Lisää hartaita mietteitä

Viime vuonna kirjoitin hiukan siitä, miten katsomusneutraalius on hyvä ihanne yhteiskunnalle, mutta yksilöille paremmin sopiva ihanne on hartaus. Lukiessani loman aikana ilmestynyttä YLEn uutista suomenuskoisten järjestäytymishankkeesta, ajatus palasi mieleeni. Muuten hyvässä ja asiallisessa uutisessa korostettiin muodikkaasti, miten jutussa haastatellut suomenuskoiset eivät vaikuta yhtään kiihkoilijoilta vaan pikemminkin tapapakanoilta. Juuri tämäntyyppisiä ongelmia tarkoitan kun sanon että -kieltämättä paradoksaalisesti- suomenuskosta on vaikea puhua suomeksi, sillä se miten kulttuurissamme ja kielessämme tänä päivänä ymmärretään uskonto yleensä on voimakkaasti monoteistisen ajattelun ja kulttuurin alimääräämää. Silloinkin kun -ammattitaitoisen toimittajan tavoin- pyritään käyttämään neutraaleja käsitteitä, väärinymmärryksiä syntyy helposti koska lähemmin tarkasteltuna huomataan että neutraalit käsitteemmekään eivät ole aidosti katsomusneutraaleja vaan ainoastaan käsitteitä jotka eivät ole selkeästi leimaavia tai vähätteleviä. Yksi, joskin hyvä ja tarttumisen arvoinen esimerkki on uskonnollisuuden käsittely maallistunut uskonnollisuus/fanaattinen hihhulointi- dikotomian kautta. Todellisuudessa valtavirrasta poikkeavan uskonnollisuuden, kuten suomenuskon sellaisena kuin minä sen ymmärrän, käsittely tällaisen käsitteistön avulla onnistuu huonosti.

Tapauskonnollisuus-fanaattisuusolettaman kyseenalaistamisessa on kuitenkin se hauskuus, että pohdinta saattaa sopia hiukan yleisemminkin ajatuksenruuaksi. Aloitetaan tuttuun tapaan käsitteiden määrittelystä. Tapauskovaisuus, siis se ettei ota uskontoaan vakavasti vaan noukkii siitä elämäänsä vain hienoimmat rituaalit, on siis ihanne, ja sen vaihtoehtona on kiiluvasilmäinen fanatismi. Fanaatikko on itserakkauden huippu jonka silmissä koko maailma erää erheessä ja paheessa ja kaipaa pikaista käännyttämistä. Fanaatikko ei suostu kuuntelemaan kritiikkiä. Sekä tapauskovaiselle että fanaatikolle uskonnossa ovat keskeistä suorittaminen ja dogmit. Näin pakanallisesta näkökulmasta katsottuna näyttää sille ettei kumpikaan suhtautuminen jätä tilaa henkilökohtaisille uskonnollisille elämyksille. Tapauskovaiselle uskonnollisuus on perinteitä ja rituaaleja joista puuttuu pyhän kokemus. Fanaatikko taas on pohjimmiltaan oma jumalansa: hänellä on "uskonnollisia kokemuksia" vaikka muille jakaa, mutta jostakin syystä ne ovat täsmälleen sellaisia kuin hän haluaa. Fanaatikon   jumala kyllä puhuu kuin papupata, mutta jostakin syystä on vaikea erottaa kumpi on äänessä, fanaatikko vai hänen jumalansa. Niinpä fanaatikko onkin ikuisesti väärinymmärretty, sillä Ulkomaailmassa kaikki näkevät vain vaahtoavan ihmisen eivätkä vilaustakaan jumalan lukuisista ennusmerkeistä ja ihmeteoista. Tapauskovainen uskoo vähän sinne päin ja on laiska harjoittamaan uskontoa muutoin kuin silloin kun kaipaa hienoja puitteita elämänsä riiteille, fanaatikolla taas keittää pahasti yli. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei vaikuta minusta kiitettävältä tavalta suhtautua omaan katsomukseen (puhun katsomuksesta enkä uskonnosta, sillä pohdintani soveltuvat myös ateisteille).  Ehdotankin, että tapauskovaisuuden ja fanaattisuuden vaihtoehtona voisi olla hartaus.

Millainen on harras ihminen? Hartaus ei ensiksikään sijaitse kuin osittain keskivälissä suorittamisen ja oikein uskomisen akselilla, vaikka hartaalla ihmisellä uskonnon harjoittaminen onkin tasapainoisessa suhteessa muihin elämänalueisiin. Hän on ihminen joka elää rauhassa katsomuksensa kanssa. Hän ei häpeä eikä häpeile uskomuksiaan tai tapojaan, ja siksi hän ei puhu katsomuksestaan vähättelevästi tai häpeilevästi. Harras ihminen käyttää katsomuksensa symboleita arvokkaasti ja terveen ylpeänä. Toisaalta hän ei yritä suojata maailmankuvaansa esimerkiksi välttelemällä toisin ajattelevien seuraa tai kirjoituksia, vaan on valmis ottamaan esitetyn kritiikin vakavasti ja tarpeen tullen muuttamaan mielipiteitään. Hän suhtautuu katsomukseensa analyyttisesti, mutta toisaalta hän ei myöskään ole uskontoshoppailija joka noukkii sieltä täältä parhaita paloja- voisi kenties sanoa ettei harras ihminen pyri hyvään fiilikseen ja kokemukseen vaan tavoittelee syvempää ymmärrystä ja luonteen kehittymistä. Hän ei mieti, saako uskonnon harjoittamiselta tarpeeksi vaivannäköön ja rahanmenoon nähden, vaan pohtii mikä on hyvää ja pyrkii siihen parhaansa mukaan. Hän on valmis sekä oppimaan että opettamaan, mutta ensisijaisesti kuitenkin oppimaan. Opettaminen on hänelle tiedon jakamista johon ei sisälly muiden kouluttamista ja itsensä jalustalle nostamista. Harras ihminen on myös rauhassa tietonsa vähäisyyden ja epätäydellisyyden kanssa, ja siksi hän ei myöskään ole innokas käännyttämään muita. Miksi muiden pitäisi omaksua hänen puutteelliset käsityksensä? Hän toimittaa katsomukseensa kuuluvat juhlat ja rituaalit säännöllisesti, koska havaitsee niiden olevan hyviä asioita joiden tulisi olla olemassa. Samalla hän tietää, että juhlat, kokoontumiset ja muu uskonnon harjoittaminen ovat ennen kaikkea harjoittajaa itseään varten, eivät seremonioita jotka pitää syystä tai toisesta suorittaa. Harras ihminen ei myöskään mieti, mitkä ovat hänelle pakollisia uskonnollisia velvoitteita tai sitä mitkä ovat minimivaatimuksia, vaan sitä mikä on kiitettävää ja parasta mihin hän itse pystyy. Hän ei myöskään huolehdi siitä mitä toisuskoiset mahtavat hänestä ajatella vaan ainoastaan siitä että onnistuu toimimaan viisaasti.

Hartaus on harvinainen hyve. Maallistunut sotkee sen helposti kiihkoiluun, sillä kiihkoilijakin käyttää uskonnollisia symboleita eikä häpeä tuoda esiin katsomustaan. Fanaatikon silmissä harras ihminen kuitenkin on selkärangaton vätys joka lepsuilee sekä ajatuksin että teoin eikä edes reippaasti tuomitse toisin ajattelevia. Maassamme, jossa uskonto on pitkään ollut ennen kaikkea politiikan, vallankäytön ja nationalistisen agendan väline, ajatuksesta hartaudesta henkilökohtaisena hyveenä on tullut vieras. Voi vain toivoa, että maassamme on vielä tilaa hartaudelle ja siihen pyrkiville ihmisille. Ehkäpä sitä edistää, jos yritämme välillä puhua myös asioista joista on niin vaikea puhua. Ehkäpä Wittgenstein on oikeassa ja onnistumme venyttämään maailman rajoja jos onnistumme venyttämään kielen rajoja. Ainakin itse taidan haluta kehittyä hartaampaan suuntaan –en tapasuomenuskoiseksi jolla hannunvaakuna on unohtunut kaulaan ja joka viettää juhlat siksi että pakanoilla on parhaat kemut, enkä kiiluvasilmäiseksi fanaatikoksi joka on täysin unohtanut että totuus maailmasta on monimutkaisuus ja -muotoisuus, ja ettei viisainkaan ihminen lopulta tiedä vielä kovin paljoa vuonna 2011. Vaan hartaaksi. Valitettavasti, taitaa olla niin että tekemistä on vielä paljon, ainakin päätellen siitä että tehtävälistani kärjessä ei komeile mitään pienempää kuin uskonnollisista teoista tärkein eli säännöllisen uhraamisen muistaminen...

posted under |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments