Pasifismi ja suomalaisuus

”Tottakai sodat oli tarpeellisia, eihän muuten olis mitään tullut. Armeijaa tarvitaan aina. Armeija kuuluu jokaiselle miehelle.”
-sotaveteraani Martti Joenpelto-
”Sota tuntui mahdottomalta. Kuitenkin se oli välttämätön. Me oltais ilman sitä samassa asemassa kuin Baltian maat. Armeija on tarpeellinen vieläkin. On outoa, että toiset voivat kieltäytyä.”
-sotaveteraani Kaino Laakso-
”Talvisota oli välttämätön. Oli hyvä, että kaikki oli yksimielisiä. Jatkosodan välttämättömyydestä on epäilyksiä. Pitikö mennä yli rajan. Armeijaa tarvitaan nytkin. Suomi ilman armeijaa on kuin mies ilman housuja.”
-sotaveteraani Väinö Rantanen-
haastattelija: Reino Korpijaakko, v.1983, kirjassa Pentti Eertamo: Lohjalaista vapautta turvaamassa 1939-1945

Suomessa asevelvollisuus ja talvisotamyytti ovat ajaneet pasifismin marginaaliin. Suomessa pasifisti ei ole vain utopisti vaan saa helposti myös vastuuttoman isänmaan vihollisen leiman. Leima ei ole ainoastaan sosiaalinen, vaan toisinaan hyvinkin konkreettinen. Tiedän totaalikieltäytyjän, joka päätyi kärsimään tuomiotaan Suomenlinnan avovankilaan- samaan selliin murhaajan kanssa. Hän tuskin on ainoa laatuaan. Se on valtiomme mielestä oikeutta. 


Armeijan sijasta siviilipalveluksen tai vielä äärimmäisemmän totaalikieltäytymisen valitseminen onkin monelle käytännössä kohtuuton vaatimus ympäristön paineiden takia, ja työelämässä arvostetaan yhä upseerikoulutuksen suorittamista. Vielä syvemmälle ulottuu asevelvollisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa liitetty voimakas arvolataus. Asevelvollisuuden suorittava on velvollisuudentuntoinen ja rohkea. Hän on ihminen joka ymmärtää että on olemassa omaa hyvinvointia suurempia hyviä ja vastuuntuntoinen tosi mies, joka on valmis suojelemaan heikompiaan. Kulttuurissamme nämä erinomaisuudet liittyvät tiivistyvät erityisesti asevelvollisuuskysymykseen siten että vastapuoleksi nousee aseista kieltäytyjä. Aseista kieltäytyvä ei ole vain ihminen joka ei tahdo tappaa toisia ihmisiä, vaan rauhantahtoisuuden motiiveiksi nähdään helposti pelkuruus, itsekkyys ja vastuuttomuus. Sivari halveksuu sotiemme veteraaneja eikä arvosta sitä että saa elää vapaassa maassa. Pasifismi ei ole vain idealismia vaan pahimman luokan haihattelua jolla voi olla tosipaikan tullen hirveät seuraukset koko yhteiskunnalle. Kun pasifismi on näin stigmatisoitu, vaaditaan aikamoista rohkeutta siihen että aihetta uskaltaisi lähestyä edes kaasunaamarissa ja suojakäsineissä. Koska pasifismi on synonyymi kelvottomuudelle, ainoa varteenotettava ajattelutapa on sodan hyväksyminen. Sitä ei tarvitse selitellä eikä asenteen kulttuurista ja yhteiskunnallista hintaa tarvitse kysellä. Vaihtoehtojen aika on ohi ennen kuin se ehti alkaakaan.

Elämme maassa jossa tietynlainen väkivalta ja valmius sen käyttämiseen on korkein hyve, ja sen seurauksena maassa jossa sen joka tahtoo puhua rauhan puolesta on opittava ymmärtämään myös sotaa ja sitä, miten hyvään pyrkivät kunnon ihmiset voivat hyväksyä sen. Vielä tänäkin päivänä Suomessa ajatellaan laajasti, että oma lähihistoriamme todistaa sen että joskus sota on hyväksyttävä. Tämä ei kuitenkaan ole jumalallinen totuus vaan väittämä, ja ensimmäinen askel kohti rauhaa on ryhtyä tutkimaan sitä kriittisesti ja avoimella mielellä. Se että pasifismi nähdään maassa radikaalina aatteena voi kertoa enemmän kulttuuristamme kuin pasifismista.

Se että ihminen on käynyt armeijan, ei näissä olosuhteissa kerro hänen pasifistipotentiaalistaan paljoakaan. Tahto rauhaan on eri asia kuin voima toimia ihanteellisimmalla mahdollisella tavalla vaikeissa olosuhteissa. Pasifismi ei eroa muista sitoumuksista mitenkään sen suhteen että suurista sanoista huolimatta sitoutunutkin ihminen voi todellisuudessa pitää huolta ainoastaan tästä hetkestä. Emme voi varmasti tietää, kykenemmekö jokaisessa kuviteltavassa tilanteessa toimimaan ihanteiden mukaisesti, voimme vain yrittää parasta ja toivoa että se riittää. Eikä kukaan voi vaatia enempää. Siihen voi kuitenkin luottaa että sitoutuminen pakottaa luovuuteen. Aito sitoutuminen pasifismiin tarkoittaa sitä että pohtiessani jonkin konfliktin ratkaisuvaihtoehtoja, väkivalta ei ole harkinnanarvoisten vaihtoehtojen joukossa, vaan ennen siihen turvautumista olen valmis käymään läpi kaikki muut vaihtoehdot- paitsi tietysti siinä tapauksessa että järki jättää ja itsehillintä pettää totaalisesti. Sekin on toki mahdollista, mutta lähtökohtaisesti minusta ei pidä jättää asioita yrittämättä pessimistisen katsannon perusteella vaan lähteä siitä että mahdollisuus itsehillinnän pettämiseen on sittenkin pienenpuoleinen ja jos valitsen hyvän tavoittelemisen, todennäköisesti myös pystyn tavoittelemaan sitä.


Pasifistinen katsomus ei myöskään tarkoita, että ihmisen tai kansakunnan pitäisi olla kynnysmatto jonka tulee antaa kerkeästi kaikessa periksi. Pasifistilla on oikeus- ja jopa velvollisuuskin ilmaista mielipiteensä niin hyvin kuin osaa. Pasifisti voi väitellä, eikä hänen tarvitse suvaita suvaitsemattomuutta. Jos sopua ei saavuteta, pasifistilla on muitakin vaihtoehtoja kuin alistuminen. Myös väistäminen, paikalta poistuminen, eriävän mielipiteen kirjaaminen, lakkoon ryhtyminen ja kaikki väkivallattoman vastarinnan keinot ovat tilanteesta riippuen mahdollisia vaihtoehtoja. Monien pasifistien mukaan (näihin lasken itseni) väkivallan käyttäminen puolustuskyvyttömien suojaamiseksi välittömältä uhalta on moraalisesti hyväksyttävää, ja harva pasifisti tuomitsee ankarasti myöskään sitä joka ei kykene olemaan puolustamatta itseään, jos joku käy kimppuun. Argumentit äärimmäisten tilanteiden perusteella eivät koskaan kelpaa hyvin puhuttaessa arjesta ja normaalioloista. Samoin, suurimmat ongelmat joihin pasifismi puuttuu eivät liity ääritilanteisiin vaan arkiseen väkivaltaan ja väkivaltamyönteisiin ratkaisuihin joita tehdään tilanteissa joissa vaara on kaikkea muuta kuin välitön ja yksiselitteinen. Miksi paras pasifisti olisi kaikkein vaativin, inhimillisyyttä ymmärtämättömin ja todellisuudesta irrallisin pasifisti? Eikö tämä ajattelutapa ole niiden kehittämä jotka haluavat teilata pasifismin liioittelun keinon, jotta heidän ei tarvitsisi ottaa vakavasti mitään minkä pasifistit sanovat?

Amishien meidung eli yhteisön ulkopuolelle sulkeminen on esimerkki rauhanomaisesta keinosta jota pasifistinen yhteisö voi ääritilanteessa käyttää normeja rikkonutta yksilöä vastaan. Rauhallisen yhteiselon ainoa vaihtoehto ei ole sotatila vaan sopimukseton tila, jossa todetaan että erimielisyys on sovittamatonta. Jos ei voi elää sovussa yhdessä, voi myös elää erillään. Pelkkä erimielisyys ei ole rikkomus pasifistista katsomusta vastaan, vaan pasifismi on jo määritelmällisesti näkemys siitä miten ihmisten ja yhteiskuntien tulisi pyrkiä käsittelemään konfliktinsa. Valtiotasolla pasifismi voisi noin alkajaisiksi tarkoittaa sitä että sodasta puhuttaessa aletaan puhua sankaruuden ja uhrautumisen lisäksi myös kärsimyksestä, traumoista ja tuhosta- sodan todellisesta hinnasta, samoin kuin niistä syistä joiden vuoksi sotia tarvitaan. On laskettu, että Irakin sota on maksanut Yhdysvalloille saman verran kuin miehitetty lento Marsiin. Mitä ihmisyydestä kertoo se että sotimiseen on varaa, mutta rauhanomaisesta tieteellisestä tutkimuksesta puhuttaessa kirstun pohja tulee äkkiä vastaan?

On parempi puhua rauhan puolesta silloin kun se on helppoa, täällä hiljaisessa kylässä rauhallisena aikana, kuin vaieta aiheesta kokonaan. Konflikti- tai sotatilanteessa kaikilla on vaikeaa, eikä aseisiin tarttumisesta kieltäytyminen pelasta ihmistä hengenvaaralta. Toisaalta, se että esimerkiksi minä en ole ikinä joutunut nakkikioskilla tappeluun ei kerro erinomaisuudestani välttämättä yhtään mitään- yhtä hyvin se voi kertoa siitä että minulla on ollut niin hyvä onni ettei kukaan ole koskaan tullut aukomaan minulle päätään snagarijonossa. Hyvä pasifisti ei olekaan se joka tuomitsee ponnekkaimmin hairahtuneita, vaan se joka levittää parhaiten käsitystä siitä että rauha on mahdollinen päämäärä jota jokaisen kannattaa tavoitella mahdollisuuksiensa rajoissa. Lisäksi tilanteessa jossa kehottaminen totaalikieltäytymiseen on kehottamista rikokseen, olisi asevastaisuuden sijasta ehkä tärkeämpää argumentoida sen puolesta että pasifismi on ylipäätään moraalisesti kiitettävä ja järkevyyden rajoihin mahtuva ajattelutapa. Väkivaltamyönteisyys on vaihtoehto "Suomen kaltaiselle maalle", mutta se ei ole ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Se että pasifismi on vielä tänä päivänä Suomessa vähän keskusteltu ja epäsuosittu katsomus, ei myöskään ole hyvä syy olla ryhtymättä pasifistiksi. Itse ajattelen, että maailma ja Suomi tarvitsevat älykästä, sanavalmista ja sitoutunutta pasifismia, sitä kipeämmin mitä nopeammin ihmisen kyky tuhota ja tappaa kasvaa. Se että pasifismi on kulttuurissamme pakotettu marginaaliin ei tarkoita että sen oikea paikka olisi siellä, eikä etenkään sitä että maamme historia on pasifismin jo punninnut ja kelvottomaksi todennut.

2 kommenttia:

Laura kirjoitti...

mulla on pasifismin mukaisia aatteita, muuta se vaan arsyttaa kun jotkut aattelee etta kaikki pasifistit eivat ole isanmaallisia tai kiitollisia itsenaisyydesta..

Saara kirjoitti...

Sille mitä ihmiset ajattelevat, ei mahda mitään. :/ Isänmaallisuuttakin on monenlaista- usein minustakin näyttää siltä että sitä käytetään synonyymina sotaisuudelle ja suvaitsemattomuudelle.

Minusta isänmaallinen voi olla myös esimerkiksi vaalimalla omaa kulttuuriperintöään, osallistumalla poliittiseen toimintaan, tekemällä yhteiskunnallisesti hyödyllistä ja rakentavaa työtä. Pasifismikin on isänmaallista siinä mielessä että isänmaalle on varmaankin hyödyllistä jos konflikteja osataan ratkoa muutenkin kuin aseita kalistelemalla.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments