinen joka keksi näpsän keinon ylevöittää opiskelijaelämään pakostakin kuuluva kituuttaminen? Väsyikö hän siihen kun huomasi että kaikesta aatteen palosta huolimatta maailma ei oikein ottanut muuttuakseen?
Vai oliko kyse ainakin osittain siitä että tämä ihminen ymmärsi eettisyyden vähän liian käytännöllisesti, konkreettisina tekoina ja Oikeana Elämäntapana, junana jossa voi porskuttaa tai josta voi tippua pois. Käytännöllisyyttä ja konkretiaa rakastavassa ympäristökeskustelussa on loppujen lopuksi puhuttu aika vähän siitä että jotta yksinkertaisuus toimisi, sen on paitsi sovelluttava erilaisille ihmisille, myös muututtava elämän varrella. Keskipisteenä on oltava nimenomaan abstraktin idean, josta ajan myötä kuoritaan esiin uusia puolia. Käytännönläheisyys on päivän sana, mutta se ei aina ole kovin kestävää näin häilyväisillä olennoilla.

Se vihreän elämäntavan versio mikä sopi loistavasti bilettävälle ja pienituloiselle opiskelijalle, harvemmin sopii kolmen lapsen vanhemmalle jonka pitää miettiä asuntolainan maksua ja työelämän vaatimuksia. Me kaikki kasvamme, vanhenemme ja elämme, ja samalla muuttuvat ne resurssit joiden avulla voimme elää vihreitä unelmiamme. Jos hahmottaa kohtuullisuuden vain tiettyinä konkreettisina tekoina, voi olla vaikeaa löytää uusia tulkintoja kohtuullistamisen ideasta silloin kun tarve olisi. Kohtuullistamisesta tulee silloin vain yksi vaihe elämässä. Parempi toki sekin kuin ei mitään, mutta parasta olisi harjoittaa sen verran kohtuullisuuden idean pohtimista että oppii näkemään, miten sitä voi soveltaa muuttuvassa elämässä. Kaikissa elämäntilanteissa ei ehkä voi tavoitella samanlaista rentoa ja sitoumuksetonta hippielämää, mutta joka tilanteessa voi tehdä parhaansa ja pyrkiä parempaan. Eteenpäin ne muurahaisetkin menevät, vaikka niillä on pienet jalat.

Minäkään en enää asu pienessä kaupunkilaisyksiössä. Nyt kasvatan omenapuita ja viljelen kasvimaata. En enää käy mielenosoituksissa muutaman kuukauden välein, mutta sen sijaan minut löytää joskus kokouspöydän takaa yrittämässä pitää pienten puolta ja kirjoittamasta ahkerasti. Jotkut vanhoista houkutuksista ovat muuttuneet vähemmän houkutteleviksi, mutta uusia on tullut tilalle. Tarina jatkuu. 

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments