Tarina rakkaudesta, toinen väkivallasta

Kuninkaallisten häiden jälkipyykkiä on pesty. Jos lehdistöä on uskominen, häät olivat valtaviin kulisseihin taitavasti rakennettu näytelmä jossa naisvieraat kilpailivat verissäpäin parhaan pukeutujan tittelistä ja morsian pukunsa salassapidosta, morsiusneidon takapuoli oli julkista riistaa ja ilmassa oli suuren kulutusjuhlan tuntua. Rakkaudesta, avioliiton merkityksestä, kahden ihmisen tärkeää päivää juhlimaan kokoontuneiden omaisten ja ystävien ilosta on kirjoitettu sitäkin vähemmän. Analyysille ja kritiikille on riittänyt kilometrikaupalla tilaa, kun taas puhe rakkaudesta on ollut lyhyttä ja pikaista. Ettei kukaan erehtyisi ajattelemaan että on hömpälle altis.
Eilen uutisiin sitten lävähti tieto Osama bin Ladenin kuolemasta. Heti sen perään alkoi tulla tietoja siitä miten sivistyneet läntiset ihmiset juhlivat ja iloitsivat tapahtuneesta. Vuonna 2001 Länsi kauhisteli uutiskuvia joissa takapajuisissa idän maissa juhlittiin terroritekoja. Vuonna 2011 täällä tanssitaan väkivaltaisesti kuolleen ihmisen haudalla, eikä se vaikuta moraaliseen ylivertaisuuteemme laisinkaan. Sanotaan että uusi lehti on kääntynyt. Niin, mutta mikä olikaan se kirja?

Väkivalta ei ole voitto, vaan epäonnistuminen. Rauhantahtoiset ihmiset ja kansat –joita Länsi väittää edustavansa- turvautuvat väkivaltaan vasta kun parempia vaihtoehtoja ei ole näkyvillä. Näin ainakin sanotaan. Osama bin Laden oli väkivaltainen mies joka inspiroi monia muita hirmutekoihin. Hänen syykseen voidaan lukea suunnaton määrä tuhoa, pelkoa ja kuolemaa. Toisaalta, pahan personointi on nopea ja tehokas tapa sokeutua sille pahalle joka syntyy itsessä. Vihollisen määritteleminen pahaksi oikeuttaa vihan, kostonhimon, julmuuden ja niistä nousevat teot. Meidän verenhimomme ei ole minkäänlainen ongelma niin kauan kuin voimme osoittaa sille aiheuttajan. Taantuminen moraalisesta valitsijasta olosuhteisiin reagoivaksi automaatiksi ei ole tämän ajattelutavan mukaan mikään ongelma.

Oikea tapa lopettaa väkivallan kierre ei ole tappaa kaikkia vihollisia, vaan päästä tilanteeseen jossa aseet voidaan laskea ja vihollisuudet lopettaa. Sotilaallisella voitolla voidaan saavuttaa tila jossa väkivalta on nujerrettu, mutta silloin ollaan vielä kaukana rauhasta. Rauhan syntyminen vaatii rauhan tekoja. Jos Ne olivat takapajuisia, miksi me emme opettaneet? Jos Ne olivat vihaisia, olivatko Ne sitä ihan syyttä suotta vai onko mahdollista että jossakin läntinen sivilisaatio on toiminut väärin ja epäoikeudenmukaisesti? Osama bin Laden kuoli, ja sillä on hintanaan muutakin kuin lisääntynyt terrori-iskujen uhka. Kuolemassaan tämä väkivaltainen mies ruokki lukemattomien tavallisten ihmisten kostonhimoa, verenjanoa ja rakkautta väkivaltaan, täsmälleen niitä tuhoisia voimia joita kaikki hyvät ihmiset olivat vastustavinaan.Osama on kuollut, mutta onko maailma yhtään sen väkivallattomampi paikka? Kuinka paljon ihmisiä on tapettava, jos tahtoo vapauttaa maailman terrorismista tappamalla jokaikisen potentiaalisen terroristin? Kun se kaikki tappaminen on tehty, mitä on jäljellä sankarin hyvyydestä?

Sivilisaatiossamme suhtaudutaan häihin ja niiden edustamaan rakkauden spektaakkelin, tilastojen ja kyynisen besserwisserismin keinoin. Mistä johtuu että täällä kiemurrellaan niin kovasti tilanteissa joissa voisi nähdä jotakin kaunista? Mikä kauneudessa pelottaa niin hirveästi? Mikä todellisessa rakkaudessa? Länsimailla on pitkät perinteet romanttisen rakkauden ankaran kontrollin alalla. Nykyään kontrollin keinoina käytetään lakien ja pakkokeinojen sijasta vähättelyä, naurettavaksi tekemistä ja trivialisoimista. Ei Catherinen ja Williaminkaan rakkaus ole välttämättä todellista- brittien kuningashuoneessa on ollut niin paljon avioerojakin, eikä heidän suhteensa ole ollut tasaista, reipasta ylämäkeä. Haalea kyynisyys on jälleen älykkyyden merkki. Väitänpä, että näin ajatteleva ei ole niinkään huolissaan siitä että kyseessä olisi näytelmä kuin siitä mahdollisuudesta että kullan ja kimalluksen sijassa olisikin jotakin syvää ja totta. Kateusko se on mikä silloin pistää? Vaiko kaipaus? Vaiko vanha kunnon kontrollin menettämisen pelko- pelko tunteista jotka ovat niin suuria että vievät voiton jääkaappikylmästä kriittisyydestä? Mutta jos rakkauteen pitää suhtautua niin epäillen ja varoen, miksi vihaa, viiltäviä ja tuhoavia tuntemuksia voi ilmaista estottomasti? Miksi niihin ei pidä suhtautua kriittisesti ja vähätellen?

Kukapa aikuinen ei tietäisi, että kaikki mikä näyttää rakkaudelta ei kuitenkaan ole sitä. Väärässä olemisen tuskaa voi tällöin lievittää kutsumalla kaikkia romanttisia tunne-elämän liikehdintöjä rakkaudeksi. Ymmärrän, että joskus väkivalta on välttämätöntä tässä rikkinäisessä maailmassa. On hyvin mahdollista että se oli sitä tällä kertaa. Vaikea tilanne kehittyi liian pahaksi, ja rauhanomaisten ratkaisujen aika meni jo kauan sitten. Mutta väkivaltaisesta kuolemasta riemuitseminen on jo toinen asia. Se ei ole vain väkivallan hyväksymistä pienimpänä mahdollisena pahana, vaan sen rakastamista. Minusta maailmastamme kertoo jotakin hyvin surullista se, että tämä on paikka jossa kunnon ihmiset ilmaisevat avoimesti iloa siitä että joku on kuollut heidän käsissään. Sanon uudestaan: heidän käsissään, sillä jos tappamisesta riemuitsee, on vain onnesta kiinni se ettei itse ollut tekemässä konkreettista tekoa. Samassa sivilisaatiossa käsitellään rakkauden juhlia spektaakkelin, vulgaarin ja raadollisuuden kuvaston kautta. Rakkaudesta tehdään vain sivulauseen kokoinen aihe, jotakin jonka kai on oltava jossain määrin olemassa jotta päästäisiin itse asiaan eli spektaakkeliin, siihen mikä nyt ainakin on todellista.

Maailma on pitkälti sellainen kuin näemme, ja se millaisen kuvan yhteiskunta kollektiivina piirtää maailman tapahtumista, vaikuttaa meissä kaikissa. Miksi sivilisaatiossamme nähdään mahdollinen rakkauden tarina raadollisena spektaakkelina, miksi väkivallan tarina riemullisena? Mikä maailmaa vaivaa?

4 kommenttia:

wihtori kirjoitti...

Maailma on harhaa, ja kummallista sellaista. En tiedä missä ja miksi olen. Välillä tuntuu vankilalta tämä...
(höö, miten niin synkistelen)

Eve kirjoitti...

Kummallista ilakointia yhdestä kuolemasta. Sanovat, että oikeus on tapahtunut. Julkinen oikeudenkäynti olisi ollut kiva.

mira kirjoitti...

Missä ovat ilo ja riemu, silloin kun ne olisivat paikallaan (häissä) ja mitä ne tekevät silloin kun jonkun kuolemasta ilmoitetaan. Olen samaa mieltä kuin Eve: oikeudenkäynti olisi ollut kiva ja rangaistus olisi pitänyt toteuttaa muuten kuin murhana.

Saara kirjoitti...

wihtori: Kummallista tosiaan.

Eve ja mira: Nii-in, voisi tietysti kuvitella että oikeusvaltiot harrastaisivat niitä julkisia oikeudenkäyntejä. Olen ymmärtänyt, että jos haluaa oikeuden tapahtuvan, pitää ensiksi oikeutta käydä. Onko oikeus mennyt pois muodista? Mitä sen tilalle?

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments