Kodinhaltijan päivänä 2011: Kun linnut alkoivat laulaa suomeksi

Olen koko ikäni elänyt siinä luulossa että tiedän mitä sana koti tarkoittaa. Olisitte tulleet kysymään koska tahansa, olisin kyllä osannut kertoa osoitteeni ja antaa sanalle jonkinlaisen määritelmän. Kuitenkin, nyt olen sitä mieltä että minulla vain kesti kauan huomata että koti on yksi niistä monista sanoista joita kaikki käyttävät sujuvasti mutta joiden merkitys vaihtelee ja, niin pelkään, on monilta yhtä hukassa kuin minullakin aikanaan. Sanan ytimen ja syvän synnyn jäljille pääseminen oli onnenkantamoinen jota sain odottaa kauan, tietysti tietämättömänä siitä että ylipäätään odotin jotakin. Odottaminenkin on mahdotonta jos ei osaa edes kuvitella, mitä elämästä puuttuu (ja se selittääkin sen miksi niin monet vilpittömästi väittävät olevansa aivan onnellisia eläessään hiljaisen epätoivon värittämää elämää). Tällöin köyhyydessä on rikkauden siemen.

Olen elämäni aikana ehtinyt kutsua montaa paikkaa kodiksi. Toisissa olen viihtynyt hyvin ja toisissa huonommin. Sellaistahan se elämä on, kyllähän te tiedätte. Sitten, eräänä päivänä, saavuin paikkaan josta ainoa mielikuvani oli ”jossain kehäkolmosen takana”, iskin lapioni maahan, ja muistin miten kirkas olikaan aurinko holoseenin ensimmäisenä päivänä. Tulivat illat joina seisoin sinisessä kevään illassa ja hukkasin hiukan itsestäni ilmassa lentäviin omenankukkien terälehtiin, ja ne joina katselin perseidejä lämpimässä elokuun alkuyössä ja huomasin että maailmankaikkeus osaa myös hymyillä. Huomasin että talossani oli ovi jonka takaa voi löytää ihan mitä tahansa, harvemmin kuitenkaan kutsuttuja vieraita. Maailmankaikkeus alkoi käydä kylässä, ja aloin kirjoittaa sen vierailuista muidenkin iloksi.

Tämä kaikki ei tietenkään tarkoita sitä että elämä täällä olisi joka päivä ruusuista. Välillä kodinkoneet hajoavat, viemärit tukkeutuvat ja putket vuotavat, hämähäkit hyppivät silmille, jänikset tekevät tuhoa puutarhassa, kunnostus- ja parannuskohteita on sen verran että lähimmän parinkymmenen vuoden vapaa-ajansuunnitelmat ja rahanreiät on jo käytännössä lyöty lukkoon. Emme edelleenkään ole käteviä remontintekijöitä, mutta mielen perällä istuu kyllä syvä varmuus siitä että sellaisia meistä vielä tulee, halusimme tai emme. Välillä on draamaa. Joku varmasti osaisi kirjoittaa maalaisseikkailustani toisinkin.

Se joku en kuitenkaan ole minä. Joskus olen yrittänyt miettiä ja löytää sanoja kuvaamaan tämän paikan erityisyyttä. Epäonnistun säännöllisesti, ja olen hyvin ehtinyt huomata etteivät useimmat ihmiset näe täällä yhtään samoja asioita kuin minä. Olen kuitenkin alkanut määritellä sanan "koti" uudelleen. Jos tarkkuutta ja selkeää ilmaisua ei tavoitella, voisi ehkä sanoa että koti on paikka jossa linnut laulavat suomeksi. Koti on paikka jonka löytää multiversumista aina: sen koordinaatit ovat yötaivaalla hohtavan galaksin, talven takkatulen ja keväällä kukkivan nurmen välissä, muutama tuhat vuotta jääkaudesta kohti seuraavaa pikkutiaisten kuoron esityskautta. Koti on paikka joka virallisissa papereissa on ihmisen omaisuutta, mutta joka tosiasiassa omistaa ihmisensä. Vanha tapa ottaa talon nimi sukunimeksi oli kätevä, mutta sisälsikö se myös välähdyksen syvällisemmästä totuudesta? Elettiinkö näillä main joskus aikaa jolloin kodit olivat tavallisempia? Oliko todellisuus joskus sellainen että siellä oli sekä koteja että haltijoita?

Ylivoimainen enemmistö ihmisistä on tänä päivänä vakaasti sitä mieltä että kodinhaltijat ovat satuolentoja. Onko sattumaa että kodista on tullut myös sana jolla on lukemattomia, vastakkaisiakin, merkityksiä? Monelle koti on ahdistuksen ja syyllisyydentunteiden pohjaton lähde. Toisille se on lähes merkityksetön paikka, ihmislataamo ja elämän vanerinen kulissi. Moni onnellinenkin koti on täynnä kiirettä ja loputonta juoksua kellon perässä. Silti, samaan todellisuuteen mahtuvat myös tällaiset paikat, paikat joihin astuessaan on päivänselvää että nyt on saavuttu haltijoiden maille. Todellisuus onkin näkökulmakysymys. Paras näkökulma taas ei ehkä ole se jonka kaikki muut jakavat vaan se josta näkee ympäristöstään enemmän, se joka inspiroi eniten ja opettaa eniten ja josta aina kuljettaa hitusen mukanaan. Mikael Niemen kuvastoa lainatakseni, koti on se paikka jossa voisi jättää pienen koeputken auki kesäisessä illassa ja sen sulkiessaan olla varma siitä että se sisältää onnea. Se on paikka jota kaikki eivät ehkä löydä, mutta jota jokaisen kannattaisi silti etsiä. Suomenuskoisena olen huomannut uskovani yhtä sun toista, mutta on myös yksi asia johon uskon siksi että haluan. Haluan uskoa siihen että jossakin, jokaiselle on olemassa koti ja sille haltija.

Se ettei kodinhaltijoita nykyään ole, voi kertoa ajastamme yhtä paljon kuin todellisuuden rakenteesta. Entä jos kodinhaltijoiden poissaolo ei olisikaan vain tosiasia vaan myös ongelma?

posted under , , , |

2 kommenttia:

metsienmamma kirjoitti...

Vuoroin itkin ja vakavoiduin pois kyyneleistä. Niin ihana kirjoitus, niin osuva, niin minua.

Ja niin ymmärsin, mikä on kotini.

Saara kirjoitti...

Kiitos. :)

Olipa sitten hyvä, että kirjoitin ylös nämäkin mietteet.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments