Stella Maris

On olemassa ikiaikainen liitto meren ja tähden välillä. Varhaisimmista ajoista tähdet ovat opastaneet merenkulkijoita. Stella Maris, merten tähti, on joidenkin lähteiden mukaan kuulunut jo Egyptin Isis-jumalatterelle merkiten hänen tähteään Siriusta, pohjoisen taivaan kirkkainta tähteä. Isis, alkuperäiseltä nimeltään Aset, taas on Egyptin vanhimpia jumaluuksia jonka juuret kurottavat Kemetin maan mustasta mullasta alas unohduksen aikoihin. 900-luvulta alkaen Stella Maris on ollut myös yksi Neitsyt Marian attribuuteista –toki katoliset selittävät nimityksen viittaavan Marian hepreankielisen nimen etymologiaan. Miten vain. Tänäkin päivänä katolisista maista löytyy tälle Merenkävijöiden Marialle omistettuja kirkkoja, kouluja ja luostareita. Merenkulkijoiden sukupolvet ovat varhaisimmista ajoista alkaen ymmärtäneet, ettei elämästä tule mitään ilman tähtiä jotka kertovat missä ollaan ja missä suunnassa on koti. Vain taivas osasi kertoa, mistä suunnasta löytyy kuivaa maata jalkojen alle, kun koko maailma oli päivä toisensa jälkeen rannaton ja sininen.

Eilen oli taas yksi kiireinen arkipäivä, huolineen ja murheineen. Kiirehdin painavan kirjakassin kanssa, yrittäen yhtaikaa miettiä pulmiani, tehdä kaikki tehtäväni ja välttyä jäämästä auton alle. Kaiken yllä häälyi epämääräisen painostavana järkkynyt maailmantilanne –vaikka itse olen sitä mieltä ettei se sellaisena ole mitään uutta. Vahvuutta ja varmuutta tavoitellaan kovasti, mutta hauraus on varmaa. Kun maantieteestä siirrytään elämään, myös tähti muuttaa muotoaan. Elämässä tähdeksi kelpaa vain kauneus, mutta suureksi seikkailijaksi minusta ei varmaankaan olisi sillä en ole kovin hyvä huomaamaan arjen keskellä että sehän tässä oli taas tullut hiukan hukattua. Jos mielessä on selkeä idea siitä mitä kauneus on, ja tieto siitä että sitä löytyy kyllä tästäkin maailmasta, huolien alle on mahdotonta hautautua. Muistin sen vasta kuin harmaissa pilvissä piilotellut vuoden ensimmäinen kevätsade toi mukanaan sirun täydellistä kauneutta, hetken jonka vain minä huomasin, ja tunsin maailman taas kiertyvän oikeaan asemaansa, huolten asettuvan ja rauhan saapuvan. En minä hukassa ollutkaan. Mielenmaisemani oli vain huomaamattani siirtynyt eteläisille merille.

Voimme vain arvailla, miten merenkulun historia olisi kirjoitettu, jos Maapallon maamassat (ja samalla suuri osa väestöstä) ei olisi sattunut sijaitsemaan päiväntasaajan pohjoispuolella jossa taivaannavan läheltä on löytynyt selkeästi paljainkin silmin erottuva napatähti? Se ainakin tiedetään, että eteläisten pituuspiirien kartoittaminen oli juuri napatähden puuttumisen vuoksi pitkään erityisen konstikasta. Astronomille Linnunradan keskustan suuntaan avautuva tähtitaivas on aarreaitta, mutta juuri eteläisen navan lähiympäristöön ei ole sattunut yhtään kirkasta tähteä. Etelän Ristin tähdistön avulla voi toki päätellä navan suunnan, ja käyttämällä lisäksi apuna kirkasta Canopus-tähteä, navan paikan voi määrittää kohtalaisen tarkasti. Pohjoisen taivaan selkeään tilanteeseen tottuneille löytöretkeilijöille tämä keksintö ei kuitenkaan tullut aivan helposti, ja vanhoissa kartoissa pituuspiirit onkin usein määritetty pahasti pieleen.

Hauraus on kestävää, mutta niinpä sen vastineeksi myös kauneus on kestävää. Vähitellen tai kertarysäyksellä, ajat aina muuttuvat. Mutta muuttuuko niiden mukana kaikki? Tämän päivän merenkulussa tähtien paikan ovat vieneet satelliitit ja tutkat. Samalla tähtien tähystäjät ovat alkaneet suunnitella purjeita ja unelmoida laivoista jotka kantaisivat ihmiskunnan tähtiin. Maailma kääntyy lempeästi ylösalaisin, kun koittaa aika jolloin se onkin meri joka inspiroi ja neuvoo tähdistä unelmoivia. Muutos näyttää ensi alkuun suurelta, mutta sitten kun ajatustomu on laskeutunut, alkaa vähitellen huomata että uudessakin maailmassa on paljon vanhaa ja tuttua. Meri on alkanut puhua tähdille, mutta puhe on ikuista. Siinä on avaruusfilosofinkin toivo. Joskus kuulee ihmeteltävän, eikö ole mahdollista että posautamme hienon sivilisaatiomme vielä taivaan tuuliin ennen kuin näemme sen päivän jolloin ihminen kutsuu kodikseen paikkaa joka ei sijaitse tällä sinisellä planeetalla. Onhan se toki mahdollista että niinkin käy. Mutta jos meitä selviytyisi pienikin joukko, olen varma siitä että ennen pitkää jostakin ilmestyisivät jälleen ne jotka kuulisivat meren kuiskeen. Siinä kuiskeessa olisivat ensimmäiset himmeät viivat kartasta jonka avulla voi löytää tiensä tähtiin saakka. Ei ole niin että vain hauraus olisi kestävää.

En tiedä, onko olemassa yhtään ihmisten maailmaa jossa emme eläisi meren ja tähden välissä, kahden äärettömän kauneuden välissä. Unohtaminen on mahdollista, ehkä pitkäksikin aikaa. Maailma on täynnä ihmisiä jotka eivät koskaan katso ylös, ja yhtä täynnä niitä joiden mielestä kauneus ei ole erityisen tärkeää, mutta onkohan olemassa ketään jonka mielestä tähdet eivät olisi kauniita? Kauneus on universaali kompassi jonka avulla ajatus voi suunnistaa kaikissa maailmoissa. Lopullinen unohdus vaatisi muutakin kuin muiston katoamisen. Se vaatisi sen että kukaan ei enää katsoisi ylös, ei vuorten taakse eikä kohti sinistä horisonttia. Kukaan enää koskaan voisi kuulla maailman kuiskivan kauneudesta joka on tuolla jossakin kaukana, horisontin takana, odottamassa niitä jotka uskaltavat lähteä etsimään ja selviytyvät matkan monista vaaroista. Että unohtaisimme paitsi sen miltä kaukaiset rannat näyttävät, myös sen että niitä voikaan olla. Luulen, että siinä on enemmän unohdettavaa kuin mihin ihminen viheliäisimmilläänkään pystyy.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments