Kuinka monta maailmaa?

Olen ollut jo useamman vuoden varma siitä että merkittävin ero aikuisten ja lasten välillä on koko.

Hesari uutisoi pari päivää sitten että suosituimmat lapset pukeutuvat muodikkaasti, ovat rikkaista perheistä, eivät menesty koulussa liian hyvin eivätkä liian huonosti, ovat ulospäinsuuntautuvia mutta eivät millään tavalla kovin erikoisia. He kuuntelevat suosittua musiikkia ja pitävät tavallisista asioista. Syrjityksi ja kiusatuksi pääsee parhaiten olemalla jollakin tavalla erilainen.

Sen jälkeen kun itse kävin ala-asteen 80-luvulla, tilanne kouluissa tuntuu muuttuneen korkeintaan hullumpaan suuntaan. Se on tavallaan ihmeellistä, sillä kiusaaminen tunnutaan tuomitsevan joka vuosi jyrkemmin ja samalla koulumaailma on monimuotoistunut maahanmuuton, internetin ja sosiaalisen eriarvoistumisenkin myötä. Miksi kaikki kuulostaa silti niin kovin tutulta? Miksi kiusaaminen on pikemminkin raaistunut?

Kertooko tilanne kouluissa vain siitä että lapsukaiset ovat sosiaalistuneet hyvin ja omaksuneet yhteiskuntamme toimintalogiikan? Kuinka monta sosiaalista maailmaa meillä tässä onkaan: lasten ja aikuisten maailma, vaiko vain yksi yhteinen? Puhutaanhan meillä edelleenkin ”paremmista perheistä” kun tarkoitetaan perheitä joissa rahasta ei ole puutetta, ei suinkaan perheistä joiden vanhemmat ovat kuuluja moraalisesta erinomaisuudestaan. Onko näiden välillä edes todellista eroa?
Sisäänpäinkääntyneisyys nähdään työelämässä lähinnä ongelmana, vaikka objektiivisesti ajatellen introverteilla ihmisillä on myös selvät vahvuutensa. Vaikka maa on olevinaan vapaa, silti kukaan ei ole mistään mitään mieltä, pukeutuminen ja ihanteet ovat jopa niin homogeenisiä että persulainen yhtenäiskulttuuriretoriikka jossa on Meidän Tavat ja Väärät Tavat, menestyy. Ihan muuten vain, valitsemme olla toteuttamatta monia vapauksiamme. Aikuinen tietää että on olemassa vaihtoehto sille että on avoimesti oma itsensä ja kärsii seuraukset. Hän on oppinut kysymään: "mitä ihmiset sellaisesta ajattelisivat?"

Jos näin on, ei riitä että kauhistelemme lasten maailmaa ja näemme sen julmuuden ja raadollisuuden suurena, joskin hiukan mystisenä, ongelmana. Ehkäpä ongelma onkin pohjimmiltaan aikuisten maailmassa? Ehkäpä se onkin aikuisten maailma joka on ruma, raadollinen ja syrjäyttää heikot ja erilaiset? Ehkäpä aikuiset rakastavat keskinkertaisuutta, suhtautuvat erinomaisuuteen sitä myönteisemmin mitä kauempana se on ja vastaavat heikkouteen julmuudella? Maahanmuuttajista tänne kelpaavat parhaiten ne jotka ovat ennestään hyvinvoivia ja saapuvat vapaaehtoisesti, kun taas tarvitsevimmat ja pakon kotoaan ajamat kohtaavat täälläkin eniten syrjintää. Sanotaan että se johtuu humanitaaristen maahanmuuttajien tarvitsevuudesta ja outoudesta, mutta toisinkin asian voisi hahmottaa. Sosiaaliturvajärjestelmässämme köyhiä kannustavat parhaiten tiukka kontrolli, pompottaminen ja leikkaukset kun taas varakkaita motivoivat siisteihin sisätöihin vain reilut palkankorotukset ja veronkevennykset. Esimerkkien keksiminen ei ole vain helppoa vaan se on suorastaan pelottavan helppoa.

Jos ei pidä maailman tilasta, kannattaa miettiä, missä itse seisoo. Olenko omalta osaltani vahvistamassa niitä piirteitä joista en täällä pidä? Saanko itseni kiinni ihailemasta ja kadehtimasta varakkaita ihmisiä? Tunnenko oloni epämukavaksi sellaisten lähellä jotka ovat jollakin tavalla erinomaisempia kuin itse olen, vai osaanko suhtautua siihen myönteisesti, tilaisuutena oppia ja kasvaa? Olenko oikeasti sitä mieltä että oudot ja selvästi puutteelliset voivat rikastaa elämäänivai viihdynkö vain samanlaisten ja samanmielisten seurassa? Tuomitsenko ihmisiä ulkoisten seikkojen perusteella vai teenkö tekoja jotka ilmentävät avarakatseisuutta, ystävällisyyttä ja oikeudenmukaisuutta?

Lapsettomana en ole mikään paras taho jakamaan kasvatusvinkkejä. Minusta kuitenkin vaikuttaa sen että ”älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon” ei ole erityisen hyvin toimiva menetelmä. Jos haluamme seuraavan sukupolven kasvavan vastuullisiksi, rehellisiksi ja suurisydämisiksi, ehkäpä tarmokkaan kasvattamisen sijasta meidän pitäisi varoa itse vastuuttomuutta, välttää valehtelemista ja pikkumaisuutta. Ehkäpä meidän pitäisi osoittaa omassa toiminnassamme niitä hyveitä jotka toivomme lasten omaksuvan. Koska lasten kasvattamiseen ja hyvän yhteiskunnan rakentamiseen tarvitaan vanhempien lisäksi koko kylän väki, myös lapsettomien panoksella on merkitystä. Lopuksi: kannattaako maailmalta vaatia sellaista hyvyyttä joka on itsellekin saavuttamatonta?

posted under , |

3 kommenttia:

tyy kirjoitti...

Kaikki tekevät omat virheensä, omanlaisensa. Lastenkasvatus on vaikeaa, koska sitä oppii vain tekemällä.

Meneekö ensimmäinen satsi sitten pilalle?

Ei, kyllä niistä yleensä ihmisiä tulee.

metsienmamma kirjoitti...

Minun mielestäni lapsia ei kasvateta. Niiden kanssa eletään. Olet lapseton kirjoittaja hyvin oikeilla jäljillä. Tai oikeastaan täysin.
Lasten kanssa eletään, asetetaan rajoja, mutta pääasiassa kasvu tapahtuu näyttämällä esimerkkiä.
Eniten olen kasvanut itse. Lapsi on aina vanhemmilleen oman kasvun mahdollisuus. Kaikki, eivät todellakaan kaikki, käytä sitä mahdollisuutta.

Lapsettomille ystävilleni, jotka osaavat puhua viisaasti lasten elämästä, sanon aina: Lakatkaa sanomasta "mikä minä olen sanomaan, kun ei ole itsellä lapsia". Kun on ihminen maailmassa, on oikeus sanoa ajatuksensa.
Lapsen henkisestä kasvusta osaa ulkopuolinenkin sanoa paljon. Se mitä lapseton ei voi tietää, on tunneside, joka lapsen ja vanhempien välille syntyy. Se sanoinkuvaamaton onni. Mutta kaikki muu on ymmärrettävissä lapsettomallekin.
En voi kylliksi toistaa sitä: Lapsi on ihminen, ja kuten kirjoitit, lapset ja aikuiset ovat loppupeleissä samaa. Erona koko. Ja luulo siitä, että koko ja ikä tuovat tietoa.

Ei voi olettaa, että viisi lastakaan kasvattanut äiti tai isä välttämättä tietää lapsen henkisestä kasvusta sen enempää kuin lapseton.
Määrä ei ole laatu.

Saara kirjoitti...

Kiitos rohkaisevista ja ajatuksia herättävistä kommenteista (ajatuksia seuraa myöhemmin, nyt olen flunssassa ;)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments