Hyvää uutta vuotta Lohjaltki!

Lohjan murteel ei tätä viäl ol saatavil, mut kylmaar savolaisetki osaa.

Pohjois-Savon polliisilaetos tietottaa

Pohjois-Savon polliisi muistuttaa vuuvenvaihteen juhlijoeta paakkujen, papattijen ja rakettiloihin paukuttamisesta sekä viinan kanssa lätreemisestä:

Ilotulitteet
Alle 18-vuotijaalle rullukalle ja päehteitä käättäneelle ei sua luovuttoo, eikä ne sua pittee hallussaan tae käättee minkään mualiman ilotulitteita. Suojalasijen käättö on pakollista paakkujen, papattijen ja rakettiloihin ammunnan yhteyvessä.

Ilotulitteita suap paakuttoo aenostaan uuvenvuuven yönä kello 18.00-02.00 välisenä aekana, muuton ei sua, vaikka miel tekis.
Pohjois-Savon pelastuslaetos on kieltännä ilotulitteijen käätön seuroovilla aluveilla uuvenvuuvven yönä kello 18-02 välisenä aekana:
Kuopijon keskustan aluveella, Petosen keskustan aluveella, Päiviönsuaressa Varkaavessa ja Nilsijässä Tahkon aluveella.

Polliisi voep kirjottoo siännösten rikkomisesta järjestyslaen perusteella rikesakon tae vuarallissiin kemikaalijen ja räjähteijen näpleemisen turvallisuuvesta annetun laen perusteella päeväsakkoloita. Ite valamistetut ilotulitteet, laenvastasesti muutellut eli mulukatut tai yhistellyt "laelliset"ilotulitteet sekä omatekoset sivviili-ja sotilaspaakut kuuluu räjäherikoksen piirriin ja niistä näpelöijjään rikosilimotus.

Nouvata ilotulitteijen käättöohjeita eli kannattoo lukkee ne ohjeet enste; muista kiinnittee huomijota rakettijen turvallisseen suuntoomisseen ja sytytystappaan. Valihe käöttöpaekka sillä laella, ettei se aaheuta vuaroo taloloille tae ajoneevvoille eekä aaheuta kohtuutonta haettoo metakoinnista kärsiville immeisille tae kot-ja lemmikkielläimille.

Alakoholi
Keskenkasvusten kaljan, kossun tae muihin alakoholijuommiin juomisseen puututtaan ravakasti. Vanahemmilla on velevollisuus noutoo päehtynneet ja viinaksien kanssa lätränneet kersasa kottii - mitä noppeemmi, sen paremp. Jos vanahemmat ei hai humalaisia mukuloitaan kottii, niin ne suap köllöttöö putkassa muihin rökäleihin seassa. Keskenkasvusten alakoholin hallussapito- ja naattimistappaaksista näpelöijjään lastensuojeluilimotus. Polliisi ei puutu uattoiltana tääs-ikästen eikä -järkisten hillittyyn ja siistiin alakoholin naatintaan ylleisillä paekoilla, mutta häeritsevvään ja pahennusta herättävvään juomisseen puututtaan rivakasti. Kaapunnilla ei sua kutvelehtija pullo tae tölkki käissä, muistakee se.

LAETTAKEE LÄMPIMÄSTI PIÄLLENÄ JA PITÄKEE HUOL KAVERISTA.
Hyvvee uutta vuotta toivottelloo Pohjois-Savon polliisi !!!

Lähde: Polliisi

posted under , | 3 Comments

Myrskyn jälkeen

Suuri myrsky pyyhälsi Tapanina ylitsemme, perässään pari pienempää puhuria. Sähköt välkkyivät vaan eivät katkenneet. Kattopellit rytisivät mutta eivät irronneet. Kun uskaltauduimme lopulta ulos, havaitsimme ettei yksikään oksa ollut katkennut puutarhastamme, ei edes niistä puista joita vuoden aikaisemmat myrskyt olivat kurittaneet. Tuho alkoi heti portin ulkopuolelta- kirjaimellisesti, sillä myrsky oli hajottanut katulampun aivan tontin vierestä. Parin talon päässä oli kaatunut iso kuusi, ja kun kauppareissulla autoilimme jonkun kilometrin Vappulan ja Ojamonharjun suuntaan, olivat maisemat jo sellaisen hävityksen kokeneet että säästymisemme myrskytuhoilta tuntui pieneltä ihmeeltä. Jos Tapaninpäivänä olisi pitänyt lähteä kaupungille, olisi mukaan tarvittu tosiaan se moottorisaha, tuntikaupalla aikaa ja hyvää onnea.

Ilmastonmuutos on taas palaamassa puheenaiheiden joukkoon parin kylmän talven jälkeen. Durbanin ilmastokokouksessa Kioton sopimukselle saatiin jonkinlainen jatkokausi, mutta ympäristöjärjestöt ovat todenneet sovun olevan laihanlainen. Valtiot suhtautuvat ilmastonmuutoksen torjuntaan tavalla joka on jokaiselle ympäristöeetikolle ja aktivistille tuttu: periaatteessa ajatus Maapallon keskilämpötilan nousun pysäyttämisestä pariin asteeseen on ihan kannatettava tavoite, kunhan sen eteen ei itse tarvitse tehdä mitään rasittavaa. Valtiot ovat kuin kadun kansalaiset, valitellen omaa voimattomuuttaan ja toivoen että mahtava joku tulisi ja tekisi jotakin. Tapio Laakso toteaa Greenpeacen blogissa, että nyt valtioiden, kuntien ja yritysten pitää vähentää päästöjään sopimuksista riippumatta. Loistoidea, mutta mistä pienillä toimijoilla riittäisi sitä puhtia jota ei ole isoillakaan? Miksi voittoa tavoittelevan yrityksen pitäisi venyä sellaisiin sankaritekoihin johon kansojen tahtoa edustavat valtiotkaan eivät pysty? Kyllä, meillä on ongelma, mutta minusta näyttää siltä että sen juuret ovat löydettävissä lähimmästä heijastavasta pinnasta. Ongelma olemme me kaikki: se miten ajattelemme ja se miten kukin meistä hahmottaa sekä yhteisen että henkilökohtaisen edun. Ongelma on se että meillä kaikilla on ehdotuksia siitä, keitä ovat ne Jotkut joiden pitäisi tulla pelastamaan, mutta vain harvan listalla kärkipaikkaa pitää se ainoa ihminen jonka ajatuksiin ja tekoihin meillä on todellista valtaa: minä itse. Maailma muuttuu sitten ja vasta sitten kun kriittinen massa vähentää huomattavasti pelastajien ja syyllisten etsintää ja lakkaa selittelemästä miksi heidän paras ympäristötekonsa on paremmintietäminen ja kysyy sen sijaan: ”Miten minä voin muuttaa elämääni?” ja ”Missä kohdassa minun ajatukseni kaipaavat päivittämistä?”

Kalenterivuoden vaihtuessa on tapana muistella mennyttä vuotta, suunnitella kaikenlaista ja tehdä lupauksia tulevalle vuodelle. Moni joka ei pahemmin ajattelemista harrasta, havahtuu hetkeksi pohtimaan elämän suuntaa. Perinteiset uudenvuodenlupaukset ovat toki itsekästä laatua: sellaisia joiden onnistuminen edistäisi minun terveyttäni, talouttani tai elämänlaatuani. Mitäpä jos tänä vuonna lupaisikin jotakin silkasta hyvästä tahdosta ja jättäisi Maailmankaikkeuden päätettäväksi sen, missä muodossa palkkio tulee vai tuleeko sitä lainkaan? Pienetkin teot ovat kyllä tekemisen arvoisia. Ei kukaan voi joka vuosi muuttaa maalle, tehdä näyttäviä elämäntapamuutoksia tai isoja vihreitä investointeja. Aika kuluu joka tapauksessa. Käytänkö sen odotteluun vai hyödynnänkö pienet, arkiset mahdollisuudet? Jospa näin aluksi lupaisin osallistua taas pihabongaukseen ja kartuttaa kausiruokareseptien kokoelmaani. 

On vuoden pimein päivä, osa 2

Joulu on meilläpäin muuten mukavaa aikaa, mutta joululauluja en voi sietää. Ne ovat ne sanoitukset. Tai ehkä logiikan liika lukeminen on vain antanut minulle kylmän sydämen jota eivät sulata jouluaamujen varpusparat jotka eivät taivaassa saa edes jyviä syödäkseen. Tai kylmässä hytisevät jeesusvauvat joille halutaan kantaa lämpimien huopien sijasta kultamötiköitä. Tai...no, eiköhän tämä jo tullut selväksi. Greta Christinan kaikin puolin mainiosta blogista bongasin kuitenkin tämän hilpeän videon joka lämmittää jokaisen Lovecraft-fanin sydämen. Minunkin. 


Tänään

Tänään meillä sytytetään kynttilöitä. 
Ihaillaan lumen puuteroimaa maisemaa.


On vuoden pimein päivä, mutta kohta valo jo pääsee voitolle.

posted under , | 0 Comments

Monikulttuurisuus-teemaviikko: monikulttuurinen joulumme

Joulu on se kohta missä kristillinen ja suomalaispakanallinen perinne kohtaavat ja lyövät kättä kulutusjuhlan kanssa. Eurooppalais-amerikkalaiset vaikutteet yhdistyvät agraariseen mielenmaisemaan. Pirtin pöytään katetaan Maustesaarten tuotteita perinteisten kekriruokien seuraksi. Joulua ei tule neukkukuutioihin, vaan oikea joulu on vain kartanoissa tai romanttisissa metsämökeissä joiden lintulaudoilla istuu parvi punatulkkuja. Joulussa tärkeintä ovat –ainakin mediahuomion perusteella – lahjat. Joulun mielenmaisemassa lahjat ovat käsintehtyjä villasukkia ja hunajaisia valkosipulinkynsiä, käytännössä muovisia hittituotteita joiden käyttäminen viiden vuoden päästä on vähän noloa. Tärkeää on myös joulurauha jonka saavuttamiseksi on ollut välttämätöntä stressata ja raataa itsensä puolikuoliaaksi ensimmäisestä adventista alkaen. Onhan turha kuvitella että joulurauha koittaisi vain sillä että päivä vaihtuu kalenterissa pyhäksi. Ehei. Joulurauha tulee vain niihin taloihin jotka on työpäivien päätteeksi puunattu lattiasta kattoon, joissa lahjoja on tutun vuoren verran, jääkaapit ja pakastimet ovat ratkeamaisillaan ja joissa vanhemmat ovat asiaankuuluvan uupuneita. Jos ei ole uupunut, ei ole rehkinyt tarpeeksi. Aina on vielä koristeita jotka olisi voinut ripustaa, ja tokihan kahvipöytään olisi mahtunut lisää kotitekoisia pikkuleipiä. Ja pitikö niitä kukka-asetelmia ostaa valmiina kaupasta kun joululehden ohjeilla olisi voinut askarrella itse, persoonallisemmat?

Jouluna kaikilla on hyvä mieli, paitsi niillä jotka eivät taaskaan saaneet mieleisiä lahjoja eivätkä onnistu urkkimaan, minne hutilahjat voi palauttaa. Ja laihduttajilla, vegaanikarppaajilla ja epämääräisen herkästä vatsasta kärsivillä ihmisillä jotka joutuvat nokkimaan perinteisen pitopöydän antimia, kun eivät kehdanneet tuoda omia eväitä suvun pällisteltäväksi. Ja niillä joiden joulu menee riitelyksi tai örveltämiseksi. Ja niillä jotka ovat joulun töissä tai yksin vasten tahtoaan, tietenkään vähättelemättä niiden kärsimyksiä jotka joutuvat viettämään tunti- tai peräti päiväkaupalla aikaa rasittavien sukulaisten kanssa. Jouluna on kivaa vain jos oikeat asiat tekee oikeassa järjestyksessä  oikeiden ihmisten kanssa oikeaan aikaan. Siltä varalta ettei missään tapauksessa olisi liian kivaa, aina voi kuunnella joululauluja jotka minä tahansa muuna päivänä vuodesta ovat täysin oman maun vastaisia ja pitää päässä hassua punaista piippolakkia.

Se mikä nykysuomalaisessa, monikulttuurisessa joulussa minua vaivaa vuosi vuodelta enemmän on, että joulun monikulttuurisuus on jotenkin laimentunut ei-miksikään kulttuuriksi. Hiukan huvittunut olen siinä vaiheessa kun joku huokaa kaipaavansa joulunajalta vain rauhaa ja lepoa, hiukan hyvää ruokaa ja yhdessäoloa läheisimpien kanssa, sitä että arjen suorittamisesta vain voisi pitää hengähdystauon ilman että siitä maksaa etukäteen ekstrastressinä. Ei sellainen ihminen mitään joulua kaipaa, vaan pesäpäiviä.

Writer's block

Tänään minulla on writer’s block. Mainitsen asian ihan vain siksi että siihen on hyvä syy. Sivupalkista löytyy nykyään arkosauriblogi.
Miten ihmeessä ihminen voi kirjoittaa mitään maailmassa jossa toiset bloggaavat dinosaurusten seksielämästä? Seksi. Dinosaurukset. Seksi. Dinosaurukset. Jatkamme, kunhan keksin.

Näitä miettiessäni terapoin itseäni parilla mielenkiintoisella uutisella Tähdet ja Avaruus-sivustolta:


Eniten Maata muistuttavat tähän mennessä löydetyt eksoplaneetat on luokiteltu





Monikulttuurisuus-teemaviikko: individualistit ulos kaapista!

Suomalaisen makkaranpurijan vapauden väsymättömät puolustajat ovat havaintojeni mukaan kuluneena vuonna onnistuneet tehokkaasti vähentämään useammankin kantasuomalaisen puolitutun vapautta. Parikin pakanarouvaa on tunnustanut minulle, että aloittaisi mielellään huivin käytön…mutta eivät sittenkään ryhdy tuhatvuotisen perinteen jatkajaksi sillä perusteella että heitähän voitaisiin luulla muslimeiksi. Niin ikään useampikin nainen on kehunut pitkiä hameitani ja samassa lauseessa toivonut että itsekin voisi tykätä sellaisista...elleivät sellaisten käyttäjät olisi enimmäkseen muslimeja tai muita äärikonseratiiveja. Eräs tummempihipiäinen kantasuomalainen mies epäröi kasvattaa partaa, sillä vaarana on että parta saisi hänet muistuttamaan islamisteja. Olen alkanut epäillä, että tällaisia kaappi-individualisteja saattaa olla enemmän kuin voisi katukuvasta päätellä.

Miksi on paha asia, jos joku erehtyy pitämään minua muslimina? Minä väitän, että siinä vaiheessa kun tällainen ajatuskuvio tulee niin isoksi että se estää ihmistä tekemästä niin kuin hän haluaisi tehdä, rasismi on kiinnittänyt ensimmäisen lonkeronsa tämän mieleen. Olen huomannut, ettei useampia ihmisiä huoleta lainkaan se että joku kehuu heidän muistuttavan elokuvatähtöstä (jotka ovat harvoin kuuluja moraalisesti kiitettävistä elämäntavoistaan) tai hienostorouvaa. Sen sijaan ihmiset joihin emme halua tulla sekoitetuksi ovat yleensä ihmisiä joita kohtaan meillä on kielteisiä ennakkoasenteita. Trendikäs köyhäilijäkin muistaa yhdistää revittyihin farkkuihin ja kirpputorilta löydettyyn puseroonsa ripauksen luksusta jotta hänet erotettaisiin niistä ihmisistä joilla ei ehkä oikeasti ole ehjiä vaatteita. Moni hankkii mielellään kalliit älykkölasit, vanhanaikaisia nuhjuisia kehyksiä käyttävä on joko elämän kärryiltä pudonnut tai oikea dosentti jonka äly paistaa vähän tyylittömämpienkin pokien läpi. Vaatimattomuuden kanssa voi hyvin flirttailla vaikka olisi sisimmässään kaikkea muuta.

Väite jonka mukaan pelättävissä on, että muslimit paheksuisivat heitä muistuttavia ihmisiä, vuotaa niin pahasti etten oikein osaa pitää sitä muuna kuin kömpelönä itsepetoksena. Miksi huolta ei kanneta siitä että muoti-ikonit saattavat halveksua suuresti niitä jotka jäljittelevät heidän kantamiaan luksusvaatteita henkkamaukan halpisversioina? Eihän halpa trikoo istu läheskään samalla tavalla kuin taitavasti leikattu luksusmateriaali! Toisaalta, uskonnollisia normeja noudatetaan siksi että normien mukaisen toiminnan arvellaan olevan moraalisesti oikein tai kiitettävää. Miksi joku loukkaantuisi siitä että toisuskoinen kerrankin onnistuu tekemään jotakin kiitettävää eikä vain rämmi syvällä synnin suossa? Eikö jokaista hyvään pyrkivää ihmistä pikemminkin ahdista maailman pahuus ja ihmiset jotka tuntuvat tietoisesti ja riemumielin valitsevan vääryyden? Vai onko taustalla sittenkin ajatus siitä että Erilaiset pyrkivätkin hyvän sijasta kaikenlaiseen pahaan, eli syrjivä yleistys?

Toinen syy haluttomuuteen tehdä mielihalujensa mukaan silloin kun mielihalujen mukaista olisi poiketa Valtakulttuurista piirun tai pari syrjityn vähemmistön suuntaan on pelko siitä että itse joutuu syrjityksi. Syrjintä on tietysti ikävä juttu. Tai olisi siinä tapauksessa että sen kohde olisi todella alistettu ja muserrettu ihminen joka ei osaa pitää puoliaan. Mutta…emmekös me olleet aivan erilaisia, vapaita, vahvoja, reippaita ja rohkeita? Miksi vapaan kansalaisen pitäisi pelätä ikäviä ihmisiä? Hänellähän on maailman parhaat mahdollisuudet näyttää öykkärille, mistä naakka raakkuu. Sitä paitsi, eikö ole hiukan ristiriitaista pitää syrjityn vähemmistön edustajia reppanoina, jos toisaalta on niin että täsmälleen samat ihmiset tekevät joka arkipäivä asioita joita itse ei uskalla? Jos joku tekee asioita joita minä pelkään tehdä, minun on  todettava että hän on rohkeampi kuin itse olen. Jos taas epäilen että joku tekee rohkealta näyttäviä tekoja pakotettuna, velvollisuuteni osoittaa tällaista ihmistä kohtaan erityistä ystävällisyyttä ja lempeyttä. Siten hän voi oppia että maailma hänen häkkinsä ulkopuolella sisältää myös ystävällisyyttä ja hyviä ihmisiä. Mitä hän oppii, jos hänen toisella puolellaan on pakko ja toisella puolella julma maailma?


Nähdäkseni moraalisesti oikea ratkaisu ei ole hylätä muslimisiskoja paarialuokkaan. Jokainen joka rajoittaa itsensä toteuttamista siinä pelossa että joutuu itse rasismin uhriksi, kannattaa rasismia tekemällä riskiryhmään kuuluvista entistä selvemmin erottuvia maalitauluja ja vahvistamalla sellaisia rajoja joita ei yhteiskunnassamme ole ennen nähty. Ei ole vapaan ihmisen hommaa rajoittaa omaa elämäänsä syrjinnän pelossa, etenkään jos samalla teolla korottaa rajaa joka erottaa Meidät niistä joiden osana on omantunnon tai pakon takia erottautuminen Potentiaalisina Syrjittyinä. Koska tämä on asia josta tulee helposti väärinkäsityksiä, väännän vielä rautalangasta: moitittavasti ei toimi se joka elelee tavalliseen tapaan vailla minkäänlaista halua omaksua tapaa jota joku saattaa erehtyä pitämään merkkinä vieraasta identiteetistä vaan se joka toimii toisin kuin todella haluaisi, koska pelkää leimautumista. Vapaan ihmisen osana ja oikeutena on elää rohkeasti ja itsensä näköisesti niin kauan kuin ei loukkaa muiden vastaavia oikeuksia. Olemalla rohkeasti sitä mitä on ihminen voi hiljaa mutta tehokkaasti tuoda esiin sitä totuutta että omalla tavallaan kaikki ovat erilaisia, ja että yhteiskunta jossa on helppo elää ja hengittää on yhteiskunta jossa on tilaa erilaisuudelle. Se on paikka jossa ihmisarvoista kohtelua ja kuulumista yhteisöön ei tarvitse ansaita tukahduttamalla itsensä. Sellainen yhteiskunta ei ole itsestäänselvyys, eikä se ole jo täällä Suomessa vuoden 2011 kääntyessä loppua kohti. Sellaisen yhteiskunnan eteen riittää vielä töitä tehtäväksi jokaiselle kynnelle kykenevälle.

Kaija Keskiverto ja Pentti Perusjätkäkin voivat tehdä paljon syrjinnän vähentämiseksi. Ensi alkuun, jokainen voi omalta osaltaan välttää ennakkoluulojen ja juorujen levittämistä ja erilaisille naljailua. Tietoa Suomessa tavattavien vähemmistökulttuurien perustavoista ja -uskomuksista on saatavilla jokaiselle kiinnostuneelle, niin ettei kaikkein tökeröimpiä kysymyksiä ole ihan pakko esittää oikeille ihmisille.

 Kuluneen mutta paikkansapitävän sanonnan mukaan pahan leviämisen riittävä ehto on se että hyvät ihmiset eivät tee mitään. Usein syrjityt toteavat ettei pahinta ole joutua kovaäänisen koulukiusaajatyypin silmätikuksi. Pahinta on se että enemmistö antaa hiljaisen tukensa öykkäröinnille, ei puutu, ei mene väliin, ei esitä lievääkään paheksuntaa. Tavalliset kunnon ihmiset ovat avainasemassa syrjinnänvastaisen ilmapiirin ylläpitämisessä arjessa. Pelko, mukavuudenhalu ja toive siitä että Joku Toinen hoitaisi ikävää moraalista suoraselkäisyyttä vaativat hommat, ovat inhimillisiä asioita. Valitettavasti, ainakaan minä en tunnu tapaavan Niitä Toisia ikinä silloin kun haluaisin tai hartaasti kaipaisin, vaan olen kantapään kautta oppinut että paljon todennäköisempää on että jos pitää suunsa kiinni väärässä paikassa, maailma muuttuu taas hitusen verran huonommaksi. Heikkouksien ja mukavuudenhalun tuomitseminen ei kuitenkaan riitä ratkaisuksi. Jokaisella meistä on rajamme, mörkömme, sitkeät paheemme. Se mistä voimme päättää on, alistummeko niille vai teemmekö parhaamme voittaaksemme ne. Yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna, syrjinnän ja pelon voittaminen itsessämme ovat ajankohtaisia ja tärkeitä, huomion arvoisia kehityskohteita. Meille kaikille, itseni mukaan lukien, sillä ennakkoluuloisuus on niitä peruspaheita joista kukaan ei ole täysin vapaa.

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Bentoja ja kaunista arkea

Kun suomalainen pakkaa eväät töihin, hän mättää annoksensa nopeasti ja tehokkaasti pakasterasioihin. Japanilainen ottaa esiin bentolaatikkonsa, pienet okazu-ruokakupit, baran-jakajat, tikut, muotit, minikokoiset kastikepullot ja leikkurit joiden avulla nori-levästä saa leikattua pieniä sydämiä, muotit jotka puristavat keitetyn kananmunan pupun tai tähden muotoiseksi, riisikakun siisteiksi palloiksi tai kolmioiksi. Pidättyväisessä kulttuurissa puolisolle tai ihastuksen kohteelle tehty bento on naiselle sopiva tapa osoittaa rakkauttaan. Ruumis tarvitsee ravintonsa, mutta kaunis pieni lounas lämmittää myös mieltä, etenkin jos laatikkonsa avaa persoonattomassa taukotilassa kesken kiirepäivää.

Photobucket

Kanapastaa, hillosipuleita, kasvislisäke, porkkanaa, suikaloitua kaalia, tomaattia, viinirypäleitä, kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä sekä pari mozzarellahelmeä


Bentolounaat ovat hyviä, mutta parasta bentossa on asenne: yritys tehdä arkiset asiat kauniisti ja valaista siten hiukan tavallisia, harmaita päiviä. Miltä maailma näyttäisikään, jos useamminkin valitsisimme tavoitella kauneutta, edes nopeuden ja tehokkuuden ohessa? Kuinka paljon arjessa on kauneutta jonka ohi kuljemme, kun emme osaa ajatella että asiat voisi tehdä hiukan toisinkin?


Photobucket

Täysjyvänuudeleita vihannesten, voitattien, kanan ja juuston kera, viinirypäleitä, kurkkua ja kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä

posted under , | 7 Comments

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Värien säilyttäjät

Monikulttuurisuus-teemaviikko ei ole oikein mitään ilman ystävällismielistä postausta islamilaisen maailman kulttuurista. Tänä päivänä, tarkemmin sanottuna syyskuun 2001 jälkeen, islamilainen maailma on tullut Lännessä kuuluisaksi takapajuisuuden, sekasorron ja väkivallan tyyssijana. Aina ei kuitenkaan ollut näin. Kun antiikin valo sammui Euroopassa kansainvaellusten myllerryksessä, tiede matkasi Arabiaan. Sen kultakauden tiedemiehet eivät ainoastaan säilyttäneet Antiikin viisautta vaan antoivat myös tärkeän panoksensa tieteen kehitykseen. Lääketiede, kemia, matematiikka ja tähtitiede ja jopa länsimainen filosofia edistyivät arabien hoivissa.

Siitä kaikesta on kuitenkin jo kauan. Kun ajattelen islamilaista kulttuuria ja sitä, mitä hyvää sanottavaa minulla siitä mahtaisi olla, en ajattele ensimmäisenä edes tuttuja tähtiä joiden nimet ovat tänäkin päivänä arabiankielisiä, vaan mieleeni nousevat ensimmäisenä värit. Lähi-Idän makumaailma ei ole onnistunut hurmaamaan minua, ja koraanin suomenkielisen käännöksenkin kahlasin läpi silkalla sisulla. Sen sijaan islamilaisen maailman estetiikka on juhlaa silmilleni ja sielulleni: Tuhannen ja yhden yön arkkitehtuuri, taidokas kalligrafia, ornamenttitaide arabeskeineen, ajattoman kauniit vaatteet…
niin, islamilaisesta kulttuurista olen oppinut ainakin sen, että kauneus asuu usein yksityiskohdissa ja sen että arjessa on aina tilaa kauniille väreille.

Naakoille joutavat järkevät neuvot joiden mukaan neutraalit sävyt ja suorat linjat ovat aina varmoja valintoja joihin ei koskaan kyllästy. Minä ainakin olen kyllästynyt siihen että kaamoksen harmaus tuntuu ulottuvan usein sinnekin missä ihmiset voisivat valita myös värejä. Eihän mustan ankeuden ainoa vaihtoehto ole marimekkomainen räikeys, vaan maailma on täynnä lempeitä, pehmeitä ystävällisiä värejä. On pehmeitä sinisiä, metsäisiä vihreitä, lempeitä violetteja. On jopa ystävällisiä keltaisia jotka valaisevat ympäristönsä lempeästi, on auringonlaskun oransseja jotka sopivat saumattomaksi jatkoksi hillitympien sävyjen taustaan.

Olen myös kyllästynyt ”puhtaisiin” skandinaavisiin linjoihin joiden yli katse liukuu kuin vesi hanhen selästä, löytämättä levähdyspaikkaa huolella tehdyistä yksityiskohdista, ornamentista, pienistä saarekkeista joissa kauneus selviytyy tehokkuuden, kliinisen puhtauden, käytännöllisyyden ja muiden periskandinaavisten esteettisten arvojen seassa. Tämän kaiken voi toki oppia missä vain, monin tavoin. Minä onnistuin kuitenkin kahlaamaan läpi kohtuullisen kasan taidehistoriaa oppimatta. Vasta toisen kulttuurin toisenlaiseen visuaaliseen kieleen tutustuminen auttoi minua pukemaan ajatuksiksi epämääräiset kaipauksen ja tyytymättömyyden tunteet. Ymmärrystä on seurannut sovellus, ja lopputuloksena on ollut kauniimpi arki.

Silkkitie on hiljennyt, kaukomaiden mausteet saa halvalla lähikaupasta. Minun maailmassani värit jotka nykyään juhlivat hillitysti tuvan sisustuksessa, villiintyvät lankakorissa ja löytävät tavalla tai toisella tiensä melkein jokaisen päivän asuihin kuitenkin ovat tuontitavaraa, tuliaisia ajatusmatkoilta seuduille jossa tähdet saivat nimensä. Ja kun historian käänteitä tarkemmin alkaa miettimään, kun katsoo tarpeeksi kauas menneeseen, päätyy lopulta ihmettelmään, ovatko värit sittenkään niin kaukaista eksotiikkaa kuin miltä ne minusta tuntuvat. Skandinaavinen ankeus, puritaaninen synkkyys, eivätkö nekin ole uusmuotista tuontitavaraa? Missä olenkaan nähnyt sen kaiken ennen: kimaltavat kolikkokorut, hohtavan pronssin, syvät siniset ja kaislaiset vihreät, hehkuvan punaisen ja oranssin? Missä olen nähnyt kauniita pitkiä hameita ja kauniisti koristeltuja pikkuesineitä? Aivan, viikinkiajan hautalöydöistähän ne kaikki ovat jo tulleet minulle tutuksi. Ja mietin: ovatko maat aavikoiden keskellä säilyttäneet värit, niin kuin ne kerran säilyttivät edistyksen? Olenko sittenkään hakenut etelän aavikkomailta uusia ja outoja vaikutteita, vai olenko vain hakenut hyvästä talletuspaikasta jotakin joka Esivanhemmilta kerkesi hukkua historian tuiverruksessa?

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Amishit, yksinkertaisen elämäntavan asiantuntijat

Modernin ympäristöliikkeen historia lasketaan tavallisesti alkaneeksi noin 1960-luvulta, joskin tässä yhteydessä täytyy aina muistaa mainita aatteen profeetat Thoreausta Schweitzeriin. Pieneksi trendiksi nousemassa oleva kohtuullistaminenkin on tämän päivän kulutusyhteiskunnassa kasvaneiden yritystä palata lempeämpään elämään. Se miten lempeä elämä käytännössä toteutetaan, ei kuitenkaan aina ole ihan selvää. Lehdessä kirjoitetaan maallemuuttajista jotka pistävät ensi töikseen hyväkuntoisen maalaistupansa täysremottiin "koska sisusteet eivät olleet ekologisia eivätkä tarpeeksi yksinkertaisia", minimalisteista jotka heittävät surutta kaksin käsin kamaa kaatopaikan täytteeksi, eksoottisiin ruokavalioihin hurahtaneista joita uhkaavat pian monenlaiset terveysriskit, ja monista muista jotka aatteen palo ajaa ensin radikaaleihin repäisyihin...ja hipsimään vähin äänin takaisin oravanpyörään siinä vaiheessa kun hienojen ajatusten arjen kestävyys paljastuu huonoksi. Korkealentoisista ideoista ja ankarista nuhdesaarnoista ei maailmassa pulaa ole, mutta sen sijaan monelta on hukassa se, miten kohtuullistaa elämänsä sellaiseksi jossa viihtyy pidempäänkin. 

Amish-kulttuurin tekee kiinnostavaksi kaksi seikkaa: ensinnäkin, amishit ovat eläneet yksinkertaista elämäänsä sukupolvien ajan. Tämä on tärkeää: siinä missä intoa puhkuvat uusaskeetikot helposti sortuvat ylilyönteihin, amishit ovat eläneet omaa versiotaan yksinkertaisesta elämästään sukupolvien ajan kohtalaisen kokoisissa yhteisöissä. Tämä on mahdollista vain, jos kulttuurin jäsenten elämäntapa yleisellä tasolla kestää sekä arkea että erilaisten persoonien erilaisia elämiä. Kuten aina kokonaisista kulttuureista lyhyesti puhuttaessa, on helppo virhe sortua käsittelemään amisheja stereotyyppisinä kulttuurinsa edustajina ja unohtaa että mihin tahansa kymmenien tuhansien ihmisten kokoiseen yhteisöön mahtuu kaikenlaista viheltäjää. Toiseksi kiinnostavaa on, että huolimatta jyrkästi amerikkalaisesta valtakulttuurista poikkeavasta elämäntavastaan ja arvoistaan, amishit onnistuvat elämään omalla tavallaan rinnakkain valtakulttuurin kanssa. Amishien elämäntapa ei ole muuttumaton, eivätkä he ole tietämättömiä suuren maailman menosta. Turismi on nykyään monelle amishillekin tärkeä elinkeino, ja viime vuosikymmenien muuttoliike uusille seuduille synnyttää pieniä yhteisöjä alueille joissa ei perinteisesti ole asunut amisheja. Silti amishien elämäntavalla näyttää menevän aivan mukavasti. Ehkäpä heillä siis on jotakin hyödyllistä annettavaa myös muille jotka yrittävät löytää lempeämmän ja kohtuullisemman elämäntavan nykyaikaisen yhteiskunnan keskellä...

Amishit päätyvät ratkaisuihinsa usein yksinkertaisen mutta mahdottoman kätevän päättelyn kautta. He kysyvät: ”Onko tämä hyväksi perheen ja lähiyhteisön hyvinvoinnille pitkällä tähtäimellä?” ja ”Onko tämä yksinkertaista ja järkevää vai turhamaista ja tuhlailevaa?” Nämä ovat hyviä kysymyksiä, joiden runsas viljely helpottaa kenen tahansa kohtuullistajan arkea etenkin silloin kun katalat viherpesijät, sertifikaattien viidakko ja muut nykyaikaisen kohtuullistajan kiusanhenget alkavat ahdistaa ja saavat arjen valinnat tuntumaan toivottoman monimutkaisilta. Amishien kulttuurista näkyy, että näiden kysymysten käytännöllisiä sovelluksia on pohdittu usein syvällisesti ja huolella- ja kunnon käytännöllisten filosofien tapaan johtopäätökset ovat usein johtaneet toimintaan joka ulkopuolisten silmissä on omituista. Esimerkiksi, amishien johdonmukainen ja määrätietoinen ponnistelu kateuden välttämiseksi herättää usein kummastusta ulkopuolisissa- toisaalta kovaäänisimmistä ihmettelijöistä tuppaa näkymään pitkän matkan päähän se että heillä itsellään voisi olla runsaasti kehitettävää vaatimattomuuden ja huomaavaisuuden hyveissä.

Filosofoinnin aiheiden ja arkipukeutumisen lisäksi amish-vaikutteet näkyvät selvästi keittiössäni. Se ei ole mikään ihme, onhan heidän ruokakulttuurinsa eurooppalaisesta maalaiselämästä lähtöisin ja sellaisena hyvin soveltuvaa suomalaisillekin pienviljelijöille. Amish-keittiö hyödyntää kotipuutarhasta löytyviä tuotteita joita perinteinen suomalainen keittiö ei oikein tunne. Lisäksi kiireisten maalaisrouvien reseptit ovat yleensä kohtalaisen helppoa valmistaa, ja jotenkin kotoisan oloisia. Usein ongelmat tyyppiä ”Mitä tehdä jumalattomalla kasalla kesäkurpitsoita?” ratkeavat selailemalla amishien reseptejä. Olen oppinut, että aina voi luottaa siihen että jossakin amerikanmaalla amishit ovat jo kokeneet täsmälleen saman, ja keksineet siihen luovan ja herkullisen ratkaisun. Monenlaiset piiraat, kekseliäät laatikkoruuat, herkulliset kanat ja kasvisruuat ovat hypänneet sujuvasti reseptiarkistoni aarteiden joukkoon. 

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Onko pasifismi hampaattomuutta?

Ettäkö blogin pitäminen olisi ininää joka ei kuulu eikä näy? Ei suinkaan. Muutama päivä sitten sain selville, että erästä kirjoitustani oli kunnioitettu äärioikeistolaisissa piireissä nostamalla se esimerkiksi "mokuttajan mielipiteestä". Onhan se nyt komeaa, että mokuttajan (maahanmuuttokriitikkojen käyttämä hellittelynimi monikulttuurisuutta pelkäämättömästä ihmisestä) ei tänä päivänä enää tarvitse olla cityvihreä Punavuoresta, vaan että Uudenmaan peräkylässä majaileva, pienviljelyä harrastava suomenuskoinenkin kelpaa. Ilmeisesti ihmisten leimaaminen monikulttuurisuuden hyysääjiksi voi tapahtua hyvin avarakatseisesti: lempinimen saamiseen on mahdollisuudet kenellä tahansa joka ei suhtaudu erilaisuuteen ennakkoluuloisesti, ei suostu leimaamaan yksittäisiä ihmisiä heidän viiteryhmänsä perusteella- ja muistaa pitää aiheesta meteliä sen verran etteivät rasistit erehdy kuvittelemaan hänen kuuluvan siihen "kansan enemmistöön" joka hiljaisesti hyväksyy rasistisen öyhöttämisen.


Tapauksen kunniaksi, käynnistän nyt monikulttuurisuus-teemaviikon. Viikon aikana saatte nähdä tarinoita (ja ehkä kuviakin) kulttuureista joista olen ammentanut inspiraatiota ja iloa arkeeni, ja ehkä muitakin pohdintoja. Aloitukseksi sopinevat mietelmät pasifismista, tuosta idealististen hyysäreiden lempilapsesta, josta on minullekin parin viime vuoden aikana tullut rakas pohdintojen aihe.

Pasifisti on ihminen jonka mielestä väkivalta ei ole keino ratkoa ongelmia ja konflikteja. Koska käsitykseni ihmisyydestä ei ole kovin korkea, en määrittelisi pasifistiakaan ihmiseksi joka ei koskaan turvaudu väkivaltaan (monet pasifistit toki onnistuvat elämään näin, mutta ehkäpä heillä on ollut myös hyvä onni siinä etteivät he ole joutuneet ylivoimaisiin tilanteisiin?) Sen sijaan määrittelen pasifistin ihmiseksi jonka maailmassa väkivalta on lähtökohtaisesti epäonnistuminen.

Kaikki rauha ei ole samanlaista. Elämme maailmassa jossa rauha valtioiden välillä on usein sodan puuttumista, tai perustuu peräti pelotteiden olemassaoloon. Tästä erotukseksi nostaisin pakanallisen sovun (frith) käsitteen, joka ei merkitse ainoastaan sodan puuttumista vaan pahan tahdon puutetta ja ystävällismielistä rinnakkaiseloa jota sävyttää hyvä tahto. Myöskään kaikki väkivalta ei ole samanlaista, eikä yhtä lailla tuomittavaa. On mahdollista että on tilanteita joista ulos pääseminen onnistuu vain voimakeinoin. Mutta väitänpä, että jos väkivalta nähdään mahdollisena ratkaisuna, kynnys ajautua tilanteisiin joista ei ole muuta ulospääsyä, usein laskee. Mehän tiedämme, että jos päämäärää ei saavuteta hyvällä, pahakin on erottuva ja pohjimmiltaan käyttökelpoinen vaihtoehto. Pasifismi, eli kanta jonka mukaan väkivalta ei ole harkitsemisen arvoinen ongelmanratkaisukeino, taas motivoi näkemään myös muita, vaikkakin vähemmän ilmeisiä ratkaisuja. Se kannustaa myös kyseenalaistamaan niitä taustaoletuksia joita usein käytetään perusteluina väkivallan valitsemiselle. Ihmisillä on esimerkiksi aika yleisesti taipumus ajatella, että jos vaikutan heikolta, kerjään kaltoinkohtelua. Sen taustalta paljastuu kyseenalainen taustaoletus siitä että heikompien kimppuun käyminen on, jos nyt ei varsinaisesti oikein, niin ainakin perin inhimillistä ja ymmärrettävää. Lisäksi se on ennen kaikkea oletus, ei kiveenhakattu fakta, ja pasifisti on se joka on motivoitunut testaamaan käytännössä, miten asia on. Itse olen huomannut, että usein testitulokset yllättävät. Rauhalla ja itsetuhoisuudella on sittenkin eroa.

Pasifismi on sovun rakentamista. Rauhantahtoista ei ole ummistaa silmiään vääryyksiltä tai haudata ristiriitoja välinpitämättömään, pelokkaaseen hiljaisuuteen. Rauhantahtoista ei ole yrittää miellyttää kaikkia antamalla periksi ja alistumalla epäoikeudenmukaisuuteen. Joskus rauhan rakentamisen ensimmäiset askeleet lisäävät hetkellisesti epäsopua tai yleistä ahdistusta kun ristiriidat ja traumat nostetaan esiin. Ristiriitoja ei tosin voi käsitellä eikä epäkohtia korjata ennen kuin joku on nostanut ne esiin. Usein rauhanrakentaja saa tässä vaiheessa syyt niskoilleen. “Kaikki olisi ollut hyvin, jos vain olisit ollut hiljaa!” sanotaan silloin, aivan kuin ongelmien näkymättömyys todella merkitsisi samaa kuin niiden poissaolo, ja aivan kuin väärä olisi ihan kuin oikeaa silloin kun se tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa. Joskus yritykset käsitellä isoja ongelmia rakentavasti edellyttävät useita yrityksiä ja suurta tuskaa. Konfliktien vältteleminen hinnalla millä hyvänsä ei kuitenkaan ole rauhantahtoista ensinkään. Vanhemmat jotka antavat periksi raivareilla uhkaaville pikkulapsille, eivät todellisuudessa osta rauhaa perheeseen vaan menettävät sen auktoriteetin joka hyvällä kasvattajalla on oltava. Puolisot jotka vaikenevat ongelmistaan koska eivät halua häiritä rauhan illuusiota, ovat äkkiä puolisoita jotka löytävät itsensä kasvamasta erilleen. Kansalaiset ja kuluttajat jotka “eivät halua olla hankalia ihmisiä” rapauttavat koko yhteiskuntaa ja etäännyttävät omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta lain kuvaamasta järjestyksestä. 

Pasifismi ei siis ole konfliktien välttelyä vaikka kynnysmatoksi heittäytymällä, vaan voimankäytölle vaihtoehtoisten konfliktinratkaisukeinojen etsintäohjelma. Se on hereillä olemista. Kerran se oli abolitionismia, tänä päivänä se on muun muassa taistelevaa humanismia. On vain realistista myöntää että ristiriidat, tahtojen taistelut ja monenlaiset erimielisyydet ovat ainakin näillä näkymin erottamaton osa ihmisyyttä. Mutta onko ainoa tai viimesijainen keino ongelmien ratkaisuun voimankäyttö ja vahvimman oikeus? Millaisia rauhanomaisia vaihtoehtoja erimielisyyksien ratkomiseen tai niiden kanssa toimeen tulemiseen meillä olisi? Toisaalta, valitaanko väkivalta, pakottaminen tai alistaminen omien päämäärien edistämisen keinoksi siksi ettei muita vaihtoehtoja kerta kaikkiaan ole, vai valitaanko pakottaminen joskus siksi että se on kätevää ja vähemmän rasittavaa kuin vaikkapa kompromissien vääntäminen tai kohteliaiden välien ylläpitäminen senkin jälkeen kun on sovittu että erimielisyys jostakin asiasta on ainakin toistaiseksi ratkaisematon? Entä johtaako onnistunut voimankäyttö voittoon, vai onko silläkin kova hinta? Nykymuotoisella pasifismilla ei vielä ole pussissa paljon valmiita ratkaisuja. Mutta hyvällä yrittämisellä on ennenkin päästy pitkälle.

Mainostanpa tässä välissä myös blogiluettelon kasvamista. Tähän mennessä luetteloon on päässyt kaikenkarvaista väkeä. On mormonia, roomalaispakanaa  ja ateistiaktivistia. Nyt joukkoon liittyy muslimi, Anis Harran joka uudessa blogissaan käsittelee islamia, siihen liittyviä yleisiä väärinkäsityksiä ja suvaitsevaisuutta.

Kysy mitä vain 2011: vastaukset

Tänä vuonna olikin sitten hiljaisempaa, ja niin saan vastauksetkin mahdutettua yhteen postaukseen.


Minxminx kysyi: Kannattaako (siis mielestäsi) elämässään ja erityisesti koulutuksen valinnassa miettiä mikä on järkevää (lähes varma työpaikka, hyvät tulot jne.) vai lähteä riskillä kouluttautumaan alalle jolle on kova palo, mutta huonot työllisyysennusteet, vaikkapa taiteilijaksi? Eihän se työ koko elämää määritä ja kaikkea voi aina pitää harrastuksena.
Entä millaisella asenteella kannattaisi suhtautua yrityspomojen vinkunaan kun suomalaiset nuoret kouluttautuvat väärille aloille, kulttuuriin ja viestintään vaikka esim. hoitoalalla on työntekijäpulaa?
(Ollako siis enemmän altruistinen vai egoistinen tulevaisuudensuunnittelussa?)
Mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja kuinka paljon riskejä kannattaa ottaa?


Molemmat esiin nostamasi näkökulmat tarkastelevat ongelmaasi varsin minäkeskeisesti. Laskelmointi on tapa yrittää maksimoida henkilökohtainen menestys, ja sille vaihtoehtona on itsensä toteuttaminen jossa keskeiseksi arvoksi nostetaan ulkoisen menestyksen merkkien (palkka, urakehitys) sijaan työn sisältö ja sen mielekkyys. Molemmissa tapauksissa ammatinvalintaa mietitään omien halujen pohjalta. Mutta mistä sitä varmasti tietää, mitä haluaa? Puhumattakaan siitä että tietäisi, haluaako sellaisia asioita jotka myös oikeasti ovat tavoittelemisen arvoisia?

Ehdottaisinkin vaihtoehdoksi toista näkökulmaa. Mikä on maailmassa suurin epäkohta jolle arvelisit voivasi tehdä jotakin kouluttauduttuasi ammattilaiseksi? Millaisia arvoja ja millaista tulevaisuutta haluat palvella? Mikä sinulle on tärkeää itsesi lisäksi? Mitä sinun pitäisi tehdä jotta tietäisit että olet yrittänyt jättää jälkeesi maailman joka on parempi kuin se mihin saavuit? Millaisessa työssä kyvyistäsi seuraisi eniten hyvää? Tämä liittyy aika keskeisesti kysymykseen siitä mikä elämässä on tärkeää. Mielestäni sellainen elämä jossa tärkeintä on Minä ja Minun Hyvinvointini, on köyhä ja surkea elämä, sillä siitä puuttuu perspektiivi ja tarkoitus. Jos et osaa huolellisenkaan miettimisen jälkeen nimetä yhtä epäkohtaa, muista että on olemassa monia aloja jotka antavat yleisempää koulutusta jonka avulla pätevöityy monenlaisiin töihin. Esimerkiksi, lääkärikoulutus antaa hyvän pohjan niin kehitysaputehtäviin kuin kotimaan sairaiden auttamiseen terveyskeskuksessa. Toisaalta, jos huomaat että haluat parantaa vaikka vanhusten asemaa, voit tavoitella tätä päämäärää paitsi lääkärinä, myös lähihoitajana, toimittajana, poliitikkona tai vaikkapa apuvälineiden suunnittelijana. Kun suuret linjat ovat selvillä, tarkemmassa ammatinvalinnassa omien kykyjen ja mieltymysten miettimisestä on apua.

Mitkä ovat niitä hyviä joiden edistämiseen haluat antaa työpanoksesi niiden mahdollisuuksien mukaan jotka vastaan tulevat? Etsi asioita ja arvoja jotka ovat tärkeämpiä kuin henkilökohtainen menestystarinasi- arvoja jotka kannattelevat vaikka epävarma tulevaisuus välillä toisikin vastoinkäymisiä ja riskit toteutuisivat. Mitä sinulle jää, jos tavoittelet vain omaa menestystä ja huomaat jossakin vaiheessa epäonnistuneesi? Jos tavoittelet itseäsi suurempia hyviä, voit huomata onnistuneesi edistämään niitä hiukan vaikket päältä päin katsoen olisi tehnyt elämästäsi suurta menestystarinaa. Laskelmointi vaatii toimiakseen sekä runsaasti hyvää onnea että sellaisia lahjakkuuden lajeja -kuten aloitteellisuutta- joilla ei sinänsä ole tekemistä tietyn alan kanssa. Tulevaisuus on aina arvaamaton, ja koulutuksesta riippumatta kenestä tahansa voi tulla työtön tai työkyvytön. Hyvä koulutus on jollain tavalla hyödyksi silloinkin: ehkä se mahdollistaa yrittäjyyden tai on tuonut sellaisia taitoja joille löytyy käyttöä myös työpaikan puitteiden ulkopuolella. 

Mitä yritysjohtajiin tulee, heihin kannattaa mielestäni suhtautua kuten kaikkiin muihinkin neuvojen tarjoajiin. Onko heillä omaa etua ajettavanaan niissä asioissa joissa he esiintyvät puolueettomina, yleistä hyvää ajavina asiantuntijoina? Entä ovatko he yleisesti ottaen saavuttaneet asiantuntija-asemansa tekemällä kovasti työtä yhteiseksi (tai heikompien) hyväksi vai ajamalla taitavasti omia ja sidosryhmiensä etuja? Tunnetaanko heidät ihmisinä jotka välittävät nuorista ja edistävät aktiivisesti nuorten työntekijöiden reilua ja arvostavaa kohtelua työelämässä? Perustuvatko heidän näkemyksensä luotettavaan tietoon vai johonkin muuhun? Esimerkiksi, jos joku sanoo tietävänsä minkä alan ihmisiä Suomessa tarvitaan tulevaisuudessa, mistä hän on saanut tarkkaa tietoa siitä miltä tulevaisuus näyttää? Kun olet miettinyt vastaukset tämäntapaisiin kysymyksiin, sinulla on hyvät eväät arvioida kaikenlaisia neuvojia... : )

Teemu kysyi: Miten maailma pelastuu?

Siten että sitä uhkaavat vaarat poistuvat. Aina kannattaa miettiä, voiko havaituille epäkohdille tehdä itse jotakin, vaikka vain vähäsen. Yksikään ihminen ei voi korjata koko maailmaa, mutta kukaan ei myöskään ole täysin voimaton. Esimerkiksi, kristallipalloni kertoo, että sinulla on pari lintulautaa. Kymmenien somien pihalintujen mieliala kohoaa paljonkin, jos muistat töistä palatessasi tarkistaa että niiden tarjoilu pelaa. Siitä se alkaa.

posted under | 4 Comments

Kurpitsayllätys ja muita marrasajan kohokohtia

Tänä vuonna kurpitsasato jäi meillä heikoksi. Mutta niin kuin sanonta kuuluu, yhden maanviljelijän ylituotanto on toisen onni. Saimme Liisalta viisi kaunista kurpitsaa, ja hetkessä niukkuus oli vaihtunut rikkauteen.


Photobucket


Ryhdyin keittämään paloja soseeksi...


Photobucket


...joka jalostui pakastettavaksi, keitoksi ja kakuksi.


Photobucket


Hyvä ruokatällinki rohkaisi retkeilemään. Hääpäivänä suuntasimme perinteiseen kaamosajan kohteeseen, Helsingin Sea Lifeen. Ilahduin huomatessani että sinne oli vihdoin hankittu kunnollisen kokoinen riutta-akvaario jota kalojen lisäksi värittivät monenlaiset vuokot, pehmeät korallit ja selkärangattomat.


Photobucket


Piraijoiden meininki olikin sitten rauhallisempaa. Punapiraijat (Pygocentrus nattereri) ovat akvaario-oloissa huomattavasti mainettaan tylsempiä otuksia jotka lähinnä möllöttävät paikoillaan. Sea Lifessa oli keksitty, että laiskanpulskeat piraijat soveltuvat hyvin joulukuusen koristeiksi.


Photobucket


Eilen oli kuunpimennys. Paksu pilvipeite esti sen havaitsemisen tehokkaasti. Kunnon tähtiharrastaja on kuitenkin aina valpas, vaikka olisi tulossa puolenyön jälkeen Within Temptationin keikalta. Pyyhältäessämme Kampin aukion(!) yli havaitsin sään seljenneen sen verran että Kuun ympärillä näkyi komea, värikäs kehä. Innovatiivinen isäntä keksi, että pidempi rouva toimii näppäränä kamerajalustana, ja runsaasta valosaasteesta huolimatta onnistui nappaamaan kehistä kohtalaisen kuvan.

Photobucket


Ilmakehän ilmiöistä on pitkä matka kellariin. Vai onko sittenkään? Kohokohdista huolimatta, marrasaika jatkuu vielä. Linnoitusta on puolustettava hyökkääjiltä. Tänään tilanne rottasodassa näytti tältä...

Photobucket

Nyt alkaakin olla viimeinen tilaisuus jättää kysymyksiä Kysy mitä vain- karnevaaleihin. Jos kysymysten saldo jää vähäiseksi, vastauksia on luvassa pikapuoliin. Ja sitten jotakin aivan muuta...

posted under , , | 4 Comments

Ihmiskunta tavallinen, universumi ainutlaatuinen?

Pari päivää sitten suomalainen lehdistö taas vähän innostui. Avaruudesta oli kuulemma löytynyt oikein Maapallon kaksoisolento. No, tosiasiassahan juttu meni niin että NASA:n tutkija oli kommentoinut Kepler 22b-planeetan löytymistä tärkeänä virstanpylväänä matkalla kohti Maapallon kaltaisen planeetan löytymistä. Ei ehkä ihan sama juttu, ehkä ei edes sinne päinkään, mutta ajatushan on toki kaunis ja mitä mielenkiintoisin.

Onko Maapallolla avaruudessa kaksoisolentoja? Elämmekö tosiaan universumissa joka muistuttaa enemmän Star Wars:ia kuin sitä suurta ja syvää hiljaisuutta joka tervehtii tähtitaivaan tarkkailijoita. Siitä asti kun selvisi että armas Aurinkomme on vain yksi tähti muiden joukossa, ihmiskunta ei ole ainoastaan pohtinut tätä kysymystä vaan se on pohtinut sitä aivan määrättyjen taustaoletusten valossa. Avaruustutkimuksen historia on ollut marginalisoitumisen, reunoille joutumisen historiaa. Maailmankaikkeuden keskipisteestä olemme joutuneet siirtymään tavallisen tähden kiertolaiseksi, tavallisenoloisen galaksin laitamille. Ne jotka uskovat olevansa ainutlaatuisen jumalan silmäteriä joiden ympärille koko kaikkeus on luotu, ovat perääntyneet askeleen kerrallaan. Viime vuosina kreationistien parkaisu on typistynyt ”mutta Maa, elävä planeetta, on sentään ainutlaatuinen!”- huutoon. No siltähän se on näyttänyt, mutta lähinnä siksi että menetelmät pienten, oman aurinkokuntamme kiviplaneettojen kokoluokan eksoplaneettojen havaitsemiseksi ovat olleet vähissä. Eksoplaneettojen havaitseminen ylipäätään on varsin uusi saavutus avaruustutkimuksessa, ja haaviin osuneet eksot ovat tähän mennessä olleet etupäässä niitä joiden havaitseminen on helpointa: suuria kaasujättiläisiä jotka kiertävät lähellä emotähteään. Kykyjemme rajat eivät kuitenkaan ole maailman rajoja, ja todellisuudessa aurinkokuntamme ei todennäköisesti ole paljoa sen ainutlaatuisempi kuin galaksimmekaan. Ainakaan meillä ei ole ainutlaatuisuudesta muita todisteita kuin havaintomenetelmien rajat ja niistä seuraava vankkojen positiivisten todisteiden puute.

Se mitä nyt on löytynyt on planeetta joka, sikäli kun osaamme arvioida, ei ole ainakaan selkeästi elämälle vihamielinen. Kepler 22-b on sopivan kokoinen ja kiertää emotähteään sopivalla etäisyydellä jotta siellä voisi esiintyä nestemäistä vettä. Mikään ei tietenkään todista että planeetalla tosiasiassa olisi vettä, elämästä puhumattakaan. Omasta aurinkokunnastamme löytyy periaatteessa kaksi- kolme planeettaa jotka sijaitsevat elämänvyöhykkeellä. Vain yhdeltä on löydetty elämää, ja Marsin tapauksessa mikrobitason elämän olemassaolo on juuri ja juuri mahdollista. Kummoisesta kukoistuksesta ei Marsin tapauksessakaan voida puhua. Venus, elämänvyöhykkeen kuumemmalla reunalla, taas on rikkihappopilvineen ja Merkuriustakin kuumempine lämpötiloineen suunnilleen niin elämälle vihamielinen kuin kiviplaneetta voi ylipäätään olla. Monimuotoista elämää on vain Maassa. Vaikka Kepler 22-b:n lempeys on siis epävarmaa, sen löytyminen riittää kuitenkin kepeästi horjuttamaan käsitystä jonka mukaan elämänvyöhykkeelle sijoittunut mukavankokoinen planeetta olisi jotakin aivan ainutlaatuista ja ihmeellistä. Kepler 22-b:n tapauksessa kysymysmerkkejä on toki vielä enemmän: planeetan massaa ja tyyppiä ei vielä tiedetä. On mahdollista että se on niinsanottu lämmin Neptunus, mutta parhaassa tapauksessa se voisi olla valtameriplaneetta. Sellaiset eivät ole elämälle suoranaisen mahdottomia ympäristöjä, vaan ainoastaan haastavia ympäristöjä. Ja ekstremofiilit ovat keskuudessamme todisteina siitä että elämä pystyy välillä selättämään aikamoisia haasteita.

600 valovuoden päähän matkustaminen on nykytietämyksen valossa kaukaiseen tulevaisuuteen kuuluva unelma; niin kaukainen unelma että monet merkittävät tähtitieteilijät epäilevät mahdollisuuksiamme päästä niin kauaksi koskaan. Kepler 22-b:n merkitys ihmiskunnalle onkin näin aluksi sen vaikutuksessa maailmankuvaamme. Jos emme olekaan jumalan silmäteriä maailmankaikkeuden keskipisteessä, voi olla että meidän on tosiaan syytä haudata unelmat uudesta taivaasta ja uudesta maasta jotka jumala tulee meille tekemään kun ensin olemme pilanneet nykyiset. Jumalallisen siivouspalvelun sijasta tarjolla on vastuuta kauniista kotiplaneetastamme. Tarjolla on myös unelmia: jos onnistumme olemaan tuhoamatta itsemme ja planeettamme ja kehittymään avaruudessa matkustamiseen ja sen asuttamiseen kykeneväksi sivilisaatioksi, on olemassa näkemisen ja kokemisen arvoisia paikkoja. Kepler 22-b, kuten varmasti monet muutkin tulevaisuudessa havaittavat eksot, tulevat haastamaan ihmisen maailmankuvaa ja ajattelua ja muokkaamaan käsitystämme paikastamme maailmankaikkeudessa. Avaruustutkimuksen suurimpia hyötyjä on, että se pakottaa ajatteluamme ja käsityksiämme kehittymään.

Mielenkiintoista on myös pohtia sitä, mitä ihmisluonnosta kertoo se että maapallon ainutlaatuisuuden väheneminen on suuri uutinen. Jos olisimme objektiivisia havaitsijoita, meillä ei ennen havaintoa olisi asiassa erityistä mielipidettä suuntaan tai toiseen. Se että avaruustutkimuksen historia on marginalisoitumisen historiaa, kertoo ihmisen egosta paljon ja vähemmän imartelevia asioita. Vuosituhansien ajan olemme kertoneet taruja asemastamme ainutlaatuisina olentoina. Mutta tulisiko ihmisestä hyvä universumin tavis? Osaisimmeko elää hyvin tavallisena elämänmuotona ainutlaatuisessa universumissa? Ehkäpä kannattaisi myös miettiä, onko tarina ainutlaatuisesta ihmislajista vähä-älyisten eläinten ja vain raaka-aineeksi kelpaavan kasvikunnan keskellä myöskään aivan vedenpitävä…

Ja muistattehan, että tämän vuoden Kysy mitä vain- tempaukseen on aikaa jättää kysymyksiä vielä muutaman päivän ajan.

Kysy mitä vain 2011

Joulukuu on täällä, ja sen myötä perinteinen kysy mitä vain- karnevaali.


Kysy mitä ikinä tahdot ja mikä mieltäsi askarruttaa, ja vastaan parhaani mukaan. Kysymyksiä voi jättää kommenttilaatikkoon tai sähköpostiin (sähköpostiosoite sivupalkissa).

Aikaa kysymysten miettimiseen on tämä viikko, eli 11.12 asti.

Edellisten vuosien tempaukset löytyvät nyt oman tunnuksen alta.

Vanhoja konsteja, mutta miksi?

Joskus hyvät kysymykset ovat yksinkertaisia. Ja usein ihminen paljastaa henkisen köyhyytensä pikemminkin vastatessaan kuin kysyessään. Näissä ajatuksissa tepsuttelin tänään kohti kudontabunkkeria ja siellä odottavaa käsipyyhkeen alkua. Mielessäni oli tämä yleensä fiksuja kirjoittelevan Anu Silfverbergin kolumni. Sinne oli hautautuneena hyvä kysymys: ”Miksi sinullekaan ei riitä se että kuluttaisit vihreästi?" Miksi käytät kallista aikaa omenapuiden kasvattamiseen, hillojen tekemiseen, monensorttisiin käsitöihin? Miksi tulevaisuudensuunnitelmissasi ei vilise krominkiiltoinen uraputki vaan kanalat ja mehiläispesät? Nämä ovat oikein hyviä kysymyksiä. Sen sijaan Silfverbergin (ja reiluuden nimissä on sanottava että monen muunkin) mieleen ensimmäisenä poksahtaneet ajatukset eivät loistokkuudellaan häikäisseet.

Ei, ei meillä olla survivalisteja jotka odottavat synnillisen sivilisaation loppua ydinsotaan tai silkkaan omaan mahdottomuuteensa ja valmistautuisivat kiireen vilkkaa sen varalle. Toisen yleisen arvauksen kumotakseni, meillä ei myöskään olla erityisen innostuneita historian elävöittämisestä emmekä kaipaa paluuta vanhoihin parempiin aikoihin. Olen opiskellut historiaa juuri riittävästi tietääkseni että vaikka jotkut asiat, kuten globaalin ympäristökatastrofin puute, olivat ennen paremmin, monet asiat olivat lohduttoman kurjasti. Luulisin, että yksinkertaisen elämäntavan selittäminen tämäntapaisilla syillä kumpuaa samasta syystä mikä inspiroi yleisemminkin olkiukkojen rakentajia: jos jostakin toiminnasta ei pidetä, on parasta keksiä sille naurettava selitys. Siten kiusallisen idean voi poistaa pohdittavien asioiden listalta äkkiä, pienen hymyn saattelemana, ilman että sille tarvitsee omistaa ensimmäistäkään vakavaa ajatusta.

Mikä sitten on se järkevä syy? Selittämisen voisi aloittaa vaikkapa siitä valistuneesta uskomuksestani että ympäristökatastrofin juuressa ovat paljon syvällisemmät ongelmat kuin eettisten tuotteiden huono saatavuus. Sanoisin, että jos haluamme parantaa maailmaa, on muutettava paljon muutakin kuin shoppailutyyliä. On muutettava elämäntapaa ja maailmankuvaa jonka toteuttamisen seuraukset ovat niin tuhoisia. On myös kyseenalaistettava yksinkertaistamisen kritiikin takaa niin usein löytyvä oletus siitä että elämäntapa joka on ympäristölle ja ihmiskunnan enemmistölle tuhoisa voisi olla suurinta onnea kenellekään tuottava elämäntapa. Meillä kohtuullistetaan, koska olen ryhtynyt testaamaan näitä ideoita käytännössä. Näyttäisi tosiaan olevan niin että sekä onni että eettisesti kestävä kulutus löytyvät pienestä, paikallisesta ja kotikutoisesta.

Maailmankuvaan liittyy läheisesti ihmiskuva. Valtakulttuurin kuva hyvästä, hyödyllisestä ihmisestä on pyrkyri joka kapuaa aina vain korkeammalle. Sen verran olen sitäkin maailmaa nähnyt että olen ehtinyt huomata että jokaista jaloin aikein oravanpyörässä jotenkuten pärjännyttä idealistia kohti on monia jotka taipuvat, antavat periksi, kyynistyvät, uupuvat ja lopulta sopeutuvat. Enkä nyt sano etteikö idealisteja tarvittaisi systeemin rattaissa. Tarvitaan ehdottomasti. Mutta lisäksi tarvitaan myös vaihtoehtojen rakentelijoita, niitä jotka toiminnallaan kyseenalaistavat tuhoavien rakenteiden välttämättömyyden. Ensimmäisenä kyseenalaistettavien asioiden listalla sopii aivan hyvin kapuamisen järkevyys ja sen taustalla luuraava ajatus jonka mukaan vain huipulla voi tehdä tärkeitä ja kauaskantoisia ratkaisuja. Vaihtoehto sille on vaikuttavuuden ja sisällön etsiminen arkisesta toimeliaisuudesta ja usko tavallisiin ihmisiin. Eikö maailma parane porkkanoita viljelemällä? Älä luule, vaan hanki pussillinen siemeniä ja kokeile.

Olen huomannut, että tämä usko niin itseen kuin kanssaihmisiin kohenee kummasti osaamisesta; siitä että osaa tehdä muutakin hyödyllistä ja taloudessa tarpeellista kuin rahaa. Maailmantalouden natistessa ja ollessa alituisesti epävarmaa, on tosiaan suloista tietää olevansa näppärä ja oppimiskykyinen ihminen joka osaa vastata tarpeisiinsa muutenkin kuin ostamalla. Olemme taas vanhan, yksinkertaisen ja erinomaisen hyvän kysymyksen äärellä: millaisia ihmisiä haluamme olla? Millaisia ihmisiä arvelemme maailmassa kipeimmin tarvittavan? Olisiko maailmassa kuitenkin agraarin tai tuhannenkin mentävä reikä?

Koti ei ole vihollinen

Metsienmamman kommentti edelliseen postaukseen sai minut vihdoin ymmärtämään selkeästi erään puolittaisen ajatuksen joka on pyörinyt päässäni pidempäänkin. Olen nimittäin huomannut, että (etenkin) kohtuullistamisesta ja siirtymästä rauhallisempaan, hiljaisempaan ja kotikeskeisempään elämään puhuttaessa kotiin suhtaudutaan oudon epäluuloisesti. Koti on lorvailun päänäyttämö. Kotiin voi peräti syrjäytyä. Nämä ajatukset sisältävät mielenkiintoisia taustaoletuksia: sen että koti on perimmiltään irrallaan yhteiskunnasta ja kaikesta yhteisön tai yhteiskunnan kannalta merkityksellisestä ja hyödyllisestä tekemisestä. Oikea elämä, hyödyllinen elämä ihmiskunnan jäsenenä, on toisaalla ja sen vähimmäisedellytys on kotoa poistuminen. Kotona ollaan vain resurssien kuluttajia. Ihmisellä on oltava jonkinlainen asumus akkujen lataamista ja ruumiin tarpeista huolehtimista varten. Mitään erityisen hyödyllistä kotona ei kuitenkaan voi tehdä- jopa niin kutsutut kotityötkin ovat pohjimmiltaan turhaa puuhastelua joihin voi helposti käyttää liikaa aikaa tai vaivaa. Pohjimmiltaan kotiin (kuten aviopuolisoonkin) tulee pohjimmiltaan suhtautua epäluuloisesti, ja sitä epäluuloisemmin mitä kutsuvammilta ne tuntuvat.

Itse olen tullut siihen tulokseen, että koti on maailman keskipiste. Koti on se paikka jossa seistään tukevasti ja josta kurottaudutaan kohti suurta maailmaa. Huomatkaa: kurottaudutaan, ei poistuta. Käytännöllisestikin ajateltuna, monet kotona tehtävät arkiset asiat ovat todellisuudessa tekoja joilla on merkitystä myös laajemmassa mittakaavassa. Kaikki näistä teoista eivät ole sosiaalisia tekoja, mutta mistä lähtien vain sosiaaliset teot, teot jotka muut näkevät ja merkitsevät muistiin, ovat olleet arvokkaita? Edelleen: jos koti on epäilyttävä paikka, mikä merkitys on niillä elämän rakenteilla joita voi rakentaa vain kotona, työelämän, suoritusten, projektien ja tavoitteiden ulottumattomissa? Mikä merkitys on rakkaudella, huolenpidolla ja perhesiteillä? Ai niin, koko ajan pitää muistaa että lapset ovat vanhempiensa luona vain hetken ja että aviopuolisokin voi hakea eroa koska vain.

Tässä on taas yksi syy lähteä kohtuullistamisen tielle: ainakaan minä en välitä elää maailmassa jossa koti ja yksityisin elämä ovat näin läpikotaisen masentavia paikkoja. Aivan erityisesti, en ole innostunut elämästä ihmisenä jonka arkinen elämä kotona on parhaimmillaan suhteellisen harmitonta ja pahimmillaan suuri yhteiskunnallinen tragedia. Miten ihminen voi ammentaa kodistaan voimaa, jos hän toisaalta pelkää kodin lämpöä ja uskoo että se on pohjimmiltaan petollista? Ja minkä motivoimana silloin lähtee ulos kotoaan, etsimään lämpöä Ulkomaailmasta? Pelon. Pelon kintereillä tulee häpeä jonka herättää vanha kunnon ”mitä muut minusta ajattelevat jos en pelkää heidän kanssaan?”. Kaiken yllä leijuu epävarmuus joka kumpuaa siitä että vaikka maailma näyttää minusta olevan enemmän täynnä toivoa kuin kuvittelinkaan, en vain voi uskoa silmiäni. Koska jos maailma oikeasti olisi toivoa täynnä, pitäisihän minun nähdä ympärilläni enemmän tyytyväisyyttä? Jos olen rohkea ja olen väärässä, ne muut tulevat nauramaan minulle ja sanomaan että sain vain sen minkä ansaitsinkin. Kas vain, ympyrä sulkeutuu ja olemme taas Pelossa.

Pelko. En tiedä, auttaako pelkäämiseen muu kuin se että päättää lakata kohtelemasta pelkoa ja sen aiheuttajia faktoina ja alkaa nähdä ne vain mahdollisuuksina, yhtenä monista. Pahimpien pelkojen materialisoitumiseen voi olla vaikea suhtautua tyynen järkevästi, mutta kun puhe on mahdollisuuksista, puhe on myös asioista joiden suhteen olemme vapaita valitsemaan: sen mitä teemme, ja jopa sen millaisena tilanteet ja olosuhteet hahmotamme. Joskus todellisuus on kaikkien mahdollisuuksien summa, ei vain yksi näkökulma tai totuus. Jos näin on, voin valita ryhtyä ihmiseksi jonka elämä kotona on merkityksellistä ja jonka pienet, hiljaisuudessa tehdyt teot ja pimeinä iltoina ajatellut ajatukset voivat kurottaa kauas, ehkä jopa kauemmaksi kuin kaikki kiireisen työpäivän säntäily. Koska en ole kovin käytännöllinen ihminen, ja etenkin koska elän vain omaa elämääni, en osaa sanoa miltä työn ja muiden kodin ulkopuolisten aktiviteettien ja hiljaisen kotielämän ihanteellinen tasapainotila tarkalleen ottaen näyttää käytännössä. Sen sijaan, minulla on aika hyvä aavistus siitä miltä se teoriassa näyttää: vapaalta pelosta. Vapaalta häpeästä, negatiivisuudesta ja epäterveestä riippuvuudesta ymmärtämättömimpien ja julmimpien tuttavuuksien mielipiteisiin. Kuten kommenttiboksissa kirjoitin: koti on siellä missä oikea mielenmaisema ja parempi maailma kohtaavat fysikaalisen todellisuuden. Kodin oikea paikka on maailman keskipisteessä. Maailman keskipiste puolestaan on paikka jonka voi unohtaa, paikka josta voi eksyä Pelon ja Itsepetoksen synkille maille siinä missä muualtakin. Mutta syrjäytyä sieltä ei voi.

Yksinkertaistin itseni Facebookista, osa 2: Kuinkas sitten kävikään

Facebookitonta elämää on takana nyt pari kuukautta. Varsinaisia yllätyksiä naamakirjapaasto ei ole tuonut mukanaan: osasin odottaa, että FB:ssä olisi mielenkiintoisia tapahtumia joista jäisin paitsi ja että olo voisi olla yksinäinen totuttuani illuusioon isohkosta kaveripiiristä josta Reaalimaailmassa ei näy vilaustakaan. Tiesin, ettei Facebookin lähtösivulla listaamista ihmisistä jotka muka jäisivät kaipaamaan minua, yksikään osoittaisi mitään Tosimaailmassa havaittavia kaipauksen merkkejä. Osasin uumoilla, että minulta jäisi useampikin lukijoiden kiinnostava blogikommentti lukematta koska ihmiset kommentoivat postauksia mieluummin Facebook-linkin jakaneen ihmisen profiilissa kuin täällä missä minäkin näen kommentit (Masinoija on jo aiemmin purkanut turhautumistaan aiheeseen tässä erinomaisessa postauksessa).

Se mitä en osannut odottaa oli, että vaikka olen mielestäni ollut aika penseä jäsen, Facebook oli hiipinyt yllättävän isoon osaan maailmassani. Kuten sanottu: siellä ovat nykyään Kaikki ja heidän elämänsä, ja tämä oleminen on selvästi pois muista kommunikaation muodoista. Miksi vaivautua laittamaan sähköpostia yhdelle ystävälle, kun voi kirjoittaa kuulumisensa kaikkien kavereiden nähtäville ja vastavuoroisesti kurkkia heidän kuulumisensa seiniltä? Havaitsin ehtineeni salakavalasti tottua siihen että tietäisin kaukaisempienkin tuttavien elämistä yhtä sun toista ilman että minun on tarvinnut vaivautua kysymään mitään.

Masentavin huomio oli kuitenkin, että hyvistä aikeista huolimatta mielessäni ei käynytkään että minäkin voisin pitää yhteyttä muutamaan Facebook-kaveriin. Ajatus siitä että olisinhan minäkin voinut ottaa pari sähköpostiosoitetta talteen, tuli mieleeni vasta kun tili oli ollut kiinni viikon. Päättelin tästä että huolimatta siitä että sosiaalinen elämäni on viime vuosina hiukan vilkastunut, sisäinen metsäläiseni voi edelleen paksusti. Tuokion itseruoskintaa harjoitettuani huomasin, että Facebookissa pyöriminen oli todennäköisesti vain kasvattanut metsäläispiirteitäni auttamalla minua unohtamaan entistä tehokkaammin sen yksinkertaisen totuuden, että Oikeassa Maailmassa ihmisiä on jotenkin huomioitava, jos heidät tahtoo pitää elämässään. Ei voi vain nököttää ja seurata elämän virtaa heidän seinillään lämpimiä ajatellen. Juuri tätä huomioimisen kynnystä Facebook vähentää: kuvittelen olevani kiinnostunut kaverista, jos tsekkaan hänen seinänsä välillä. Todellisuudessa kaverillani ei kuitenkaan ole aavistustakaan siitä että hän on mitään muuta kuin kuva listan jatkona. Ei ihme, että päivityksen kommentoiminen muutamalla sanalla tuntui isommaltakin huomionosoitukselta. Sama toki pätee myös isompiinkin asioihin: Facebookissa muodikkaat tykkäämiset, ryhmät ja protestit ovat olevinaan Tärkeitä Mielenilmaisuja, vaikka todellisuudessa Reaalimaailma toimii yhä samojen vanhojen instituutioiden varassa jota virtuaalimaailman tykkäämiset eivät heilauta yhtään, vaan mielipiteensä esiin tuominen vaatii osallistumista ja aktiivisuutta, usein vieläpä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sen sijaan sosiaalisuuden illuusion takana kasvaa yksinäisyys ja etääntyminen.

Mukatodellisuuden poistumisen elämästä huomaa selvästi. Reaalimaailma on suuri, syvä, hiljainen ja oudon todellinen. Täällä ihmiset eivät vain vastaanota viestejä vaan reagoivat, eivät vaan tykkää vaan ystävystyvät, etääntyvät tai saavat välinsä solmuille. Havahduin huomaamaan, että muistan yhä vastauksen siihen miksi henkilökohtainen yhteydenpito kaikessa tehottomuudessaan on niin tärkeää: siksi että ainoastaan se on todellista yhteydenpitoa, muu on vain ohipuhumista joka sattumalta on ristiriidatonta, vain yhdessä puhumisen illuusio joka on yhtä kaukana aidosta kommunikaatiosta kuin paperisilppu ensilumesta. Monella tavalla Facebook muistuttaa mainosten maailmaa jossa kaikki on vähän todellisuutta paremmin: se oli maailma jossa minulla oli paljon mukaystäviä ja jossa mukatapahtui paljon kaikkea jännää, maailma jossa pienillä lausahduksilla ja tykkäämisillä oli suurta mukamerkitystä. Todellisuuden määrän äkillinen lisääntyminen elämässä ja ajattelussa on hämmentävä kokemus. Mutta luulen, että Todellisuus on silti se paikka jossa läsnäolo on kaikkein tärkeintä, ja ehkä peräti kaikkein palkitsevinta.

Kolmas Paavo toden sanoo?

Jos jokin on käynyt näissä vaalikarkeloissa selväksi niin se että presidentiksi pyrkivän miespuolisen henkilön on hyvä olla nimeltään Paavo. Toisaalta kolme Paavoa on hiukan hämmentävää. Vielä hämmentävämpää on, että presidenttikisasta joka alkoi Jurassic Parkin tunnelmissa on tullut kisa johon mukaan on päätynyt parikin hyvää ehdokasta. Pieniä he ovat poliittisten dinosaurusten rinnalla, toki, mutta niin olivat nisäkkäätkin triaskaudella. Enää puuttuu vain meteoriitti, kirkas älynvälähdys taivaalla joka saisi äänestävän kansan muistamaan että halusimmepa tai emme, aika kulkee yhteen suuntaan ja se suunta on tulevaisuus.

Tein Helsingin Sanomien vaalikoneen, hyvin ennalta-arvattavin tuloksin. Ylivoimaiseksi inhokkiehdokkaakseni nousi Niinistö. Tulosvertailussa syykin selvisi (kuten myös mahdollinen syy tämän ison rahan miehen käsittämättömään kansansuosioon): Niinistö on ehdokas niille jotka eivät ole oikein mitään mieltä mistään. Hän puhuttelee kansan syviä rivejä jotka eivät halua kuollakseenkaan omata ”äärimielipidettä”. Äärimielipide ei suinkaan ole sitä mitä minullekin koulussa opetettiin eli mielipide jota kannatetaan niin fanaattisesti että se halutaan pakottaa toisille vaikka väkivalloin, vaan mikä tahansa selkeä mielipide josta joku voi olla eri mieltäkin. Koko kansan presidentti-ideologia sopii ajatuksen jatkoksi paremmin kuin hyvin: presidentti voi yhdistää jokaista suomalaista vain jos hän on ihminen joka ei ole mitään mieltä, ei mielellään ”sekaannu” mihinkään, eikä avaa suutaan missään sillä huonolla tuurilla mikä tahansa paikka voi olla väärä paikka. Presidentin virka on kuitenkin poliittinen virka. Sen epäpolitisoiminenkin on siten poliittinen agenda joka sopii paremmin yksille kuin toisille.

Tietysti presidentinvaalit ovat myös kansakunnan arvojen mittari. Näissä vaaleissa ääripäät näyttäytyvät kirkkaina: uskonnolliskonservatiivisten nationalistiänkyröiden vastapainoksi on tarjolla vapaamielistä maailmankansalaista.  Kerrankin oma ehdokas on myös niille jotka eivät halua olla mitään mieltä mistään. Samalla ilmapiirissä on taktikoinnin makua. Kun ehdokkaat herättävät suuria tunteita, pohtii moni sellaisen ehdokkaan äänestämistä jolla olisi hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle. Entä mitä tehdä jos toisella kierroksella vastakkain asettuu kaksi suurta inhokkia? Ensimmäiseen huoleen minun on huomautettava, ettei demokratia toimi laskelmoimalla vaan siten että kansalaiset ilmaisevat vilpittömän mielipiteensä. Poikkeuksen sääntöön muodostavat vain luotettavat oraakkelit- meidän muiden on parasta myöntää tietämättömyytemme tulevaisuuden muodosta ja ilmaista mielipiteemme.

Toisen kierroksen ongelma on kieltämättä kinkkisempi. Omasta puolestani olen pitkän harkinnan perusteella päätynyt siihen, että jos vastakkain asettuvat Suo ja Vetelä tai Puukko ja Hirttosilmukka, teen historiallisen teon ja jätän äänestämättä. Teen oman osani vaalitoimitsijana ja masennun siinä vaiheessa kun vaalihuoneisto suljetaan ja ääntenlasku alkaa. Tämä ei ole mitenkään tyydyttävä vaihtoehto- mutta toisaalta, Suo ja Vetelä eivät nekään ole aitoja vaihtoehtoja. Poliittinen maailmakin on epätäydellinen. Silti siinä on näin vaalien alla oma kiinnostavuutensa.

posted under , | 0 Comments

Lakossa

Olen oikeastaan ollut Lakossa melkein koko aikuisikäni, mutta Kemikaalikimaran Anjan kirjoitus vakuutti minut siitä, että minun on korkea aika tehdä Lakostani julkinen ja katsoa samalla, josko saisin houkuteltua jonkun teistäkin liittymään seurakseni. Sinänsä Lakko ei ole ihan sukupuolineutraali, mutta vaikka aihe koskee enemmän naisia, ovat miehetkin tervetulleita liittymään ainakin tukilakkoon. Jos maailmanmeno jatkuu samaa rataa kuin tähänkin asti, tulee miestenkin vuoro kyllä ennen pitkää.

En värjää hiuksiani. Jos saan harmaita hiuksia, opettelen kantamaan ne ylpeydellä.Yritän hyväksyä itseni ja ajan myötä muuttuvan ulkomuotoni. Yritän suhtautua puutteisiini lempeästi. En ota passiivisaggressiivista arvostelua vastaan keneltäkään- en edes itseltäni.

Terveys on tietysti tärkeä syy lakkoilla. Kemikaalikimarassa asiasta on kirjoitettu pitkästi ja asiantuntevasti, joten en ala nyt toistamaan tässä sitä millaisia myrkkyjä hiusvärit ovat. Sanon vain, että vaikka vaalennus ei allergisoi, vaalennusaineet ovat muuten vain ihoa ärsyttäviä ja tekevät hiuksista kuivaa hamppua. Edes hennan vaarattomuudesta ei olla yksimielisiä, vaikka tietysti melkein mikä tahansa on kevyttä kamaa kestoväreihin verrattuna. Kun myrkyistä on kyse, on syytä pohtia myös ympäristövaikutuksia. Värjäykseen käytettäviä kemikaaleja valuu viemäriin, ja varmaa on että jossakin vaiheessa elinkaartaan niitä päätyy luontoon. Haluammeko nyt ihan varmasti työntää luontoon kerran kuussa superherkistäjiä, mutageenisiä, syöpävaarallisia aineita vain jotta pää olisi eri värinen?

Toinen hyvä syy on se että julkisuudessa hiusvärien haitoista ei juuri kuule puhuttavan satunnaisia sensaatio-uutisia lukuun ottamatta. Sen sijaan näemme runsaasti variaatioita kestovärien viherpesusta ja suoranaisesta harhaanjohtavasta markkinoinnista. Naistenlehtiä, joiden sisällöstä suuri osa on kosmetiikkamainontaa, taas ei ymmärrettävästi kiinnosta kritisoida ja kyseenalaistaa mainostajiensa tekemisiä. Viranomaiset ovat jo ennestään ylityöllistettyjä ja varsin voimattomia. Siksi tarvitaan ruohonjuuritason toimintaa. Bloggaaminen on tietysti hyvä keino lakkoilla, mutta pelkästään näyttäytyminen julkisella paikalla luonnollisissa väreissään on nykyään iso statement. Ei nimittäin ole yksi eikä kaksi kertaa kun minäkin olen istunut täydessä huoneessa ja havainnut olevani ainoa nainen jonka hiukset ovat luonnontilassa. Eikä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen joutunut tilanteeseen jossa puhutaan Tyttöjen Juttuja ja päässyt vuoroni tullen toteamaan, että minä en värjää. Sekin on tärkeää, yrittää omalta osaltaan tiedottaa että elämää ja selviytymistä löytyy tuhoavien ihanteiden ulkopuoleltakin.

Kolmas hyvä syy on värjäyksen takana piilotteleva naisvihamielinen, masentava ihmiskuva. Uskon, että monet värjäävät hiuksiaan samasta syystä kuin linkittämäni postauksen ”Pirkko” joka selittää kirjeessään miksi jatkoi värjäämistä vaikka hänen äitinsä oli saanut väreistä hengenvaarallisen allergisen reaktion. Pirkosta tuntui siltä että työelämässä pitää olla nuorekkaan ja pirteän näköinen. Hänestä värjätyt hiukset olivat naiselliset ja kauniit, toisin kuin luonnolliset harmaantuvat hiukset. Eikö yhteiskunnassa ja Kauneusihanteessa ole jotakin pahasti pielessä jos se kykenee painostamaan naisia valitsemaan terveytensä vakavan vaarantamisen ulkonäön takia? Tähän mennessä kriittiset äänet (usein miehet) ovat keskittyneet haukkumaan paineiden alla taipuvia naisia heikoiksi ja tyhmiksi. Luulen, että kuka tahansa nainen voi todeta siihen:"Kokeilpaaka toki elämää vastaavan markkinointi- ja vertaispommituksen alla ja katsokaa, montako vuotta jaksatte." Peliä jonka panoksina ovat hyväksynnän, minäkuvan ja seksuaalisen vetovoiman tasoiset asiat, ei voiteta järkiargumenteilla. Sen sijaan vertaistuella se ehkä voitaisiin voittaa. Jos hylkäisimme ajatuksen naisten välisestä kilpailusta, pärjäämisestä ja pinnallisuuden kulttuurista, ei vain ajatuksissa vaan teoissa, luulen että toivoa olisi. Mutta rohkeutta tuhoavan kauneusihanteen kyseenalaistaminen käytännössä vaatii. Inhimillisyyden vallankumous alkaa kun jostakin ilmaantuu naisia jotka etsivät vaihtoehtoisia tapoja olla kauniita, naisellisia ja eloisia. Naisia, jotka tukevat toisia naisia eivätkä kritisoi heitä sentin kuutioiksi heti tilaisuuden tullen. Naisia, jotka ovat tyynesti ja ylpeästi sitä mitä ovat. Jos oikein idealisteiksi heittäydytään, voidaan jopa miettiä, pitäisikö meidän naisten yrittää opetella hyväksymään itsemme ja normaalit iän myötä tulevat muutokset? Pitäisikö yrittää kasvattaa sellainen tukiranka jonka varassa voi toivottaa julmat ihanteet lähimpään suonsilmäkkeeseen? Kyllä, luulen että se olisi hyvä idea. 

Näin alkajaisiksi, voi mennä Lakkoon.


Lahjoja niille joilla on jo kaikkea

Joulu tuntuu tulevan joka vuosi aikaisemmin, joka vuosi rikkaampana. Katsokaapa tätä juttua jossa esitellään kymmenen vuoden takaisia suosikkijoululahjoja. Missä ovat tänään teletappilelut ja 90-luvun lopun kännykät? Nii-in. Suosikkijoululahjan tunnistaa siitä että se on kallis, nopeasti vanheneva tuote jonka hankkii samoihin aikoihin puoli valtakuntaa. Sisäinen pikkusosiologini pohtii, onko hittituotteiden samanaikainen osto jonkinlainen yhteisöä vahvistava rituaali vai onko kyse aina hauskasta statuspelistä jossa sosiaaliset suhteet säilyvät hyvinä ja itsetunto kolhuitta kun saan juuri samat asiat mitä naapurillakin on? Myös kaiken sen rakkauden jota vuoden aikana ei ole kerennyt antamaan läheisille voi muuntaa kätevästi euroiksi ja käyttää lahjoihin. Kuinka monta halia ja myöhäisillan jutustelutuokiota korvaa timanttisormus? Kuinka monta päivää etävanhemmuutta voi ostaa uudella pelikonsolilla? Joululahjasirkus on otollinen paikka aloitella kohtuullistamista. Itselleen kuittaa palkkioksi rauhalliset joulunalusviikot, kaukana ruuhkaisista kauppakeskuksista.

Ja välillä näyttää siltä että kalliit ja tolkuttoman runsaat joululahjat ovat yksinkertaisesti kierre johon on ajauduttu, tapa josta ei suuresti nautita mutta jota jatketaan ettei yhtäkkiä vaikutettaisi kitsailta tai köyhiltä tai ihmisiltä joiden lämpimät tunteet ovat päässeet nuupahtamaan. Siksi usein kuuleekin tarinoita siitä miten ihmiset sopivat ettei meille tänä vuonna osteta lahjoja- ja miten jouluaattona paljastuu että lahjavuori on sittenkin lähes entisen kokoinen. Ehkäpä parempi on sopia, että tänä vuonna lahjarahat käytetään eettisiin lahjoihin. Niitä kauppaavat nykyään jo monet hyväntekeväisyysjärjestöt. Eettisissä lahjoissa hintahaarukkaa riittää muutamasta eurosta satasiin, ja lahjat tulevat taatusti tarpeeseen. Antamisen ilokin säilyy, ja aattoillan tullen voidaan lahjapaperivuoren siivoamisen sijasta kertoa tarinoita kaukaisesta maasta jossa jonkun tarvitsevan pihalla määkii nyt reipas pieni vuohi…

Toinen vaihtoehto –josta on tullut meillä suosittu- on antaa paketteja, mutta stressivapaita paketteja. Sellaisten sisältö ei ehkä ole mainoskuvastoista tuttu, mutta taatusti käyttökelpoinen ja mieltä lämmittävä. Jokainen saa lahjaksi satokauden herkkuja kuten hilloa ja likööriä, ehkä lisäksi palan kotitekoista saippuaa tai pienen käsityön kuten pari käsintehtyä tiskirättiä. Jokaisen lahja on suunnilleen samansisältöinen, mutta itse paketti on joka vuosi hiukan erilainen. Vuoden aikana käytössä kuluvat lahjat eivät kasvata krääsävuorta ja niiden hinta-laatusuhde on loistava. Eivätkä villasukkien, lapasten tai tiskirättien tyyppiset klassikot koskaan mene muodista pois. Kymmenen vuoden päästä sukkapari on täsmälleen yhtä tyylikäs kuin tänäkin päivänä, ja voi olla että rätilläkin pyyhkii vielä hyvin. Olen myös huomannut että yksinkertaisuudella on eräs myönteinen sivuvaikutus: kun kaikki tietävät suunnilleen, mitä odotettavissa on, kukaan ei pety siihen ettei saanut tarpeeksi hienoa, tarpeeksi paljon, juuri oikeanlaista. Kukaan ei odota arjen koittamista ja sitä että pääsee vaihtamaan epämieluisia lahjoja, kukaan ei näytä myrtynyttä naamaa. Jos hillo on pahaa, sen voi aina syöttää vieraille ja sen pituinen se. Yksinkertaisuus on tehokas lääke tolkuttoman yltäkylläisyyden sivutuotteena syntyvää omituista tyytymättömyyden, pahanmielen ja nirsoilun epidemiaa vastaan, kaikkina vuodenaikoina.

Pimeyttä ja valoa vapaassa maassa



Presidenttipelistä (josta minun oikeastaan pitäisi kirjoittaa enemmänkin), kuuluu kummia, tällä kertaa kirkon Arvoillan tiimoilta. Olisiko hyvä ja hellä idea jos 2000-luvun Suomen presidentti toivottaisi kansalle jumalan siunausta uudenvuodenpuheessaan? Sopii minulle, jos hän muistaa toivottaa myös Perkeleen, Allahin, YHWH:n, Suuren Sarvipään, Odinin, Lentävän Spagettihirviön, ja muiden Suomen kansalaisten Suomen maaperällä tapaamien jumalamaisten olioiden siunausta. Minä en pelkää Jahvea, mutta yhtenäiskulttuurin nostamista suomalaisuuden kuvaksi pelkään, päivä päivältä enemmän. En näe mitään kaunista tavoissa jotka syrjivät osaa väestöstä ja saavat heidät tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi tilanteissa joiden pitäisi yhdistää kansaa.

Itsenäisyyspäivän lähestymisen on tänä vuonna huomannut kansanedustajista jotka eivät mahdu samoihin juhliin toisten suomalaisten kanssa. Heidän vapaa Suomensa jonka edestä veteraanit taistelivat on paikka jossa homoseksuaali on vapaa olemaan kuin ei olisikaan ja jossa eriväriset ovat vapaita menemään takaisin Afrikkaan vaikka olisivat syntyneet ja kasvaneet Pihtiputaalla. Tässä vapaassa Suomessa toisuskoiset ja uskonnottomat ovat vapaita olemaan toisen luokan kansalaisia, niitä jotka voidaan leimata rauhanhäiritsijöiksi ja hankaliksi ihmisiksi jos eivät ymmärrä alistua hiljaa silloin kun alistetaan. Vapaassa Suomessa ymmärretään jopa väkivaltaa, sillä uusi vapaa Suomi on maa jossa ymmärretään provosoitujia ja väkivallan tekijöitä, ei sen uhreja jotka vain saavat sen mitä ovat kerjänneet.

Ongelma uudessa retoriikassa eivät mielestäni ole niinkään sen näkyvimmät kannattajat, vaan näen Lisa Bjurwaldin tapaan suurimman uhan siinä että uusi retoriikka tulee huomaamatta osaksi myös niin sanottujen maltillisten puolueiden ja median asenteita. Huomaamatta yhteiskunnan mielenmaisema muuttuu ja maltillisuudestakin tulee uutta maltillisuutta, tasa-arvosta uutta tasa-arvoa. Kun ääripää siirtyy, myös keskiväli siirtyy. Suomessa sosiaalidemokraatit ovat jo flirttailleet ”maassa maan tavalla”-puheilla, nyt presidenttiehdokkaiden toivotaan lähentelevän yksi maa yksi uskonto- ideologiaa. Ja kirkko kunnostautuu ajamalla uskonnollisen yhtenäisyyden ja teokratian illuusiota maahan, kun sille tuntuu nostetta olevan nationalismin kainalossa. Vähemmistöistä puhutaan ongelmien kautta, objekteina, ryhmänsä stereotyyppisinä edustajina kun taas enemmistöstä julkisuuteen pääsevät yksilöt. Väitteistä joita toistetaan tarpeeksi usein, tulee usein faktoja. Kuinka kaukana ovatkaan Ein Volk ja Ein Führer jos tällä linjalla jatketaan? Kuinka kaukana ne ovat ”kansasta” jota ei yhdistä historia, ei rakkaus, ei maa vaan viha ja epäluulo?

On niin trendikästä kertoa kovaan ääneen siitä keitä vihaa ja mitä pahaa kanssaihmisille pitäisi tehdä. Olen lukenut liikaa juttuja joissa köyhät, syrjäytetyt ja kaltoinkohdellut asetetaan toisiaan vastaan, tappelemaan niukkenevista resursseista joita rikkaat jakavat yhä kitsaammin ilman että sitä sen suuremmin protestoidaan. Syksyn pimeydessä olen alkanut etsimään toista keinoa. Olen alkanut kirjoittaa satuja vähän vakavammalla mielellä. Sillä eräs tärkeimmistä asioista jotka olen elämässä oppinut on, että joskus sadut ovat tosia. Ja kun niin käy, ne ovat tärkeitä. Vähitellen minulle on alkanut valjeta että se on niitä totuuksia jotka pitäisi yrittää jakaa ajassa joka on synkkä ja pimeä niin monella tavalla. Kun realismista tulee inhorealismia, kun profaani korvaa pyhän, ei vastarintaan ehkä tarvita argumentteja vaan valoa. Ehkä puuhasteluni tuottaa jotakin hyödyllistä, ehkä ei. Ainakin yritän, ja toivon että muutkin rauhan ihmiset yrittävät tahoillaan aktivoitua itselleen sopivilla tavoilla.

Kirjoitettavaa on vielä paljon, mutta aloittaa voi kuuntelemalla kansallisromanttista musiikkia, erään suosikkikappaleistani ikinä. Tarkkakorvainen voi erottaa seasta myös useammankin asian jotka suomalaisuudesta mielestäni olisi hyvä muistaa…

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments