Ympäristökeskustelua Spinozan kanssa

Pohdiskelin edellistä postausta ja sen kommentteja vähän lisää ja ymmärsin, että kaikkein eniten minua esimerkiksi Suuressa Lihansyöntikeskustelussa ihmetyttää, mistä se kaikki vihaisuus tulee lihansyönnin vastustajien puolelle. Jos lähdemme siitä –ainakin omalla kohdallani jo aivan perusteellisesti tutkitusta ja testatusta oletuksesta- että etiikka on hyvän elämän tiedettä ja järkevintä mahdollista toimintaa johon pyrkiminen näkyy monilla myönteisillä tavoilla harjoittajansa elämässä, meillä on syytä ihmetellä. Miksi ne jotka puhuvat eettisyydestä kovimmalla äänellä ovat vihaisia, ylimielisiä ja ilkeitä? Yleinen selitys on, että havaittu vääryys toki suututtaa hyveellistä mieltä, mutta minusta tämä selitys ontuu. Suuttuminen on tunnetila, mutta nyt puhutaan käyttäytymisestä. Tunteilleen ei mahda mitään, mutta hyve vaatii että ihminen kanavoi tunteensa jotenkin rakentavasti. Ylimielisyys, moralisointi ja toisin ajattelevien lyttyyn haukkuminen taas ovat valovuosien päässä rakentavasta. Minullakin on runsaasti omakohtaista kokemusta siitä miltä tuntuvat voimaton kiukku, ahdistus, maailmantuska, turhautuminen ja vanha kunnon epäonnistuminen. Etiikan asiantuntijalle nämä tuntemukset ovat arkikauraa. Ja niinpä tiedän, että ne ovat ohimeneviä ja enimmäkseen hillittäviä ja hallittavia. Joten, rohkenen väittää että jos pahaolo on muodostunut kestäväksi asenteeksi, jotakin on mennyt pahasti pieleen.

Miettikääpä tätä lausetta hetki: ”eettisyydessä on järkeä”. Pyöritelkää sitä mielessänne. Asetelkaa se taustaoletuksen paikalle. Ottakaa sitten seuraava askel: jos minun edustamani kanta on todella paras, sen erinomaisuus voi puhua omasta puolestaan jos sille vain antaa tilaisuuden. Minun ei tarvitse syyllistää, pelotella, haukkua tai yrittää pakottaa ketään mihinkään. Minun tarvitsee vain asettaa vaihtoehtoni tarjolle ja sanoa: katsokaa! Arvostelkaa itse! Ja ne joiden mieli on avoin, tulevat kyllä katsomaan ja harkitsevat. Kaikki eivät tietenkään tule. He eivät ole siihen valmiita. Mutta hekin saattavat huomata että tällä suunnalla on meneillään jotakin. Että tuo ihminen näyttää rauhalliselta, onnelliselta, vapaalta.

Mutta entä jos minulla on todella tärkeää ja kiireellistä sanottavaa, mutta minua ei kuunnella? Esitän vastakysymyksen: onko nyt aivan varmaa, että ongelma on siinä että en sanonut asiaani tarpeeksi selkeästi ja painokkaasti? Onko varmaa että volyymin lisääminen kunnes huudan ja poljen jalkaa on se keino jolla paitsi herätän huomiota, myös saavutan päämääräni? Sillä eihän meille hyvään pyrkiville ihmisille riitä pelkästään se että saamme toiset taivutettua vastentahtoisesti tekemään niin kuin haluamme. Haluamme että ihmiset ovat samaa mieltä kanssamme siksi että itse ymmärtävät asioita huolellisesti harkittuaan, että tämä on hyvä, ja näin on oikein. Siinä sivussa voimme jopa haluta, että siinä (tietysti hyvin epätodennäköisessä) tapauksessa että olisimmekin erehtyneet tai toimineet väärin, haluaisimme saada tiedon asiasta jotta voisimme parantaa omia tapojamme. Sitä tietoa taas ei voi toimittaa meille sellainen joka nielee purematta kaiken mitä suusta päästämme. Ja tässä se vitsi piileekin: pakolla ja virheargumenteilla kuten painostamisella on joskus mahdollista saada ihmiset mekaanisesti tottelemaan. Mutta koskaan heitä ei voi saada harkitsemaan ja tulemaan sellaisiksi ihmisiksi joiden tuesta meillä olisi todellista syytä ylpeyteen: fiksuiksi ja vapaiksi ihmisiksi jotka ovat harkinneet itse.

Äänenvoimakkuuden puute on nimittäin vain yksi mahdollinen diagnoosi sille miksi mitään ei tapahdu ja kukaan ei järkevöidy. Voi olla, että ihmiset tarvitsevat yksinkertaisesti enemmän aikaa. Olen huomannut, että mitä tärkeämpi joku asia itselle on, sitä kovemmin kärsivällisyyttä koetellaan kun asiat eivät lutviudu Heti Paikalla –ja sitä parempi syy on olettaa, että arvostelukykyni ei ehkä niillä kohden ole kovin objektiivinen. Ehkä he haluavat vielä lisätodisteita. Voi olla, että se mikä meidän mielestämme olisi hyvä ei olekaan heidän elämänsä kontekstissa hyvä (emmehän ole oraakkeleita emmekä edes ihmisiä joille kaikkien on velvollisuus avautua ja selitellä syitään toimia niin kuin toimivat). Esimerkiksi ympäristöeetikko voi tällöin lohduttautua sillä, että vaikka joku ei ottaisikaan omakseen juuri niitä asioita jotka ovat minulle tärkeitä, he voivat tehdä paljon hyvää toisaalla. Jos näin on, todennäköisesti he eivät tule raportoimaan asiasta.

Mistä pitäisi puhua? Ilosta ja rakkaudesta. Kenelle? Ei pahoille, hairahtuneille ihmisille jotka tiedostavien on palautettava kurin ja järjen alamaisuuteen vaan onnen etsijöille jotka ovat kenties vain unohtaneet, miltä tuntuu rauha, miltä maistuu kunnon ruoka kuinka hyvä on elää vapaana kulutuksen ja raadannan noidankehästä. Jos uskomme että hyvyys on todella riittävän vahva muuttamaan maailman jos vain annamme sille tilaisuuden, miksi sorrumme ”jos ei hyvällä, niin pahallakin kannattaa yrittää”-ajatteluun? Miksi ajattelemme että tarkoitus pyhittää keinot silloin kun se on minulle sopivaa, mutta kritisoimme reippaasti muita jos he sortuvat samanlaiseen ajatteluun tavoitellessaan sellaisia päämääriä joista emme pidä? Jos joku ei muuta tapojaan niin kuin me tahdomme, miksi mietimme mieluummin hänen pahuuttaan kuin kysymme, josko se olikin oma ylpeytemme joka koki kolauksen? Miksi silloin ajattelemme, että emme sanoneet sanottavaamme tarpeeksi painokkaasti emmekä että tämä ihminen tarvitsee ehkä vain aikaa, tai ehkä hän haluaa havainnoida vielä lisää hyvää esimerkkiämme? Entä miksi ympäristökeskustelussa puhutaan niin vähän siitä kaikesta mikä inspiroi Schweitzeriä, Thoreau'ta, Leopoldia, Naessia: kauneudesta ja hauraudesta, villistä ja hiljaisesta, ystävyydestä ja siitä missä ihmiselläkin olisi hyvä olla?

Filosofi Baruch Spinozan mukaan ”kaikki mikä tuottaa iloa on hyvää, ja ilo, silloin kun se on sopusoinnussa järjen kanssa, on hyveen alku.” On selvää, että Spinozalle ilo on jotakin suurempaa kuin mielihyvä. Hän selvittääkin etiikassaan, että ilo liittyy olemisen täydellistymiseen. Minusta ympäristökeskustelussa olisi käyttöä Spinozalle. Jos ympäristöetiikka on hyvän elämän tiedettä, kannattaisi ehkä puhua siitä ilosta ja hyvästä elämästä? Onko iloton puhe kieltäymyksistä, pakoista ja syyllisyydestä minkäännäköistä etiikkaa ollenkaan? Onko ympäristötiedostavalla ihmisellä mitään syytä kuvitella että hän on moraalisesti edistyneempi kuin ne joita hän yrittää ylhäältä päin valistaa? Ehkäpä hän on oivaltanut ympäristösuhteesta jotakin mikä ihmisen on hyvä ymmärtää. Silti veikkaan, että jos ottaisin filosofisen täikampani ja tulisin tarkistamaan, löytäisin kyllä muita vakavia puutteita hänen luonteestaan. Etiikka ei ole pohjimmiltaan suorituslaji jossa edistyneisyyttä voitaisiin luotettavasti mitata näkyvien tekojen ja tekemättä jättämisten kautta. Spinoza on mielestäni oikeilla jäljillä kuvatessaan inhimillistä hyvyyttä mielen tilana jossa järki ja ilo ovat löytäneet toisensa. Se voi ilmentyä monilla tavoilla, ja kaikissa meissä se ilmenee epätäydellisesti. Kantilaisesti voisikin todeta, että todellista hyvää on vain hyvä tahto. Voiko kaipaus hyvään koskaan ilmetä vihana, armottomuutena ja haluna pakottaa muut tekemään oikein?

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments