Pihalla maailmankaikkeudessa

Ofelia kysyi sitä mitä arvelisin monen muunkin kerenneen ihmetellä.

” Mikset olekaan enää ateisti? Mikä olet siis nyt ja mistä muutos? ”

Tämä aihe onkin ollut kirjoituslistallani jo aika kauan. En vain ole osannut enkä kyennyt saamaan kasaan mitään. Joskus hiljaiseksi ei vedä sanottavan puute vaan se että oikeat sanat ovat totaalisen hukassa. Tämä aihe se sitten onkin kohdallani kaikkien sanattomuuksien äiti ja isoäiti. Ehkäpä, kun odotan, elän ja ajattelen parhaani mukaan vähintään kahdeksankymmentävuotiaaksi, asiat ja ajatteluni selkenevät. Mutta siihen asti on vaikeaa. Miten kirjoittaa asioista joiden käsittämisessä ei ole päässyt edes alkuun? Asioista, joihin ajatus vain ei tahdo tarttua mitenkään päin?

Ensi kuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä kun maailmankuvani joutui yllättäen ja odottamatta täysremonttiin ja minusta tuli metafyysiseltä mielipiteeltäni polyteisti. Puhun mieluummin mielipiteistä kuin uskosta, sillä poden edelleen allergiaa usko-sanaa kohtaan. Mielipide, toisin kuin usko, on asia jota ihminen on valmis muuttamaan heti tarpeen vaatiessa, esimerkiksi sen mukaan mitä kulloinenkin todistusaineisto sattuu osoittamaan. Olen tullut siihen tulokseen että sehän se on ainoa mitä keltään voi kohtuudella vaatia: ei oikean totuuden löytämistä ja tunnustamista vaan sitä että on arvostellut parhaansa mukaan sen aineiston minkä elämä on eteen heittänyt, ja pyrkii kehittämään arvostelukykyään. Mielipide tarkoittaa myös sitä ettei käsitykseni pohjaudu järjestelmälliseen tutkimukseen. Toistaiseksi näyttää siltä että uusi katsomukseni on myös intellektuaalisesti tyydyttävä (se ei esimerkiksi ole ristiriidassa tieteen kanssa, kahlitse ajattelua väittämällä että minun on pakko olla tästä ikuisuuteen samaa mieltä, ja löydän välillä hyviä kysymyksiä ja muita ajattelun välineitä). Olen jotakuinkin tyytyväinen mielipiteeseeni, vaikka tietysti yritän edelleen epäillä kaikkea mitä suinkin kykenen. Mutta episteemisessä tilassani olisi joka tapauksessa parantamisen varaa.

Minulla siis on mielipide. Ja se on suunnilleen seuraava: minusta näyttää kovasti siltä että ainakin jotkut suomalaisen pantheonin jumalat ovat jollakin tapaa eksistenssin syrjässä kiinni. Olen siis suomenuskoinen polyteisti. Minun eteeni elämä heitti ne jokaisen agnostisen ateistin peräänkuuluttamat vakuuttavat todisteet. Suureksi harmikseni todisteeni eivät olleet tieteellisiä (niin että älkää nyt uskoko mitä sanon vaan jatkakaa edelleen omaa etsintäänne) eivätkä sisältäneet sen enempää jumalallista viisautta. Päinvastoin, matkani polyteismiin on toistaiseksi tarjonnut oppitunteja enimmäkseen tietämättömyyteni syvyydestä ja mielikuvitukseni köyhyyden määrästä. Esimerkiksi, toisin kuin aikaisemmin kuvittelin, todisteet saaneista ateisteista ei tule hartaita Totuuden Ystäviä. Kognitiivinen dissonanssi pitää vielä monen vuoden jälkeenkin huolen siitä että jopa juhlamenojen toimittaminen tuntuu jollakin tavalla hyvin epämukavalta. Sittenkin kun tosiseikat on punnittu ja järkiargumentit kumottu, mielelläni on ihmeellinen kyky kiukutella vuosikaupalla ihan vain periaatteen ja urheiluhengen vuoksi. Katu-uskottavuutenikin oli parempi ateistina. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä että miinuksella ollaan ja tukevasti. Mutta sitten, harvoin, on toisenkinlaisia hetkiä. Niitä hetkiä jolloin huomaan –tai parhaassa tapauksessa joku muu huomaa- että olenkin onnistunut ymmärtämään maailmasta jotakin jota ennen en olisi pystynyt tavoittamaan, kehittynyt hiukan empaattisemmaksi tai avarakatseisemmaksi.

Asioiden ajattelemista tai niistä puhumista vaikeuttaa aika paljon sekin että uskonnollisia ilmiöitä kuvaavat käsitteemme on monoteismin- siis aivan määrätyn uskonnollisen käsityksen- läpitunkemaa. Tästä seuraa esimerkiksi se että niin uskontokeskustelu kuin ateistinen kritiikkikin keskittyvät paljolti tiedollisiin kysymyksiin: mikä on totuus (niitä on siis yksi ja vain yksi)? Kuka sen tietää, ja kuka luulee vain? Mikä on oikea tulkinta? Pitäisikö uskoa pappia vaiko fyysikkoa? Mistä löydämme vastauksia ja varmuuden? Polyteismille ja tieteelliselle maailmankuvalle taas on yhteistä se että keskeistä ei ole oikein uskominen vaan havaitseminen ja se että havainnot yritetään sovittaa joksikin mielekkääksi kokonaisuudeksi ajattelun ja päättelyn keinoin. Ajattelemme, että on olemassa havainnosta riippumaton todellisuus josta voimme hankkia kokemusperäistä tietoa. Todellisuudesta louhitun informaation tulkinnasta voimme keskustella vaikka miten pitkästi. Voimme ihmetellä, mikä tuo kvanttiaalto oikein on. Mutta jos haluamme saada selville, onko niitä kvanttiaaltoja olemassa vaiko ei, emme suinkaan ryhdy rakentelemaan argumentteja vaan menemme takaisin laboratorioon. Jumalten ja kvanttiaaltojen välinen ero taas ymmärtääkseni on, että jumalat eivät ikävä kyllä ole luonnonilmiöitä jotka tutkija voi pakottaa todellisuudesta esiin kun vain tietää, miten (älkääkä nyt kysykö, mitä He oikein ovat. En tiedä.) Tieteellinen metodi joutuu vaikeuksiin, mutta omituiseenkin todellisuuteen voi yrittää suhtautua tieteellisellä asenteella. Tarkemmin ajatellen, tässä vaatimuksessa ei ole mitään kummallista: on peräti todennäköistä että maailma on joka tapauksessa täynnä ilmiöitä joita tiede ei voi tavoittaa, esimerkiksi siitä syystä että ne ovat niin epätodennäköisiä että tapahtuvat vain kerran tai pari koko universumin historian aikana. Tällaisten ilmiöiden tuominen tieteellisen tietämyksen pariin vaatii paljon hyvää onnea. Tässä vaiheessa monoteistit tapaavat vetää yliluonnollista-kortin esiin ja homma on sillä kuitattu. Polyteismi ja tiede sen sijaan ovat sitä mieltä että tilanne ei koskaan ole niin toivoton etteikö ymmärtämistä ja järjen käyttöä voisi edes yrittää. Multiversumi on kumma paikka, mutta niin pihalla ei ihminen voi ollakaan että kannattaisi luovuttaa täysin.

Sellaisenkin viisauden murusen olen löytänyt, ettei tieto (tai luulo) jumalista ole mikään korkeampi totuus. Todellisuus on enemmän kuin mitä yhdenkään ihmisen päähän mahtuu, ja sen voi hahmottaa eri tavoilla. Ateistinen maailmankuva on tavallaan aivan tosi, ja se on myös hyödyllinen. Maailma vain on niin suuri että siitä voi tehdä monenlaisia kertomuksia. Jos hyväksymme sen että totuus multiversumista on monimutkaisuus, voi olla että sen täytyy tulla kerrotuksi meille monien tarinoiden kautta. Siinä on minusta polyteismin ydin; ettei kysy vain ”mikä on totuus?” vaan myös ”mitä tarinoita osaan lukea?” Voimme omaksua yhden näkökulman, ja se saattaa riittää täyttämään koko elämän. Voimme myös yrittää pysytellä avoimina ja kriittisinä, ja ehkä silloin käy niin että koti löytyy maailmankaikkeudesta joka on suurempi, vanhempi, monimutkaisempi ja oudompi kuin osasimme kuvitellakaan.

3 kommenttia:

tyy kirjoitti...

Onko lopultakaan tarpeen olla koko ajan tieteellisen analyyttinen. Se on paitsi tylsää, myös ihmisluonnon vastaista.

Siviilissä olen tiukkapitoinen ultra-ateisti. Mutta kun lomailen, lähden Lappiin vaeltamaan. Siellä minusta tulee, omasta halustani, osa vanhaa Saamenmaata, josta vielä on paloja jäljellä siellä sun täällä.

Ja yhtäkkiä olen avoin näkemään ja kuulemaan merkkejä maahisista sun muista taruolennoista. Eikä se muuta tämän maailmankaikkeuden totuuksia yhtään vähemmän tosiksi.

Liisa kirjoitti...

Mainio kirjoitus ja jaan monet tuntemuksistasi. En vain vieläkään pysy kärryillä siinä, mikä sinusta on niin ratkaiseva ero poly- ja monoteistisen uskon välilla. Yksi vai monta, mitä sillä on väliä; onko kysymys muusta kuin siitä missä hahmossa jumaluus esiintyy ja itsekunkin tavoittaa.

Saara kirjoitti...

tyy: Ei se tarpeen ole- joskus voi vain heittäytyä ja kokea. Tällä kertaa kirjoitin vain itsestäni. Minulle sellainen heittäytyminen ei ole helppoa, vaan jos kohtaan jotakin outoa, yritän myös ymmärtää sitä. Sellainen on minun luontoni. :)

Suomipakanoiden joukossa on ateisteja. Tärkeää ei ole uskoa juuri oikealla tavalla, vaan rennonkriittinen asenne. Kuulostaa siltä, että sitä sinullakin on.

Jos pohdimme jonkin, vaikka maahisten olemassaoloa, meidän pitää määritellä paitsi maahinen, myös se mitä tarkoitamme olemassaololla. Ontologiasta olen oppinut, että olemassaolo on kiero ja liukas juttu. Vähän niin kuin todellisuuskin.

Liisa: Mietin, pitäisikö kysymykseesi vastata pidemmälläkin postauksella, mutta jos kommentilla pääsisi ainakin alkuun. Sanakirjassani poly- ja monoteistisen uskon tärkein ero on totuuksien määrä. Onko olemassa jotakin perimmäistä vaiko vain monimutkaisuus josta jokainen saa irti sen minkä saa, mutta on toisaalta pakotettu hyväksymään sen että toiset voivat näkeä asian eri tavalla olematta millään tavalla väärässä. Onko olemassa yksi perimmäinen totuus tai jumaluus ja onko käsitys todellisuudesta siten hierarkkinen (lähempänä totuutta- kauempana siitä esimerkiksi jumala-arkkienkeli-ihminen-demoni ja niin edelleen). Monimutkaisuuden tilalla monoteismissa on yleensä yliluonnollinen eli todellisuden osa jota ei voi eikä pidä yrittääkään ymmärtää, mutta joka toisaalta säätelee ihmisten elämää hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Huomaathan, että käsitykseni mukaan nämä asenteet sijaitsevat jokaisen mielessä, ja ennen kaikkea siinä miten ihminen suhtautuu muihin. Uskontokunnilla, tai uskon muodollisella sisällöllä on vain rajallisesti väliä. Esimerkiksi, ihminen voi hyvin olla ateisti ja monoteisti (nk. militanttiateisti), tai vastaavasti suomipakana jonka pantheonissa on vain yksi jumaluus, ei silti ole monoteisti.

Ja sitten on se kysymys siitä, mitä kertomusta kukin osaa lukea. Kuten olet huomannut, oma käsitykseni kristinuskosta on aika negatiivinen. Mutta olen huomannut myös että jotkut ihmiset löytävät siitä paljon hyvää, syvää ja kaunista eivätkä suinkaan niitä negatiivisia asioita. Tällaisille ihmisille kristinusko on se oikea kertomus.

Selvensikö yhtään? Kaamea flunssa jatkuu tänäänkin, eivätkä aivot tahdo toimia...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments