Tietämättömyydestä, osa II: rationaalisuuden rajoilla

”Ihminen on epärationaalinen eläin, jota totuus ei edes kovin paljon kiinnosta”, pamauttaa Kirsi Halonen uusimmassa Tiede-lehdessä ja osuu naulan kantaan. Artikkelissa ”Arkijärki hylkii tiedettä” hän analysoi eroja arkiajattelun ja tieteellisen ajattelun välillä. Perheessämme nämä totuuden, tietämisen ja valheen kysymykset ovat muutenkin olleet viime aikoina pinnalla. Puoliso löysi jokin aika sitten mainion tv-sarjan Lie To Me , ja pian dvd:iden perässä taloon tuli myös tv-sarjankin taustalla vaikuttaneen psykologi Paul Ekmanin kirja Telling Lies, jonka molemmat oitis lukaisimme. Saatuani kirjan loppuun keskustelut siirtyivätkin siihen kun Puoliso tulkkasi sen kiperiä kohtia filosofiksi. Tämän päivän kirjoitukseni on siis kooste talossa pyörineistä pohdinnoista.

Totuus tai sen saavuttaminen eivät yksinkertaisesti kiinnosta useimpia ihmisiä. Tämä on yksi niitä asioita joita en todennäköisesti koskaan tule täysin käsittämään, mutta omienkin arkikokemusteni mukaan näin tosiaan on. Toisin kuin mielelläni kuvittelisin, ei ole olemassa mitään luonnonlakia tai kosmista välttämättömyyttä joka pakottaisi ihmiset huomioimaan tai uskomaan totuuden joka heille rautalangasta väännetään. Ihminen on jo yli kahden tuhannen vuoden ajan retostellut eroavansa kaikista muista eläimistä nimenomaan järkensä takia. Ihminen on zoon logon ekhon eli järjellinen eläin, kuten suuret kreikkalaiset sanoivat. Se ensinnäkin kuulostaa paljon paremmalta kuin niiden nykytutkijoiden väitteet joiden mukaan kehitykseemme sivilisaatioksi ja planeetan valtiaiksi on vaikuttanut merkittävästi myös tarkkuusotteeseen taipuva kätemme. Vähintään yhtä hämmästyttävää on, että ihminen on myös eläin joka voi löytää totuuden ja omaksua tietoa maailmasta, ymmärtää sen ja silmää räpäyttämättä heittää sen roskiin. Totuuden koherenssiteoriassa ei ole päätä eikä häntää- paitsi että se on hyvin inhimillinen käsitys totuudesta. Jos uusi tosiasia ei satu sopimaan aikaisempiin uskomuksiin, maailmankuvaan, omiin ennakkokäsityksiin tai toiveisiin, on aivan tavallista hylätä se ilman mitään ikäviä seuraamuksia. Jos tosiasia koskee ihmisen käyttäytymistä, sen voi selitellä ennakkokäsityksiin sopivaksi. Ekman käytti kirjassaan esimerkkinä poliisia joka uskoo kuulusteltavan olevan syyllinen rikokseen ja tulkitsee siksi ristiriidat tämän elekielen ja sanojen välillä merkiksi valehtelemisesta vaikka muutkin selitykset havaitulle käyttäytymiselle olisivat mahdollisia. Jos se koskee faktoja, kuten tieteellisiä tosiasioita, sen voi usein yksinkertaisesti kieltää sillä tiede on erkaantunut arkimaailmasta jo niin kauas etteivät maailmankuvan virheet pahemmin häiritse arkea. Jos mahdollisia selityksiä ilmiölle –vaikkapa ihmislajin menestykselle- on useita, niistä voi usein valita sen mikä eniten sattuu miellyttämään ja unohtaa muut selitykset, vaikka ne loogisesti ottaen olisivat yhtä hyviä. Totuuden näkökulmasta on iso ero siinä, hyväksyykö ihminen evoluutioteorian vai valitseeko hän kreationismin, arjen näkökulmasta katsottuna ero on olematon. Jos vaihdan huomenna evoluutioteoriaan perustuvan käsitykseni elämän kehityksestä uskomukseen että jumalolento loi maailman kuudessa päivässä, muutos on maailmankuvan tasolla valtava. Arjen tasolla sitä tuskin huomaa: uskoin niin tai näin, olin mitä mieltä fossiiliaineistosta ja periytymisestä tahansa, minun on edelleen puettava päälleni lämpimästi ulos lähtiessäni ja muistettava huomennakin ruokkia pihalinnut. Jos olisin toisenlainen ihminen, sellainen joka ei nenäänsä juurikaan arkisesta tapahtumavirrasta nosta, minä selviytyisin elämästä aivan hyvin enkä todennäköisesti tuntisi minkäänlaisia kärsimyksiä episteemisestä tilastani.

Muistetaan tässä välissä jälleen yhtä ääriesimerkkiä, Galileo Galileita. Hänen vallankumouksellinen väitteensä siitä ettei Maa olekaan maailmankaikkeuden keskipiste vaan toisen kappaleen, Auringon, kiertolainen, pääsi lopulta niskan päälle kirkon voimakkaasta vastustuksesta huolimatta. Avainsana on ”lopulta”: ennen kuin näin kävi, Galileo itse joutui kärsimään paljon ja ristiriidan totuuden ja valheen välillä piti kasvaa eeppisiin mittoihin. Kirkolle koitui lopuksi tästäkin kohusta vahinkoa, mutta laadultaan etäistä ja epämääräistä verrattuna niihin kärsimyksiin joita Galileolle aiheutui totuuden uskomisesta ja puolustamisesta. Tästä päästäänkin toiseen tärkeään pointtiin: kaltaisteni skeptisten ihmisten kannattaa väittelyyn tai muuhun episteemiseen koitokseen käydessä muistaa, että usein tilanne on sellainen että jos totuus ei ole ihmiselle aito itseisarvo (mikä on hyvin harvinaista missä tahansa filosofian oppiaineen ja Skepsis ry:n kokousten ulkopuolella), totuuden omaksumisesta ei usein seuraa tietäjälle mitään hyötyä vaan kenties jopa päinvastoin, kun taas epätotuus ei näytä mitenkään selvästi haitalliselta. Skeptikko ja filosofi voivat marssia dialogiin reilulla asenteella: jos vastapuolen argumentti on vahvempi ja hänellä on tukevammat todisteet, meidän on pakko myöntää erehdyksemme ja muuttaa mieltä. Mutta meidän ei pidä odottaa että toiset olisivat yhtä reiluja. Useimmat eivät ole ja siksi parhaatkin argumenttimme ovat usein tuomittuja tappioon. "Argumenttisi vaikuttaa vedenpitävältä, mutta minä en silti usko sinua, koska en vain halua." on epälooginen repliikki, mutta Tosielämässä se toimii.


Totuus on siis heikko. Ihmiset uskovat täsmälleen mitä haluavat, ja usein he haluavat jotakin muuta kuin tietoa. Ainoa totuus jolla on elämisen mahdollisuuksia on totuus joka putoaa otolliseen maaperään. Yleensä on niin että jos totuus on uutta tietoa joka haastaa jonkin vanhan uskomuksen, maaperä on kaikkea muuta kuin otollinen. Totuuden tunteva voi aina yrittää jakaa tietoaan, mutta masennukselta välttyäkseen hänen on parasta haudata nopeasti ja vähin äänin kuvitelmat siitä että totuudella yksin olisi voima muuttaa yhtään mitään. Totuus ja tieto siitä ovat itsessään arvokkaita asioita, mutta vain ihmiset voivat tehdä asioita. Huolimatta näistä synkistä tosiasioista, yli ei päästä siitä että filosofien ja tieteenharjoittajien tehtävänä on etsiä totuuksia ja pitää niitä esillä, koskaan luopumatta siitä toivosta että ne harvat joiden mieli on otollinen maaperä, havaitsisivat totuudet ja ottaisivat ne suojiinsa. Emme siis toivo siksi että kuvittelisimme mahdollisuuksien olevan hyvät vaan siksi että se nyt vain kuuluu toimenkuvaan. Mutta ehkä meidän pitäisi pohtia asioita laajemmin ja huomioida paremmin myös psykologisia näkökohtia. Ehkä meidän pitäisi kantaa huolta paitsi totuuden kylvämisestä, myös siitä miten valmistaa maaperä totuudelle otolliseksi. Ehkä meidän ei pitäisi miettiä ainoastaan etsiä totuutta voidaksemme vaan pohtia myös, miten saisimme muutkin haluamaan totuutta. Mikä tekee totuudesta niin ihmeellisen että välitämme siitä sellaisissakin tilanteissa joissa useimmat eivät siitä piittaa? Mikä siinä kiehtoo, ja miten saisimme muut vakuutettua faktojen lisäksi myös siitä että totuus on se mihin kannattaa pyrkiä? Entä miten onnistumme itse pysyttelemään totuuden tiellä, jos maailman ja omien episteemisten paheidemme lisäksi meidän tulee huomioida että psykologiset edellytykset voivat toisinaan asettua meitä vastaan?

posted under , |

8 kommenttia:

Suvi kirjoitti...

Ehkä kysymykseni on liian laaja, mutta kysyn silti, koska olen utelias tietämään tämän: miksi totuus on tärkeää? Mulla itselläni on niin pessimistinen käsitys: miten totuutta voi mitenkään selvittää, koska siitä on niin paljon erilaisia käsityksiä? Aina on joku, joka väittää totuudeksi aivan jotakin muuta, kuin minkä itse ymmärtää totuudeksi. Totuus tuntuu olevan aina loppujen lopuksi kovin subjektiivista. Sen olen huomannut, kun olen ollut eri kirkkokunnista tulevien uskovien kanssa tekemisissä.

Liisa kirjoitti...

Tässä on se pieni ongelma, että kun tieteeseenkin järjestelmänä pitäisi uskoa. Monistakin syistä kaikki eivät pysty nielaisemaan sitä, että tässä nyt olisi se ainoa ja viimeinen tapa jonka kautta todellisuutta pitää ja saa lähestyä. Tai että Skepsis olisi joku auktoriteetti? Alkaa melkein kuulostaa keskiajan kirkolta ja piispainkokoukselta.

Saara kirjoitti...

Suvi: Kysymyksesi on laaja mutta sehän ei sitä huonoksi tee. :) Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka miten pitkästi, mutta yritän olla lyhyt.Totuutta ei ratkaista huutoäänestyksellä vaan se on maailman tosiasiallinen tila. Se mikä totuus on ei riipu ihmisten käsityksistä vaan todellisuudesta. Se on siis tukevin mahdollinen perusta muiden uskomusten muodostamiselle ja pätevän päättelyn edellytys.

Minusta totuus nimen omaan ei ole subjektiivista, vaikka sellaista kuulee usein väitettävän. Totuuden subjektiivisuuteen vetoaminen on kokemukseni mukaan se, millä ihmiset usein perustelevat haluttomuutensa etsiä objektiivista totuutta. Jos ajatellaan ettei objektiivista ja ihmisjärjelle saavutettavissa olevaa totuutta jostakin asiasta kerta kaikkiaan ole, ajatellaan myös ettei erehtyminenkään ole mahdollista. Kuinka kätevää... Totuuden etsijä sen sijaan on aina valmis ajattelemaan että hän saattaa olla erehtynyt tai hänen tietonsa ovat puutteellisia- hän on siis pakostakin ihminen jolta löytyy älyllistä nöyryyttä. Löydetty totuus on siis pohjimmiltaan "tosi, kunnes toisin todistetaan", ja älyllinen rehellisyys vaatii valmiutta metodiseen epäilyyn ja jopa mielipiteen muuttamiseen, jos tarve vaatii. Ihmiset jotka väittävät löytäneensä ikuisia totuuksia taas yleensä juoksevat karkuun minkä jaloistaan pääsevät kun heidän "totuutensa" otetaan tarkempaan syyniin. Tällöin heidän mieleensä usein yhtäkkiä muistuu, että kaikki on niin kovin suhteellista ja subjektiivista...hohhoijaa...

Se, voiko totuuden jostakin asiasta selvittää vaiko ei, selviää vain yrittämällä (ja jos epäonnistuu, voi aina ajatella että ehkäpä joku viisaampi ihminen tai vaikka tulevaisuuden tiede pystyvät löytämään vastauksen kysymykseen johon minä en sitä löydä).

Liisa: Olen opiskellut aika pitkälle tieteenfilosofiaa ja -historiaa, ja käsityksesi kuulostaa hiukan oudolta. Tieteeseen järjestelmänä tai menetelmänä EI tarvitse tietääkseni uskoa. Tieteellinen menetelmä joko toimii ilman uskoa, tai sitten se on remontoimisen tarpeessa. Tiede on inhimillinen ja kehittyvä, mutta toisin kuin esimerkiksi monoteistinen uskonto, sen rakenteeseen sisältyy pyrkimys itsensä korjaamiseen. Tiede, kuten kaikki inhimillinen toiminta, on altis esimerkiksi auktoriteettien esiin nostamiselle, mutta se ei ole tieteellistä vaan inhimillistä.
Tieteelliseen menetelmään ei kuulu usko Skepsis ry:n lausuntojen oikeellisuuteen vaan kokemusperäinen (ja periaatteessa vääräksi todistettavissa oleva) uskomus siihen että järjestelmällinen havainnointi, pätevä päättely ja metodinen epäily johtavat meitä luotettavasti omaksumaan totuutta jäljittäviä uskomuksia.

Oma lukunsa on toki tieteen julkisuuskuva ja se millaisena tiede ja sen harjoittajat suurelle yleisölle (ja rahoittajille) esitetään...
Tästäkin voisin kirjoittaa enemmän, mutta nyt pitää juosta Tieteen Päivien luennolle...

Liisa kirjoitti...

No, minun käsittääkseni tiedettä ei ole olemassa muuten kuin ihmisen inhimillisenä toimintana, ja sellaisena on altis kaikille inhimillisille erheille niin perusteissaan kuin käytänteissään.

Tarpeeton puuskaushan tämä oli, mutta minkä tahansa tahon esittämänä totuuden tai todellisuuden omistajuus on minulle aivan punainen vaate. Etkä ehkä tiedäkään miten oleellisena osana epäily kuuluu myös monoteistiseen uskoon.

Saara kirjoitti...

No niin, nyt minulla on parempi hetki jatkaa Liisan kanssa pohdiskelua...

Olen ihan samaa mieltä kanssasi siitä että tiede on inhimillistä toimintaa ja altis inhimillisille virheille. Siksi tiede ei olekaan menetelmänä dogmaattinen ja muuttumaton vaan pyrkii korjaamaan ja kehittämään itseään muunmuassa metodologian ja tieteentutkimuksen avulla. Tieteestä ei tee erinomaista totuudentavoittelumenetelmää tieteenharjoittajien erinomaisuus tai se että nykypäivänä ajattelisimme tieteellisen metodin kehittyneen huippuunsa, vaan yksinkertaisesti se että tiede on sitoutunut tavoittelemaan totuutta.
Koska tieteessä mikään ei voi olla tärkeämpää kuin totuus ja siihen pyrkiminen, on tieteen tarvittaessa oltava valmis muuttamaan menetelmiään. Esimerkiksi astrologia eroaa tieteestä muun muassa tämän vuoksi. Järjestelmällisestä tutkimuksesta saadut todisteet ovat osoittaneet, ettei astrologian metodi tuota totuuksia, mutta tämän kuultuaan astrologit ovat yksinkertaisesti heittäneet todisteet romukoppaan ja jatkaneet vanhaan malliin. Tämä on mahdollista vain jos ajattelemme ettei totuus ole astrologeille tärkeintä.

On tietysti olemassa paljon asioita joita tiede ei vielä tiedä, ja on myös olemassa paljon asioita joista tieteellisellä menetelmällä ei ainakaan tänä päivänä voida saada tietoa. Jos totuuteen pyrkivä ihminen sattuisi törmäämään tällaisiin ilmiöihin, hänen ei pitäisi ajatella päässeensä jotenkin tieteen yläpuolelle, vaan päinvastoin myöntää että hänen havaintoihinsa ja uskomuksiinsa sisältyy paljon epävarmuutta. Ja kuten kirjoitin, mikään kosminen välttämättömyys ei pakota ihmisiä tavoittelemaan totuutta vaan jokainen voi vapaasti valita pitää muita asioita ja arvoja tärkeämpinä, vaikka se kuinka surettaisi filosofeja ;).

Tieteen sitoutumisesta totuuteen seuraa se että kun tiedeyhteisö havaitsee tavalla tai toisella että sen käyttämät menetelmät ja käytännöt ovat sellaisia että ne haittaavat totuuden selvittämistä, sillä on velvollisuus muuttaa näitä. Se mitä käytännössä tapahtuu on toki toinen juttu, mutta tiede ei voi kiemurrella vapaaksi vastuusta -silloin se lakkaa olemasta tiedettä.

Pyrkimys totuuteen erottaa tieteen myös muista kilpailijoistaan. Tiede ei siis pyri omistamaan totuutta, ja tieteenfilosofia osoittaa varsin selkeästi ettei se olisi edes mahdollista, vaan kysymys on sitoumuksesta ja pyrkimyksestä. Esimerkiksi pseudotieteen ja monien uskontojen tavoitteena ei ole etsiä totuutta parhaansa mukaan vaan ne pyrkivät usein maailman selittämiseen siitä lähtökohdasta että on olemassa jokin perustotuus joka tiedetään todeksi ilman sen kummempaa tutkimusta. Niillä on siis eri päämäärä kuin tieteellä, ja sen vuoksi niiden piirissä on mahdollista jossakin tilanteessa päättää että muut arvot ovat totuutta tärkeämpiä.

Olet myös oikeassa siinä ettei minulle ole selvää miten perinpohjainen epäileminen pärjäisi monoteistisessa ympäristössä, mutta ehkä voit kertoa? Minulle on tullut sellainen käsitys, että monoteistinen "epäily" ei ole järjestelmällistä. Tarkoitan, että ollakseen monoteisti, ihmisen on joko uskottava tai ainakin oltava motivoitunut uskomaan uskonnon keskeiset opit. Lisäksi epäily ei ymmärtääkseni saa olla pysyvää vaan kriisivaihe josta on selviydyttävä jälleen uskomaan oikein.

Liisa kirjoitti...

Olen pahoillani etten nyt pysty jatkamaan tätä keskustelua kovin syvällisesti: loppuviikon työt painavat päälle.

Olen kuitenkin miettinyt usein sitä mitä opettajani Mikael Leiman tapaa sanoa: että tietäminen on yhteyteen asettumista. Yhteyteen asettuminen puolestaan voi tapahtua muillakin tavoilla kuin tieteen systemaattisilla tai siihen pyrkivillä tavoilla. Yksinkertaisesti, epäilen että on olemassa muitakin päteviä tietämisen tapoja kuin se joka noudattelee tieteellistä metodia.

Epäily taas kuuluu minusta uskoon siinä, että en yksinkertaisesti usko aukotonta uskoa - sen paremmin kuin kiistatonta tietoakaan - ylipäänsä olevan olemassa. Totta on, että jotkin uskovien yhteisöt ovat haasteellisempia tämän asenteen kannalta kuin toiset. Mutta niin lienee tieteenkin piirissä :-)

Saara kirjoitti...

Itse asiassa, minullakin on samanlaisia epäilyksiä (mistäpä muun muassa johtuu se että en ole enää ateisti). Mutta en voi hyvällä omallatunnolla väittää tietäväni että näin on, vaan minun on tyydyttävä entistä tarmokkaammin epäilemään havaintojani, uskomuksiani, maailmaa kuin tiedettäni. Olen tullut toistaiseksi vain siihen tulokseen että tällaiset epäilykset ovat oikeastaan hyvä asia: antavathan ne parhaimmillaan meille uusia kysymyksiä joiden kautta tarkastella maailmaa. Toisaalta, minun karvani nousevat pystyyn silloin kun sokea uskominen esitetään vaihtoehtona tietämiselle ja totuuden tavoittelemiselle. Kiistaton, aukoton ja ehdoton ovat minusta ehkä vähän jyrkkiä sanoja tietämisen kuvailemiseen. Ovathan tieto ja sitä heikommatkin uskomukset usein monella tapaa hyödyllisiä ja arvokkaita. Minusta ehdottomuutta ja kiistattomuutta tärkeämpää on pyrkimys totuuteen älyllisten hyveiden kuten rehellisyyden, huolellisuuden ja intellektuaalisen nöyryyden harjoittamisen avulla. Kovalla yrittämiselläkään ei ehkä tavoita ehdotonta totuutta, mutta ehkä kuitenkin ne parhaiten totuutta jäljittävät uskomukset jotka itse kunkin resursseilla on mahdollista omaksua.

Työn ja ajattelun iloa sinulle!

Liisa kirjoitti...

Jungilta kysyttiin joskus hänen elämänsä loppupuolella, uskooko hän, että Jumala on olemassa. Jung vastasi "en usko, vaan tiedän". Miten Jung tähän vastaukseen päätyi, se lienee pitkä tarina.

Torsti Lehtinen puolestaan sanoi joskus kun häneltä kysyttiin onko hän uskossa, että niin ei voi sanoa, mutta sen sijaan voi sanoa että joskus usko on hänessä.

Asioissa on monenlaisia ulottuvuuksia, ja olen tullut huomaamaan että joskus ne alkavat aueta tavalla jota ei yksinkertaisesti olisi osannut kuvitella.

Erinomaista loppuviikkoa, ja työn iloa sinullekin!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments