Tietämättömyydestä, osa I: Katseen laskemisen taito

Olen pohjimmiltani utelias olento. Olen kiinnostunut oppimaan mistä syntyvät lumikiteiden sakarat, elävät solut, tieteellinen metodi, roomalainen oikeus ja valohämy, millaista oli elämä Ediacaran paratiisissa ja millaista se on viidenkymmen miljoonan vuoden kuluttua, miten erotellaan tieto muista uskomuksista, kuka keksi kierrekantisen säilyketölkin ja ovatko kirsikkaperhoset levittäytymässä Virkkalaan. Luen huvikseni historiaa ja havaitsen puutarhani luontoa (pidemmälle en ole vielä kerennyt kun kourallinen maata sisältää tieteelle vielä tuntemattomia lajeja ja yöllä taivaalla loistaa Andromedan galaksi kahden miljoonan valovuoden päässä) ja käsitykseni hauskanpidosta voi sisältää yhtä hyvin kolmen tunnin tietoteorian luennon kuin retken elokuviin. Kannatan myös sananvapautta ja jokaisen oikeutta sanoa ajatuksensa ääneen, mukaan lukien tyhmät, omituiset ja Enemmistön mielestä paheksuttavat ja epämiellyttävät ajatukset. Tämän kaiken uteliaisuuden ja tiedonjanon keskellä on jotenkin ihmeellistä havaita sekin että maailmassa on myös paljon asioita, joiden tietämiseen minulla ei ole mitään halua.

Olen jo ajat sitten tullut siihen tulokseen että elämä on yleisesti ottaen sitä miellyttävämpää mitä vähemmän ihmisten elämästä tietää. Ja jos jotakin on tiedettävä, kannattaa pyrkiä löytämään tietonsa niiden seikkojen joukosta jotka kyseiset ihmiset tuovat eteen tarjottimella silloin kuin se suinkin on mahdollista.


Virkkalaan saapuessamme, naapureiden havaittua että muuttokuormat oli saatu sisälle, heitä alkoi vähitellen kurkistella aitojen yli. Esittäydyttiin, kohteliaasti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja kun oltiin vähän saatu selville, keitä oltiin, alkoivat puheenaiheet laajeta, lähtien usein niistä asioista jotka ovat meille kaikille yhteisiä, kuten hedelmäpuut ja pienviljelyaate. Vähitellen kapeiden kujien ja pensasaitojen jälkeen on alkanut kulkea monenlaisia uutisia, naapuriapua, lainatyökaluja ja vastapaistettuja keksejä. On kuitenkin paljon asioita joita en naapureistani edelleenkään tiedä. Se sopii hyvin.

Edellisessä asunnossakin ehti vierähtää aikaa jokunen vuosi. Siellä naapurien sukunimet selvisivät ulko-ovesta lukemalla, ja kommunikaatio rajoittui pikaisiin tervehdyksiin. Näistäkin ihmisistä opin ajan kuluessa yhtä sun toista, enimmäkseen kuitenkin asioita joiden he todennäköisesti eivät olisi halunneet tulevan vieraiden ihmisten tietoon ja joita minä en olisi millään halunnut ensimmäiseksi oppia tietämään. Kuten: alakerrassa eli nikotiiniaddikti ja toinen naapuri omisti ilmeisesti vain yhden cd:n jolta hän kuunteli viikonloppuisin kasariheviä. Opin myös että naapurin miehellä oli vaimon lisäksi myös salainen, kiihkeäluontoinen rakastajatar ja sekin selvisi yksityiskohtaisesti, mitä tapahtui sitten kun kyseisen rakastajattaren olemassaolo paljastui naapurin vaimolle. Kaiken tämän ja paljon muita vastaavia asioita opimme ihmisistä joista meillä muutoin oli hyvin hatara käsitys. On hyvä kysymys, ovatko tiiviin asumisen tuoman yhteisöllisyyden ihanuuden hehkuttajat unohtaneet täysin että jotkut meistä eivät ensimmäisenä tahdo oppia uusista ihmisistä heidän yöllisiä wc-rutiinejaan, seksi- tai ryyppyelämän draamoja. Ne eivät myöhemminkään luo pohjaa yhteisöllisyydelle vaan päinvastoin antavat objektiivisesti ajateltuna tavallisista ihmisistä ikävämmän kuvan kuin todennäköisesti olisi millään tavalla reilua. Arkielämän sähellykset ja draamat ulottuvat Virkkalaan asti. Viimeistään paikallispolitiikkaan mukaan lähteminen (tai Länsi-Uusimaan lukeminen) tekevät selväksi että täälläkin sattuu ja tapahtuu, ihmiset riitelevät, vehkeilevät, kärsivät ja tekevät yhtä sun toista päivänvaloa kestämätöntä ja kärsimystä tuottavaa. Joskus nämä tapahtumat saavat minutkin liikkeelle. Suurimman osan ajasta näen Virkkalasta kuitenkin hiljaisen, aurinkoisen julkisivun. Pidän siitä niin paljon osittain juuri siksi että tiedän sen olevan hauras, ei vain se mikä Virkkala on vaan myös heijastus siitä minkä haluttaisiin olevan totta. Joskus rauhan rikkomiseen on olemassa hyviä syitä. Mutta silloin kun ei ole, on rauhan säilyttäminenkin arvokasta koska se olemassaolollaan tarjoaa sekä lepopaikan todellisuudessa että unelman joka on rauhaakin kauniimpi ja tärkeämpi.

Velvollisuus ja tärkeät päämäärät oikeuttavat rauhan rikkomisen ja yksityisyyden piiriin tunkeutumisen -yleensä yhteiskunnan itsensä toimesta määriteltyjen rajojen ja menettelyjen puitteissa. Silloin kun tällaisia olosuhteita ei ole käsillä vaan tiedonhalua motivoi vain se että haluamme tietää kaiken mahdollisen välittämättä siitä tahtovatko muut asioidensa tulevan tiedetyiksi, kysymys on kuitenkin aivan muusta.

Vaikka julkkisten elämää koskevat uutiset iltapäivälehdissä löytyvät nykyään otsikon ”viihde” alta ja tavallisetkin uutiset pyrkivät viihdyttävyyteen, ihmiselämä ei koskaan ole viihdettä. Aina emme voi välttää saamasta tietoa asioista jotka eivät meille kuulu ja joiden tietämistä olisi hyvä välttää, mutta voimme aina olla hekumoimatta tiedolla, toisten ihmisten elämillä ja ennen kaikkea heidän puutteillaan. Voi olla että on kutkuttavaa ja jotenkin lohdullista saada tietää että toisetkin ovat epätäydellisiä, erehtyväisiä ja banaaleja ja että ihailtujen ja kadehdittujenkin elämässä on vastoinkäymisiä ja typeryydestä johtuvaa sähellystä. Mutta millaista maailmankuvaa tällaiset tiedot rakentavat? Todenmukaista? Onko todenmukainen kuva se joka repostelee negatiivisilla asioilla mutta vaikenee hyvyyden ja kauneuden siruista jotka ehkä ovat läsnä jossakin katseemme ulottumattomissa? Onko meille hyväksi etsiä huonoja uutisia niistä ihmisistä joista emme saa tai viitsi kaivaa esiin tietoja jotka mahdollistaisivat todella oikeudenmukaisten arvostelmien tekemisen? Tieto on vain tietoa, hyvää se on vain silloin kun se hankitaan ja käytetään hyviin tarkoituksiin.

Koraanin runsaasti siteeratut jakeet häveliäisyydestä alkavat sanoilla: ”…ja käske uskovaisia miehiä laskemaan katseensa”. Vasta sitten aletaan puhumaan naisten häveliäästä esiintymisestä. Tämä on oikea lähestymistapa. Ennen kuin alamme kauhistella toisten sanomisia, tekemisiä ja provosoimisia, meidän olisi viisasta kysyä itseltämme, olemmeko tehneet oman osanne: laskeneet katseemme silloin kun se on armeliasta ja turvaa toisten arvokkuutta. Tarkkanäköisyyskin on kiitettävä asia vain silloin kun sitä käyttää oikein, ja mitä tarkkanäköisempi ihminen on, sitä tarkempi hänen on myös oltava siitä ettei käytä kykyjään oikeudettomasti. Ei ole viisasta katsoa jokaista kuvaa jonka katsomiseen lööpit houkuttelevat, ei vastuuttomasti tunkea mieleemme kaikkea mitä sinne haluttaisiin syöttää.

Etenkin kun ihmisistä on kyse, ei ole oikein haalia ahneisiin tassuihinsa jokaista mahdollista tiedonmurusta jonka voi ulottuvilleen saada. Vaikka valehteleminen on yleensä väärin, on usein väärin myös käyttää tarkkanäköisyyttä siihen että kaivelee muista asioita joita nämä eivät tahdo kertoa tai jotka nämä peräti haluavat salata. Tarkkanäköisyydestä ilman hienotunteisuutta ja hyväntahtoisuutta tulee helposti vain yksi julmuuden muoto. Viisasta on pyrkiä tulemaan toimeen vähällä, vain sillä minkä itse kukin tahtoo avoimesti kertoa (ja toisinaan on viisasta olla valmis unohtamaan sekin vauhdilla). Tieto on oikea käsitys siitä millainen maailma on, mutta sen lisäksi se on maailman tärkeimpiä rakennusaineita. Yksityisyys ja häveliäisyys eivät suojaa ainoastaan toisia ihmisiä vaan myös meitä itseämme. Samalla häveliäisyys ja yksityisyyden kunnioittaminen rakentavat yhteiskuntaa jossa jokaisella on motivaatiota rakentaa omasta tarinastaan hyvä, vailla pelkoa siitä että tulee yrityksestä huolimatta vedetyksi lokaan.

Hyvässä maailmassa katseen laskeminen on tehty helpoksi. Tämä meidän maailmamme ei ole siinä suhteessa yhtään hyvä. Muistellaanpa vaikkapa Jokelan koulusurmien uutisoinnin ylilyöntejä. Toimittajat ahdistelivat silminnäkijöitä kalastellessaan haastatteluja. Mutta miksi he niin tekivät? Koska he olivat varmoja siitä ettei suurelle yleisölle riitä tieto tapahtuneesta tragediasta vaan päinvastoin haluamme tietää yhä uusia yksityiskohtia, repostella murhenäytelmän atomeiksi ja saalistaa toisten surua ja kärsimystä. Ei siksi että kansalaiset tarvitsisivat näitä tietoja johonkin kiitettävään pyrkimykseen vaan koska tirkistely on nautinnollista.

Emme koskaan voi saavuttaa kovin hyvää käsitystä naapureiden ja julkkisten kaltaisista ihmisistä jotka vain hipovat elämän laitoja. Tirkistelyn eri muodoista saatava nautinto on paitsi oikeudetonta, myös kallista kuten muutkin paheet. Jos meillä on mahdollisuus valita kahden hyvin epätäydellisen kuvan väliltä, on oman hyvinvoinnin kannalta viisasta valita myönteinen kuva. Kaikista ihmisistä voi tonkimalla saada selville sekä myönteisiä että kielteisiä asioita. Kun annamme periksi turhalle uteliaisuudelle, mieleemme ja oman maailmamme rakennusaineeksi voi tarttua kumpia tahansa, todennäköisemmin kuitenkin kielteisiä asioita sillä ne nousevat yleensä nopeammin tietomeren pinnalle.

Hyvän ihmisen pitäisi yrittää myös jotenkin säilyttää itsessään sen rippusen verran valoisaa mieltä mitä tarvitaan jotta ei sortuisi itsepetokseen tai kieltäytymiseen tietämästä ja ymmärtämästä asioita jotka ovat ikäviä mutta joiden tietäminen on syystä tai toisesta tarpeellista jotta voisi tehdä oman osansa hyvän maailman rakentamiseksi. Kuinka moni meistä voi todella kulkea elämän läpi törmäämättä tuskallisiin tosiasioihin joiden näkeminen ja ymmärtäminen kuitenkin sisältää hyvyyden mahdollisuuden? Onko tämän valon säilyttäminen kuitenkaan mahdollista, jos mielensä mustuttaa varta vasten ilkeyttä, vahingoniloa ja kyynisyyttä inspiroivalla materiaalilla? Onko onnellinen ihminen ylipäätään juoruileva, ivallinen, vahingoniloinen, kyyninen tirkistelijä? Minusta näyttää pikemminkin siltä ettei viisautta saa pelkästään haalimalla faktoideja valikoimatta, vaan siihen kuuluu myös taito laskea katseensa oikealla hetkellä.

Lopuksi jotakin aivan muuta: Heijastuspinta-blogin Maria selvittää, mikä Power Balance-rannekkeessa mättää. Kannattaa tsekata myös keskustelu.

posted under , , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments