Carpo rutila!

Viime päivinä olen käynyt Isossa Kaupungissa, siivoillut taloon tulleita mainoksia ja muistanut taas, millaisessa negatiivisuuden tulvassa tässä eletään. Ei riitä, että kulttuurimme kannustaa jatkuvaan virheiden etsimiseen ja suorittamiseen, olipa kyse sitten työstä tai vapaa-ajan projekteista. Ei riitä, että mainokset suoltavat pinnallista kuvastoa joka tarjoilee illuusiota tavoiteltavasta elämästä mutta on silti sataprosenttista lavastetta. Itsensä voittaminen ja tyytyväisyys tuntuvat olevan täysin out. Olipa sitten kyse leivän leipomisesta, puutarhan hoidosta tai jopa kauneudenhoidon kaltaisesta asiasta jossa suuren osan lopputuloksesta ovat määränneet geenit, ainoa oikea vertailukohde ovat ammattilaiset. Kaikki tietävät että onnea ei saada lahjaksi eikä se tule omia aikojaan, vaan että hyvä elämä saavutetaan kun on ensin suoritettu hirmuisesti ja virheettömästi. Ei olekaan minkäänlainen ihme, että on aivan sosiaalisesti hyväksyttävää tunnustaa, että ei osaa eikä enää viitsi opetellakaan, että luovuttaa. Tästä taas on vain pieni askel välinpitämättömyyteen. Miksi vaivautua, kun tekemiseni kuitenkin ovat vain piperrystä ja puuhastelua? Kaupallinen kulttuuri kylvettää meitä vaivoin piilotetun negatiivisuuden tulvassa. Tyytymätön ostaa ja kuluttaa, laiska ja toistaitoinen hankkii valmista, itsekriittinen antautuu palveltavaksi ja tekee itsestään päättymättömän rakennusprojektin joka nielee kaikki ne resurssit joista tyytyväinen olisi saanut jaettua jo monelle tarvitsevalle. Siksi ajattelen, että kestävän ympäristösuhteen alku ei ole reippaassa kieltäymyksessä ja käyttäytymisen muutoksessa vaan paljon syvällisemmässä muutoksessa: siinä että kyseenalaistamme negatiivisuuden oikeutuksen.

Sunnuntaisessa filmissä Jules Dervais kertoo hermojensa menneen lopullisesti kun geenimuunneltu ruoka saapui Yhdysvaltain markkinoille. Hän tarttui lapioonsa, meidän kaikkien iloksi ja inspiraatioksi. Mutta Los Angelesin alueen asukkaiden ylivoimainen enemmistö, joka oletettavasti kohtasi saman ongelman ja jolla oli suunnilleen samat mahdollisuudet,  ei tehnyt yhtään mitään. Vähemmistö jaksoi tehdä hiukan: ”huolestua” tai muuttaa ruokailutottumuksiaan. Missä vaiheessa Dervaisista tuli poikkeuksellinen ihminen? Siinä vaiheessa kun hän tarttui lapioonsa ja sanoi ”Tämä ei miellytä minua, siis minun on aika pistää toimeksi.” Tämä on tavattoman surullinen ajatus: että uskosta itseensä on tullut yksi niukimmista luonnonvaroista. Itseensä ja kehityskelpoisuuteensa uskova ihminen saa yksinkin aikaan paljon. Mitä, jos kokonaisen suurkaupungin tai valtion yli olisi pyyhkäissyt itseluottamuksen aalto?

Kun pienissä asioissa sanomme itsellemme kerta toisensa jälkeen ”en minä osaa”, ”ei tästä mitään tule”, ”näyttääpä surkealta”, ”tämä on säälittävää, kun vertaa”…, käy täsmälleen niin kuin jo suuri Aristoteles havaitsi (ja moderni psykologia on vahvistanut): meistä tulee negatiivisia, passiivisia, kyynisiä ihmisiä jotka ajelehtivat omassa elämässään ja kykenevät vain vaivoin reagoimaan suurimpiin ongelmiin. Kun ei edes yritä, sormien välitse alkaa valua paitsi aidosti toivottomia asioita, myös paljon sellaista jolle olisi oikeasti jotakin mahtanut. Alamme vaieta tilanteissa joissa puhumisella olisikin ollut merkitystä, ja menemme tylsämielisen enemmistön mukaan silloinkin kun vähemmistöstä äläköimisestä olisi ollut jotakin hyötyä. Unohdamme, että täydellisen menestyksen lisäksi jaossa on yleensä myös hyviä lohdutuspalkintoja, ja sen sijaan alamme kuvitella että olemme oraakkeleita joilla on täydellinen tieto tulevasta. Kuinkas monta valoisasta tulevaisuudesta ja suurten ongelmien ratkaisusta omin voimin saarnannutta profeettaa maailmanhistoria onkaan tuntenut? Entä kuinka monta ennustajaa joiden ennustukset olisivat luotettavasti ja selkeästi osuneet oikeaan? Aivan. En minäkään muista. Kadotamme historiallisuutemme, ja sen mukana ymmärryksen sitä että jokaisella on mahdollisuus yrittää muovata tulevaisuutta. Koska negatiivisuus on yleisesti ottaen rasittava tapa reagoida havaittuihin uhkiin, seuraava tavallaan johdonmukainen askel negatiivisten ajatusten hellimisestä on lakata havaitsemasta ja ajattelemasta, kääntää katse omaan napaan ja täyttää pää viihdehötöllä. Kun ei yksi ihminen kuitenkaan mahda tälle mitään. Älkää kauhistelko ihmisiä jotka amputoivat huvikseen sormiaan. Se ihmisrotu on ollut täällä jo kauan, enemmistö heistä vain aloittaa aivoista. On hämmästyttävää, että ihmiset jotka palvovat ruumistaan antaumuksella, amputoivat aivojaan kielteisyydellä ja latistavilla ajatuksilla.

Carpo rutila! Tartu lapioon! Ehkäpä kaikki ei riipukaan tiedostavuudesta tai valistuksesta, vaan siitä että ihmisessä on jäljellä ripaus optimismia ja uskoa itseensä sen verran että uskaltaa yrittää ja välittää. On uskallettava investoida aikaansa, vaivaansa ja kiintymystään epävarmoihin yrityksiin joiden onnistumisen mahdollisuudet ovat selkeästi pakkasen puolella. Latistavassa kulttuurissa negatiivisuus on usein hienovaraista ja kätketty auttamisen, välittämisen tai järkevyyden verhojen alle. Negativisti kertoo sinulle että hänellä olisi myydä sinulle onnen siemeniä. Ei tietenkään sillä etteikö sinulla olisi niitä jo omasta takaa. Sen saat päätellä ihan itse. Hän on se joka sanoo ”Itse tekeminen on niin vaivalloista. Nykyään meillä on koneet ja teolliset tuotteet, eikä vastuuta tarvitse kantaa kuin rahan tekemisestä.” Näin  opimme kritisoimaan itseämme jo kauan ennen kuin muut sen tekisivät. Kuvittelemme helpottavamme elämää, emmekä huomaakaan itseluottamuksen murentuvan samassa määrin. Epärakentava kritiikki tuhoaa ensin yksilön yritteliäisyyden, ja sitten se lähtee tuhoamaan koko maailmaa.

Siksi on tärkeää olla varovainen sen suhteen, millaisia viestejä suostuu ottamaan vastaan. Onko velvollisuuteni ruoskia itseäni ja ottaa vastaan epärakentavaa kritiikkiä jatkuvalla syötöllä? Pitääkö minun jatkuvasti vertailla itseäni muihin ja mitata jatkuvasti sitä kertovatko pienet tekoni minun olevan läpeensä Hyvä tai Huono ihminen? (Toivottavasti ei kumpaakaan. Molempiin lopputuloksiin päätyneet ovat havaintojeni mukaan varsin rasittavia ihmisiä…) Kaikki ajattelemista muistuttava puuhastelu ei ole hyvästä. Usein on yksinkertaisempaa ja onnellisempaa vain tarttua siihen lapioon ja katsoa mitä tapahtuu. 

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments