Vuosi loppuu meemiin

1. Viisi parasta muistoasi vuodelta 2010

Vain viisi? Apua, en minä osaa valita! Valokuvapostauksiin sisältyy monia hyviä hetkiä. Vuodenkierron juhlat, pienet ja suuremmat onnistumiset, ja tietysti suurin onni kaikista eli hyvä, rauhallinen arki

2. Viisi innostavinta asiaa, joita teit vuonna 2010

-julkaisin hienon tieteellisen artikkelin. (Asiahan nyt vain on niin, että jokainen tieteen tuote jonka otsikossa ovat sanat ”extraterrestrial life” on hieno). Eilen sähköpostiin ropsahti tieto siitä että kirja jossa artikkelini paperiversio julkaistiin, on noussut
Fox Newsin uutisiin. Muuten tämän vuoden työkuvioista ei ensimmäisenä olekaan tullut mieleen sana ”innostava”…
- perustimme vihdoin tomaattipenkin ja saimme siitä hyvän sadon. Laajensimme myös kasvimaata ja istutimme pari uutta hedelmäpuuta. En ole varma, onko valtava kesäkurpitsasato varsinaisesti innostava, kun se tarkoitti kesäkurpitsaa ruokalistalla joka päivä yli kuukauden ajan. Elämys kuitenkin.
- kierrätyskäsityöt. Onnistuin antamaan uuden, hyödyllisen elämän monelle syystä tai toisesta hylätylle kankaanpalalle ja lankakerälle.
- kuukausi tyylibloggarina oli kyllä hauska kevennys kiireiseen syksyyn
- ja tietysti luin innostavia kirjoja, etenkin alkuvuodesta. Syyspuolen olin hautautunut tieteellisiin artikkeleihin joiden lisäksi ei enää huvittanut lueskella. Kirjapuolelta vuoden top 3:een pääsevät Bill Bryson: At Home, Christopher Hitchens: God Is Not Great, ja tietysti Johanna Tuomolan Lohjalle sijoittuvat dekkarit. Alan Weisman: Maailma ilman meitä oli myös hyvä, joskaan sen lukeminen ei välttämättä ollut jo ennestään masentuneelle ihan paras valinta…


3. Vuoden mieleen painuvin päivämäärä?

-Tähän päähän ei kyllä tahdo jäädä mitkään päivämäärät.

4. Vuoden mieleen jäävin tapahtuma?

- Oliskos se nyt sitten tuo tieteellinen artikkeli joka on lähtenyt maailmanvalloitusretkelle.

5. Tutustuitko uusiin ihmisiin ja tuliko heistä uusia ystäviäsi?

- tutustuin, ja toivon että parista tulee. Olen ollut tänä vuonna ennätyksellisen sosiaalinen, enimmäkseen toki pakosta tai velvollisuudentunnosta.

6. Oletko kehittynyt ihmisenä viimeisen vuoden aikana ja hyvään vai huonoon suuntaan?

- sitä täytyy varmaankin kysyä muilta *käy kysymässä Puolisolta*
Kuulemma myönteiseen. ”Kuppikakut ovat iso askel” hän virnisti. Niin, löysin siis tuossa syksyllä kirjakaupasta kuppikakkureseptikirjan josta olen leiponut herkkuja loppuvuoden juhliin.

7. Oletko onnellisempi vai onnettomampi kuin vuosi sitten samaan aikaan ja miksi?

-juuri nyt tuntuu siltä että onnettomampi, marrasajan masennus on vielä talossa. Parempaan päin mennään jo, mutta hiljaa ja hitaasti.

8. Suurin saavutuksesi vuonna 2010?

-useammallakin kesäkurpitsalla oli painoa yli kolme kiloa. Neliömetreissä mitattuna suurin saavutus on varmaankin jälleen yksi onnistunut puutarhavuosi. Monilukuisimpana saavutuksena voinee pitää käsitöitä, tänä vuonna ahkeroin hirmuisen kasan pieniä projekteja. Merkittävin saavutukseni on, että useampi ihminen on sanonut saaneensa minulta uutta ajateltavaa. Uusista ideoista ei ikinä tiedä, miten pitkälle ne vielä johtavatkaan.

9. Pahin mokasi vuonna 2010?

En ole tänä vuonna onnistunut tekemään mitään oikeasti hävettävää tai kaduttavaa (mikä sekin on saavutus, etenkin ottaen huomioon missä liemissä on taas tullut keitetyksi). Se toki harmittaa jonkin verran, että vaikka olen löytänyt uusia mukavia tuttavuuksia, olen onnistunut pahastuttamaan vielä useampia ihmisiä. Mutta kaikkiahan ei voi koskaan miellyttää, usein ei edes niitä joita haluaisi miellyttää. Sellaista elämä on.

10. Mitä toivoisit vuodelta 2011 sellaista, jota ei tapahtunut vuonna 2010?

Voisivatko nämä keskiaikapäivät jo loppua ja maailmaan saapua rauha ja alkeelliset käytöstavat?

Itselleni toivoisin hyviä väitöskirjanteko-olosuhteita, vaikka vähän näyttää siltä että sellaiset saadakseen pitäisi siirtää työpiste johonkin rinnakkaistodellisuuteen.

Niin, ja koska ensi vuosi on eduskuntavaalivuosi, toivoisin että saisimme viisaan eduskunnan ja hyvän hallituksen.

Joo. Onhan näitä toiveita kaikenlaisia, paitsi realistisia.

posted under | 3 Comments

Ansionsa mukaan

Joulunpyhät on taas vietetty. Kiltit lapset saivat lahjansa, ja tuhmille jaettiin perinteiseen tapaan pelkkiä risuja.

Tämän päivän Ilta-Sanomat uutisoi Facebookissa leviävästä lynkkausmielialasta. Eläinrääkkäystä vastustavaan facebook-ryhmään on saatu lyhyessä ajassa kunnon villin lännen ja noitavainojen meininki: lyhyessä ajassa ryhmään on liittynyt 50 000 jäsentä jotka ovat postanneet eläinrääkkäyksestä epäiltyjen ihmisten nimiä ja kuvia joiden tuloksena niin epäillyt kuin sivullisetkin ovat saaneet niskoilleen tappouhkauksia. Aiheesta olisi paljonkin mielenkiintoista kirjoitettavaa oikeushistorian, -sosiologian ja pahan filosofian valossa, mutta tänään kiinnitän huomiota vain tapauksen yhteen pieneen yksityiskohtaan josta on kenties yleisempääkin hyötyä. Tässä maassa jonka oikeusjärjestelmään kätkeytyvä viisaus on paljolti sitä luokkaa ettei se kadunihmiselle ihan heti aukene, joukkovoiman käyttö ilmenee houkuttelevana tilaisuutena varmistaa että pahantekijät saavat todella ansionsa mukaan. Olen huomannut, että vähemmänkin dramaattisissa yhteyksissä tavalliset ihmiset huolehtivat kovasti siitä että heitä loukanneet tahot saavat varmasti takaisin sen minkä ansaitsevatkin. Sen, mitä kukin on ansainnut, osaa hyvin arvostella kuka tahansa pulliainen lehtitietojen perusteella. Jos lynkkausmielialan oikeutuksesta on pienintäkään epäselvyyttä, viimeistään lynkkaajan altruismi oikeuttaa sen: ei tässä kukaan omalla asialla ole, vaan heikompaa puolustetaan.

Nyt kysyisinkin, kuinka tärkeää ylipäätään on että pahan tekijät saavat ”ansionsa mukaan”, mitä ikävää se kulloinkin tarkoittaakin? Joitakin ikäviä seurauksia on hyvä olla, ei siksi että kunnon ihmisten kostonhimoa päästäisiin tyydyttämään vaan siksi ettei mikään yhteiskunta voi sietää mitä tahansa käytöstä. Jopa primitiivisellä pelotevaikutuksellakin on tiettyä käyttöä. Sosiaalisten sanktioiden toimivuus ja jopa oikeutus taas riippuvat osin niiden yleisestä hyväksyttävyydestä. Siksi yhteiskunnassa rangaistaan kerkeästi paitsi normien rikkojia myös niitä jotka eivät riennä riittävän kerkeästi käyttelemään oikeuttaan kostaa heille tehdyt vääryydet. He ovat vässyköitä, tossukoita, heikkoluonteisia, läheisriippuvaisia tai heissä on muuten vain jotakin perustavalla tavalla pielessä. Jos joku valitsee olla kostamatta itseensä kohdistuneen loukkauksen, on vaikeaa ajatella että siihen voisi olla olemassa kiitettävä syy. Onhan kostosta kieltäytyvä myös tavallaan rintamakarkuri joka osoittaa muille että sanktiointikin on ihan aito valinta jota voisi harkita.

Ikävyyksiäkin on jaossa monenlaisia. Voimme antaa samalla mitalla takaisin –tai hiukan pahempaakin, jos siihen pystymme ja unohdamme Hammurabin lain. Rauhanomaisempiakin vaihtoehtoja on tarjolla: loukattu osapuoli voi yksinkertaisesti ottaa reilusti etäisyyttä loukkaajaan tai vaikkapa tiedottaa tapahtuneesta loukkauksesta. Näin nettiaikana kaupat ja palveluntarjoajat saavatkin pelätä tosissaan Tyytymätöntä Asiakasta joka ei ainoastaan lopeta asiakkuuttaan vaan kertoo saamastaan huonosta palvelusta koko blogistanialle. Joskus on mahdollista vaatia julkista anteeksipyyntöä, häpeärangaistuksen viimeistä jäännettä. Vihastuminen, loukatuksi tuleminen ja nöyryytyksen tunne kaivavat ihmeellisiä luovuuden lähteitä esiin ihmisestä kuin ihmisestä niin että vain harvoin tarvitsee pelätä että emme keksisi meitä loukanneelle sopivaa ja tyydyttävän julmaa rangaistusta.

Elämässä noin yleisesti ottaen ei kuitenkaan ole tärkeintä se että kukin saa ansionsa mukaan, vaan usein kokonaisuuden kannalta paras lopputulos seuraa siitä että annamme toisillemme enemmän ja parempaa kuin mihin itse kunkin ansiot oikeuttaisivat. Jos Aapo lyö parasta kaveriaan Eeroa, ajattelemme että Eerolla on oikeus vastatoimiin. Joidenkin mielestä Eero saa lyödä Aapoa takaisin, pasifistinkin mielestä Eerolla on täysi oikeus ottaa Aapoon reilusti etäisyyttä. Molemmat vaihtoehdot ovat perusteltavissa (emme nyt ala pohtimaan asiaa sen syvällisemmin), mutta huomattavaa on että Eeron valinnoista ei seuraa ainoastaan niiden toivotuinta seurausta eli sitä että Aapo saa ansionsa mukaisesti. Myös Eero voi menettää parhaan ystävänsä ja kaiken hyvän mitä sen mukana tulee, ja niinpä hän joutuu väistämättä punnitsemaan Aapon tekoa myös sitä vasten. Asiaa monimutkaistaa vielä sekin että vaikka kaikki eivät osaa toimia oikein jos heille antaa uuden mahdollisuuden, monet osaavat. Onko Aapo toivoton tapaus joka on parasta vain pelottaa kauas vaiko ei, on kysymys jonka arvioiminen minkään muun kuin jumalallisen jälkiviisauden valossa on varsin vaikeaa. Riippuen siitä millaiseksi todellisuus osoittautuu, Eeron päätös kertoo erilaisia asioita paitsi Aaposta, myös Eerosta itsestään… Lisäksi, jos Eero on oikein filosofinen luonne, hän saattaa havaita että hänen tekonsa ovat hänen omiaan ja muovaavat hänen omaa luonnettaan. Onko käsillä olevassa tilanteessa viisainta painottaa oikeudenmukaisuutta vaiko jalomielisyyttä? Vastaus riippuu osittain myös siitä, millainen ihminen Eero on, mitä virheitä hänellä on kompensoitavana ja kumpaa hyvettä hänen yleisesti ottaen kannattaisi harjoittaa. Lyhyesti sanottuna: olemme erehtyneet jos kuvittelemme Eeron vastatoimien seuraavan Aapon teoista. Eerosta tekee itsenäisen moraalisen toimijan juuri se seikka että hänellä on mahdollisuus valita. Se että ajattelemme Eerolla olevan moraalinen oikeus Aapon rankaisemiseen ei tarkoita että Eeron olisi pakko käyttää oikeuksiaan. Hänellä on myös monta muuta mahdollisuutta: lykätä kostotoimia siksi kunnes ymmärtää tilanteen paremmin, tai painaa koko juttu villaisella, jos se näyttää hänestä jostakin syystä viisaimmalta. Tunteiden orja on ihminen joka ei tiedosta näitä vapauksiaan, vapaita taas ovat ne –havaintojeni mukaan varsin harvat – ihmiset jotka pyrkivät toimimaan harkitsevasti ja ymmärtävät että vaikka kiukku voikin olla inhimillistä, oikeutettua ja ymmärrettävää, se ei vielä tarkoita että kiukkuinen toiminta olisi oikeaa tai viisasta. Ja useimmiten on mahdollista harkita hyvin useammalla tavalla. Moraalinen panikointi on suoraviivaista, järjen käyttöön perustuva moraalinen päätöksenteko taas yleensä ei ole.

Jos siis ajattelemme vain sitä mikä on itse kullekin ansionsa mukaan, tulemme tarkastelleeksi asioita hyvin kapeasta näkökulmasta. Tarkemmin sanottuna, se näkökulma on usein vihan näkökulma. Olen huomannut että Suomen eläinsuojelupiireissäkin pyörivät pitkälti samat naamat jotka puurtavat hiljaa kunnes uupuvat. Järjestöjen rahapulakin on kroonista laatua. Missä ovat 50 000 vapaaehtoista silloin kun etsitään luottamushenkilöitä tai edes apua eläinsuojelujärjestön toimistotöihin tai myyjäisten järjestelyyn? Ei kai vain todellisuus olekin sitä että ”heikompia puolustava” lynkkaaja ei ole kiinnostunut hitaasta ja hiljaisesta puurtamisesta josta syntyy kestävää hyvää vaan haluaa palvella ensi sijaisesti omaa raivoaan ja vasta toissijaisesti niitä heikompia? Olisiko, tarkemmin ajateltuna, peräti niin että lynkkaustouhuissa altruismi on munankuorenohut tekosyy –eläinsuojelijoiden maine hulluina murhanhimoisina terroristinalkuina kun on monelle tässäkin maassa vaikuttavalle todelliselle pahantekijälle paras joululahja josta väännettyjä argumentteja voi käyttää todellisten hyväntekijöiden suiden tukkimiseen? Terroristien kavereiden vaatimuksia laillisuudesta ei tarvitse kuunnella, ymmärtäähän jokainen nyt sen… Lynkkaajalle tällaiset seuraukset ovat kuitenkin vain collateral damagea, roiskeita joita syntyy aina kun rapataan. Ja niin heikoimmatkaan eivät saa sitä mitä tarvitsevat vaan sitä ainoaa mitä lynkkaaja tahtoo jakaa: vihaa ja vihan kitkeriä hedelmiä.

Määräämällämme sanktiolla on nimittäin muitakin vaikutuksia kuin se että toinen saa osakseen asianmukaisen määrän kurjuutta, eikä voida edes sanoa että ne muut vaikutukset olisivat jotenkin vähäpätöisempiä tai toissijaisempia. Esimerkiksi, jos Eero lyö Aapoa takaisin, asiat eivät suinkaan sen jälkeen ole ikään kuin ketään ei olisi lyöty kertaakaan, vaan tilanne päinvastoin eskaloituu sekä Eeron ja Aapon välillä että maailmasta tulee ylipäätään taas yhden lyönnin verran kurjempi paikka. Perussääntö on, että sanktiot ovat aina ikäviä asioita joista seuraa maailmaan varmasti kärsimystä, mutta hyvää vain välillisesti ja epävarmasti. Siksi niitä ei koskaan tulisi käyttää oikeudettomasti, ja silloinkin kun moraalinen kompassi näyttää vihreää valoa, mukana pitäisi olla rutkasti harkintaa. Ainakin vihastuneelle ihmiselle on usein todellinen ihme, miten pitkälle kärsivällisyydellä ja harkitsevaisuudella pääsisikään. Miten usein lempeys on voittanut vihan tässäkin maailmassa. Miten harvoin ihmiset saakaan pelottelemalla aidosti hyviksi, ja vieläpä ilman että pelottelijalle aiheutuu mitään vahinkoa (ei koskaan?).

Tavaroiden sieluista

Ai blogi vai? En ole nyt millään pesäpäivien vietoltani kerennyt tänne, sillä minun on pitänyt istua kirjailemassa ruusunkukkia kaitaliinaan, nauttia joululahjoistani, syödä ja tehdä lumitöitä.

Etupäässä olen kuitenkin kirjonut niitä ruusunkukkia, monta tuntia päivässä. Talossamme käyskennellessä huomaa vielä, yli neljä vuotta muuton jälkeen, sen että täältä puuttuu yhtä sun toista tarpeellista ja viihtyisyyttä lisäävää. Sänkyyn tarvittaisiin päiväpeittoja ja pari koristetyynyä, seiniltä ei tahdo löytyä tauluja, ja muutama virkattu tai kirjottu liina sopisi sinne ja tännekin. Tarpeet ja tyhjät kolot kyllä täyttyvät, mutta hitaasti.

Helppo ratkaisu olisi tietysti mennä kauppaan. Yksi reipas ostosreissu pistäisi asiat kertaheitolla kuntoon. Elämmehän aikaa jolloin minimivaatimus pärjäämiselle on, että osaa haluta ja taskunpohjalla on vielä sen verran veronpalautuksia että ostosretki on taloudellisesti mahdollinen.
Mutta sen minkä helposti saa, myös helposti menettää. Kirpputoreilu on nykyään kovasti muodikasta, mutta siitäkin on jotenkin kehitetty versio joka pikemminkin kiihdyttää kuin suitsii kulutusta. Uutta ostetaan entistä huolettomammin, sillä ainahan sen voi viedä kirpparille tai listata huuto.nettiin. Kirpputorit ovat taas hyviä paikkoja tehdä heräteostoksia: suruttomasta kuluttamisesta on turha saarnata, sillä kaikkihan tietävät että kirpputorilla shoppailu on hirmu ekologista. Tavaran suurin arvo on uutuudenviehätyksessä. Sielu on vain harvoilla perintökalusteilla, jos niilläkään.

Minulla on radikaali ehdotus: entä jos hankkisimme esineitä joita haluamme niin kovasti että olemme valmiit käyttämään ne loppuun? Entä jos olisi olemassa esineitä joihin emme kyllästyisi? Tätä ajattelutapaa itse noudatan. Se on mielestäni järkevä keskiväli askeettisen minimalismin ja ähkykuluttamisen välillä. Meidän talostamme puuttuu joitakin tavaroita, muttei suinkaan mitä tahansa esineitä vaan sellaisia mitä ei voi löytää yhdestäkään kaupasta. Meiltä puuttuu sielukkaita esineitä, sellaisia joista ei tahdo koskaan luopua vaan huoltaa niitä ja käyttää niitä kunnes joko ne tai omistajat ovat tiensä päässä. Mistä sitten tiedän että haikailemani esine on niin tärkeä? Tietäisinkö sen siitä että olen valmis näkemään vaivaa sen valmistamiseksi ja odottamaan sen saapumista, aina tehtävien töiden listan häntäsijalta valmistusprosessin läpi käyttöönottoon asti? Tämä matka on usein pitkä, ja niinpä sen varrelta tarttuu esineeseen mukaan monenlaista tunnelmaa ja tarinaa. Työn alla oleva kaitaliina ei enää kerro vain ruusuista vaan myös hurjasta talvesta ja pesäpäivien suuresta rauhasta. Ne minä muistan sittenkin kun se on valmis ja paikallaan. Mutta mistä kertoisi vastaava kaupasta kannettu tuote? Minun kokemusteni mukaan ne ovat hiljaista väkeä, ja puhuvat sitä paitsi usein kiinaa jota en osaa kuin pari sanaa. Talo täyttyy hitaasti, mutta se täyttyy sielukkaista esineistä, sellaisista jotka miellyttävät silmän lisäksi myös sielujani (me suomenuskoiset ajattelemme että ihmisellä on kolme sielua. Kaipa siis tavaroillakin voi olla yksi, pikkuinen). Siitä tulee aina vain enemmän koti ja aina vain vähemmän muuttuvaisten mielenliikkeideni kuvastin.

Tänään minulla ei vielä ole kaunista liinaa, eikä vielä huomennakaan. Mutta aivan kohta, vain pari vuotta tehtävälistalla odoteltuaan, se valmistuu ja sen jälkeen tulee kaunistamaan kotiani vuodesta toiseen. Sitä ei tulla viemään kirpputorille kun makuni muuttuu -kaikki se "hirveä vaiva" (Nimettömän Puolitutun ilmaus) kääntyy arvostukseksi ja kiintymykseksi. Hitaus elämänasenteena on myös kärsivällisyyden laji. Hitaassa maailmassa kaikkea kertyy ehkä vähemmän, mutta samalla kaikki se mitä on, alkaa myös merkitä enemmän. Lopulta tavaratkin ehtivät kasvattaa itselleen ne pienet sielut
.

Joulun tunnelmasta ja tarkoituksesta

Joulumieli on sittenkin saapumassa taloon. Takka rätisee, perunalaatikko paistuu uunissa, ja olen löytänyt joululevyni. Blackmore's Night'in Winter Carols ja Susan Boyle ovat täällä taas. Puoliso katselee pihan nietoksia ja pelkää edessä olevaa kuusensahaussavottaa, minä taas keskityn koristelemaan sisätiloja, siivoamaan, leipomaan ja viimeistelemään lahjoja. Olo on tyytyväinen, rauhaisa. Ja uutisissakin velloo taas Suuri Jouluvääntö.

Tänä vuonna keskiössä näyttäisivät olevan koulujen joulujuhlat. Se, ketkä niitä ovat vaatimassa uskontoneutraaleiksi (maahanmuuttajia syytellään, mutta todellisuudessa pahojaan ajattelee mm. meitsi). Se, mihin enemmistöllä on oikeus pakottaa vähemmistöt ja mikä lasketaan pakottamiseksi ja paheksuttavaksi Uskonnonharjoittamiseksi, ja mikä on kiitettävää kulttuuriperinnön siirtämistä. Kokoomuslainen logiikka loistaa taas: heidän mukaansa yhden virren pakkolaulattaminen ei ole uskonnon harjoittamista, ja siihen voidaan pakottaa kaikki. Raja menee kahdessa virressä. Odotan mielenkiinnolla, koska uskonnontunneilla samassa ekumeenisessa hengessä rukoilutetaan lapsilla vaikka muslimien asr-rukous. Jos kerran yhden uskonnollisen eleen voi toteuttaa ihan vain yleissivistyksen vuoksi ilman että se merkitsee mitään sen syvällisempää. Ja ongelmana ovat siis kaltaiseni militanttiateistit (?!) jotka eivät ymmärrä, hyväksy eivätkä sopeudu sovinnollisesti Enemmistön pakottamiseen.

Menenpä vielä askelen verran pidemmälle ja väitän että tässä(kään) keskustelussa ei pohjimmiltaan ole kysymys uskonnonvapaudesta, vaan jostakin ihan muusta. Uskonnonvapaus vain on se mistä nyt osataan ja halutaan puhua. Muut, tummemmat ja syvemmät vedet, vilkkuvat kaukana sen alla. Koitetaanpa kurkistaa sinne.

Suomi, kuten kaikki hyvin tiedämme, on tapakristillinen maa. Hartaat kristityt ovat maassamme vähemmistö. Keskivertokodissa ei rukoilla ruokarukouksia tai lueta aattona jouluevankeliumia pöydän ääressä. Keskivertokodissa kristillistä puhdasoppisuutta ei vaalita, vaan jouluna syödään ilolla kinkkua, saunotaan ja lauletaan tontuista (jotka ovat jäänne myyttisistä haltijoista). Suomalainen perinnejoulu on mitä suurimmassa määrin kulttuurien sekoitus. Lisäksi monet rakkaat jouluperinteet ovat varsin uusia. Esimerkiksi joulukuusi istuu hyvin sekä kristilliseen että pakanalliseen jouluun, mutta Suomessa se on perinne joka yleistyi vasta 1900-luvun alkupuolella. Ei juuri minkään ikäinen verrattuna jeesuslapseen tai runsaaseen joulupöytään. Kristillistä sanomaa ylläpitävät siis valtion instituutiot, joihin itse kirkon lisäksi kuuluvat myös julkiset laitokset. Pääsemme kysymään lempikysymykseni: miksi? Miksi myytti kristillisestä Suomesta on niin tärkeä että sen edessä ollaan valmiita tulkitsemaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia hyvinkin luovasti ja laveasti? Miksi saadaan syntymään ministeritasoakin kiinnostava vääntö siitä kuka saa pakottaa ketäkin? Miksi vain harva muistaa kaikessa tuoksinassa pohtia edes sitä kuuluisaa lapsen etua, tai edes sitä, voiko pienillä lapsilla ylipäätään olla henkilökohtaista vakaumusta ja uskontoa jota julkinen valta voisi hyväntahtoisesti "tukea" sen sijaan että se olisi epäkorrektisti tuputtamassa ja pakkosyöttämässä tiettyä ajatusmaailmaa?
Miksi joulujuhlasta ei voida pyrkiä tekemään juhlaa jonka jokainen koululainen voi kokea omaksi juhlakseen, miksi lapset erotellaan niihin jotka saavat koulussa toteuttaa Meidän perinteitä ja niihin jotka joutuvat ihmettelemään vieraita perinteitä? Kun joulu Suomessa on perinteisesti perhejuhla, miksi kouluissa ei voida ajatellakaan juhlittavan lukukauden päätöstä johon elementtejä voisi ammentaa monista perinteistä? Se onnistuu ymmärtääkseni hyvin Yhdysvaltojen ja Ranskan kaltaisissa maissa joiden väestö keskimäärin on paljon suomalaisia kulttuurikristittyjä hartaampaa väkeä. Miksi sellainen ei tule kuuloonkaan meillä? Miksi meillä uskonnottomat ja toisuskoiset ovat mukavia ja maltillisia vain silloin kun he alistuvat nöyrästi epätasa-arvoiseen osaansa ja ymmärtävät että uskonnonvapaus -johon myös kuuluu vapaus vieraan uskonnon harjoittamisesta- ei ole selkeä lähtökohta julkisten instituutioiden toiminnalle vaan lause joka enemmistöllä on moraalinen oikeus tulkita joksikin aivan muuksi?

Minun arvaukseni on, että koko jutussa on pohjimmiltaan kyse kansallisesta identiteetistä. Yksi oikeiston hellimän koti, uskonto ja isänmaa-ajattelun peruspilareista on uhattuna siinä vaiheessa kun on pakko myöntää ettei uskonto olekaan se mikä meitä yhdistää. Keitä me olemme, jos emme jaa samaa katsomusta? Onko meillä mitään yhteistä? Mistä voimme tuntea kansallista ylpeyttä? Jyräävätkö muslimit ylitsemme? Keitä me olemme ja mitä me olemme, mistä me kirjoitamme tarinamme ja laulamme laulumme? Pelko ja ahdistus eivät oikeuta pakottamista, mutta ne tekevät sen motiivit ymmärrettävämmiksi ja ehkä selittävät hiukan sitä, miksi rauhallisessa sekulaarissa maassa ryhdytään yhtäkkiä alistamaan kanssaihmisiä. "Maassa maan tavalla tai maasta pois"-ärisevät niin poliitikot kuin keskustelupalstalaisetkin. Mutta en minä ole huomannut että maahanmuuttajilla olisi suurin asenneongelma kirkon ja valtion läheisten suhteiden vuoksi. Ilmeisesti suomalaisuus on, jollakin tavalla jota tämä suomipakana ei millään tahdo käsittää, sidoksissa kirkon ja sen opin ylivallan tunnustamiseen. Tämä on outo ajatus, mutta sen valossa minunkin suomalaisuuteni joutuu kieltämättä epäilyksen alle.

Tässä vaiheessa huomaamme että keskustelu karkaa järjen ja ehkä vähän filosofinkin ulottumattomiin. Nyt puhutaan tunteista: pelosta, hätääntymisestä ja eksistentiaalisesta epävarmuudesta. Jos rakastettu myytti yhtenäisestä kansasta on epätosi, missä on totuus ja missä ovat juuremme? Onko totta se historiankirjoitus joka kertoo että suomalaiset eivät koskaan ole olleet oikein mitään, metsäläisiä jotka on jouduttu sivistämään pakolla? Tiemme eurooppalaisuuteen ja tämän päivän aineelliseen hyvinvointiin on ollut täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä. Valtiollinen historiamme on nuorta, vanhempi historia valloittajien kertomaa, varhaisimmista ajoista on jäljellä enää fragmentteja. Eräs pakanapalstalainen sanoi osuvasti että me suomalaiset olemme Euroopan intiaaneja. Näkökulma on mielenkiintoinen. Selittäisikö se sen miksi tuhoamme niin suruttomasti vanhaa, kuppikivistä kaupunkikeskustoihin, ja yritämme rakentaa tilalle uutta kuvaa itsestämme nykyaikaisina menestyjinä? Siksikö vertailemme itseämme niin hanakasti muihin ja olemme aina huolissamme siitä mitä muut, sivistyneemmät kansat, ne joihin haluaisimme kuulua muttemme metsäläisinä kuulu, ovat? Siksikö rakastamme kaikkea uutta mikä on kiiltävää ja siksikö ”vanhanaikainen” on sana johon saa sisällytettyä uskomattoman negatiivisen latauksen? En tiedä, mutta mietin.

Mietin myös sitä että valloittajien kirjoittama historia ei luultavasti ole koko totuus sen paremmin siitä mitä olemme kuin siitäkään mitä emme ole. Oikeastaan, mitä enemmän historiasta ja kansamme rikkaan mytologian fragmenteista opin, sitä vahvemmin minusta alkaa tuntua että totuus löytyy vastakkaiselta suunnalta. Ja siitä olen varma että jos haluamme löytää itsemme ja juuremme, meidän on lakattava punomasta myyttejä ja tarinoita, noustava ylös ja lähdettävä matkalle. Sen sijaan että puolustaisimme sitä mitä toivomme olevamme -eli fiktiota-, viisasta voisi olla pohtia, mitä todella olemme ja mikä siinä on hyvää. Sen sijaan että pyrkisimme määrittelemään mikä joulu on, keillä on oikeus ja keillä pakko juhlia sitä, voisimme kenties lähteä siitä että tähän pimeään aikaan juhliminen ja lepääminen voivat olla meitä kaikkia yhdistäviä asioita. Saammepa sitten juhlamielemme voittamattomalta auringolta, lepohetkestä syyskauden työnteon jälkeen tai vapahtajan syntymäjuhlasta, yhteistä voi olla se juhlamieli, rauhan ja hyvän tahdon henki. Jos niin valitaan.


Yksin/yhdessä

Miten maailmaan voikin mahtua niin paljon lunta? Miten sitä riittää peittämään koko Eurooppa, Pohjois-Irlannista Unkariin, miten kaikki maasta aina pilviin asti voi olla vain tanssivia lumihiutaleita? Miten monta unelmaa minulla on, jos niitä on yhtä paljon kuin on täydellisiä lumihiutaletta tässä tuiskussa?

”Yksin,” sanoo ikkunaa vasten paiskautunut lumitähti ”minä olen ainutlaatuinen.”
”Yksin,” totean minä katsoessani sitä ”ainutlaatuisuudestakin tulee merkityksetöntä.” Ei kulu aikaakaan, kun lasiin läjähtänyt kvanttimekaniikan ja kauneuden liitto alkaa degeneroitua. Sitten tuulenvire tarttuu siihen ja pieni kide putoaa ikkulaudalle kerrostuvaan lumeen josta sitä ei enää erota. Jos en kirjoittaisi siitä, unohtaisin sen kokonaan. On olemassa mahdollinen maailma, jossa joku kysyy minulta huomenna, mitä kaunista näin tänään ja sanon ”en mitään erityistä” koska unohdin.

”Yhdessä”, kuiskivat takille laskeutuvat painottomat lumihiutaleet, ”yhdessä me väritämme maailman, peitämme tiet ja tienoot ja sidomme lentokoneet maahan.”
”Yhdessä”, sanon minä Puolisolle, ”me siistimme pihan jälleen, kaivamme polut auki, ruokimme linnut ja lämmitämme tuvan. ” Kuljemme kohti talvennapaa, seisomme hetken sen laella Pienen Karhun kääntyessä osoittamaan kevättä kohti, tartumme oksasaksiin ennen kuin nähtävissä on ensimmäistäkään kevään merkkiä ja saamme leikkuutyöt valmiiksi vain hetkeä ennen kuin puut heräävät.

Loppuillaksi aion paistaa joululeivonnaisia ja katsoa elokuvaa jossa jääkausi saapuu.

posted under , | 0 Comments

Diktaattori sanoo...

Liisan postaus käsitteli aihetta joka on varmasti jokaisen bloggaajan sydäntä lähellä. Miksi teen tätä? Olenko epäonnistunut kun selviää että blogi vetää puoleensa pikemminkin kymmeniä kuin tuhansia päivittäisiä lukijoita, ja kun kommenttiboksi voi olla viikkokaupalla tyhjää täynnä? Onko pk-blogin pitäminen ajanhukkaa? Onko blogini jollakin perustavalla tavalla huonompi kuin suositummat ja kommentoidummat blogit? Pitäisikö minun alkaa miettiä, miten saisin houkuteltua lisää lukijoita? Teenkö jotakin perusteellisen väärin? Kirjoitanko liian pitkiä postauksia? Ovatko aiheeni liian raskaita? Vai karkotanko päivän synkkyysannostaan etsivät paikalta heittämällä sekaan välillä valokuvia Virkkalasta ja kokeilemalla kuukauden tyyliblogin pitoa? Oi kyllä, bloggaaminen on puuhaa josta saa kehitettyä traumoja, suorituspaineita ja huolia jos niikseen tulee. Filosofina olen oppinut että on olemassa ajatuksia joita ei yksinkertaisesti kannata ajatella. Ajatuksia joissa on oikeasti järkeä vain ulkokuori. Mitä bloginpitämiseen tulee, kaikki suorituspaineisiin, vertailemiseen ja "mitä tämä minusta kertoo"-syväanalyyseihin liittyvät ajatukset ovat sellaisia. Yritän muistaa ajatella, että niin kivaa kuin itsekritiikissä vellominen silloin tällöin onkin, bloginpitämisessä on kyse muustakin kuin hienostuneesta tavasta mittailla itseään eräässä sosiaalisessa maailmassa. Aika usein minulla on asiaakin, juttuja jotka jonkun pitäisi mielestäni sanoa. Vaikka sitten minun, kun muita vapaaehtoisia ei niin paljon aina näy.

Olen viljellyt ajatuksia täällä blogissa kesäkuusta 2008. Aloittaessani minulla ei ollut aavistustakaan siitä, riittäisikö minulla kirjoitettavaa. Edelleenkään en tiedä, mitä blogiparka oikeastaan käsittelee. Puolustaudun toteamalla että en ole myöskään keksinyt, mitä elämäni ja ajatukseni käsittelevät. Jotkut ajatukset ansaitsevat tulla sanotuksi, toiset vain on kiva sanoa. Toisaalta pidän tästä paikasta tavattomasti juuri tällaisena, blogina jonka avatessaan ei koskaan voi olla ihan varma siitä mitä tulee löytämään. Minä lukisin mielelläni juuri tällaista blogia. Ja minusta on kiva kirjoittaa juuri tällaista blogia. Välillä on kivaa jakaa kanssanne valokuvia jotka muuten jäisivät pölyttymään tuhansien muiden sekaan kovalevylle. On tavattoman hauskaa kirjoittaa blogia jonka puitteissa voin tehdä mitä vain. Se on hauskaa, vaikka karkottaisin lukijoita (missä kumma kyllä en ole onnistunut kovin hyvin silloinkaan kun olen lähetä-nappia painaessani ollut varma siitä että kohta tulee noutaja). Sinä päivänä kun blogin kirjoittaminen lakkaa olemasta hauskaa, alkaa tuntua suorittamiselta tai mitään sanottavaa ei vain enää ole, jään tauolle tai lopetan. ”Blogimaailma on poikkeuksellinen vapauden valtakunta”, sanoo Liisa, ja olen hänen kanssaan tismalleen samaa mieltä. Ei täällä pakosta olla. Jokaisella bloggaajalla on omat syynsä kirjoittaa, ja jokainen bloginpitäjä on pohjimmiltaan sitä mieltä että ne syyt ovat riittävän hyviä jotta blogitekstit ansaitsevat nähdä päivänvalon.

Vapauden lisäksi blogimaailma on myös yllätyksiä täynnä, ja kohdallani ne yllätykset ovat olleet enimmäkseen myönteisiä. Bloggaaminen on kuin onkin hetkittäin palkitsevaa. Tulee rohkaisevia ja ajatuksia herättäviä kommentteja, joskus sähköpostejakin. Löytyy uusia ja vanhoja ystäviä. Välillä yllätyn siitä, miten te Lukijat olette löytäneet teksteistä asioita jotka eivät käyneet pienessä mielessänikään kirjoitusvaiheessa. Toisinaan te hämmennätte minua, esimerkiksi silloin kun hakusana-analyysi kertoo että olette saapuneet tänne googletettuanne Maailmanloppu tulee Pakkahuoneenkatua tai Miten tehdä mies hulluksi. Useimmiten, silloin kun tulette esiin koloistanne, ilahdutatte minua. Yksi niistä varsin harvalukuisista asioista jotka erottavat minua vajoamasta masentuneeksi tuomiopäivän profeetaksi on se että päätökseni lähteä pitämään omalla nimellä ja sähköpostiosoitteellani blogia jonka tiesin alusta asti sohivan kohti jos jonkinlaisia yhteiskunnallisia ampiaispesiä, oli oikea eikä vain uusi hienostunut tapa ilmentää itsetuhoisuutta. Vuoden 2010 lähestyessä loppuaan, tämäkin on planeetallamme lottovoittoon verrattava onni ja etuoikeus. Kaikilla joilla olisi sanottavaa, ei ole mahdollisuutta sanoa.


Bloggaamisen suhde reaalimaailmaan on mikä on, ja ehkä se on paljon vähemmän kuin mitä itsekriittisimpinä hetkinä ajattelisi. Kirjoittamisen ilo sen sijaan on aina todellista. Zen-bloggauksen ainoa sääntö, kirjoita koska pidät siitä, sisältää kaikki syyt millä on vähääkään väliä.

posted under | 6 Comments

Sika, se joulumielen tuo

Iloitkaa kanssani! Olemme onnistuneet tänä(kin) vuonna löytämään joulupöytäämme luomukinkun.

Kauan sitten Helsingissä, ja vielä lyhyen junamatkan päässä Järvenpäässä, asuessani tämä ei ollut temppu eikä mikään: sen kun paineli Stockmannin herkkuun ja teki tilauksen. Täällä Uudenmaan peräkylässä tilanne on toinen. Luomukinkun löytäminen näillä seuduilla vaatii sekä hyvää onnea, aktiivisuutta että hyvissä ajoin liikkeellä olemista. Turhanpäiväisistä yksityiskohdista kuten kinkun koosta tai omasta näkemyksestä tuore/pakaste-debattiin ei pidä olla turhan tarkkoja toiveita. Mieluiten ei mitään toiveita. Jos kinkku löytyy, se on yleensä kaupan ainoa yksilö jonka voi joko ottaa tai jättää. Se kannattaa ottaa, koska se hyvin todennäköisesti on koko kulmakunnan ainoa yksilö. Siinä missä pakastealtaat pullistelevat bulkkituotetta jonka imagoa yritetään epätoivoisesti pelastaa toinen toistaan komeammilla nimillä, luomua etsivän maalaiseläjän on syytä kohottaa itselleen onnittelumalja jos onnistuu löytämään etsimänsä. Joka vuosi emme ole onnistuneet, useimpina kuitenkin, kun olemme aloittaneet järjestelmällisen metsästyksen jo joulukuun alkupuolella. Ensi vuonna, jos kaikki menee hyvin, olemme karkkilalaisen possutilan vakioasiakkaita ja saamme kinkkumme järjestymään sitä kautta. Näin kauan meillä kesti, näillä kyvyillä ja resursseilla, saada selville että tällainen mahdollisuus on olemassa vain parin kuntarajan päässä, niille jotka tekevät tilauksensa alkusyksystä. Se on paras mahdollisuus johon olen toistaiseksi törmännyt.

Joo, on Lohjallakin Citymarket ja uutukainen Prisma. Molemmissa on laajat pakastealtaat joissa riittää silmänkantamattomiin pakastettua bulkkikinkkua. Tänä vuonna kinkkumme löytyi Virkkalan K-marketista jonka lihatiskille voisivat isompienkin paikallisten markettien edustajat käydä tekemässä opintomatkan. Minun on hiukan vaikea uskoa että olemme 40 000 asukkaan kaupungissa ainoa perhe joka tahtoo pöytäänsä luomulihaa. Maabrändityöryhmä hoi, eikö tässä luonnonläheisessä, puhtaiden makujen maassa saada maataloustuotantoa millään siihen kuntoon ettei yhtä luomulihakönttiä tarvitsisi keskisuuressa kaupungissa jäljittää viikkokausia kahden ammattitutkijan järjestelmällisyydellä?

Kaupan edustajat muistavat usein muistuttaa, että ihmisille tarjotaan sitä mitä he haluavat. Asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Miten minä voin antaa tuottajille signaaleja siitä että haluan luomulihaa, jos sitä ei kerta kaikkiaan ole tarjolla? Saavatko tuottajat kenties telepaattisesti tietoonsa pettyneen naamani kun katselen pakastealtaan lihamerta ja jahtaan kiireisiä myyjiä kuullakseni vastaukseksi luomukyselyihini konekivääritulituksen tehokkuudella lasketellun "Ei meillä ole eikä tule!":n?


Tästä pääsemmekin erääseen isoon eettisen kuluttajan dilemmaan. Jos olen huolissani tuotantoeläinten kohtelusta, minulla on valittavanani kaksi eettistä vaihtoehtoa: voin ryhtyä kasvissyöjäksi tai tukea eettistä lihantuotantoa. Jos ryhdyn kasvissyöjäksi, minulta ei sen jälkeen enää heru tukea eettisillekään lihantuottajille. Tämä voi pitkällä tähtäimellä johtaa lihankulutuksen laskuun, mikä tietysti on kaikin tavoin hyvä asia, mutta lihankulutuksen laskeminen ei mitenkään väistämättä johda tuotanto-olosuhteiden paranemiseen. Päivän oppitunti: eettisen kuluttajan on ensinnäkin priorisoitava huolenaiheensa ja toiseksi, valitsipa hän miten tahansa, yksikään valinta ei ole moraalisesti täysin ongelmaton. Myöskään se mitä valittu eettinen periaate käytännössä tarkoittaa riippuu paitsi toimijan tahdonvoimasta ja moraalisesta erinomaisuudesta, myös asioista joihin hän ei voi vaikuttaa. Esimerkiksi tällä hetkellä Suomessa eettinen kuluttaminen on erilaista riippuen kuluttajan asuinpaikasta. Meillä täällä maalla on kasvimaamme ja puutarhamme, mutta kauppojen valikoimat ovat paljon huonommat kuin isoissa keskuksissa.

Luomutuotteita ei voi suosia jos niitä ei ole saatavilla kohtuulliseen hintaan kohtuullisen vaivannäön tuloksena. Jokainen vastoinkäyminen tarkoittaa sitä ettei eettinen valinta enää ole joidenkin ihmisten todellisten resurssien sallimissa rajoissa, ja mitä enemmän vastoinkäymisiä tielle kasataan, sitä harvemmilla on todellinen mahdollisuus kuluttaa eettisesti.
Siksi esimerkiksi luomutuotteiden käyttämisestä ei voi tehdä kenenkään eettisen valveutuneisuuden mittaa niin kauan kuin luomun suosimen on käytännössä mahdollista vain etuoikeutetulle vähemmistölle. "Etuoikeuksilla" en tarkoita nyt pelkästään taloudellisia mahdollisuuksia. Ne voivat olla myös tiedollisia (mistä löytää pientuottajia jotka eivät itsestään paljon ääntä pidä tai onko minulla aikaa ja taitoa etsiä lisää tietoa), tai vaikka asuinpaikkaan perustuvia. Lopulta ympäristötietoisuudesta tulee elitismiä, ei siksi että moraalinen erinomaisuus onnistuu vain hyvin harvoilta (mikä sekin toki on totta) vaan ennen kaikkea siksi että eettisten ostosvalintojen tekeminen on vaihtoehto vain niille jotka ovat alun perinkin monella tapaa etuoikeutettuja verrattuna taviksiin. Kaupoilta kuluttajan vastuun perääminen onkin nykytilanteessa oman vastuun pakoilua. Kuluttaja voi valita mitä ostaa, mutta kuningas on se jolla on valta päättää ne vaihtoehdot joista kuluttajat voivat ostoksensa valita.

Elämme nyt tilanteessa jossa vihreitä vaihtoehtoja on tarjolla erikoistuotteina joiden hankkiminen vaatii erityistä vaivannäköä ja usein myös rutkasti enemmän rahaa kuin tavallisten vaihtoehtojen ostaminen. Tämä tilanne ei ole millään tavalla kestävä. Ympäristöetiikkona mieleni tekee sanoa että jokaisen meistä tulee olla ensi sijassa huolissaan omista tekemisistämme, ja toissijaisesti huolissaan siitä mitä massat tekevät –se enemmistö joka ei ole valmis näkemään suurta vaivaa ja maksamaan rutkasti ylimääräistä hyväntekeväisyyden ilosta. Eettisten tuotteiden vaikea saatavuus tekee niistä massoille vain näennäisen vaihtoehdon, ja jos niitä vielä markkinoidaan moraalisesti parempien ihmisten valintoina, voi olla että ne päinvastoin kääntävät koko ympäristönsuojelua vastaan monet sellaiset ihmiset joilla ei ole mahdollista kuluttaa eettisesti mutta joiden olisi ehkä mahdollista vihertää elämäänsä jollakin muulla tavalla. Niinpä tavallisten, tiedostavien kuluttajien ohessa ympäristötekoja tulee vaatia myös tuottajilta ja kaupan alan päättäjiltä.

Yes we can! Tai sit ei...

Tänään tunnen taas äkillistä suurta tarvetta avautua teille suomalaisesta hallinnosta.

Olen tullut siihen tulokseen, että epäoikeudenmukaiset kumileimasinpäätökset eivät yleensä synny siitä että tyhmät luottamushenkilöt olisivat esittelijän (tai virkamiehistön) kanssa samaa mieltä. Paljon useammin on syynä jokin aivan käsittämätön munattomuus.
”Emmehän me nyt voi noin päättää”
”Emmehän me nyt voi tuollaista tehdä”.
”En minä tiedä mitä tästä pitäisi ajatella.”
”Onko meillä nyt asiantuntemustakaan? Eikö virkamies ole paras asiantuntija kaikessa?"
”Kyllähän meidän nyt pitää tukea virkamiehiämme.”
”Tällainen tämä esitys nyt on. Siis se pitää hyväksyä.”
Minulle on täysi arvoitus, mitä tällä asenteella varustetut ihmiset tekevät luottamuselimissä. Mutta tällaisia ihmisiä sinne valitaan, äänestetään ja nostetaan. Paljon. Ja niin me saamme sivusta seurata miten Karpolla riittää asiaa aina vain, palveluita supistetaan ja vaalilupaukset unohdetaan (kun esitys on lupausteni vastainen, ja pitäähän se silti hyväksyä! Sen tukena on vielä prujujakin!).

Itse olen blondi ja sertifioitu idealisti. Olen myös toiminut useamman vuoden sekä kutsuttuna että äänestettynä luottamushenkilönä. Vain siitä syystä että idealismi on koodattu perimääni olen edelleen sitä mieltä että luottamushenkilöillä on täsmälleen se valta joka heillä säännösten mukaan on, sekä teoriassa että käytännössä. Jos toimielimen toimivaltaan kuuluu vaikkapa hylätä esittelijän esitys, se tarkoittaa sitä että päättäjät, siis oikeat ihmiset, siis juuri me jotka siinä pöydän ympärillä istumme, voimme laillisesti päättää hylätä esityksen. Voimme tehdä niin vaikka esittelijä pahastuisi ja sihteerin näpyttelysormet uhkaisivat rasittua. Jos meille on annettu valta määrätä hallinnollisten pakkokeinojen käytöstä, me voimme ihan oikeasti määrätä niitä jos tarve vaatii ja laissa määritellyt edellytykset täyttyvät, ja katso, pakkokeino tapahtuu jopa siinä tapauksessa ettei sen niskaansa saanut yhtään tykkää. Jos toimielin ei hyväksy esittelijän esitystä, on mahdollista tehdä parempi vastaesitys ja hyväksyäkin se, vaikka esittelijä olisi kuinka nähnyt vaivaa alkuperäisen esityksen eteen. Jos päätöksestä sitten valitetaan, hallinto-oikeus on ymmärtääkseni kiinnostunut ensisijaisesti siitä, onko päätöksellemme pätevät ja lainmukaiset perusteet. Ei siitä, onko päätös rakastettava, sellainen josta esittelijä tykkää tai ovatko sen tehneet luottamushenkilöt ihmisinä pieniä kullanmuruja vai suuren luokan kusipäitä. Vaan niistä perusteluista. Ja jos hallinto-oikeus sitten päättää kumota toimielimen päätöksen, siitä vain. Tuomareilla on oikeus tuomita ja päätökseen tyytymättömillä on oikeus hakea siihen muutosta. Ja päättäjillä on oikeus ja velvollisuus tehdä se päätös. Virheitä sattuu viisaillekin, ja sitä varten on keksitty muutoksenhaku- ja valitusmahdollisuudet. Virheettömyyttä ei kuitenkaan takaa se että kieltäytyy tekemästä päätöksiä. Niin tämä maa on suunniteltu toimivaksi. Jokainen päättäjä vastatkoon siitä että tekee päätökset parhaan harkintansa mukaan. Huomatkaa taikasanat: 1) tekee päätöksen, siis ei kieltäydy ottamasta kantaa ja käyttämästä hänelle suotua valtaa ja 2) parhaan harkintansa mukaan, siis sen jälkeen kun on harkinnut asiaa eli perehtynyt siihen ja kehittänyt siitä ikioman mielipiteen jota voi myös puolustaa siinä tapauksessa että joku tulee kyselemään. Virheistä voi oppia, täydellisestä passiivisuudesta ei. Mikä tässä on niin vaikeaa?

Ilmeisesti kaikki. Olenpahan vain sitä mieltä, että jos luottamustoimeen valitun ihmisen ”paras kyky” tarkoittaa sitä ettei hän millään voi arvostella päätettäväksi tulevia asioita itse, hän on väärässä paikassa. Jos virkamiehen pitää olla kädestä pitäen neuvomassa onko oikea äänestysvaihtoehto ”kyllä” vaiko ”ei”, on jokin pielessä. Jos luottamushenkilö istuu kokouksesta toiseen pyörittelemässä lusikkaa kahvikupissa ja toistelemassa ettei hänellä ole mielipidettä eikä hän nyt tällaisiin kysymyksiin osaa ottaa kantaa, hän tekisi viisaasti luovuttaessaan paikkansa jollekulle jolla mielipide on (tai mikä vielä parempaa, alkaisi perehtymään päätettäviksi tuleviin asioihin niin että osaa muodostaa perustellun mielipiteen jossa on tarkistettu faktat ja relevantit lainkohdat, ei ainoastaan ne faktat ja lait jotka virkamiehen mieleen ovat kulloinkin muistuneet. Kyllä. Näilläkin on eroa.)

Konsensus on upea asia. On hienoa, jos asiat voidaan sopia hyvässä yhteisymmärryksessä arvioimalla yksinkertaisesti, millä puolella järkiperusteet, kohtuus, maan laki ja hyvän hallinnon periaatteet ovat. On hienoa ja sujuvaa jos esittelijöiden esitykset voidaan hyväksyä sellaisenaan. On kivaa jos kaikki malttavat mielensä ja pitävät toisistaan kokouksesta poistuessaan yhtä paljon kuin sinne saapuessaan. Mutta tärkeää on, että hyvä hallinto toteutuu eikä kenellekään tehdä vääryyttä vain siitä syystä että muutakaan ei nyt oikein kehdattu ja viitsitty tehdä. Jos vääryyden oikaiseminen vaatii sitä että toimielin jyrähtää, niin silloin pitää jyrähtää. Koska pohjimmiltaan toimielin ei ole kokoontunut siksi että sen jäsenet ovat oppineet tiettyyn aikaan tietystä paikasta saatavan ilmaisia voileipiä. Luottamushenkilö ei ole paikalla palvelemassa virkamiehiä jotta muotoseikat ja demokratian kuorrutus saataisiin kohdilleen, vaan hänellä on ihan oikeita velvollisuuksia hallintoalamaisia kohtaan. Siis ihmisiä kohtaan: niitä joita hän nimenomaisesti edustaa ja toiseksi niitä joita tehdyt päätökset koskettavat. Hänellä on myös velvollisuuksia yhteiskuntaa ja sen lakeja kohtaan. Kumileimasimet ovat niitä pieniä kapistuksia pöydillä, eivät monijäsenisiä toimielimiä. Luottamushenkilö on valittu paikalleen, koska armas isänmaa on hyväksi nähnyt ettei tiettyjä asioita jätetä pelkästään virkamieskunnan hoidettavaksi vaan niissä tarvitaan myös sellaista asiantuntemusta jota luottamushenkilöiden voidaan katsoa edustavan, ainakin idealististen lainsäätäjien kauniissa unissa. Luottamushenkilöille on annettu tietyt valtuudet esittelijöiden yli ja he ovat muodollisesti virkamiestenkin pomoja, koska rakas valtiomme on katsonut että luottamushenkilöiden edustamien tahojen tahto on toisinaan tärkeämpi kuin virkamiehen tahto. Jos luottamushenkilö haluaa yli kaiken sitä että kaikki rakastaisivat hänen helppouttaan, hänen prioriteettinsa ovat vinossa. Monella ovat, ja senhän sitten huomaa.


Rakkaat Lukijat, haluaisitteko antaa minulle joululahjan? Olenko ollut niin kiltti?
Toivoisin teiltä nimittäin joululahjaksi sitä että päästessänne seuraavan kerran valitsemaan luottamushenkilöitä, eduskuntaan tai ihan minne vain, kiinnittäisitte huomiota paitsi kiinnostavien ehdokkaiden mielipiteiden sisältöön, myös heidän luonteisiinsa. Parhaastakaan mielipiteestä kun ei ole iloa, jos se kuuluu vässykälle jonka takki kääntyy heti kun esittelijä kulmansa kurtistaa tai ameeballe joka on lukenut puolueohjelmasta mitä mieltä tulee olla, eikä sitten osaa kehittää itsenäisiä mielipiteitä uusista eteen tulevista asioista. Kiitos.

Joo, jos otsasta ei poksahda ennen verisuoni, ajattelin asettua ehdolle myös ensi kuntavaaleissa ja suhtautua lähtökohtaisen myönteisesti muihinkin edustuspyyntöihin. Siltä varalta että se jotakuta kiinnostaa.

Muutoksen ja muiston pysyvyydestä

”Heippa te kaikki Joensuun skinit! Apinat muhinoivat esiäitienne kanssa. Ainoita puhdasrotuisia ihmisiä ovat nuo halveksimanne mutiaiset.”

-Esko Valtaoja, Kosmoksen siruja-


Niinpä niin. Esko Valtaoja tietää mistä puhuu. Arjalainen puhdasrotuisuus on tukevaa fiktiota. Geenimme kertovat toista tarinaa. Ainoita ihmisiä joista ei ole löytynyt pientä rippusta neandertalinihmisen dna:ta, ovat afrikkalaiset. Sen jälkeen kun esivanhempamme lähtivät Afrikasta kohti Pohjolan jääaavoja, he olivat seksuaalisesti sen verran vapaamielisiä että pyörähtelivät karhuntaljojen päällä paitsi eksoottisten blondien, myös neandertalilaisten kanssa. Totuus ihmisistä –kaikista ihmisistä- on se, että me asumme pienellä sinisellä planeetalla Orionin kannuksessa. Planeetalla jonka pinnalla mutkittelevat valtioiden rajat ovat vain yhden lajin edustajien keskenään tekemiä sosiaalisia sopimuksia, sopimuksia jotka voivat muuttua hetkessä. Kun minä olin lapsi, maailmankartastani löytyi suuri ja mahtava Neuvostoliitto, Serbokroatia, Jugoslavia ja kaksi Saksaa. Tämän päivän Euroopasta löytyy toisia maita ja toisia rajoja joita asuttavilla ihmisilläkin on uusia identiteettejä. Ja kukapa tietää mitä huominen tuo tullessaan?

Samanlaista fiktiota on myös kansallismielisten hellimä ajatus suomalaisesta yhtenäiskulttuurista. Talvisodan henki, siniristilippu ja muut vastaavat ovat tuoretta tekoa. Paino sanalla tekoa: kansallisaatetta on määrätietoisesti ajettu suomalaisten päähän vallanpitäjien ja kansanvalistajien toimesta. Alunalkujaan Suomessa(kin) on ollut monia heimoja. Jo valokuvan perusteella voi ounastella että sukujuureni ovat hämäläiset, maustettuna pienellä ripauksella Pohjolaa joka on löytänyt viimeisen turvapaikkansa aavistuksen verran vinojen silmieni muodosta ja metsästäjä-keräilijän korkeista poskipäistä. Hämäläisten lisäksi nykyisen Suomen rajojen sisälle ovat mahtuneet muutkin, kuten suomalaiset, karjalaiset, kainuulaiset, lappalaiset... Varmasti seassa on ollut aina jokunen ulkomaaneläväkin. Henkilökohtaisesti heistä minulle on erityisen rakas se Puolison 1600-luvulla elänyt saksalainen esi-isä joka päätti asettua Karjalan Kanneljärvelle ja perustaa sinne suvun joka menestyi laulumailla kunnes myöhempi sota pakotti heidät rajan yli Suomeen (mistä siitäkään en millään osaa olla syvästi pahoillani, niin onnekkaat pitkän aikavälin seuraukset silläkin minun kannaltani olivat.) Suomen kirjakieli on kursittu kokoon itä- ja länsimurteista, ehkäpä siksi sitä tänäkin päivänä puhuu vain harva. Helsinkiläinen nuotti, Lohjan murre, savon murre ovat muotoja joihin kieli taipuu kirjakielestä piittaamatta, ja tiedämme että meno villiintyisi tuota pikaa ellei meitä jatkuvasti kylvetettäisi yleiskielisessä kulttuurissa, joka sekään ei ole muuttumaton vaan kokee muutoksia hyvinkin lyhyellä aikajänteellä. Jotkut sanamuodot katoavat, toisaalla syntyy uusia. 50-luvun suomifilmien kieli kuulostaa hassulta, kalevalan runot vaativat jo hiukan paneutumista, tuhat vuotta sitten eläneiden Esivanhempien kanssa jutustelu olisi jo kovin työlästä.

Ajatus monoliittisesta uskonnollisuudesta kansankirkon alla on yhtä luonnoton: vuosisatojen ajan täällä on ollut monensorttisten kristittyjen lisäksi juutalaisia, muslimeja ja suomenuskoisia. Jos kuljemme ajassa vielä pidemmälle taaksepäin, huomaamme että alkuperäiseen itämerensuomalaiseen maailmankuvaan viittaava termi ”suomenusko” on hyvin lavea käsite, paljon laajempi kuin nykyään ajatellaan. Ennen on ollut lapinuskoa, hämeenuskoa, karjalanuskoa, yksittäisten sukujen perinteitä ja paikallisia kulttikeskuksia. Polyteismin suurin anti ihmiskunnalle ei ole toistaiseksi ollut siinä että se on tavoittanut totuuden maailmasta tavalla jonka rinnalla sekä tiede että aabrahamilaiset uskonnot kalpenevat (näinhän ei ole käynyt) vaan siinä että se on katsomus jonka mukaan eri käsitykset ja arvostukset voivat elää rinnakkain rauhassa. Tästä on nähtävissä jälkiä vielä tänä päivänäkin, polyteistien tavatessa. Kun tapaan romuvan tai vodounin harjoittajan, emme suinkaan ryhdy kyräilemään toistemme harhaoppeja, vaan kohtaaminen on uteliaan ystävällistä: Miten teillä juhlitaan? Ai teillä on tuollainenkin jumala, enpä ole ennen kuullutkaan. Mielenkiintoista!” Tärkeää ei ole se kuka on oikeassa, vaan olisiko meillä jaettavana toisillemme sellaisia viisauden murusia joiden ansiosta olisimme taas teidemme erottua viisaampia ja virkistyneempiä.

Maailma pyrkii monimuotoisuuteen ja monimutkaisuuteen. Tarpeen tullen fysikaalinen maailma –sikäli kun tiedämme- tottelee pientä joukkoa luonnonlakeja. Mutta nämä lait ovat sellaisia että kun niihin lisätään aika, syntyy monimuotoisuutta. Ja ihmiset ovat kaikista tunnetuista olennoista monimuotoisimpia. Ajatukset joiden mukaan kaikkea olisi olemassa vain yksi: yksi totuus, yksi kansa, yksi jumala, yksi tulevaisuus, ovat keinotekoisia. Niiden ylläpitämiseksi on tarvittu aina raskasta koneistoa: valtion väkivaltamonopoli, kirkko, valikoiva ymmärrys historiasta. Ehkäpä mukavuudenhalussamme haluamme että maailma olisi yksinkertainen ja suuriin kysymyksiin olisi saatavilla vastaukset tarjottimella. Mutta näin ei ole. Kaikki ympärillä on monimutkaista, ja monimutkaistuu kaiken aikaa. Järkemme ei vielä tavoita kaikkea, mutta siitä ei pidä masentua. Ajan myötä tietämättömyyskin voi vaihtua ymmärrykseksi. Sen sijaan pään pensaaseen pistäminen on ollut aina hyvä keino näivettyä. Siilipuolustukseen asettuminen jonkin muuttumattomaksi kuvitellun fantasian ympärille on sen tasoista pilvilinnoissa huitelua ettei siihen pysty edes ammattimainen metafyysikko. Turvamme ei ole muuttumattomuudessa vaan historian tuntemuksessa. Jotta tähän päivään on selvitty, on meidän, geeniemme, laulujemme ja perinteidemme täytynyt selvitä jo monenlaisista myllerryksistä. Paljon on toki hävinnyt, mutta yllättävän paljon on säästynytkin niiltä kaikilta vastoinkäymisiltä jotka jo osaamme luetella. Vaikka kaikki ympärillämme on jatkuvassa muutoksessa, meidänkin perinnöllämme on toivoa pärjätä. Jotta niin kävisi, meidän on kuitenkin käytettävä energiamme ja lahjakkuutemme vihaamisen sijasta rakentamiseen: siihen että rakennamme teoistamme ja ajatuksistamme jotakin jolla on kestävää arvoa.

Viisasten kivi

Tämän tarinaviikon alussa on kivi. Tarkemmin sanottuna pieni palanen tavallista hiottua kvartsia. En enää tarkkaan muista mistä se tuli, mutta alusta lähtien sen kohtalona oli velloa kaapin pohjalla osana sitä pikkutavaroiden aallokkoa joka kotonani velloo, niiden joille ei keksi mitään järkevää käyttöä mutta mitä ei ihan osaa poiskaan heittää. Esille laitettavaksi minulla oli paljon muita kiviä, mielenkiintoisempia, värikkäämpiä, harvinaisempia. Ei kvartsini ollut edes puhdas ja kirkas kuten korunteossa käyttämäni kvartsihelmet vaan sisälsi pieniä sulkeumia jotka taittoivat valoa, saivat sileän kiven näyttämään siltä kuin joku olisi paukuttanut siihen pieniä hohtavia lommoja vasaralla. Kvartsi, Ukonkivi. ”Eikö jumalalla muka ollut mistä valita nimikkokivensä?” ajattelin kun pakkasin kivikokoelmaa takaisin. Kiven viisiminuuttinen valossa oli taas ohi ja sen oli aika palata pimeään ja unohdukseen. Juuri silloin valonsäde osui kiveeni juuri oikeasta kulmasta, ja sen sisällä syttyi sateenkaari.

Pyörittelin kiveä kädessäni ja huomasin että jotta sen sisällä tanssivat sateenkaaret ja hohtavat valot näkyisivät, on sitä katsottava juuri oikeasta kulmasta, valonsäteen osuessa pikku kiveen täsmälleen oikeasta suunnasta. Ei ihme etten ollut huomannut sitä aiemmin. Jos valaistus on yhtään vääränlainen, voi kiveä pyöritellä vaikka miten kauan ilman että mitään näkyy. Jos kaikki on täsmälleen oikein, saa pieninkin liikahdus kivessä asuvat sateenkaaret tanssimaan ja väreilemään. Hetken on kuin kiveen olisi vangittu oma pieni valon, värin ja kauneuden maailmansa. Hauras, vaikeasti tavoitettava mutta pysyvä, siru kauneutta jonka ääreen voi aina palata jos vain tietää, miten. Kultaiset, siniset, vihreät, punaiset ja valkoiset odottavat läpinäkyvän ja samean sisässä tulevansa nähdyksi. Minua ne odottivat useamman vuoden. Sateenkaari, vanhalta nimitykseltään ukonkaari. Minulla on sellainen pienessä kivessä. En tiedä, näkivätkö kaukaiset Esivanhempani sateenkaaria kirkkaissa kivissä. Mutta tiedän että jos näkivät, heillä oli hyvä syy ajatella sateenkaarten jumalaa.

Itse Ukosta en ole muodostanut montaakaan mielipidettä, mutta kivi ei enää loju hylättynä. Minulla on kannettavalle ihmeelle paljon käyttöä. Maailmassa jonka huolet ovat raskaat ja surut lukemattomat, voin halutessani kutsua kädelleni sateenkaaret ja revontulet. Ne muistuttavat minua asioista joita minulla ei ole varaa unohtaa, esimerkiksi siitä että suurta kauneutta voi löytää pienistä ja odottamattomista paikoista. Että jos en näe jossakin mitään kaunista ja erityistä, vika voi olla myös havaitsijassa. Että on onni ja etuoikeus olla täällä ihmettelemässä maailmaa ja muistamassa hetkien kauneus. Että kauneus on pysyvää, ei suinkaan katoavaista eikä ainakaan joutavaa. Muistan että on olemassa syy sille miksi kannattaa yrittää aina vain, myös toivottomia ja mahdottomia asioita. Muistan ettei idealisti ole vain ikuinen epäonnistuja joka ei ymmärrä Realiteetteja, vaan ihminen joka on nähnyt kauneutta ja ymmärtänyt siitä ainakin sen verran ettei kyynisyydessä ole havaittavissa sen jälkiä.


Maailman korjaamiseen ja epätoivon vastustamiseen ei riitä se että tukena on argumentti,valtaa tai aseellinen ylivoima. Kyynistyminen ja luovutusmieliala syövät niin filosofeja kuin vallanpitäjiäkin, ja on liian helppoa lähteä tielle jossa periaatteet myydään ja uhrataan kompromissin nimissä kunnes niistä ei ole jäljellä muuta kuin kiusallinen muisto. Vaan valo ja kauneus ovat toivon polttoainetta. Ja niin pieni kivi johon on piilotettu sateenkaaren värit ja revontulten valo, on maailmanparantajalle aarre. Se on todellinen viisasten kivi (eng. philosopher's stone, lat. lapis philosophorum) jolla on voima uudistaa tylsynyt mieli ja uupunut sydän. Kivi johon katsomalla tavoittaa sirun siitä ikuisen lajista jota kauneudeksi kutsutaan. Ja ehkäpä maailmankaikkeuden huumorintajusta kertoo jotakin se, että alkemistien turhaan etsimä myyttinen aarre on tänä tieteen ja teknologian aikana kaikessa hiljaisuudessa päätynyt erään vaatimattoman filosofin käteen. Eikä se sitten ollutkaan kivi jonka vain viisain voi löytää, vaan kivi jollainen tulee filosofille todelliseen tarpeeseen.

Lumikaaosteoria

Lumipyryn jälkeen oli aika lähteä ulos ihmettelemään valkoista ja sinistä maailmaa. Puin päälleni lämpimästi. Huivin kiinnitin huolellisesti paikoilleen yhdellä näistä eilen askartelemistani huivipinneistä (kuvan saa klikattua isommaksi).















Myös uusille, lämpimille sormikkaille oli käyttöä.

Photobucket

Minulta udellaan aika usein kaupunkilais- ja maalaiselämän eroavaisuuksia. Astuessani ovesta ymmärsin, että hyvä tapa selittää ero olisi kertoa, että kaupungissa tätä nimitetään lumikaaokseksi.

Photobucket

Täällä puut tekevät abstraktia taidetta.

Photobucket

Suurten kuusten välistä avautui portti metsänhaltijoiden valtakuntaan.

Photobucket

Tänään en kuitenkaan ehtinyt sinne. Minun piti pyydystää kuviini vielä paljon lyhyen talvipäivän valoa ja viimeinen vilaus pellon yllä leijuvasta jääsumusta.

Photobucket

Kuljin pitkin hiljaisia raitteja.

Photobucket

Kuulin hiljaisuuden helinän puissa, tunsin lumen narskuvan lempeästi jalkojeni alla.

Photobucket

Kuljin paikkoihin joissa talotkin on tehty satuihin sopiviksi.

Photobucket

Sekä paikkoihin joissa sadut on tehty rakennuksiin sopiviksi.

Photobucket

Luulen että tämä päivä oli niitä päiviä, jolloin Virkkalan rataa pitkin kulkevat tavarajunat pysähtyvät M-Realin paperitehtaan sijasta Amerikassa.

Photobucket

Ja opin että jatkossakin "Lumikaaos" on sana joka osuvimmin viittaa tilanteeseen joka syntyy kun määrätty pieni naaraskani saa varttihulluuskohtauksen.

Kysy mitä vain 2010: vastaukset

Kysymykset on kysytty, ja nyt on vastausten aika. Tänä vuonna olitte hiljaisempia kuin viime vuonna, ja olen onnistunut mahduttamaan kaikki vastaukset mukavasti yhteen nippuun.

Onnellisuus

Kuinka olla onnellinen? Ja kuinka pelastaa maailma? Entä miten tehdä molemmat yhtä aikaa?

Nämä kysymykset ovat sekä tärkeitä että sen verran usein kysyttyjä, että minulla on vielä ihan pikkuisen uskoa ihmiskuntaan.

Onko maailman pelastuminen on aina jollain lailla pois omasta onnellisuudesta? Onko hyvän tekeminen olennaisilta osin kieltäymystä, luopumista ja kärsimistä? Ei minusta. Ihminen ei ole ympäristöstään erillinen kupla vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ei ole mitenkään helppoa saada selville mitä haluaa ja mikä tekisi onnelliseksi juuri minut- monilla sen keksimiseen on mennyt kymmeniä vuosia tai jopa koko elämä. Minusta on parempi lähteä siitä että ihminen on onnellinen pelastaessaan maailmaa. Lisäksi meillä on yleensä parempi käsitys siitä mikä kaikki maailmassa on pielessä kuin siitä mitä ihmettä oikein elämältä, maailmalta ja kaikelta haluamme.

Mikä on mielestäsi suuri epäkohta jonka helpottamisessa sinusta voisi olla hyötyä?
Jos et osaa päättää, ja olet ulospäinsuuntautunut, osallistu politiikkaan. Jos et osaa päättää, ja olet introvertti, ryhdy harjoittamaan filosofiaa. Jos olet päättämätön mutta käytännöllinen ihminen jonka mielestä sen paremmin politiikka kuin filosofiakaan eivät vaikuta kovin hyödyllisiltä puuhilta muttet silti tiedä, mikä olisi hyödyllistä, mene tekemään vapaaehtoistyötä. Jokaisella ei ole mahdollisuutta tehdä yhtä paljon tai näyttäviä pelastusoperaatioita, mutta jokaisella on aina mahdollisuus valita, onko osa ongelmia vai niiden ratkaisuja. Jos tiedät tekeväsi parhaasi jonkin merkityksellisen asian eteen, tiedät myös ettei elämäsi ole turhaa ja tyhjää.

Maailman pelastamisessa auttaa myös tyytyväisyyden, kohtuullisuuden, vaatimattomuuden ja hyväntekeväisyyden hyveiden harjoitteleminen. Ahneus, lyhytnäköinen itsekkyys ja halu päästä naapurin edelle ovat juuri niitä paheita jotka vaikuttavat suurten ympäristöongelmien ja monen vääryyden taustalla. Toisaalta on helppo ymmärtää että näiden paheiden vaivaamat ihmiset eivät ole onnellisia, ellei hetkellisiä tyydytyksentunteita lasketa. Sitten kun vielä muistaa että äärimmäisyyksiin menevät ihmiset polttavat itsensä helposti loppuun ja toisaalta sen etteivät välinpitämättömät kyynikot saa aikaan mitään hyödyllistä, niin paketti alkaa olla kasassa.


Täällä kellokorttiorjuudessa kiinnostaisi pohdinta, missä määrin taloudellisesti riippuvainen voi olla vapaa.

Kaikki riippuvaisuudet ovat jossain määrin rajoitteita. Taloudellisia rasitteita, kuten asuntolainoja, pidetään usein vähintään puolivälttämättöminä pahoina. Yksinkertaistajien joukossa näyttäisi olevan vallalla käsitys, että ihmisen on hyvä pyrkiä taloudelliseen riippumattomuuteen ja mahdollisimman nopeaan velkojen poismaksamiseen.

Monilla meistä (mukaan lukien itselläni) tässä projektissa kuitenkin kestää kauan. Silloin on hyvä tietää että vaikka taloudelliset rasitteet ovatkin rasitteita, ne eivät ole onnen esteitä. Onko täydellinen vapaus ylipäätään onnellisin mahdollinen tila? Olen huomannut julkisessa keskustelussa eri yhteyksissä tällaista pohjavirettä, mutta onko se perusteltua? Onko inhimillisen onnen perikuva vuokralla asuva tai matkalaukkuelämää viettävä sinkku jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita tai muitakaan vastuita? Ei minusta. Rasitteillakin on usein kaksi puolta: toisaalta ne rajoittavat ja kuluttavat resursseja, mutta jos vapaaehtoiset rasitteensa (kuten vaikka sen asuntolainen) valitsee onnistuneesti, voi onnellisuuden suhteen hyvinkin jäädä voiton puolelle. Rasitteet muuttuvat taakoiksi silloin kun jokin on mennyt pieleen eikä panoksemme tuota sitä onnellisuutta jota olemme odottaneet sijoitusta tehdessä. Pitää muistaa sekin että kaikilla tehdyillä valinnoilla on seurauksensa. Jos esimerkiksi en osta täydellistä ja kohtuullisen hintaista kotia silloin kun sellainen on tarjolla, on mahdollista että myöhemmin en enää pysty pyörtämään päätöstäni ja ostamaan vastaavaa myöhemmin. Elämän isoja rasitteita pohdiskellessa pitäisi siis koittaa hahmottaa kokonaisuus ja olla jonkinlainen käsitys siitä miten haluaa asioidensa olevan pitkällä aikavälillä.

Vapaaehtoisten rasitteiden lisäksi elämässä on myös pakkoja, ja on sitä paitsi ihan tavallista että alun perin vapaaehtoisestikin valitut rasitteet alkavat jossain vaiheessa näyttää pakoilta. Sellaiset rasitteet joita emme ole voineet itse elämäämme valita tai joista emme vain pääse eroon, täytyy käsitellä toisella tapaa kuin ne asiat joiden suhteen meillä on päätösvaltaa. Niitä täytyy käsitellä elämän reunaehtoina, puitteina joiden rajoissa meidän on pyrittävä vapauteen ja onneen. Aina voi tietysti toivoa että jonakin päivänä pakot poistuvat tai ainakin lakkaavat hiertämästä. On kuitenkin mahdollista että näin ei koskaan tapahdu, tai että vaikka tapahtuisikin, todellisuus osoittautuu toisenlaiseksi kuin ruusuiset unelmat. Siksi on hyvä etsiä onnea nykyhetkestä ja yrittää vaalia kohtuullisuuden ja vaatimattomuuden hyveitä. Onnellisillakin ihmisillä voi olla haaveita ja unelmia, mutta he osaavat erottaa toisistaan onnen ja täydellisyyden.

Uskonto

Sekin askarruttaa, miksi Harry Potterin noituutta pidetään pahana, vaikka ei olisi niitä edes lukenut.

Noituuden kammo on monoteistista hapatusta. Suuret monoteistiset uskonnot (juutalaisuus, kristinusko ja islam) suhtautuvat jyrkän kielteisesti noituuteen, ja perinteisen jumalallisen rangaistuksen julistamisen lisäksi noidiksi epäiltyjä on vainottu tämänpuoleisessakin maailmassa. Monoteismissa noituus yhdistetään saatananpalvontaan, ja koska monoteistien hallussa on perinteisesti ollut jumalallinen totuus, on pakanoiden ja muiden noitien ollut turha vikistä sellaisista pikkuseikoista kuin ettei noituutta harjoittavissa luonnonuskonnoissa ole yleensä ollut mitään Ha-shataniin verrattavissa olevaa hahmoa jota noita voisi edes teoriassa palvoa. Monoteistisen käsityksen mukaan noidan ongelma on se että hän kääntyy jonkin muun kuin monoteistijumalan puoleen, ei menoissa sinänsä. Kulttuuriantropologisesta näkökulmasta katsottuna herran siunausta lukeva luterilainen pappi ei eroa miltään olennaiselta osin piiriä rakentavasta wiccalaisesta noidasta vaan molempien toiminnasta voidaan puhua rituaalisin, toiminnallisin käsittein. Monoteistin mielessä ero on kuitenkin maailman kokoinen.

Myös Suomessa noitia, tietäjiä ja ylipäätään alkuperäisuskonnon harjoittajia on menneinä vuosisatoina vainottu ja tapettu kristittyjen toimesta. Noituus onkin onnistuttu juurimaan kulttuuristamme sen verran tehokkaasti että nykyään ihmisten käsitykset siitä mitä noituus on ja ei ole, ovat yleensä peräisin suoraan satusetien mielikuvituksesta. Ehkäpä siksi fundamentalistipiireissä sadut otetaan nykyäänkin niin vakavasti ja harhaudutaan kuvittelemaan että esimerkiksi Harry Potterissa kuvattu noituus on mitään muuta kuin satua, että Harry Potteria lukemalla ihminen voi oppia jotakin (tai yhtään mitään) noituuden harjoittamisesta. Joillekin pahaksi toki riittää se että Harry Potterissa noituus esitetään minään muuna kuin asiana johon tulee suhtautua irrationaalisella kammolla.

Kun syvään tietämättömyyteen yhdistetään se, että monista ihmisistä vain on kiva tuomita ja arvostella muita ja että arvosteleminen on tunnetusti sitä helpompaa mitä vähemmän faktatieto rasittaa päätä, saamme ihmisiä jotka kirkkain silmin julkituovat käsityksensä siitä että Harry Potterin noituus on pahaa. Omasta puolestani, toivoisin kovasti että Harry Potterista huolestuneet tekisivät empiirisen kokeen. Menisivät etsimään lähimetsästä –tai vuorten takaa, ihan miten vain- tikun josta tuntuu lähtevän hyvät vibat ja kotiin palatessaan yrittäisivät avata ulko-oven siten että osoittaa ovea tikulla ja huutaa ”Alohomora!” Minä veikkaan, että valkotakkiset saapuvat paikalle huomattavasti ennen oven maagista avautumista.

Tieteellisen käsityksen mukaan noituus on huuhaata. Se ei pääse pahojen asioiden listalla kovin korkealle. Noituus on kielteistä siinä mielessä että taikauskoisuus ei ole hyvästä, että huuhaan harjoittaminen ei edusta kovin fiksua ajankäyttöä, ja tietysti on myös pahasta jos noituuden varjolla huijataan ja hyväksikäytetään hyväuskoisia ihmisiä. Tosin, nämä ongelmat eivät maailmassamme ole yksinomaan noituuden ongelmia vaan samoilla perusteilla voisi kritisoida myös noitien vainoajia…

Loppukevennys


Jos saisit miljoona euroa niin mitä tekisit rahoilla? Entä mikä on lempivärisi?

Jos saisin miljoona euroa, neuvottelisin niiden käytöstä tietysti perheen talousvastaavan (lue: perheen lasku- ja kirjanpitotaitoinen henkilö) kanssa. Luulisin että käyttökohteet sisältäisivät lainojen poismaksun, pari parannusta/remonttiprojektia talossa ja puutarhassa ja ison lahjoituksen hyväntekeväisyyteen. Jos mahdollista, sijoittaisin osan rahoista pieneen metsäpalstaan jostakin lähiseuduilta. Sieltä voisi alkaa hakea polttopuut ja pelastaa maapalan muuten tehometsätaloudelta tällä kauniilla, mutta alisuojellulla alueella. Luulen, että tuon summan ilmestyminen tilille auttaisi myös kummasti tähän ikuiseen rahoitusstressiahdistukseen.

Lempivärini vaihtelevat vähän ajan mukana. Aika pitkään lempivärejäni ovat olleet vaaleanpunainen ja –keltainen. Piristäviä mutta silti lempeitä hyvän mielen värejä.

Hot pink (g)love

”Tuo minulle lankaa”, sanoin kun Puoliso jokin aika sitten kysyi, mitä haluaisin tuliaiseksi Norjasta. ”Ihan millaista ja minkä väristä vain, vähintään sata grammaa. Yllätä minut.”
”Ihan mitä lankaa vain?” hän varmisti.
”Niin.Ei ole olemassa vääränlaisia lankoja, vaan ainoastaan lankoja joille ei vielä ole löytynyt täydellistä ohjetta.”, selitin. Joskus ihmisen on terveellistä astua mukavuusalueensa ulkopuolelle, ja yllärilankojen tilaaminen on turvallisimpia tietämiäni tapoja sen tekemiseen.

Sisimmässäni olin toki melko varma siitä että saisin tuliaiseksi sittenkin tuttuja ja turvallisia värejä. Ehkä kananpojankeltaista, ehkä viininpunaista joka on Puolison lempiväri. Varmasti jokin gravitaationkaltainen voima vetäisi Puolison viininpunaisen langan luo.


Mutta sainkin tuliaiseksi kasan sataprosenttista ohuehkoa villalankaa väreissä jotka olivat juuri niin yllättävät kuin olin alunpitäen unelmoinut: pari kerää syvän liilaa, muutama fuksianpunainen. Ja kokonaiset viisi kerää hot pinkkiä. Ja millaista hot pinkkiä! Tässä sävyssä oli pikku hippunen korallisuutta niin että se sopii kuin sopiikin yhteen ihonvärini kanssa, ja hehkui tummanviolettia talvitakkiani vasten. Jos minä olisin mennyt lankakauppaan, en varmasti olisi huomannut miten ihmeellinen tämä väri onkaan, vaan olisin ohittanut sen kahta kertaa vilkaisematta ajatellen että hot pink on hot pinkkiä eikä ikinä sovi minulle. Olisin menettänyt paljon. Toisissa ihmisissä on se erinomainen piirre että heillä ei ole aivan samoja sisäisiä rajoitteita kuin itsellämme. Joskus, kuten onnellisissa perheissä, sillä seikalla on järjestelmällisesti hyviä seurauksia.

Viime talvena pääsin sormikkaiden neulomisen makuun. Sitä ennen puuha ei ollut oikein innostanut. Kelpo sormikkaita saa halvalla kaupasta ja lapasiin verrattuna niiden askartelemisessa on iso työ. Kaikki ne sormet, kaikki ne langanpäät, ja vaikka olenkin tänä vuonna oppinut nauttimaan pikkuruisten ristikoiden ja monimutkaisten palmikoiden väsäämisestä sukkiini, sisäinen käsityöspartalaiseni voi edelleen hyvin ja ohjaa minut tarttumaan ensi sijassa töihin jotka vaikuttavat nopeasti valmistuvilta, yksinkertaisilta ja lämmittäviltä. Viime talvena kävi kuitenkin niin etten löytänytkään mistään juuri sen värisiä sormikkaita kuin sen hetkinen pakkomielteenpoikaseni vaati, mutta sen sijaan löysin täydellistä lankaa. Ryhdyin neulomaan ja koin jälleen pienimuotoisen valaistumisen. Oikein hyvin istuvien vaatteiden sanotaan istuvan kuin hansikas, mutta minulle valkeni että tarkemmin ajatellen kaupasta ostetut hansikkaat eivät ole erityisen istuvia. Sormet ovat yleensä himpun verran liian pitkät, ranne voi olla hitusen löysä, ylipäätään koko hoito istuu sen verran hyvin että sen kanssa tulee toimeen eikä ajattele asiaa sen enempää. Siis siihen päivään asti kun vetää käteensä täydellisesti istuvan, mittojen mukaan tarkasti tehdyn sormikkaan. Sinä päivänä kaikki muuttuu, mikään ei ole niin kuin ennen, eikä sen jälkeen voi elääkään aivan niin kuin ennen. Niin siinä sitten kävi huomatessani joitakin päiviä sitten ettei minulla ole tarpeeksi käsineitä, mielessäni ei käväissytkään lause "pitää lähteä etsimään uusia" vaan suuntasin lankavarastolleni ja valikoin sieltä kerän norjalaista villaa.

Kyllä, peruslapaset pyöräyttäisi varmasti hitusen nopeammin kuin perussormikkaat, mutta ei se ero suuri ole. Etenkään vaiva ei ole niin suuri että sormikaspulan iskiessä tekisi yhtään mieli lähteä kauppaan vaan pikemminkin mieleen tulee pistää dvd-soittimeen hyvä elokuva ja asetella itsensä sohvalle. Sormikkaani ovat aivan tavallista sileää neuletta jonka aavistuksen röpelöinen pinta paljastaa ettei se ole peräisin neulekoneesta. Sen verran käsityöspartalainen vielä jaksoi päätään nostaa. Eron huomaa vasta kun ne ovat kädessä, juuri minun kädessäni, sillä ne on tehty minun käsieni mitoille. Arkipäivän täydellisyyteen sopii riemukas, hehkuva väri. Väri, jossa on tarina.


ps. Viimeinen tilaisuus jättää kysymyksiä on käsillä nyt. Huomisaamuna on jo myöhäistä!

Pahaa lääkettä (totuudesta, osa n)

Siitä lähtien kun Cablegate saapui keskuuteemme (ja satunnaisesti aikaisemminkin), olen yrittänyt muodostaa mielipidettä wikileaksista. Olen lukenut uutisia, eri osapuolten näkemyksiä, pohtinut, funtsinut, ounastellut ja aprikoinut. Ja saanut lopulta kehitettyä alustavan mielipiteen, joka itse asiassa on sama kuin mielipiteeni on aina ollut, mitä totuuteen tulee. Sillä onko wikileaksin toiminta laitonta vai ei, ei ole paljon tekemistä sen kysymyksen kanssa, onko se moraalista vai ei. On olemassa kelvottomia lakeja, ja toisinaan on olemassa tilanteita joissa normaalisti suositeltava tapa reagoida havaittuihin oikeusjärjestelmän epäkohtiin, eli pyrkiminen lakien muuttamiseen yhteiskunnallisen päätöksentekojärjestelmän kautta, ei ole käypä vaihtoehto. Wikileaksilla on käsissään yksi asia jota tämän päivän maailma pelkää. Totuus joka on pullotettu ja piilotettu ja sittemmin kiskottu laittomin keinoin päivänvaloon, ja jota ei saada enää takaisin pulloon. Cablegate-tiedostot on levitetty 100 000 ihmiselle ympäri maailmaa, annettu lehdistölle, ja jos wikileaksin henkilökunnalle sattuisi jotakin, avauskoodit tulevat automaattisesti jakoon. Näin aluksi, haluaisin kiinnittää huomiota siihen mitä wikileaksin kiusalliset, epämiellyttävät ja tärkeille asioille ja viattomille ihmiselle vaaralliset paljastukset eivät ole. Se seikka kun tuntuu unohtuneen jopa arvoisalta ulkoministeriltä.
Wikileaksin paljastukset eivät ole mustamaalausta eivätkä panettelua.
Ne eivät ole propagandaa.
Niitä vastaan on puolustauduttu oikeustoimilla, verkkohyökkäyksillä ja tappouhkauksilla. Mutta kukaan ei ole puolustautunut vuotoja vastaan osoittamalla että ne ovat epätosia.
On sanottu että ne ovat tietoa jota yleisöllä ei ole moraalista oikeutta saada. Mutta kukaan ei ole väittänyt että ne eivät ole tietoa.

On asioita, joiden ei koskaan pitäisi olla salaisuuksia. Jos väärinkäytöksistä, rikoksista ja vehkeilyistä tehdään salaisuuksia sillä perusteella että salaajalla on valtaa pimittää teot ja siten välttää vastuu häpeällisistä toimistaan, kysymyksessä on vallan väärinkäyttö. Tässä tapauksessa salaisuuksien julki tuleminen ei vaaranna ketään, vaan mahdollinen vaarantaminen on tapahtunut silloin kun alun perin on lähdetty toimimaan vääräksi tiedetyllä tavalla. Pohjimmiltaan ilmiössä on kyse totuudesta ja siitä kenellä on oikeus tietoon ja kenellä ei, ja mistä syistä ja minkälaisten prosessien kautta itse kukin meistä episteemiset etuoikeutensa saa (tai on saamatta). Jos lakia käytetään suojelemaan valheita ja peittelemään vääryyksiä, laillisuuteen vetoaminen on tyhjää puhetta. Hyvässä yhteiskunnassa on nimittäin olemassa vahva yhteys lain ja oikeudenmukaisuuden välillä. Demokratiassa, jossa kansa on perustuslain mukaan ylin vallanpitäjä, hallinnon ja lainkäytön avoimuus ovat perustavia arvoja. Jos kansa pidetään pimennossa vallankäytön todellisuudesta, sille valehdellaan tai oikeutta salata asioita käytetään väärin, syyllistyy näin tehnyt taho rikokseen ylintä vallanpitäjää vastaan. Samalla vaarannetaan koko demokratia ja demokraattisiin kulisseihin lähdetään rakentamaan oligarkiaa (harvainvaltaa) joka legitimoidaan oklokraattisella eli rahvaanvaltaisella mandaatilla.

Totuus on paha lääke ja terävä veitsi, mutta se on olemukseltaan lääke, ei myrkky. Se on lääke jonka ainoa oikea annostus on täydellinen totuus josta ei ole jätetty mitään pois, johon ei ole lisätty mitään ja joka on esitetty mahdollisimman selkeästi. Totuus on arvokasta sillä se on ainoa asia joka sopii yhteen kaikkien havaittujen faktojen kanssa ja ainoa asia jonka varassa tehdyt ennusteet osuvat oikeaan. Se on liima joka tekee kaoottisesta maailman osasta koherentin ja ymmärrettävän. Totuus voi olla epämiellyttävä, todella outo, järkyttävä tai sietämätön, tai jopa näitä kaikkia yhtaikaa. Totuuden voi tietää ilman että siitä ymmärtäisi juuri mitään. Mutta sen sopivuudesta yhteen faktojen kanssa ei päästä yli eikä ympäri. Se on itse faktan olemus. Se on tietoa, luja maaperä jonka varassa voi seistä tukevasti ja valita viisaasti. Kun opit totuuden jostakin asiasta, saavutat väistämättä sellaista ymmärrystä joka sinulta aikaisemmin puuttui. Jos opit, että hauki on kala, osaat tämän ansiosta suhteuttaa hauet muiden havaittujen ilmiöiden joukkoon uudella tavalla. Jos opit että huippupolitiikka on likaista peliä, ymmärrät jotakin sosiaalisen maailman ylätasosta ja voit ottaa siihen kantaa (ja juuri tämä kantaaottaminen saattaa hyvinkin olla se mitä Cablegatessakin eniten pelätään) sen sijaan että muodostaisit mielipiteesi fiktiosta. On hyvin tavallista ettei totuuden valossa näyttäytyvä maailma ole erityisen miellyttävä. Olen itsekin törmännyt useamman kerran totuuksiin joista en kerta kaikkiaan pidä. Asenne- ja suhtautumisongelmat ovat kuitenkin subjektiivisen maailman ongelmia. Toisten ihmisten asenneongelmista murehtiminen taas on aika kovaa paternalismia, ja vaikka intentiomme olisivat mitä jaloimmat, se ei poista sitä tosiasiaa että yrittäessämme manipuloida toisten mielipiteitä peukaloimalla tai pimittämällä totuutta, sorkimme heidän vapaata tahtoaan ja autonomiaansa. Todellisuuden kieltäminen on autonomisen subjektin oikeus, ja vaikka sen valitseminen ei ehkä ole kiitettävää, se on sentään subjektin oma valinta eikä ketään tarvitse alkaa vetää vastuuseen toisen autonomian loukkauksesta. Itse todellisuuteen näillä tempuilla on joka tapauksessa hyvin rajallinen vaikutus, ja siksi totuus on epämiellyttävimmilläänkin arvokasta. Todellisuutta voi paeta mutta siitä ei voi ottaa täydellistä eroa.

Tällä hetkellä monet vallanpitäjät näyttävät uskovan, että totuus vallan ja sitä käyttelevien ihmisten raadollisuudesta on jotakin jota voi vain vihata. Näin ei kuitenkaan ole. Myös viha on aina valinta. Sen vaihtoehtoja ovat esimerkiksi myötätunto ja epätäydellisyyden hyväksyminen, avoimuuden kunnioitus, anteeksianto ja pyrkimys korjata se mikä on mennyt pieleen. Minä en pelkää elää maailmassa jossa ihmiset valitsevat vihan, mutta pelkään ajatusta elämisestä maailmassa jossa myötätunnosta epätäydellisyyden edessä on tullut täydellinen mahdottomuus.

Kyse ei nimittäin pohjimmiltaan ole siitä, miten ikäviä, hankalia tai kiusallisia jotkut totuudet ovat vaan siitä millaisessa maailmassa tahdomme elää. Jos elämme maailmassa jossa totuus ei voi pärjätä, elämme lohduttomassa paikassa. Voimme kuitenkin rakentaa toisenlaista maailmaa: sellaista jossa totuus ja sen sanojat voivat selviytyä hengissä. Voimme opetella uskomaan hyvään sen sinapinsiemenen verran mitä vaatii ajatella, että on mahdollista että totuuden kuulija tulee totuuden kanssa toimeen. Voimme opetella ajattelemaan, ettei tietoihin ihmisten, yritysten ja valtioiden raadollisesta todellisuudesta, tehdyistä virheistä ja puutteellisuuksista ole pakko reagoida vihalla, vaan että myötätunto, inhimillisen heikkouden hyväksyntä ja ehkäpä jopa anteeksianto ovat inhimillisen suorituskyvyn rajoissa. Ehkä se on idealismia. Mutta idealismi on kauneutta ja se sisältää kehityksen siemenen.

On olemassa tilanteita joissa vaikeneminen on oikein ja moraalista. On olemassa yksityisasioita ja joskus jopa asioiden salaaminen ulkopuolisilta on oikein. Väärinkäytöksien peitteleminen ei kuitenkaan voi koskaan olla sellainen tilanne. Totuushan on aivan vaaraton silloin kun maailma todella on ongelmaton ja kaikki ovat toimineet niin kuin he ovat antaneet ymmärtää toimivansa. Ongelmia alkaa syntyä vasta siinä vaiheessa kun totuuden ja annettujen mielikuvien välillä on ristiriita. Silloin oikea vaihtoehto ei ole peitellä totuutta, vaan kun todellisuuden ja mielikuvien välinen epätasapaino havaitaan, oikea vaihtoehto on ryhtyä korjaamaan asioita, ei lakaisemaan niitä mattojen alle. Jos silloin sanomme että vaikeneminen ja salailu kannattaa, väitämme tietävämme jotakin sellaista –nimittäin sen mitä tulevaisuudessa tapahtuu ja miten kuulijat tulevat reagoimaan- jota kukaan ei voi tällä hetkellä tietää vain ainoastaan ennustaa. Sellaisen kuvitteleminen on itsepetosta ja irrottaa vaalijansakin todellisuudesta. Jos sanomme että totuus on vaarallista tai vahingollista, teemme täsmälleen saman virheen. Totuus ei ole itsessään mitään muuta kuin maailman tosiasiallinen tila. Joskus, harvoin, totuudellisuudesta poikkeaminen tai vaikeneminen voivat olla moraalisesti oikeita valintoja, ainakin sillä hetkellä. Suurempaan hyvään vetoamisessa pitäisi kuitenkin noudattaa varovaisuutta. Suuremman hyvän ja suurimman hyvän välinen ero ei ole konkreettisten seurausten, kärsimyksen tai vahingon kokoinen vaan se on koko maailman kokoinen. Maailma jossa vaikeneminen ikävistä totuuksista kannattaa ja palkitaan on maailma jossa elämä on kurjaa muutamalla hyvin syvällisellä ja perustavalla tavalla. On parempi ottaa kunnolla turpaansa totuuden takia kuin rakentaa maailmaa jossa on olemassa hyviä totuuksia ja niitä totuuksia joista ei olla tietääkseenkään. Ja parasta on elää maailmassa jossa elää toivo siitä että joskus kitkeränkin totuuden sanominen kannattaa ja tekee maailmastamme jollakin tavalla paremman paikan.

ps. Jos sinulla on kysymys mistä tahansa aiheesta tämän vuoden Kysy mitä vain-tempaukseen, ehdit vielä lähettää sen vielä tänään tai huomenna

EDIT: Samaan aikaan toisaalla: Reporters Without Borders tuomitsee yritykset sulkea Wikileaks ja hyökkäykset sen perustajaa Julian Assangea kohtaan.

Ei vierasta elämää...vaan hyvin outoa elämää

Spekulointi on aina hauskaa ja toisinaan hyvin hyödyllistäkin. Nyt on sitten selvinnyt että tämän viikon tiedeuutinen ei yltänyt aivan villeimpien spekulaatioden tasolle. Mutta eipä se niistä paljon jälkeenkään jäänyt. Ne jotka kuvittelivat NASAn ilmoittavan että ET:t ovat soittaneet, tietysti pettyivät. Tämä osoittaa tietysti tietämättömyyttä. Mikrobit ovat meidänkin planeetallamme ylivoimaisesti monimuotoisin elämän laji. Niitä on kaikkialla, mukaan lukien meissä itsessämme kilokaupalla. Kun mikrobimme voivat huonosti, myös me voimme huonosti, kuten jokainen antibioottikuurin aikana vatsansa sekaisin saanut tietää. Kun opimme uusia asioita mikrobeista, opimme uusia asioita myös elämästä itsestään. Ja jos on sitä ihmistyyppiä joka vaikuttuu vain suorituskyvystä, voi pohtia vaikka sitä että mikrobit osaavat monenlaisia temppuja joita me ihmisetkään emme osaa. Ne osaavat hajottaa myrkyllisiä aineita myrkyttömiksi. Ekstremofiilit kestävät happoja, kuumuutta, kylmyyttä ja säteilyä ja tavallisemmatkin mikrobit löytävät itselleen ekologisen lokeron vaikka silmäripsistämme. Ympäristöissä joissa me selviämme muutaman tunnin raskaissa suojavarusteissa, mikrobit kasvavat ja lisääntyvät vaikka niiden ja ulkomaailman välillä on vain hentoinen, puoliläpäisevä solukalvo. Tästä kaikesta suoriutuakseen ne eivät tarvitse avukseen suurta älykkyyttä. Kaikki tulee niiltä ihan luonnostaan. Ja nyt on käynyt ilmi, että on olemassa bakteereita jotka osaavat rakentaa itsensä toisella kaavalla kuin mikään muu elollinen.

NASAn rahoittama tutkimusryhmä löysi uudenlaisen gammaproteobakteereihin kuuluvan bakteerin jonka kanta kulkee toistaiseksi epäromanttisella nimellä GFAJ-1. Tämä otus on jotakin uutta ja enemmän kuin ekstremofiili- se ei ainoastaan pysty aineenvaihdunnassaan muuntamaan vaarallista kemikaalia itselleen harmittomiksi ravintoaineiksi tai siedä sitä ympäristössään, vaan se käyttää sitä rakennusaineena jolla se korvaa fosforin, yhden elämän tärkeimmistä rakennuspalikoista. Ekstremofiilien tapaan se viihtyy ja lisääntyy myrkyllisessä ympäristössä, mutta tapa jolla se tekee sen on ainutlaatuinen. GFAJ-1 tekee arseenista elämän rakennusaineen. GFAJ-1 voi käyttää arseenia DNA:nsa rakentamiseen ja se osaa korvata biokemiassaan fosforin arseenilla. Se on todellinen kahden maailman asukas, selviytyessään sekä fosfori- että arseenipitoisissa ympäristöissä. Oppikirjojen lause ”kaikki elämä koostuu hiilestä, vedystä, typestä, hapesta, rikistä ja fosforista joista muodostuvat tärkeimmät aminohapot, sekä eräistä hivenaineista” ei enää pidä paikkaansa, sillä tiedämme nyt että olemassa on ainakin yksi elämänmuoto johon tämä kuvaus ei päde vaan joka voi koostua hiilestä, vedystä, typestä, hapesta, rikistä ja arseenista. Sen biokemia on toisenlaista, ja toisenlainen biokemia on tähän asti kuulunut scifiin.

NASAn tiedotustilaisuudessa näyttämässään DNA:n rakentumista kuvaavassa animaatiossa arseeni-DNA:n rakentuminen kuvattiin sillä että fosforia edustavat pienet pallot korvautuivat toisenvärisillä palloilla. Näin juuri käy, mutta toisaalta animaatio antaa tilanteesta aivan väärän kuvan. Alkuaineita ei voi tuosta vain korvata toisilla, edes jaksollisen järjestelmän naapuriensa kanssa. Eri alkuaineilla on eri ominaisuudet. Vaikka fosfori ja arseeni muistuttavat hieman toisiaan, kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin eri värisistä pallukoista. Pikemminkin tilanne muistuttaa sitä että joku vaihtaisi talvirenkaiden sijasta autoonsa renkaan muotoiset vappupallot ja lähtisi sen jälkeen huristelemaan pitkin talvista Ykköstietä ilman minkäänlaista ongelmaa. Renkaita molemmat, mutta me tiedämme ettei autonrenkaita vain voi korvata sopivan muotoisilla vappupalloilla. Se ei kerta kaikkiaan toimi, koska ilmapallolla ja talvirenkaalla on ihan erilaiset ominaisuudet. Mutta juuri näin GFAJ-1 tekee. Ja nyt kysymys johon me kaikki haluamme saada vastauksen on: miten ihmeessä se siinä onnistuu? Miten se pysyy hengissä? Toimiiko arseeni-DNA ihan oikeasti? Miten GFAJ-1 muovailee vappupallostaan kestävän ja käyttökelpoisen talvirenkaan?

Kysymyksessä siis on bakteeri, oman elämänpuumme jäsen joka jakaa tiettyjä yhteisiä piirteitä muun tunnetun elämän kanssa yleisesti ja bakteerien kanssa erityisesti. Sillä on sukulaisia elämänpuussa joten kyse ei ole varjobiosfäärin asukkaasta tai rinnakkaisen evoluution tuotteesta. Se syö, se liikkuu, eikä se ole millään tavalla eksoottisen näköinen. Se kuitenkin tekee jotakin todella outoa, jotakin sellaista jota yksikään toinen ihmisen tuntema eliö ei pysty tekemään. Se pystyy korvaamaan yhden elämän perusrakennuspalikoista toisella ja laajentaa siten ymmärrystämme siitä, mitä kaikkea elämä voi tehdä ja sen seurauksena myös sitä millaisissa ympäristöissä elämän on mahdollista selviytyä. Ja mistä sitä kannattaisi ehkä etsiä. Nyt löytynyt bakteeri ei ole täysin vierasta elämää, mutta se on elämää joka totisesti tekee jotakin ennenkuulumatonta. Missä vaiheessa GFAJ-1 on oppinut kehittämään ihan oman biokemian? Onko sen ihmeellinen kyky sopeutuma vai onko se jäänne varhaisen Maan elämästä? (EDIT: Mono Lake on geologisesti nuori järvi, joten ainakaan tässä nimenomaisessa paikassa se tuskin on säilynyt muuttumattomana) Mitä mahdollisuuksia uudenlaisen biokemian löytäminen avaa? Ja kuten Felisa Wolfe-Simon kysyi: jos elämä pystyy tekemään tämän, mitä kaikkea muuta se osaa? Mitä kaikkea sellaista mistä meillä ei vielä ole aavistustakaan? GFAJ-1 ei vielä itse edusta paralleelia evoluutiota, mutta on mahdollista että se on tienviitta sillä tiellä jonka päästä jonakin päivänä löydämme todella vierasta elämää.

Elämä, sellaisena kuin sen tänään tunnemme, on ihmeellistä. Ja maailmasta on juuri tullut niin paljon jännittävämpi paikka. Toistaiseksi astrobiologit tutkivat -pakon edessä- Maan elämää ja pyrkivät sitä kautta oppimaan jotakin elämästä yleisesti. NASAn astrobiologian löytö osoittaa, että opittavaa on vaikka millä mitalla.

posted under , , | 0 Comments

Vierasta elämää koti-Maassa?

NASAlta on illalla (todennäköisesti juuri silloin kun minun on istuttava pitkänpuoleisessa kokouksessa) luvassa uutisia astrobiologian alalta. Ennakkotietojen mukaan kyse olisi siitä että Maasta olisi löydetty vierasta, arseenipohjaista elämää.

Eksoeliöiden ylimpänä ystävänä odotan NASAn lehdistötilaisuutta ja ennen kaikkea Science-lehteen tulevaa tieteellistä artikkelia enemmän kuin tynnyrillistä joulupukkeja. Jo uudenlaiset ekstremofiilit olisivat mielenkiintoisia, mutta mikäli huhut pitävät paikkansa, kysymys olisi sitäkin paljon merkittävämmästä löydöstä. Löydön tekijä, Felisa Wolfe-Simon, siirtyisi Darwin-sarjaan.
Arseenipohjainen elämä ei tarkoita ainoastaan että eliöt olisivat kehittyneet sietämään arseenia, vaan sitä että niillä on erilainen biokemia kuin millään tunnetulla eliöllä. Ne muistuttavat meitä vähemmän kuin salaatinlehdet, vähemmän kuin bakteerit, vähemmän kuin arkkieliöt. Näillä eliöillä ja meillä ei ehkä olisi LUCAa (eli last universal common ancestor:ia, eliötä joka on kaikkien nykyään tunnettujen elämänmuotojen yhteinen kantamuoto). Ne tarvitsisivat oman elämän puun.


Kaikki tähän asti tuntemamme elämä perustuu muutamiin tiettyihin alkuaineisiin, joista yksi on fosfori. Arsenikki on solunsalpaajamyrkky juuri siksi että se korvaa fosforin soluissa ja estää fosforipohjaisen adenosiinitrifosfaatin eli ATP:n toiminnan. Jos eliön aineenvaihdunta siis perustuu fosforin sijasta arseeniin, se on perustavalla tavalla tuntematonta elämää. Miltä ihmeeltä se mahtaa näyttää? Onko siinä DNA:ta, mitokondrioita, proteiineja? Nyt puhutaan elämästä jota ei voisi vain odottaa löytävänsä Marsin ja Europan kaltaisista paikoista joiden olosuhteet teoriassa mahdollistavat tai ovat kerran saattaneet mahdollistaa mikrobitasoisen elämän sinnittelemisen, vaan elämää joka saattaisi selviytyä myös sellaisissa ympäristöissä joiden on tähän mennessä ajateltu olevan elämälle vihamielisiä. Ajatus siitä että toisenlainenkin elämän kemia ei vain ole teoriassa mahdollista vaan todella toimii oikeissa eliöissä, on niin suuri että sitä on vaikea mahduttaa päähän.

Muitakin implikaatioita sellaisella löydöllä olisi. On mahdollista että löytö tulee viittaamaan siihen että elämä on kehittynyt Maassa ainakin kaksi kertaa itsenäisesti, kahden erilaisen kemiallisen arkkitehtuurin mukaan ja että planeetallamme on siten tuntemamme biosfäärin lisäksi toinenkin, outo varjobiosfääri jonka kiertokulku viis veisaa niistä lainalaisuuksista jotka pätevät tutussa elämänpuussamme. Se antaa valtavasti tietoa elämän synnystä ja kehityksestä. Vieraan elämän olemassaolon mahdollisuudesta täällä Maassa on toki spekuloitu ennenkin, mutta luonnontieteessä spekulaatio on aina eri asia kuin todistettu tosiasia. Maassa arseenielämä on mikrobitasolla –kuten toki suurin osa elämästä ylipäätäänkin- mutta jos resepti toimii, ehkäpä paikoissa joissa jokainen järvi on arsenikkipitoinen, evoluutio on tuottanut suurempiakin elämänmuotoja. Joka tapauksessa löytö olisi vahva viite sen puolesta ettei elämä maailmankaikkeudessa ole mitenkään tavatonta. Jos yhdellä planeetalla on kehittynyt kaksi biosfääriä, kuinka monessa paikassa niitä on kehittynyt yksi?

Jos ennakkotiedot pitävät paikkansa, huomaamme alkuinnostuksen jälkeen että vaikka olemme saaneet vastauksen erääseen Suureen Kysymykseen, olemme saaneet tilalle tukuittain lisää kysymyksiä. Kysymyksiä, joita emme olisi aiemmin osanneet kysyä. Maailmamme kasvaa ja monimutkaistuu. Siitä tulee entistä oudompi- ja entistä kauniimpi. Entistä arvokkaampi ja suojelemisen arvoinen. Ei sitä elämän puutarhaan joka päivä uusia puita nouse. Nyt on hyvä aika elää ja ajatella.

posted under , | 0 Comments

Naisiin kohdistuvasta väkivallasta Suomessa

Johanna Korhonen nosti tämänpäiväisessä Helsingin Sanomien kolumnissaan esiin naisiin maailmalla kohdistuvan väkivallan laajamittaisuuden ja raakuuden. Siten hän tuli taas polkaisseeksi käyntiin verkkokeskustelun jossa Anonillit Mammanpojat ryhtyivät kovaäänisesti sättimään naista joka kehtaa valittaa naisiin kohdistuvista julmuuksista vaikka miehetkin joutuvat maailmassa kärsimään monenlaista pahaa.

Miten naisiin kohdistuvasta väkivallasta pitäisi puhua? Jos suomalainen nainen avaa asiasta suunsa, tulee joku äkkiä ihmettelemään mitä se vinkuu, ovathan suomalaisten naisten asiat sentään hyvällä tolalla verrattuna monien muiden maiden naisiin. Jos suomalainen nainen taas nostaa esiin maailman naisiin kohdistuvan väkivallan, hän vouhottaa ja syyllistää perusteettomasti. Parempi kai olisi jos suomalainen nainen mainitsisi naisiin kohdistuvan väkivallan sivulauseessa, todettuaan ensin että miehetkin kärsivät monista vääryyksistä ja että naisetkin ovat väkivaltaisia. Parasta tietysti olisi jos nainen yksinkertaisesti pitäisi suunsa kiinni. Kun naisen suu on sievästi supussa, hän on sellainen kuin naisen tulee olla, ei mikään miehiä vihaava, peniskateuden turmelema feministilesbohuora.(Miksi muuten naiset yritetään vaientaakin seksualisoimisen avulla? Miksei naisen tule pitää suutaan kiinni siksi että hänen argumenttinsa ovat huonoja vaan siksi että hänen seksuaalisuudessaan on jotakin vikaa?) Eikä Suomessa mitään naisvihaa ole. Suomalaismiehet rakastavat naisia, kunhan naiset vain älyävät pitää suunsa kiinni, eivät huoraa eivätkä käy silmille hyppimään (mitkä käsitteet ovat mustasukkaisessa mielessä rajattomia). Miehet tarvittaessa puolustavat meitä. Edellyttäen tietenkin ettei pula ole liian paha ja ettemme ole joutuneet siihen omaa syytämme, esimerkiksi avaamalla sen suun. Koska Suomessa nainenkin saa sitä mitä on tilannut, ja naisen tilauksen sisällön saa toisinaan määritellä väkivaltainen mies.

Toimittaja Korhonen puhui kolumnissaan maailman naisista. Joten minä puhun nyt suomalaisista siskoista. Joka vuosi Suomessa kymmenet naiset kuolevat kumppaninsa käden kautta. Parisuhdeväkivalta on ylivoimaisesti yleisin naiseen kohdistuva väkivallan muoto. Jokaista henkirikoksen uhriksi joutunutta naista kohti on monia jotka joutuvat törkeän pahoinpitelyn uhriksi. Jokaista törkeän pahoinpitelyn uhriksi joutunutta kohti on monia joiden kumppanin rikosnimikkeeksi tulee lievä pahoinpitely (josta vasta nyt on tulossa yleisen syytteen alainen rikos). Raiskausten ja sitä lievemmän seksuaaliseen tekoon pakottamisen uhrien määrästä on olemassa vain valistuneita arvauksia. Vielä parikymmentä vuotta sitten Suomen laki ei tuntenut raiskausta joka tapahtuu avioliitossa vaan naimisiin mennessään nainen hyvästeli seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa. Naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa harvinaisempaa kuin vaikkapa Etelä-Afrikassa jossa lähes 40% miehistä on oman kertomansa mukaan raiskannut joskus naisen. Mutta ei se harvinaista ole. Eikä suomalainen naisiin kohdistuva väkivalta ole maahanmuuttajien tuoma tuliainen vaan jotakin jonka tekijät ovat ihan tavallisia suomalaisia miehiä. Näin on, koska suomalainen väkivalta on niin yleistä että sen uhreja ja tekijöitä löytyy, jos nyt ei jokaisen meistä kotoa, niin tuttavapiiristä kuitenkin.

Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole kulttuurisidonnainen ilmiö. Se ei myöskään ole mysteeri joka pitää vain hyväksyä osaksi sivilisaatiota. On harhakuvitelmaa että meidän väkivaltatilanteemme olisi siedettävällä tasolla- kun on kyse väkivallasta, ainoa oikea taso on nolla. Ei yhtään ruumista, ei yhtään pysyvää vammaa, ei yhtään naista jonka täytyy paeta omasta kodistaan. Toinen sitkeä harhakuvitelma on että kolmannen maailman maissa tapahtuvat väkivallanteot, ympäristön tuhoaminen ja muut epäoikeudenmukaisuudet johtuvat siitä että näissä maissa on vallalla moraalisesti kehittymättömämpi kulttuuri kuin meillä. Kun näin ajatellaan, unohdetaan että kolmannen maailman taloudellista ahdinkoa rahoittaa rikas pohjoinen. Suomalaisissakin on seksituristeja jotka hyväksikäyttävät ihmiskaupan uhreja. Suomalaisetkin ostavat köyhien maiden hikipajoissa tehtyjä tuotteita. Suomalaisetkin firmat ovat siirtäneet tuotantoaan alhaisten tuotantokustannusten ja löyhemmän lainsäädännön maihin. Suomalaisetkin rahastot sijoittavat aseteollisuuteen sekä muihin kestämättömän tuotannon muotoihin. Vaikka Suomi on kaikilla mittareilla kehittynyt maa, meilläkin merkittävimmät kehityskohteet ovat teknisiä vimpaimia ja bruttokansantuotetta. Ennestäänkin riittämättömien ja epätasaisesti jakautuneiden, useimmiten yhdistyspohjalta toimivien turvakotipaikkojen rahoitus on jatkuvasti epävarmaa. Salaista turvakotia jossa suurimmassa vaarassa oleva nainen olisi varmasti turvassa, ei löydy koko maasta. Lähestymiskieltojen valvominen on kaikkea muuta kuin tehokasta, kuten Sellon murhan jälkipeleissäkin kävi ilmi. Yhteiskuntatieteiden, oikeuden yleistieteiden tai vaikkapa pahan filosofian tutkimukseen meiltä riittää vain murusia jos niitäkään. Suosituksista huolimatta Suomessa ei vieläkään ole laadittu kokonaisvaltaista naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyn ohjelmaa ja väkivallan vastaista toimintastrategiaa. Tässä on vasta muutama epäkohta, mutta ehkä kuitenkin riittävästi herättämään ison kysymyksen. Jos sivistyneellä ja kaikin puolin erinomaisella Suomella ei ole varaa ja tahtoa ryhtyä juurimaan tehokkaasti väkivaltaa yhteiskunnasta tai edes taata julkisen vallan toimesta peruspalvelut joilla turvattaisiin naisten henkeä ja terveyttä, kenelläköhän sitä varaa tässä maailmassa on?

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments