Munkeista, perheonnesta ja vähän rakkaudestakin

Tänään mieleni tekee jatkaa hengellisissä ja rakkaudellisissa tunnelmissa, joskin vähän toiseen sävyyn kuin viimeksi.

Muutama vuosi takaperin vietimme joulun Valamon luostarissa. Siellä tuli mieleeni, millainen ihminen voi valita elämän munkkina tai nunnana. Luostarilupauksen tehdessä ihminen sitoutuu loppuelämäkseen elämään yhteisössä. Yhden aviopuolison sijasta hän lupaa tulla toimeen kokonaisen ihmisjoukon kanssa, eikä hänellä ole sanomista siihen, keitä tähän joukkoon kuuluu. Varmaa on vain se että loppuelämä on todennäköisesti niin pitkä aika, että siinä vaiheessa yhteisö ehtii kokea monennäköisiä muutoksia, kenties niin suuria ettei sitä vuosikymmenten jälkeen tahtoisi samaksi tunnistaa ellei olisi itse elänyt siinä kaikkien vuosien läpi. Yhteisön elämää säätelemässä on kyllä sääntöjä ja tapoja, ja kaipa sen jäsenillä on paljon yhteistäkin. Mutta en jaksa uskoa, että järjestys ja hiljaisuus hävittävät yksilöllisyyden. Päinvastoin- hiljaisuudessa soraäänetkin kuuluvat selkeimmin. Sitä paitsi, vaikka kuuliaisuusveljellä on ennen lupausten tekemistä vuosia aikaa tutustua yhteisöönsä, mikään ei estä sitä että maailman ärsyttävin persoona liittyisi veljestön jatkoksi heti seuraavalla viikolla. Tai entäpä jos luostarissa tehdäänkin suuria ratkaisuja joita ei tahdo millään sulattaa. Jos kuuliaisuus on aikuiselle ihmiselle haaste arkenakin, miten siinä selviytyy sitten jos yhteisö muuttuu aivan muuksi kuin siksi mille tuli lupauksensa annettua. Mitä jos se muuttaa kauas kotiseudultaan, kuten Laatokan Valamo joutui skeemaigumeni Haritonin johdolla tekemään? Mitä jos käy kuten arkkimandriitta Simforianille, joka joutui 1970-luvulla huomaamaan, että oli ainoa luostarissa jäljellä oleva munkki joka kykeni toimittamaan päivittäiset jumalanpalvelukset?

Sitten ymmärsin, että olin lähestynyt asiaa aivan takaperoisesti. Kyse ei ehkä olekaan siitä että luostariin liittyvä ihminen olisi löytänyt yhteisön joka vastaa hänen toiveitaan täydellisesti, vaan siitä että hän on päättänyt että yhteisö kelpaa hänelle, karvoineen ja nahkoineen. Yhteisö on mitä on, ja vuosien varrella se muuttuu, mutta jos sen hyväksyy elämälleen puitteiksi joiden rajoissa etsii hyvää, on onnikin mahdollisuus. Munkiksi ryhtyminen ei sovi ihan joka pojalle, mutta kuitenkin maassamme on tällä hetkellä kymmenisen miestä joilla on vakaa aikomus selviytyä sellaisesta elämästä kunnialla ja järki tallella. Tällaisten mietteiden siementen kanssa jätin taakseni Valamon kuuluisan kuusikujan. Sittemmin olen aina valmiina ihmiskokeilijana kokeillut soveltaa suhtautumista rakkauselämääni.

Vain muutamaa kuukautta vaille kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeenkin Puoliso onnistuu vielä välillä yllättämään minut. Olemme välillä eri mieltä asioista, ja joskus hän tekee asioita joita minä en tekisi hänen asemassaan tai ärsyynnyn häneen muuten vain. Olen huomannut, että perheonnenkin sydämeksi käy hyvin sen ymmärtäminen, ettei tällaisilla asioilla ole yleensä suurta merkitystä. Puolison ei tarvitse ansaita rakkauttani millään tavalla. Avioliitto muodostaa elämän puitteet, joiden keskellä yritämme tulla toimeen keskenämme. Mutta olivatpa asiat miten hullusti tahansa, puitteet pysyvät. Ainoa todellinen uhka avioliitollemme on se, että jompikumpi meistä menee ja jättää avioeropaperit. Sitä olemme luvanneet varoa visusti. Muuten, meillä on lupa muuttua, olla typeriä, sortua paheisiin ja heikkouksiin. Täydellisyyttä, tai edes erinomaisuutta ei vaadita. Se onkin hyvä, sillä yhdessä eläessä joutuu puolin ja toisin näkemään niin paljon, että muutaman vuoden mentyä voi heittää kaiken toivon siitä että toisella olisi yhtään todellisuutta ruusuisempi kuva itsestä. Niin siinä on sitten käynyt, että kun tiedän kelpaavani Puolisolle myös huonosti käyttäytyvänä, passattavana raatona tai muuten vain rasittavana ihmisenä, minussa on herännyt halu tehdä parhaani sen eteen että hänen elämänsä olisi mahdollisimman mukavaa. Huonojen puolien esiinnousemista ei voi pidemmän päälle tyystin estää, joten haluan sitten kiinnittää erityistä huomiota siihen että niitä tasapainottavat myös myönteiset kokemukset. Kun olemme päättäneet että yhdessä pysyttely ei ole paras vaihtoehto vaan jonkinlainen pakko, olemme alkaneet tehdä oloamme mahdollisimman mukavaksi. Jos joka tapauksessa istutaan samassa veneessä, tilanteeseen on parasta opetella suhtautumaan myönteisesti, ja toiseksi istuminen on paljon rattoisampaa jos kaveri ei huuda, itke eikä pidä mykkäkoulua. Jos voin jotakin sen eteen tehdä, se kannattaa tehdä.

Yhteiskunnassamme on viime aikoina ehdoteltu, että monenlaiset asiat uhkaavat avioliittoja. Mutta erohakemuksen jättäminen on aina valinta, ja se puolestaan merkitsee aina että toinenkin vaihtoehto olisi ollut olemassa. Edes maailman parhaat syyt hakea eroa eivät tee eron hakemisesta ainoaa vaihtoehtoa. Monet seikat voivat tehdä siitä toki parhaan tai järkevimmän vaihtoehdon, mutta tämäkin tilanne on vielä kaukana pakosta. Vaikka Puoliso saisi päähänsä tehdä mitä, mikään kosminen kausaalivoima ei heitä minua käräjäoikeuteen ja saa kättäni piirtämään allekirjoitusta avioerohakemukseen. Kun yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan avioliittoja uhkaavista ulkoisista tekijöistä, tulee helposti se kuva että näillä tekijöillä olisi valta pakottaa rakastavaiset erilleen. Ei ole, elleivät ihmiset valitse sitä valtaa antaa. Miksi se valinta näyttää joskus niin kovasti pakolta? Ovatko kaikki hyviltä näyttävät syyt todella hyviä? Minä luulen, että jos avioliittojen uhkakuvia puivissa keskusteluissa mietittäisiin tätäkin, päästäisiin tekemään pitkä harppaus pelottelusta kohti pohdintaa ja ymmärrystä.

Yhtäkkiä sitä huomaa että ailahtelevista ja oudoista tunteista huolimatta rakkauselämästä on tullut tavallaan tavattoman yksinkertaista. Ei ole tarvetta tehdä kattavaa arviota toisen hyvistä ja huonoista puolista tai halujen ja toiveiden yhteensopivuudesta. Ei tarvitse miettiä, tekeekö hän minut nyt onnelliseksi vaiko onnettomaksi, mennäänkö nyt myötä- vaiko vastamäkeä ja onko jonkun vaikean pulman ratkominen edistynyt tyydyttävää vauhtia, hitaasti vaiko näyttääkö siltä että jos jotakin mullistavaa ei tapahdu, tästä väännetään vielä viidentoista vuodenkin päästä. Riittää kun osaa vastata kahteen kysymykseen. Olenko valmis hyväksymään hänet sellaisenaan? Rakastaisinko häntä jostakin ihmeen syystä vaikka hän muuttuisikin? Kyse on täysin oman pään sisäisistä asioista. Se on myönteistä, sillä tulevaisuus on aina hämärän peitossa, eikä toista ihmistä voi pakottamalla ja kontrolloimalla saada järkevöitymään hiukkasenkaan vertaa, jos hän ei itse tahdo. Vain omasta puolestaan päättäminen on mahdollista, ja niinpä uskon että ikuinen onni alkaa siitä hetkestä kun puolisot päättävät kelpaavansa toisilleen. Sellainen asenne ei kuitenkaan käytännössä ole välttämätön edellytys suhteiden synnylle, eivätkä muodollisimmatkaan puutteet siksi perusta sitä kokonaisvaltaista hyväksyntää joka on onnen ainoa mahdollisuus.

Arvelen, että hyvin suuri osa ihmisistä (en millään haluaisi sanoa että ”enemmistö”, vaikka mieli tekee) ei pohjimmiltaan halua kelpuuttaa toista elämänsä puitteiksi ehdoitta ja ilman pientä pränttiä. Jos näin on, ehkäpä tarina elinikäisestä sitoutumisesta on epärealistinen odotus kaikille suhteille. Se on kyllä todellinen mahdollisuus, mutta normaalin kirjo on ehkä toisennäköinen. Onni taas on jokaiselle omannäköisensä. Se ei löydy siitä että havaitsee pystyvänsä elämään ideaalia vaan siitä että on löytänyt siitä omaan elämään sopivan version. Tietysti on hyvä pyrkiä kasvamaan ihmisenä sen verran että kyky kokea onnea matkan varrella hiukan jalostuisi. Mutta se taitaa olla jo toinen tarina toiselle päivälle…

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments