Perunakeiton paluu

Lisäainekeskustelu se vain velloo ja herättää intohimoja. Nyt suurennuslasin alle on joutunut kouluruoka. Itse ihmettelen lähinnä sitä, onko joku jolla on ylipäätään muistikuvia kouluruuasta yllättynyt siitä että lapsille tänä(kin) päivänä tarjotaan ruokaa joka todellisuudessa muistuttaa vain hämärästi niitä mielikuvia jotka ruokalajin nimi mielessä herättää.

Jotkut ravitsemusterapeutit ja elintarvikekemian asiantuntijat toppuuttelevat lisäainekammoisia: ihan turvallisia aineitahan ne ovat. Ainakaan minua lisäaineissa ei kuitenkaan ensisijaisesti kiinnosta se, ovatko aineet periaatteessa turvallisia vaiko eivät. Kyllä minäkin ihan hyvällä mielellä voin lisätä elintarvikeväriä kuorrutteeseen tai lorauttaa kotihillon sekaan tilkan säilöntäainetta. Minua lisäaineissa häiritseekin se mihin elintarviketeollisuus niitä käyttää: huonolaatuisen ruuan käsittelemiseen niin että se muistuttaa päällisin puolin paljon parempilaatuista ruokaa. Lisäaineiden vaarat ovat kieltämättä epäselvä asia josta voi väitellä vaikka maailman tappiin, mutta voisiko joku ravitsemusalan ammattilainen kertoa minullekin, mikä olisi järkevä suhtautuminen siihen seikkaan että lisäaineiden avulla huijataan aisteja pitämään välttävää ruokaa hyvänä? Jos saisin eteeni teollista jauhelihakastiketta johon ei olisi käytetty aromivahventeita, sakeuttamisaineita, tärkkelyksiä, elintarvikevärejä sun muita, se todennäköisesti näyttäisi ja maistuisi niin vastenmieliseltä etten söisi sitä kuin suuressa hädässä. Lisäaineiden avulla epämääräisistä raaka-aineista saadaan kelvollisen ja melkein kotoisen näköistä syötävää. Jopa jäätelöt, hedelmäkarkit ja tiivistemehut voi valmistaa vähäisillä lisäaineilla. Kyse on hinnasta. Lisäaineiden turvin teollisuus -ja sen tuotteita kyselemättä ostava kuluttaja- pääsee halvemmalla kuin siinä tapauksessa että teollisuuskin lähtisi tekemään ihan oikeasti laadukasta ruokaa kunnollisista raaka-aineista.
Lisäaineiden reipas käyttö siis alentaa kustannuksia ja peittää teollisen prosessin jälkiä niin että ihmiset saadaan syömään sellaista ruokaa johon he eivät suostuisi koskemaan lisäaineettomassa muodossa. Jos kotona haluan tehdä samoja ruokia, minulla ei ole oikoteitä: saadakseni hyvää minun on käsiteltävä hyvälaatuisia raaka-aineita oikein. 


Laitonta ruuan lisäainekosmetiikka ei ehkä ole, mutta huijausta kuitenkin. Kovin lisäainepitoisen ruuan laatu voi kai olla sinänsä hyvää- mutta miten sitä osaisi varmasti arvioida ilman laboratoriota? Sen sijaan lisäaineettoman ruuan laadun arvioiminen on kaltaiselleni maallikollekin helppoa: se on täsmälleen sitä miltä se näyttää. Useimmista arkisistakin ruokalajeista on helppo nähdä, jos jossakin kohtaa ruuanlaittoprosessia aineksia on käsitelty väärin tai mutkia vedetty muuten vain suoriksi.

Ehkäpä ruokamietteet vielä hyrräsivät jossakin mielen perällä kun otin luettavakseni kirjastosta mukaan tarttuneen Pentti Eertamon Kotiseutukertoelmia-kirjan. Kirjaa lukiessa kiinnitin nimittäin huomiota ruokakuvauksiin. Menneiden vuosikymmenien vieraanvaraisen ja yhteisöllisen tunnelman puitteet olivat usein vaatimattomat. Pulakautta edeltävän ajan yllätysvieras kutsuttiin mutkattomasti ruokapöytään johon katettiin riisivelliä tai perunakeittoa- ja vieraat kiittelivät, miten hyvää kaikki oli ja painuivat sitten rehkimään raskaissa töissä. Nykyään köyhällekin kohtuulliseksi katsottu ravitsemuksen taso on parempi kuin se miten keskituloinen söi viime vuosisadan alkupuolella. Se on edistystä, mutta toisaalta runsaus on ehkä osaltaan johtanut siihen että jos halpaa on syötävä, moni valitsee mieluummin lisäaineet joiden avulla ruoka somistetaan laadukkaan oloiseksi sen sijaan että pöytään katettaisiin velliä tai silakoita. Tutkimusten mukaan halpuus on suomalaiselle edelleenkin tärkeä kriteeri ruokaa ostettaessa. Onko siis niin että tämän päivän ihminen haluaa syödä samannäköistä ruokaa kuin lehtien ja elokuvien maailmassa on tarjolla, mutta tehdä sen mahdollisimman halvalla? Jos niin on, onko Kiina-ilmiö levinnyt ruokapöytiinkin ja kannamme ruokapöytään tuotteita jotka ovat melkein kuin huippusuunnittelijoiden pöydältä lähteneitä, paljon halvempia vain, ja vältämme visusti sen pohtimista, mitä hintaihmeen taakse kätkeytyy?

Huijaamisella on aina seurauksensa. Olisiko lisäainehuijauksen seuraus se että käsitys ruuan arvosta on nykyään hämärtynyt? Jos niin on, lopputalven ja alkukevään ankeissa viikoissa voi piillä pelastus. Vaikka pakanat eivät paastoa, halu elää vuodenaikojen mukaan ajaa meitäkin nyt etsimään reseptejä Paastonajan keittokirjasta. Hiljakseen huomaan ulottuvilleni saapuneen sellaisenkin oivalluksen, että ehkäpä hiljaisempi kausi keittiössä onkin mahdollisuus löytää jälleen yksinkertaisen ruuan arvo ja tarpeeseen tuleva muistutus siitä että vähemmälläkin tulee toimeen aivan mukavasti. Maailmassamme, jossa E-koodeja riittää viidakoksi asti, on edelleen mahdollista tehdä ruuanlaitosta tosi yksinkertaista. Mahdollisuus valita yksinkertaisuus on ehkä päässyt hiukan unohtumaan, mutta se on yhtä todellinen vaihtoehto kuin aina ennenkin.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments