Friikkisirkus on jo täällä

Edellisessä postauksessa pohdiskelin, olisiko sittenkin mahdollista että lapset ja aikuiset elävät samassa maailmassa joissa jokaisen sukupolven vain oletetaan elävän eri sääntöjen mukaan.

Tänään ajatuksiani herätti tämä Melissa McEwanin kirjoitus arkipäivän seksismistä (englanniksi, ja sisältää vaikeita sanoja, mutta lukekaa kuitenkin. Oikeasti.) Melissa kirjoittaa siitä miten eriarvoisuus rakentuu arjessa, ei yksittäisten dramaattisten epäoikeudenmukaisuuden, väkivallan ja syrjinnän kokemusten myötä vaan arkisissa tilanteissa joissa kuvittelemme olevamme samassa huoneessa mutta todellisuudessa elämme aivan eri maailmoissa.

Melissa kirjoittaa arkipäivän kulttuurista joka trivialisoi naisten kokemukset ja määrittää maskuliinisen todellisuuden objektiiviseksi todellisuudeksi, puhuu naisista ryhmänä jonka tarpeista on parempi kysyä asiantuntijoilta kuin ihmisiltä itseltään, joka pitää naisia kiinnostavaa viihdettä hömppänä ja naisten mielellään kuluttamia tavaroita turhuutena, käyttää ja ymmärtää sujuvasti vähätteleviä ilmaisuja: naiskuski, kikattava tyttö, akkojen puheet. Kulttuurissa jossa naista ei tarvitse vaientaa osoittamalla hänen argumenttinsa huonoksi vaan toteamalla että sinulla taitaa olla kuukautiset tai että olet hankala ämmä. Hän kirjoittaa tilanteista joissa naisen on ollakseen Hyvä Tyyppi luovuttava solidaarisuudesta niitä toisenlaisia naisia kohtaan: niitä jotka ovat femakkoja, miestenvihaajia, hysteerikkoja, tiukkapipoja, horoja ja osoitettava sen sijaan solidaarisuutta toisenlaisten naisten haukkujia kohtaan. Tilanteista joissa naisen odotetaan ymmärtävän ja hyväksyvän vähättelyn joka kohdistuu niihin Toisenlaisiin naisiin ja jossa hänet pakotetaan hyväksymään se seikka että pysyäkseen hyvänä tyyppinä ja tullakseen kohdeltuna kunnioituksella hänen on oltava aivan tietynlainen nainen: sellainen joka on "huumorintajuinen", ymmärtää että pojat ovat poikia ja että ihan hyväähän ne vain tarkoittavat. Sellainen joka luopuu oikeudestaan saada itse päättää mikä on hauskaa ja ymmärtää että hänen loukkaantumisensa on ihan hänen oma ongelmansa jota muiden ei tarvitse noteerata millään tavalla.

Melissa on huomannut sen minkä minäkin: että seksismistä tekee erityisen ikävää sen että sen ylläpitämiseen osallistuvat myös ihmiset joista pidämme tai joista haluaisimme pitää ja joiden kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan pitäisi välittää ja huolehtia meistä. Miehet ja naiset. Kun jokin asenne on levinnyt tarpeeksi laajalle ja syvälle kulttuuriin, ollaan tilanteessa jossa jokainen voi joskus saada itsensä kiinni siitä. Ihmiset eroavat lähinnä sen suhteen näkevätkö he tässä mitään ongelmaa. Ne jotka näkevät, eroavat siinä, uskovatko he että tiedostaminen riittää vai tietävätkö he että asioiden korjaaminen on parhaillekin ihmisille kokopäivätyötä. Monen kohdalla ongelma on siinä että "en minä sellaista tee" on jostakin syystä paljon helpompi sanoa kuin "olen pahoillani, en tarkoittanut".

Melissa puhuu sukupuolesta, mutta huomaa itsekin että kaikessa yhteiskuntaan kätkeytyvässä alistamisessa on sama kaava. Arvelen, että se johtuu siitä että me kuvittelemme ympärillämme olevien ihmisten olevan suunnilleen samanlaisia kuin me. Kuvittelemme että oma kokemuksemme maailmasta on objektiivinen ja ajattelemme helposti että jos joku muuta väittää, hänen täytyy olla erehtynyt. On niin helppo ajatella että hyvyys ja kunnollisuus ovat jonkinlainen olemisen perustaso. Kunnon ihminen ei tee mitään kovin väärää, minä olen kunnon ihminen, siis sinun täytyy olla erehtynyt väittäessäsi että tein väärin. Vastaavasti, ajattelemme että kaikki erilaiset ihmiset ovat pohjimmiltaan kuin eri väriset ihmiset, että erottaisimme heidät kyllä ympäristöstään yhdellä silmäyksellä. Jossakin mielen peräkamarissa luuraa edelleen yhtenäiskulttuurinen maailma jossa erilaiset ihmiset ovat kukin omalla paikallaan: friikit sirkuksessa, rikolliset vankilassa ja toisuskoiset vierailla mailla. Yhtenäiskulttuurinen maailma ei kuitenkaan ollut koskaan tosi. Siellä missä yhtenäistä kulttuuria ylläpidetään rautaisimmalla otteella, erilaisuus ei suinkaan häviä vaan alistaminen ja kärsimys vain kasvavat.

Alistamisen kulttuurin haastaa vain avoimuus ja sen myöntäminen ettemme tiedä maailmasta ja ympärillämme parveilevista ihmisistä kovin paljon, vaan vain pintaraapaisun verran. Heti kun astumme ovesta ulos, astumme mukavuusalueen ulkopuolelle. On mahdotonta elää vain samanlaisten keskellä, mutta on mahdollista ottaa kodikseen koko maailmankaikkeus, kaikkine kummallisuuksineen. Sekin on hyväksyttävä että hyväksi ihmiseksi ei tulla uskon voimalla vaan hyvyys syntyy teoista. Joskus on jopa niin että tullakseen hyväksi on myönnettävä tehneensä väärin.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments