Lastenhankinnasta ympäristökysymyksenä

Tänään kävin taas keskustelun, jossa keskustelukumppaniani askarrutti se, onko lasten hankinta ympäristörikos josta pitäisi tuntea syyllisyyttä. Olisiko oikein pidättäytyä lasten, tai ainakin suuren perheen hankkimisesta ympäristösyistä vaikka sellaista todella haluaisi? Olen törmännyt tähän kysymykseen aikaisemminkin, joten ehkäpä se ansaitsee tulla käsitellyksi täälläkin. Lähtökohtani on vanha tuttu: minusta etiikan ammattilaisten päätyönä ei ole tuomita ja syyllistää vaan etsiä elämän eettisiin ongelmiin toimivia ratkaisuja ja pyrkiä tekemään eettisestä toiminnasta niin helppoa että jokainen voi sitä yrittää. Etiikka on hyvän elämän tiedettä, joten sellainen etiikka joka tekee noudattajastaan onnettoman, katkeran ja taakkansa alle uupuvan ihmisen on mielestäni yksinkertaisesti surkeaa etiikkaa, olivatpa sen suositusten takana miten jalot päämäärät tahansa. Jaloissa päämäärissä kun kuitenkin on se kesto-ongelma, että niiden toteuttajiksi meillä olisi tarjolla lähinnä aivan tavallisia, ehkä jopa heikonpuoleisia, ihmisiä.

Ei, lapsettomuuteni ei tee minusta yhtään parempaa ympäristöeetikkoa. Ympäristöeetikon laadun määrittelee vain ja ainoastaan se, onko hänen ajatuksissaan järkeä. Filosofian historiasta oppii hyvin nopeasti sen, että elämän eläminen on usein vielä paljon vaikeampaa kuin viisaiden ajatusten ajatteleminen. Kun lasten hankinnasta puhutaan yksilötasolla, ympäristöargumentti on ihan vain outo. Siis onko jossakin joku joka on lasten hankkimista miettiessään ottanut paperin ja kynän ja laskelmoinut tarkkaan asian hyvät ja huonot puolet? No varmaankin on, mutta jos enemmistö ihmisistä on sellaisia, maailmassa on enemmän pielessä kuin olen arvannutkaan. Tuttavapiirin lisääntymistapahtumia seuratessani olen tullut siihen tulokseen, että ainoa hyvä syy hankkia lapsi on se että haluaa oman poikasen. Se ei ole järkivalinta, eikä lapsettomaksi jättäytymisenkään pitäisi olla. Toivon, ettei kukaan jätä hartaasti kaipaamaansa lasta hankkimatta siksi että lapsi kasvattaa hiilijalanjälkeä, hankaloittaa urakehitystä tai tulee kalliiksi. Tällaiset puheet –puolesta tai vastaan- ovat lapsen esineellistämistä, eikä lapsi ole esine. Hän on ihminen, monimutkainen olento joka kyllä kuluttaa (joskin vanhemmilla on tässä suhteessa paljonkin valtaa) mutta jolla on myös mahdollisuus kasvaa vaikka miten suureksi hyväntekijäksi.

No mutta mitäs tehdään kun väestönkasvu on liian suurta ja suomalaisten ihmisten kulutus on maailman kärkipäätä? Siihen on nähdäkseni yksinkertainen ratkaisu: tehdään maailmastamme paitsi lapsiystävällinen, myös maailma jossa lasten hankkiminen on aidosti jokaisen yksityisasia. Lähiympäristön lisääntymispuuhia seuratessani olen huomannut myös että toivotun lapsen asema on kovasti suhteellinen. Lapsia hankitaan ”koska se kuuluu tähän elämänvaiheeseen”, ”kun kaikilla muillakin on”, ”mitä sitä elämällä tekee jos ei hanki lapsia?”. Väitänpä, että lapselle ei riitä se että hän on noin yleisesti ottaen toivottu, vaan jokaisen lapsen tulisi olla toivottu oikeasta syystä. Lapsia pitäisi toivoa heidän itsensä takia ja olla valmis rakastamaan sellaisina kuin luonto heidät vanhempien syliin tuo. Sen sijaan keskuudessamme on kaikissa yhteiskuntaluokissa ja kaikenlaisissa perheissä lapsia joita ei rakasteta omana itsenään vaan jotka ovat vanhemmille elämän rekvisiittaa. Lapset ovat statussymboleita, pääsylippu moniin tämän ikäluokan kokoontumisiin, keino vaientaa yli-innokkaat isovanhemmiksi hinkuvat vanhemmat ja olentoja joilla yritetään paikkailla oman elämän murheita ja vaikeuksia. Heitä halutaan vanhuuden turvaksi ja elämään se elämä jota vanhemmat eivät päässeet elämään. Miksi kävisimme lapsia todella haluavien ja rakastavien vanhempien (ja vanhemmiksi haluavien) kimppuun, kun keskuudessamme on paljon sellaisiakin ihmisiä jotka ympäristön paineiden, ajattelemattomuuden tai muun vastaavan huonon syyn takia hankkivat lapsia vaikka eivät ole aidosti halukkaita ja sitoutuneita vanhemmuuteen? Ympäristönäkökulmasta katsottuna meillä voi olla liikaa väestöä, mutta arkisten tragedioiden näkökulmasta katsottuna ei totisesti voida sanoa että liian moni lapsi tässä maassa syntyy rakastavaan kotiin.

Lapsettomuudesta pitäisi siis tehdä helppoa. Minä osaan esimerkiksi kertoa, että lapseton elämä kolmekymppisenä on arvokasta, mielenkiintoista ja sisältää mahdollisuuden monenlaisten hyvien asioiden tekemiseen. Sen ei ole pakko olla itsekästä eikä yksinäistä, vaan lapsettomuus voi vapauttaa ihmisen myös palvelemaan yhteistä hyvää sellaisilla tavoilla joihin lapsia hankkineilla ei ole resursseja. Ihminen voi jättää itsestään maailmaan muitakin jälkiä kuin palasen perimää, ja sellainen ihminen joka ei keksi elämälleen mitään muuta arvokasta sisältöä kuin lapset, on pahasti hukassa. Oman kokemukseni mukaan ainoa huono puoli lapsettomuudessa ovat tunkeilevat ihmiset jotka kuvittelevat tietävänsä minua paremmin, miten minun tulee elämäni elää. Nämä ihmiset ovat paitsi hyvin ajattelemattomia (entäpä jos en olisikaan lapseton vapaaehtoisesti?), myös niitä todellisia ympäristörikollisia.

Yhteiskunta voi olla samanaikaisesti lapsi- ja lapsettomuusystävällinen. Siihen vaaditaan ainoastaan se että saisimme rakennettua siitä ihmisystävällisen. Valitsipa ihminen miten vain, syyllistäminen on aina huono lähtökohta rakentavaan keskusteluun. Sitä paitsi, syyllistämisen ja vihaisen kritiikin taustalla ei useinkaan ole aito halu parantaa maailmaa, vaan halu osoittaa omaa moraalista ylemmyyttä. Niin ei varmaankaan tarvitsisi tehdä, jos sattuisi olemaan aidosti niin erinomainen että muutkin näkevät? Edelleen, oma sisäinen paha olo ja moraali ovat kaksi eri asiaa. Täälläkin olen kirjoittanut siitä että todella tehokkaat keinot ratkoa maailman ongelmia sisältävät usein hyvin vähän tuomitsemista ja syyllistämistä ja runsain mitoin lempeyttä, erilaisuuden ymmärtämistä ja halua tehdä töitä sen eteen ettei toisten elämä olisi niin vaikeaa.

EDIT-täti: Pudonnut lause lisätty

4 kommenttia:

wihtori kirjoitti...

Hieno kirjoitus !
Itse 38 vuotiaaksi lapsettomana olleena tiedän ajatukset monelta kantilta, ja osasit esittää niistä tärkeimmät.
Oleellisinta mielestäni tällähetkellä ei ole jälkikasvun määrä, vaan se miten heitä opastetaan kohtaamaan tämä nykymaailma ja sen kehitysnäkymät.
Opetammeko lapsemme kuluttamaan ja tuhoamaan vai vaalimaan maapalloamme...hieman samaa pohdin tänään itsekin.

Saara kirjoitti...

Niinpä. Monet heräävät pohtimaan ympäristökysymyksiä lasten saamisen myötä, kun ajatus tulevista sukupolvista konkretisoituu. Sitten taas on niitä joissa lasten tulo saa itsekeskeisyyden ja kulutusjuhlinnan kohoamaan aivan uusiin sfääreihin.

Ympäristötekoja on onneksi monenlaisia, ja jokaisessa elämäntilanteessa voi tehdä paljon hyvää. Tavallaan on pelottava ajatus sekin, että lasten hankkiminen jätettäisiin kaikkein piittaamattomimman kansanosan puuhaksi!

Liisa kirjoitti...

Kiitos Saara ajatusten muotoilusta, en voisi olla enemmän samaa mieltä.

Ofelia kirjoitti...

Voi hyvä jumala! (Jota ei ole.) Kannattaa värkkäillä lisää gmail-osoitteita, olla sisäänkirjautuneena ja kommentoida! Siis, poista tuo edellinen...kiitos. =) tässä sama oikealla nimimerkillä:

Lähetä tämä teksti Linkolalle! =D Se sai mut aikanaan ahdistumaan ympäristörikoksesta... Minä kyllä mietin pari vuotta lapsen hankkimista ja tein listoja mutta lähinnä mielenterveyden ja osin rahankin kannalta. Myöhemmin iski sitten se ympäristösyyllisyys. Mutta kun se biologinen Joku iskee, että haluaa oman poikasen (IHANASTI SANOTTU!!) niin ei siinä oikein enää listat sitten auta, ja hyvä kai niin. Luulenpa että mulla on Maudin kanssa siksi mennyt niin hyvin, kun pohdin tarkoin lisääntymisen syyt ja Maud oli oikeasti toivottu ja odotettu juuri siksi, että se olisi Oma Poikanen. <3

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments