Päivä ennen jokaista eilistä





The Day After Tomorrow-elokuvailtaa meillä vietettiin jo edellisen pakkasjakson aikaan. Takkatulen rätistessä me käperryimme sohvalle katsomaan miten uusi jääkausi saapuu viikon rytäkässä. Katastrofielokuva pohti dramaattisella tavalla jääkausien syntyjä, noita Maapallon historian suuria mullistuksia joiden läpi ihmiskunta on elänyt jo parikin kertaa, mutta unohtanut. Esivanhempiin täytyy kuitenkin suhtautua lempeästi. Tässä vaiheessa talvea voin itsekin vain vaivoin palauttaa mieleeni, miltä tuntuu juosta paljain jaloin kukkivalla nurmella ja poimia ruokapöytään auringon lämmittämiä jalapenoja. Eksistenssimme voi olla lineaarista, mutta elämä on hetkissä.

Maalla jalkojeni alla on kuitenkin parempi muisti. Suurimmaksi osaksi puutarhamme on multavaa maata, mutta kun viime kesänä kaivoin kuoppaa persikkapuuta varten, lapio tapasi hiekkaa jo kymmenen sentin syvyydessä. Tästä, juuri tästä missä nyt istun ja kirjoitan, saattoi noin 12 000 vuotta sitten nähdä vetäytyvän mannerjäätikön reunan. Silloin, noin 12 000 vuotta sitten, nuoremmalla Dryaskaudella Euroopan mannerjäätikön sulamisvedet pysäyttivät Golfvirran ja Euroopan ilmasto jäähtyi nopeasti kymmenisen astetta. Jäätikön reuna pysähtyi, juuri tähän näin. Monen ihmisiän ajan kesät ja talvet jäädyttivät ja kuluttivat jäätikön reunaa. Kahdensadan vuoden ajan sulamisvedet kasasivat moreenia josta kasvoi se osa Ensimmäistä Salpausselkää joka tänä päivänä tunnetaan Lohjanharjuna. Silloin täällä ei ollut koivuja ja omenapuita kuuran koristeltavaksi, vaan jäätikön alta paljastuva maa oli preboreaalista tundraa josta kasvualustan löysivät sitkeimmät ruohot ja varvut, pensaat ja koivu. Tämä oli pimeä Pohjola, jossa holoseenikauden koittaessa ja ilmaston lämmetessä jälleen vetäytymään pakotetut jääjättiläiset paiskoivat raivoissaan kivenjärkäleitä, ja kun raivoaminenkaan ei auttanut, pakenivat lämpenevää ilmastoa aina vain kauemmaksi pohjoiseen. Vain yksi jätinpoika jäi paikallisen tarinaperinteen mukaan Lohjansaareen nukkumaan. Miksi, siihen on mahdotonta vastata, onhan jättiläisille käynyt kuin Umberto Econ ruusuille, joista meidän päiviimme on säilynyt vain nimi ilman mieltä ja merkitystä. Tiedämme vain, että taakseen jatulit jättivät muuttuneen maiseman, harjun ja kimmeltävän järven.

Eikä maailmassa enää ollut tilaa megafaunalle. Mammutit jotka olivat lähteneet Suomesta viimeisen suuren jäätiköitymisvaiheen ajamana, eivät enää palanneet. Ihmiset, joiden jäätiköitymistä edeltävien esivanhempien merkit olivat murskautuneet jääpeiton alle, sen sijaan palasivat. Asutuksen arvellaan vakiintuneen eteläiseen Suomeen 10 200 vuotta sitten. Todennäköisesti ensimmäiset metsästäjät ja pienet uudisasukkaiden ryhmät ovat saapuneet vain vähän vetäytyvän jään perässä, riistaeläimiä seuraillen. Tänään ihmettelemme jälleen tuulta joka kantaa jälleen muutoksen etiäisiä. Menetämmekö sen kuristusotteen jonka olemme ympäristöstä ottaneet? Ja: olisiko paha asia jos niin kävisi? Olemmeko saavuttaneet väkivaltaisilla otteillamme onnen, vaiko vain illuusion jonka perässä pysyäkseen on juostava päivä päivältä kovempaa? Vain muutos on pysyvää, muutos ja muisto, menneisyyden jäljet lapiollisessa hiekkaa jota häiritsin eräänä kuumana kesäpäivänä maailmassa joka oli neljäkymmentä astetta lämpimämpi kuin se joka oveltani tänään aukeaa.

Seuraava jääkausi on jo myöhässä- jos tilastoja katsotaan. Toisaalta emme vielä tiedä, mikä teki noin miljoona vuotta sitten sadantuhannen vuoden syklistä hallitsevan. Aina jäätiköitymiskaudet ja niiden väliset lyhyemmät lämpimät kaudet eivät seuranneet toisiaan suhteellisen säännöllisesti niin kuin viimeisen miljoonan vuoden aikana on tapahtunut. Tulevaisuudesta voi nähdä etiäisiä, mutta ei jälkiä. Sen voi aavistaa, mutta pohjimmiltaan se on tuntematon.

Huolimatta pakkasesta, metrisistä hangista ja tähänastisen elämäni sitkeimmästä flunssasta, uuden ja lämpimämmän ajan etiäisiä tulevalle vuodelle on nähty täällä jo. Auringon paiste ei ole enää kalpeaa ja taivaan sinessä on uutta kirkkautta. Minulla on neulepuikoilla turkoosia villaa, lämmintä mutta kevään väristä. Hiljaisen talven jälkeen kalenterikin on alkanut täyttyä. Muistan, että kuulas taivas ja aurinko joka pakkasen läpi lämmittää hiukan keittiötä, näyttävät aivan samalta kuin holoseenin ensimmäisenä päivänä.

3 kommenttia:

metsienmamma kirjoitti...

Tämä oli niin kaunis kirjoitus, että ihan itketti. Kiitos tästä. Se paransi päiväänikin!

WeirdRockStar kirjoitti...

Yhdyn Metsienmamman mielipiteeseen. Pää on nyt niin flunssan kourissa että selkokielisiä lauseita tuskin heruu, mutta... yay!

Saara kirjoitti...

Eipä kestä. Mukava huomata että jaatte käsitykseni siitä että Virkkalan esihistoria ja paleoklimatologia ovat koskettavia aiheita. :D

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments