Laiskuutta vaiko voimien puutetta

”Kyse on vaan laiskuudesta.” tietävät monet, kun mietitään syitä sille miksi ihmiset eivät jaksa lajitella oikein jätteitään, harrastaa riittävästi liikuntaa, ottaa vastuulleen uutta luottamustehtävää ja niin edelleen. Tänä marrasaikana minulla ei ole mennyt kovin hyvin. Pienemmästä päästä synkkyyttä on lisännyt se että olen viettänyt käytännössä kuukausitolkulla aikaa sohvan pohjalla parantelemassa itseäni- vain syy on vaihtunut välillä. Vasta viime viikon lopulla tilanne alkoi korjaantua sen verran että pääsin taas varovaisesti aloittelemaan säännöllistä kuntoilua. Tauko on tietysti ollut liian pitkä ja olen joutunut lepäämään niin perusteellisesti että kuntoni on repsahtanut pahemman kerran. Muutama kilokin on tullut lisää. Asiani voisivat olla terveellisemminkin, mutta toistaiseksi paras minkä voin tehdä tilanteen eteen on tuskastuttavan vähän. Siis teen vähän, kunnes vaikeudet hiukan helpottavat. Siihen asti, toivotan näin etukäteen kaikkien kolmen Luojan varjelusta sille onnettomalle joka kehtaa tulla huomauttamaan minulle jotakin painostani, siitä että minun olisi hyvä kuntoilla tai jättää tuo pala suklaata syömättä. Ja yritän ajatella myönteisesti että moraalifilosofille, kaikista maailman ihmisistä, on todennäköisesti varsin terveellistä saada runsaasti kokemusta siitä millaista on kun ei jaksa eikä kykene edes normaaliin arkeen.

Laiskuus, pahantahtoisuus, välinpitämättömyys, itsekurin puute ja silkka kelvottomuus. Kylläpä tavalliset ihmisetkin osaavat olla paheellisia! Etenkin jos asiasta kysytään niiltä jotka kuuluvat erilaisiin hyvisten kerhoihin. Ennen kuin jakelemme moraalituomioita, haluaisin (jälleen kerran) muistuttaa siitä että on tavattoman noloa haukkua ihminen laiskaksi ja jälkeenpäin saada selville että halveksunnan kohde kamppailee depression tai syövän kanssa, on juuri menettänyt läheisensä, tai hänen kaikki energiansa menee arjen pyöritykseen vailla tukea ja turvaverkkoja. Oma alani, ympäristöetiikka, on syyllistäjien paratiisi. Niin pieleen on ihmiskunta asiansa saanut uuden vuosituhannen kynnyksellä, niin vajavainen on kollektiivinen ymmärrys aivan perusasioistakin. Ja silti, n
iin huolissani kuin ympäristökatastrofin monista puolista olenkin, saan säännöllisesti huomata että eniten saarnan puutteessa ovat usein kotitekoiset moraalituomarit.

Ihminen joka elää jaksamisensa rajoilla –ja heitä on tässä yhteiskunnassa paljon- ei tarvitse saarnaa jossa hänen niskaansa lastataan vielä lisää epäonnistumisia ja syyllisyyttä vaan tukea ja sitä että joku toisi elämään murusen toivoa ja helpotusta. Yleensä me vain oletamme että ihmisillä menee hyvin mikäli he vaikuttavat meistä suunnilleen normaaleilta. Kuitenkin normaaliuden kulissit ovat tukevaa tekoa, ovathan ne usein yksityisyyden suoja. Siinä(kin) suhteessa ihmisillä ja kaniineilla on paljon yhteistä. Kun kani näyttää selvästi sairaalta, tilanne on jo todella vakava. Jos on syntynyt ravintoketjun alemmalle portaalle, ei ole varaa valittaa vähästä. Ihmisten ja kanien samankaltaisuus herättääkin epäilykseni siitä ettei tässä ihmisten maailmassakaan haurautta kovin hyvin ymmäretä. Se todellisuus joka vilahtelee tilastojen ja pikku-uutisten takaa kertoo että tragediat, kärsimys ja vastoinkäymiset ovat osa normaalia. Rauhallinen ulkoasu ei ilmennä kärsimyksen puutetta vaan sitä että kärsimys halutaan pitää yksityisenä. Fiksu moraalituomari muistaa että kun sanan säilällä aletaan hutkia täydessä huoneessa, se todennäköisesti osuu myös niihin jotka jo tuntevat syyllisyyttä, niihin jotka kärsivät jo.

Tärkeintä on muistaa, että emme näe ihmisten vastoinkäymisiä päältä päin. Heillä ei ole myöskään mitään velvollisuutta informoida niistä puolituttuja tai aivan tuntemattomia. Jos myönnämme, että emme tiedä miksi tuo toimii tavalla joka olisi laiskuutta jos minä toimisin niin, myönnämme myös ettei meillä ole resursseja arvostella. Vertailun vuoksi voin kertoa, että jos minun työssäni pitää muodostaa jostakin etiikkaa koskevasta uudesta kysymyksestä asiantuntijamielipide, sen muodostaminen vaatii tavallisesti viikkojen, joskus jopa vuosienkin työn. Ja ”työllä” tarkoitan nyt täysipäiväistä tutkimista ja ajattelemista, en sellaista puolivallatonta asioiden pohdiskelua mitä täällä blogissa harrastan. Kaikesta siitä työstä huolimatta olen edelleen erehtyväinen, tavallinen filosofi jonka argumentille joku voi vielä onnistua rakentamaan voittajan. Joten. Jos ajattelun ammattilaisille on näin vaikeaa muodostaa oikeita arvostelmia, mitenköhän todennäköistä on että maallikko onnistuu osumaan oikeaan puolen minuutin harkinnan jälkeen?


”Mutta, ei ole keneltäkään liikaa vaadittu että…” sanoo nyt moralisti. Tällöin hän ei huomaa että perin kohtuullisista pikkuasioista huomauttelevia on maailmassa laumoittain ja useimmat heistä kiukuttelevat eri asioista. Pientenkin asioiden suhteen raja kulkee jossakin jokaisella- se raja jota enempää ei ehdi, jaksa eikä kykene. Tiedämmehän me tämän tunteen kun joskus pikkuasiatkin kasaantuvat ylitsepääsemättömiksi vuoriksi. Miksi unohdamme helposti että niin käy myös muiden ihmisten kohdalla? Ehkäpä juuri tämä havaittu valituksen aihe ylittää sen rajan tämän ihmisen kohdalla? Ehkäpä juuri minun vaatimaton ja kohtuullinen vaatimukseni todella on liikaa?

Jos emme tiedä mitä toisten havaittujen puutteiden taustalla on, voimme vapaasti valita, miten puutteisiin suhtauduimme. Moralisti uskoo ihmisistä aina pahinta: puutteet johtuvat siitä että ihminen on kelvoton tai pahantahtoinen. Keskitien kulkija ajattelee, että voivat ne johtua siitä mutta myös muustakin. Ja aina on tärkeämpiäkin saavutuksia kuin osuvat arvostelmat kanssaihmisistä: esimerkiksi se että itse olemme hyväntahtoisia ja käyttäydymme kauniisti. Se että emme arvostele ihmisiä paheellisiksi ennen kuin meillä on hyvät perustelut uskomuksellemme- ja että arvostelman tehtyämmekin olemme valmiita muuttamaan mieltä jos osoittautuu että olimme väärässä.

Oman kokemukseni mukaan ihmisiä joiden ongelmana on silkka pahuus, on varsin harvassa. Useimmat toimivat väärin tietämättömyyden, ajattelemattomuuden tai osaamattomuuden takia, siis syistä joihin korrekti reaktio ei ole inho ja jyrkkä tuomitseminen vaan joihin usein tepsii hiljainen esimerkki, rohkaiseva hymy ja kärsivällisyys. Eikä silkkaa pahuuttakaan läheskään aina rajoiteta parhaiten moralisoimalla. Eräs parhaita tapoja parantaa maailmaa on hillitä haluaan arvostella kanssaeläjiään, ja jos arvosteltava on, niin tehdä se hitaasti. Rauhallisuus, oikeanlainen hitaus, lempeys ja pyrkimys nähdä hyvää toisissa ovat lähes aina arvokkaampia asioita kuin ammattilaistason arvostelijan lahjat.

Kysy mitä vain 2010

Jaahas, eiköhän se ole taas aika ottaa uusiksi kysy mitä vain- tempaus.

Kysy mitä tahansa mitä olet aina halunnut tietää tai mitä mieleen tulee, ja vastaan parhaani mukaan. Kysymyksiä voi jättää kommenttilaatikon lisäksi myös sähköpostiin, osoite löytyy sivupalkista.

Tällä kertaa aikaa kysymysten jättämiseen on tämän viikon loppuun asti (5.12). Vastauksia sen jälkeen.

Viime vuoden kysymyksiä ja vastauksia on nähtävissä täällä ja täällä.

Hyvästä, hyväntekeväisyydestä, hyväksikäytöstä ja ehkä hyvityksestäkin

Joulunaluskausi on hyväntahdon aikaa. Monelle satunnaisemminkin hyväntekeväisyyteen lahjoittavalle tulee tähän aikaan vuodesta mieleen lahjoittaa rahaa, tavaraa tai työpanostaan vähäosaisten tukemiseen. Suomessakin, tässä entisessä hyvinvointivaltiossa, leipäjonot ja pahasti alimitoitetut tuet ovat muodostuneet osaksi arkitodellisuutta. Puheet tilapäisestä ongelmasta on haudattu vähin äänin. Hädän lisääntyessä nöyryyttämisen kulttuuri on saanut uusia sävyjä. Koska puutetta on paljon, kaikkien halukkaiden apu kelpaa. Lieveilmiöihin ei puututa, koska avun tarjoajia ei tahdota suututtaa asettamalla alkeellisiakaan vaatimuksia, kuten avunsaajien ihmisarvon kunnioittamista, sille tavalle jolla apua tarjotaan. Pääasia että edes joku viitsii auttaa, jollakin tavalla. Esimerkiksi tuolta linkkilistaltakin löytyvässä Leipäjono-blogissakin on nostettu esiin se että avulla on lieveilmiönsä ja sen tarjoamisen varjolla kyykytetään köyhiä uusin tavoin.
Sekä hyväntekeväisyys että hyväksikäyttö ovat hyvä-alkuisia sanoja. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat, tuntuisi sopivan useammankin avustusjärjestön tunnuslauseeksi. Leipäjonoissa ennen avustusten jakoa saatetaan pitää piinallisen pitkiä pakkohartauksia ja käännyttäjäisiä. En näe mitään pahaa siinä että jonottajille tarjotaan henkistä ja hengellistäkin apua, esimerkiksi siinä muodossa että paikalla on seurakunnan työntekijöitä valmiina keskustelemaan ja rukoilemaan sellaista haluavien kanssa. Varmasti monet ovat tuen, ystävällisyyden ja oman uskontonsa edustajan tuen tarpeessa. Mutta pakkohartauksien pitäminen on silkkaa nöyryyttämistä jossa ihmisiä alistetaan heidän hädänalaisuutensa varjolla. Tällöin avustustyössä ei enää ole kyse hyväntekeväisyydestä vaan köyhien pakottamisesta alentavaan kauppaan: saat meiltä sen mitä välttämättä tarvitset sillä ehdolla että kuuntelet. Tämä muistuttaa kovasti aina silloin tällöin postiluukusta ropsahtavia tarjouksia joissa ilmoitetaan että olen voittanut ilmaisen illallisen tai kylpyläpäivän kahdelle. Pienellä präntillä lahjakortissa sitten lukee että palkinnon saadakseen tulee osallistua pitkään ja intensiiviseen markkinointitilaisuuteen. Leipäjonojen ja ovelan markkinointitempun välillä on vain yksi mutta olennainen ero: minulla on varaa kieltäytyä mukailmaisesta illallisesta, mutta leipäjonoon tullaan pakon edessä.

Nöyryyttämistapoja on toki muitakin. Ihminen on laji joka on aina osoittanut suurta kekseliäisyyttä sekä lajitoveriensa fyysisessä että henkisessä pahoinpitelemisessä. Esimerkiksi leipäjonon pitäminen paikassa jossa jonottajat joutuvat odottelemaan vuoroaan pitkiä aikoja tuulessa ja tuiskussa ohikulkijoiden töllisteltävänä on nöyryyttävää tässä maassa jonka kulttuuriin on juurrutettu ajatus siitä että kaikkien tulee pärjätä omillaan. Sosiaalityöntekijän ylimielisyys ja ihmisen leimaaminen luuseriksi kuulematta tätä on toinen hyvä esimerkki. Samoin asianmukaisen mielenterveyshoidon epääminen sillä perusteella ettei kuntoutujan työkyvyn palautuminen vaikuta todennäköiseltä on ihmisarvon riistämistä ja redusoimista odotettavissa olevaksi työpanokseksi. Nämä käytännöt rakentavat epäinhimillistä yhteiskuntaa. Kuka siihen haluaa kuulua meistäkään joiden nenä on vielä pinnalla? Alkkikset ja selkärangattomat luuserit, ihmiset jotka eivät osaa tarmokkaasti huolehtia asioistaan ja joilla ei ole omaisia ja ystäviä turvaverkkona, tuntevat nälkää ja vilua siinä missä kunnollisetkin köyhät. Parhain päinkin selitelty heikkojen polkeminen on aina pahaa joka kohdistuu toiseen, puolustuskyvyttömään, ihmiseen. Tämä on pahan kova ydin jota ei voi ohittaa eikä selitellä pois. Ihmisarvo on asia jota kenenkään ei pitäisi joutua uhraamaan pärjäämisen alttarilla, ja jonka uhraamista kenenkään ei pitäisi vaatia sen paremmin viranomaisaseman, hyväntekeväisyyden kuin minkään muunkaan vallankäytön muodon varjolla. Eikä kenenkään ihmisarvoa vie se että hän tilapäisesti tai pysyvästi tarvitsee muiden apua. Niin tarvitsee meistä jokainen, vain tarvitsevuuden puitteet vaihtelevat. Länsimaisen sivistysyhteiskunnan tärkeimpiin saavutuksiin eivät lukeudu pilviä hipovat bruttokansantuotteet eivätkä lasiset toimistopalatsit vaan ajatus siitä että jokainen ihminen on itsessään arvokas, ainutlaatuinen olento, ja sellaisen yhteiskunnankin on hänet aina nähtävä.

On olemassa lukemattomia tapoja polkea heikompia. Hyvän tekeminen onkin sitten vaikeampaa. Avustajaksi naamioitunut riistäjä on eräs yhteiskuntamme vastenmielisimmistä otuksista. He ovat eräs yhteiskuntamme todellisista syövistä, sillä heissä pahe kohtaa vallan. Koska avustusjärjestöistä on maassamme tullut de facto osa sosiaaliturvajärjestelmää, yhteiskunnan tulisi myös alkaa valvoa sitä että avustaminen toteutetaan avunsaajien ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla. Jos joku haluaa nimittää itseään hyväntekijäksi, on kohtuullista vaatia että hänen tekonsa myös ovat enimmäkseen hyviä. Nykytilanne jossa yhteiskunta pesee kätensä valvontavastuusta mutta toisaalta ei ryhdy tosissaan kitkemään köyhyyttä ja syrjäytymistä, on kaksinaismoralistinen ja kestämätön. Sen politiikan seurauksena ei suinkaan ole halpa ja vaivaton paikka hapertuvaan yhteiskunnan turvaverkkojärjestelmään vaan osattomuutta ja katkeruutta jotka voivat palata varjostamaan koko yhteiskuntaa.

Perusteltuakin epätoivoa tulee vastustaa

Silloin kun ei tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa on hyvä muistaa että stoalaisen tyyni ilme sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen. Perusteltuakin epätoivoa voi ja tulee vastustaa.

Jorma Ollilan luotsaama maabrändityöryhmä on nyt päätynyt siihen tulokseen että luomu ja puhdas ympäristö ovat Suomen kansainvälisiä valtteja. Samaan aikaan WWF on julkaissut raportin jossa todetaan Suomen tekemät ilmastoteot eurooppalaisittain surkeiksi. Olemme samassa sarjassa Bulgarian, Puolan ja Romanian kanssa. Ympäristölainsäädäntömme on kehittymätöntä ja sen valvonta onnettomasti aliresurssoitua, ympäristöpolitiikan tahtotila on joitakin asteen kymmenesosia olemattoman yläpuolella, ja poliittinen ilmapiirimme leimaa helposti ympäristötietoisuuden kukkahattukansan piiperrykseksi tai vaihtoehtoisesti keinoksi rahastaa kansaa. Ja se luomu sitten? Vaikka luomutuotteiden saatavuus on Suomessa viime vuosina parantunut, olemme edelleen kaukana Keski-Euroopan perässä, vertailipa sitten hintoja, laatua tai saatavuutta Helsingin keskustan ulkopuolella. Vaikka periaatteessa jokainen tajuaa että ihminen ei ole ympäristöstään erillinen olento, käytännössä on paljon tärkeämpää ajatella vanhuksia, lapsiperheitä, veronmaksajia, ylipäätään konkreettisia ihmisiä ja heidän konkreettisia halujaan. Ja harva haluaa palavasti puhdasta ilmaa tai biodiversiteettiä, ainakaan ennen kuin kantapään kautta selviää mitä ympäristöön liittyvien hyvien menetys käytännössä maksaa. Poliittinen päätöksentekojärjestelmämme perustuu eri eturyhmien neuvottelulle ja se mitä pitäisi tehdä jää usein tekemättä siksi ettei tarvittavaa tahtotilaa vain saada raavittua kasaan. Samaan aikaan lyhytnäköisiä etuja lupaavat kannat menestyvät helposti. Missäköhän fantasiamaailmassa brändityöryhmä elää? Minäkin haluan muuttaa sinne. Se kuulostaa kivalta paikalta ja paljon ympäristöeetikon verenpaineelle ystävällisemmältä kuin tämä Suomi.

Ympäristön nykytila, länsimaisen ihmisen paheet ja niiden seuraukset ovat aihe jota jo ennestään masentuneen ympäristöeetikon pitäisi vain välttää ajattelemasta. Masentuminen ei ole tehokasta. Masentumisesta ei ole hyötyä. Maailmassa on myös paljon ja suurtakin hyvää ja kaunista (toistetaan mantra peilin edessä kymmenen kertaa tai kunnes helpottaa). Mutta tutkimustulokset pitävät yhtä oman kokemukseni kanssa: ne tehokkaatkaan suhtautumistavat eivät ole kovin tehokkaita. On aivan mahdollista että ne eivät ole tarpeeksi tehokkaita. Koska niin se vain on että filosofikin voi puhua ihmisten ja enkelten kielellä kunnes happi loppuu keuhkoista, mutta jos ihmiset eivät halua kuunnella, he eivät sitä tee. Jos he eivät halua toimia, he eivät toimi. Ilmastonmuutos ahdistaa, syyllistää, on aihe josta pelkkä tilastojen ja tosiasioiden lateleminen saa ihmiset puolustuskannalle tai kieltämään tosiasiat. Jokainen tiedostava ihminen, olipa sitten ympäristöjärjestön työntekijä, filosofi tai huolestunut kansalainen, joutuu ennemmin tai myöhemmin nielemään sen ettei kukaan voi tehdä enempää kuin mihin oma suorituskyky riittää. Ei, vaikka maailman pelastuminen kuinka vaatisikin että tehtäisiin enemmän. Jos parhaat yrityksemme eivät riitä muuttamaan suuntaa, sitten se vain on niin ja joudumme kestämään seuraukset yhdessä välinpitämättömien kanssa. Se ei ole reilua, mutta maailma yleisesti ottaen ei ole. Hyviä tekoja ja oikeita valintoja ei aina palkita. Vaan jos olemme sitä mieltä että hyvä on jotakin itseisarvollista –jotakin jonka tekeminen on oikein vain siksi että hyvien tekojen tulee olla olemassa – se ei ole koskaan arvotonta. Ei edes silloin kun se olisi riittämätöntä tarpeeseen nähden.

Koska on hyvin mahdollista että ympäristöetiikan nykyinen suuri missio –kestävän ympäristösuhteen kehittäminen- ei onnistu ainakaan niin nopealla aikataululla kuin pitäisi, on uhrautumismentaliteetti syytä unohtaa. Ei ole niin että olemme vaikeuksissa koska emme ole piiskanneet itseämme tarpeeksi. Kyllä tässä tavarataivaassakin piiskataan porukkaa hengiltä kohtuullisen tehokkaasti. Luulen ettei ongelma pohjimmiltaan sijaitse siinä että toimimme väärin vaan toiminnan taustalla piilevissä väärissä ajattelutavoissa ja asenteissa. Niitä ei korjata tekoja vaihtamalla. Jos niin tekee, tuhoisa kaava voi vain alkaa toistua uuden arkkitehtuurin sisällä. Ei, minä luulen että meidän on etsittävä ja löydettävä onnemme toisaalta. Ei kaukaisesta maailman pelastumisesta jossa paistattelemme sankareina ja saamme Äiti Maalta, jumalilta ja Kosmiselta Oikeudenmukaisuudelta palkkion hyvistä töistämme. Ei tavarataivaan houkutuksista jonne murheet voi ainakin hukuttaa jos nyt ei kokonaan hävittää, vaan yksinkertaisesta ja lempeästä elämästä.
Ehkäpä toivon, epätoivon, panostusten ja tuottojen laskelmoiminen on eräs niistä ajattelumalleista joita tässä olisi syytä vähentää. Entä mistä sitä ihminen lempeyttä löytää, jos ei edes itsestään?

Yhteistaloustiedettä rakastavaisille ja muille oikeudenjanoisille

Tästä vuodesta näyttää muodostuvan jonkinlainen rakkaudettomuuden teemavuosi. Uusinta uutta omituisten tempausten alalla on vasta voimaan astunut laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta. Nyt avoliiton vähävaraisempi osapuoli voi eron tullen tietyissä tapauksissa vaatia varakkaammalta hyvitystä talouden hyväksi tekemästään työstä. Suomen tilanne alkaa nyt siis muistuttaa Australiaa ja (muistaakseni) eräitä Yhdysvaltain osavaltioita, joissa avoliitto eli common law marriage muuttuu määrätyn ajan kestettyään tai lasten syntymän myötä juridisesti avioliitoksi, vaikka liittoa ei oltaisi erikseen rekisteröity.

Ajatus lain takana on tietysti mitä herttaisin: erossa heikoille jäävän osapuolen oikeudenmukaisen kohtelun turvaaminen. Siksi varmaan Vasemmistokin asettui kannattamaan lakia. Niinhän se on että kunnon vasuri on tikkana paikalla kun joku mainitsee taikasanat ”heikomman puolustaminen”.
Tarkemmin lakia katsottuani en kuitenkaan ole alkuunkaan varma sen erinomaisuudesta. Ensinnäkin se saattaa kaventaa ihmisten tosiasiallista vapautta järjestää läheissuhteensa haluamallaan tavalla. Jos liitolleen haluaa lain suojan, onko siellä maistraatissa piipahtaminen nyt niin vaikeaa? Toiseksi, se on hyvä esimerkki varsin kovasta paternalismista. Avioliitollaa on, tietyt oikeusvaikutukset ja suuri osa näistä realisoituu liiton päättyessä. Toisaalta avioliittoon kuuluu myös erityinen sitoutuminen ja vastuu. Tähän asti on ajateltu ettei tällaista sitoutumista välttämättä synny suhteen keston tai lasten syntymän myötä, vaan kunkin parin on täytynyt erikseen ilmaista sitoutumishalunsa. Avoliitto on avioliittoon verrattuna epämuodollinen viritelmä, ja juuri tämän ansiosta se sopii joillekin paremmin kuin avioliitto. Selvä ero avo- ja avioliiton välillä lisää siis ihmisten vapautta järjestää läheissuhteensa siten kuin heille parhaiten sopii.

Lainsäätäjä toteaa, että toimivaa parisuhdetta leimaa keskinäinen solidaarisuus ja että omaisuutta hankkiville pareille on usein tärkeintä että esine tulee yhteiseen käyttöön. Ehkäpä näin tosiasiallisesti on, mutta tässä kohdassa lainsäätäjän olisi kannattanut myös miettiä sitä miten asioiden tulisi olla. Sopiiko avopuolisoiden suhtautua toisiinsa, yhteiselämäänsä ja omaisuuteensa ikään kuin he olisivat aviopuolisoita? Eikö siinä vaiheessa kun puolisot toteavat että he ovat toisilleen läheisiä kuin sukulaiset, olisi hyvä hetki käväistä henkikirjoittajaa tapaamassa? Mikä avioliiton solmimisesta tekee pelottavampaa kuin yhteisen omaisuuden hankkiminen tai lasten saaminen? Jos pari kokee avioliiton olevan pelkkä muodollisuus, miksi sen solmimisen vältteleminen voi olla kovin tärkeää tilanteessa jossa avioliiton oikeusvaikutuksille olisi selvästi käyttöä? Lainsäätäjä korostaa edelleen, että avoliiton ja avioliiton välinen tärkeä ero ovat muotovaatimukset. Minusta taas avo- ja avioliiton välinen keskeinen ero on sitoutumisen ja solidaarisuuden aste, ja tietyt muotovaatimukset (samoin kuin niiden puuttuminen) sitten kuvastavat sitä. Avopuolisoon voi olla korviaan myöten rakastunut. Mutta aviopuoliso on omia vanhempia läheisempi sukulainen, ihan riippumatta siitä kuinka rakastunut olo sattuu minäkin päivänä olemaan. Tarpeen tullen asiantilan voi käydä tarkistamassa vaikka Finlexistä, kun taas avopuolisot merkitsevät toisilleen suunnilleen sitä mitä ovat sopineet merkitsevänsä, ja sopimuksen tukena on itse kunkin kunniallisuus. Ymmärrän toki esimerkiksi niitä jotka karsastavat avioliittoa siihen liittyvän uskonnollisperäisen painolastin vuoksi. Mutta onko tähänkään paras ratkaisu olla avioitumatta, vai kannattaisiko sittenkin tukea omalta osaltaan siviiliavioliiton asemaa (siis silloin kun avioliiton oikeusvaikutukset muuten kelpaisivat)?

Lain perusteluiksi on esitetty sitä että nykylainsäädännössä avoerot voivat olla epäoikeudenmukaisia kun varattomampi avopuoliso (usein nainen) jää puille paljaille eron tullessa. Tämä nähdään ongelmana sukupuolten tasa-arvon kannalta. Mutta eikö naisella ole yhtä suuri vastuu kuin miehelläkin huolehtia siitä että perheen juridiset suhteet on järjestetty häntä tyydyttävästi? Kai nainenkin voi kosia, ja pakkien tullen vetäytyä miettimään haluaako hän todella sitoa elämänsä asuntolainoja ja lapsia myöten kumppaniin jolle naimisiinmeno on liian kova pala? Kai naiseltakin voisi edellyttää pientä etukäteen miettimistä ja vastuun ottamista omasta elämästä? Eivät lapset ja vastuu kotitöistä vain putkahda eksistenssiin kaikkien yllätykseksi, vaan ne ovat asioita joista pari voi sopia, ja jos sopimus ei tyydytä naista, hänkin on täysivaltainen ihminen jonka voi olettaa kykenevän tekemään asialle jotakin. Jos naiset ovat aidosti tasa-arvoisia, he kaipaavat suojelua omalta typeryydeltään täsmälleen yhtä vähän tai paljon kuin miehetkin. Muu on sen implikoimista että naiset ovat jotenkin heikompia, tunteellisempia ja vähemmän harkitsevia kuin miehet.

Esimerkkitilanteet jossa toinen puoliso tekee uraa ja toinen huolehtii kodista, ovat muutenkin ongelmallisia. Kannatan kovasti kotitöiden arvonnostoa yhteiskunnassa ja minusta voisi olla sekä yksilöiden että yhteiskunnan kannalta hyödyllistä jos useammissa perheissä toinen puolisoista (ihan sama kumpi) ottaisi kodinhoidon ensisijaiseksi työkseen. Tämä on kuitenkin kunkin perheen oma asia. Lainsäätäjän taas soisi huomaavan että ei se kotipuolisokaan syömättä töitä tee. Puolisot voivat toimia perheen hyväksi joko hankkimalla tuloja tai hoitamalla yhteistä kotia. Siinä tapauksessa että perhemalliksi valikoituu toisen puolison kotona olo, on aika selvää että töissä käyvä osapuoli kustantaa myös hänen elämistään. Kotona oleminen on tietysti (ja valitettavasti) uran kannalta riski ja voi olla niin että kotipuoliso tuottaa toiselle lisäarvoa joka kääntyy paremmaksi uramenestykseksi, mutta tässä vaiheessa ollaan jo hyvin abstrakteilla vesillä joiden paras asiantuntija on kukin pari itse. Puolison yhteistalouden hyväksi antaman panoksen nettosuuruuden oikeudenmukainen arvioiminen ei kuulosta kovin yksinkertaiselta. Mikä vielä huolestuttavampaa, oikeudenmukaiset arviot (sanan siinä merkityksessä missä etiikan tutkijat sitä käyttävät) olisivat todennäköisesti hyvin vaihtelevia parista riippuen, mistä puolestaan muodostuu ongelma oikeuden yleistettävyydelle ja ennakoitavuudelle. Minusta lainsäädäntö joka asettaa vastakkain oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden ja toisaalta yleistettävyyden ja ennakoitavuuden on lähtökohtaisesti epäilyttävä.

Laki on myös ongelmallinen monijäsenisten, polyamoristen yhteistalouksien kannalta, joiden määrä lisääntyy Suomessa jatkuvasti esimerkiksi maahanmuuton ja yhteiskunnan sekularisoitumisen myötä. Avoliiton määritelmässä on jo aiemminkin puhuttu miehen ja naisen muodostamasta parisuhteesta, mutta tämä laki on taas yksi naula jolla parisuhdeolettama sementöidään lainsäädäntöön ainoana oikeana perhemallina. Hallituksen esityksessä todetaan erikseen ettei avoliitoksi voida katsoa liittoa jonka osapuoli on jo avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa. Tämä rajaus on kipeä isku monikkosuhteille joiden osapuolet haluaisivat ottaa toisistaan vastuuta (huoletonta vieraissa juoksenteluahan mikään ei edelleenkään estä. Nyt puhutaan ihmisistä jotka haluavat kantaa vastuuta ja turvata toisiaan). Mitä tällaiset rajaukset tekevät maassa joka pyrkii lainsäädännössään katsomusneutraaliuteen? Parisuhdenormatiivisuushan pohjautuu monoteismiin, ja vieläpä uudehkoon monoteismin tulkintaan (esimerkiksi myöhäiskeskiajalla jalkavaimolla oli tiettyjä lain tunnustamia oikeuksia mieheen nähden). Uusi laki on osaltaan tuottamassa 2000-luvun tabuja. Reaalimaailmassa on perheitä joita ei ole lain edessä olemassa koska lainsäädäntö kieltäytyy tunnustamasta niiden olemassaoloa. Jos järjellä mietitään, ja jopa annetaan Valtauskonnolle se huomattava myönnytys ettei vaadita näille perheille mahdollisuutta siviiliavioliittoon (mitä ei estä mikään muu kuin uskonnollisperäinen moraalikäsitys), nämä suhteet ovat selvästi avoliittoja joissa täyttyvät kaikki lainsäätäjän esittämät kriteerit lukuun ottamatta osapuolten lukumäärää ja mahdollisesti siviilisäätyä. Siis kaikki parisuhteen tunnusmerkiksi määritellyt sisällölliset kriteerit toteutuvat, ja ainoat kriteerit jotka eivät toteudu, ovat lainsäädännöstä johtuvia seikkoja joille yksityiset ihmiset eivät mahda mitään vaikka kuinka haluaisivat. Lainsäädäntö joka ei perustu minkään konkreettisen hyvän suojeluun tai turvaamiseen taas on luonteeltaan moralistista. Hyvä lainsäädäntö kohdistuu todelliseen yhteiskuntaan, ei fantasiamaailmaan, ja pyrkii turvaamaan kaikkien kansalaisten oikeudet heidän katsomuksestaan tai moraalikäsityksistään riippumatta. Eikä hyvä lainsäädäntö yritä korjata yhteiskunnallista epäkohtaa tavalla joka pahentaa toista yhteiskunnallista epäkohtaa.


Nyt olisi taas korkea aika miettiä, mihin perhesuhteiden oikeudellista sääntelyä yhteiskunnassamme perimmiltään tarvitaankaan. Onko lain tehtävä määritellä kansalaisten itsensä puolesta, mitkä ovat oikeita perhesuhteita ja miten ihmisten kuuluu perheissään elää, vaiko varmistaa että todellisissa, haluamansa kaltaisissa perheissä elävät kansalaiset saavat yhteiskunnalta vakiintumisensa tueksi erityistä turvaa? Millainen lainsäädäntö voisi parhaiten tukea perheitä ja aikaansaada niitä myönteisiä vaikutuksia joita vakiintuneilla, turvallisilla perhesuhteilla yhteiskunnassa on? Entä millaiset lait voivat olla haitaksi perheiden hyvinvoinnille ja tuottaa yhteiskuntaan epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta? Tarvitaanko yhteiskunnassamme tabuja? Onko esimerkiksi polyamoriafobialle olemassa jokin järkevä peruste jota minä vain en millään keksi?

Mustarastaita kaikkialla

Tänään on lunta pyryttänyt koko päivän, mutta jo edellinen lumisade hautasi puut ja pensaat kimaltavan valkoisen peitteen alle.

Photobucket

Lintulaudan vakiokävijöihin kuuluu tämä pullea mustarastas. Kuvassa näyttäisi lisäksi olevan pikkuvarpusia ja yksi vihervarpunen. Vihervarpunen on yksi tämän talven uusista tulokkaista.


Photobucket

Puolison mielestä mustarastas on hieno otus. Hän pyysi minulta mustarastas-sukkia (lankana kaapista löytynyt seiskaveikka). Kyllä näistä esikuvan tunnistaa, eikö vain? Minun suosikkitapani toteuttaa talvinen mustarastas-look on kääriytyä
paksuun mustaan collegekankaasta tehtyyn abayaani ja tökätä päähäni keltainen huivi. Voi olla ihan hyvä että tällä muotitietoisuuden asteella varustetut ihmiset viihtyvät maalla...

Photobucket

Krassinversot eivät ole tuiskusta tietääkseenkään vaan ovat kasvaneet rivakasti syötäviksi.

Photobucket

Tässä näkyy talvisen yrttitarhani isompia kasveja. Tarjolla annos vihreää mielelle ja makuhermoille.

Photobucket

Yllätystalvi

Lumentulo ja lämpötilan painuminen reilusti pakkasen puolelle jäädyttivät viimeiset syystyöt. Keväällä sitten jatketaan. Marrasajan onnettomuussumaa pohjatuuli ei ole valitettavasti lakaissut vieläkään pois. Puutarhasta loppusyksyn hiljaisuus on kuitenkin kaikonnut ja meno on kuin markkinoilla.

Aikainen talvi on pistänyt lintujenkin loppuvuoden suunnitelmat sekaisin. Tavallisinakin talvina lintulaudalla riittää vilskettä, mutta sen aiheuttavat enimmäkseen samat naamat. Nyt ruokatarjoilu kuitenkin houkuttelee eksoottisempiakin eläviä esiin piiloistaan. Harvinaisia ruokavieraita on nähty meillä tähän mennessä yhtä paljon kuin tavallisesti koko talvena ja mukana on aivan uusia lajeja. Neljän vuoden odotuksen jälkeen punatulkut ovat vihdoin saapuneet läheisistä metsistä. Talvi näyttää yllättäneen myös muuttolintujen mattimyöhäset. Ja mehän autamme mielellämme lintuja, palauttavathan ne tullessaan puutarhan kadoksissa olleet värit ja elämän. Valkoisessa maisemassa eivät kukat kuki eivätkä vihannekset kasva, mutta lintujen myötä vilskettä näkyy enemmän kuin kesällä ikinä. Koska meillä ollaan sitä mieltä että linnuistakin tulee puhua niiden oikeilla nimillä, on lajinmääritys nyt lähes jokapäiväistä puuhaa. Samalla tulee pakostakin tutustuttua lintujen maailmaan, ja niin taas yksi aukko sivistyksessä alkaa pienentyä. ”Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta…” tietää vanha runo, mutta ainakin minun on myönnettävä että minulla oli vielä maalle muutettaessa vain hämärä käsitys siitä miltä peippo tai kiuru tarkalleen ottaen näyttävät. Kaupunkilaisaikoina asioista kärryillä pysymiseksi riitti kun osasi erottaa pulun variksesta, naurulokin harmaalokista, varpusen talitiaisesta. Nykyään sillä tietomäärällä ei ota selvää edes oman lintulaudan vakiovieraista. Vaan opettelemallahan se tieto karttuu. Sitten vain pitää yrittää muistaa rajoittaa eksaktia puhetapaa urbaanimpien ystävien seurassa- muuten on vaarana että heidän kasvoilleen kohoaa se kärryiltä pudonnut ilme joka kohtalaisen läheisessä menneisyydessä koristi minunkin naamaani. ”Pikkuvarpunen??? Varmaan jokin pieni ja rusehtava otus?” Niin, vähän sellaisia ne ovat, ja lisäksi niin paljon muuta että ymmärryksen saavuttaminen edellyttää havaintoja. Myönteinen kehä pyörähtää käyntiin uteliaisuuden vaihtuessa ihastukseen ja huvittuneisuuteen, ja nämä tunteet taas motivoivat huolehtimaan ympäristöstä entistä tarmokkaammin.

Muuallakin puutarhassa tapahtuu kummia. Hangelle piirtyy jälkiä jotka kertovat tarinoita niidenkin eläinten elämästä joita emme pääse näkemään. Tuosta on mennyt kissa. Toivomme sille onnea hiirten ja myyrien jahtaamiseen. Eikä tarvitse arvella, kuka on syönyt viimeiset lehtikaalin lehdet: pihajänis on kiittänyt siitä oikein pistämällä pystyyn tanssiesityksen. Seassa on myös yhdet isot, oudot jäljet. Huolellinen tutkimus paljastaa ne suurikokoisen koiraeläimen jättämiksi. Puoliso elättelee toiveita siitä että lähimetsästä olisi eksynyt tänne peräti susi. Minä taas olen todennäköisyyksiä arvioiva tylsimys ja epäilen että joku lähiseudun asukas kaipaa kovasti suurta koiraansa. Varmoja todisteita suuntaan tai toiseen on tietysti vaikea saada: sen paremmin susi kuin koirakaan tuskin jättävät lajityypillistä jälkijotosta tuntemattomaan omenapuumetsään. Talvi tuo mukanaan myös mysteereitä. Silloin kun niin käy, ei oikein voi tehdä muuta kuin pitää silmänsä auki ja toivoa että ratkaiseva vihje vielä jostakin ilmaantuu. Tätä kirjoittaessani uusi lumimyräkkä on alkanut. Se jättää jälkeensä taas uuden puhtaan pinnan jolle villit vieraamme kirjoittavat uusia tarinoita.

Ennen kuin niin käy, minun on tunnustettava että vaikka tunnenkin maatilkkuni jokaisen kiven ja kannon, minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä täällä oikeasti tapahtuu.

posted under , | 0 Comments

Kasvimaa muuttaa ikkunalaudalle

Tänään meilläkin pyryttää. Puutarha on hautautumassa hyvää vauhtia valkoisen lumen alle, syksy alkaa sekoittua talveen. Kasvimaan vuosi on ohi. Vain lehtikaaleissa riittää vielä satoa piiraalliseen tai kahteen. Tänä vuonna meillä on kuitenkin jotakin uutta: keväisestä kokeilustani innostuneena kaivoin muutama päivä sitten esiin ruukut ja mullat. Nyt keittiön ikkunalauta viheriöi kuin kesäinen yrttipenkki: on persiljaa (jota avomaalle kannattaa istuttaa vain jos haluaa ilahduttaa Pihajänistä), viinisuolaheinää, ruohosipulia, rakuunaa, salaattia, krassia ja vehnänoraita kanien iloksi. Kovin pienihän tämä talvinen kasvimaani on verrattuna kesäiseen, mutta sellaisena hyvä todiste sen puolesta että aina on parempi tehdä vähän kuin ei sitäkään. Vihreä ja raikas ilahduttaa lautasella. Ja viheriöivä, hennosti yrteiltä tuoksuva ikkunalauta on kuin pieni keidas pimeän vuoden ajan harmaata ja ruskeaa vasten. Sitä katsellessa marrasmasennuksenkin on hetkeksi hellitettävä.

Ja saattaahan tässä jokunen eurokin vielä säästyä. Taimeni ovat peräisin paikallisen Citymarketin vihannesosastolta. Ruukkuyrtit ja salaatit toipuvat parissa päivässä järkytyksestä jonka oikeaan multaan ja tilavaan ruukkuun pääseminen aiheuttaa. Sitten ne alkavatkin jo tuottaa. Meillä talvikaudella on perinteisesti suosittu raasteita ja kiinankaalipohjaisia salaatteja ja salaatti on ollut pyhäruokaa. Ikkunalautapuutarhuroinnin seurauksena tämäkin on muuttumassa kun itse kasvatettua salaattia riittää ainakin sen verran että pahin vihreän kaipuu helpottuu. Persiljan lisäksi myös krassi ja muut ikkunalaudalla kasvatettavat versot ovat talvikauden herkkuja. Nykyään siemenluetteloista löytyy jo laaja valikoima ikkunalautakasvatukseen tarkoitettuja ituja ja versoja. Wokkeihin, voileivän päälle ja salaatteja varten on omat sekoituksensa. Koskapa niitä ehtisi kokeilla jos talvikautta ei olisi? Versojen etuna on vielä se että ne valmistuvat viikossa, korkeintaan parissa, joten pitkän talven aikana ehtii kokeilla monenlaista.

Ulkona lunta tupruttaa. Mutta sisällä on uusi kasvukausi aluillaan.

Huiveja, partoja ja aikuisuuden hyveitä

Olen sekä kyllästynyt että tottunut vastailemaan loputtomasti kysymykseen, olenko muslimi. Se on se huivi, vaikka kuinka sidonkin sen selvästi eri tavalla kuin muslimit. Ilmeisesti ”selvä” sijaitsee kuitenkin vain asiaan perehtyneiden päässä. Aloitetaan siis perusasioista: muslimihuivi eli khimar peittää kaiken paitsi kasvot. Siis korvat, kaula ja mielellään rintamuskin jäävät huivin peittoon. Pakanoiden (ja itse asiassa kenen tahansa ei-muslimin) käyttämä huivi peittää yleensä vähemmän. Paitsi tietysti jos huivia käyttää pakkasentorjuntaan.

Mutta mitä piilee suomipakanan huivin takana? Aloitetaan historiasta. Suomessa (ja muissakin pohjoiseurooppalaisissa alkuperäisuskonnoissa kuten asatrussa ja fyrnsidussa) aikuisten naisten (tai naimisissa olevien naisten, mikä on ollut aiemmin jokseenkin sama asia) tapana on ollut käyttää huivia tai huntua. Kysymys ei ole mistään patriarkaalista alistamista henkivästä jäänteestä kuten monoteistisissa uskonnoissa, vaan naisen huivia voi pitää vastineena miehen parralle. Se on vakaan, vastuullisen ja aikuisen iän merkki. Nykymaailmassa sekä parta että huivi merkitsevät paljon muutakin: ne eivät ole enää muodissa, joten ne muistuttavat käyttäjäänsä tämän arvomaailmasta. Lisäksi ne ovat tapa kunnioittaa esivanhempia, niin kristittyjä kuin ei-kristittyjäkin. Kristinuskon tullessa Suomeen huivi nimittäin säilyi, se sai vain uuden (ja alkuperäistä ikävämmän) merkityksen. Suomessa huivia kuitenkin käytettiin ilmeisesti enemmän pakanalliseen tapaan, aikuisen naisen päähineenä pitkälle 1900-luvulle asti. Esimerkiksi vanhoissa maalauksissa ja valokuvissa kansannaisilla on aina huivi tai huntu. Samoin miesten tapa ajaa leukansa sileäksi on tuontitavaraa. Meillä parta on vanhastaan ollut vapaan, ylvään, miehekkään miehen merkki. Yläluokkaiseen, eurooppalaiseen kosmopoliittiseen kulttuuriin samaistuvan suomalaisen yhteiskunnan kerman tapoihin parrattomuus ja huivittomuus ovat toki kuuluneet kauemmin.

Tänä päivänä jokainen tietysti tekee kuten parhaaksi näkee. Monet eivät tee mitään, toisten mielestä hiusten kampaaminen ylös riittää. Samoin tekevät miehet: toisilla parta on kunnon pehko, joillakin hillitympi, kolmannet taas eivät koe millään lailla tarpeelliseksi noudattaa tätä perinnettä. Itse käytän huivia yleensä mutten ihan kaikkialla. Huivit ja parrat eivät ole pakollisia, mutta ne edustavat hienovaraista, vanhaa viisautta. Nuoruutta ja hulluutta palvovassa kulttuurissa ne muistuttavat (ainakin käyttäjäänsä) siitä että todella tavoiteltavat arvot kehittyvät –tai ainakin niiden olisi syytä kehittyä- iän, kokemuksen ja ajateltujen ajatusten myötä. Elämässä mennään eteenpäin, ja se on hienoa, ei suinkaan jotakin jota pitäisi piilotella ja häpeillä. Markkinoinnin tunkiessa joka suunnasta ja yrittäessä kertoa kuka minä olen ja mitä minä haluan, on kätevää jos mukana kulkee jatkuvasti helposti peilistä näkyvä muistutus siitä kuka oikeasti olen ja mitä haluan olla.

Ajat muuttuvat, mutta minusta on hiukan surullista että vain muutamassa vuosikymmenessä vuosituhantinen perinne on kääntynyt päälaelleen ja nähdään nyt uutena, vieraana ja epäsuomalaisena. Etikettikin unohtuu kun persuilijat paheksuvat naisten huivin käyttöä sisätiloissa tai julkisilla paikoilla ylipäätään ja rakkaudella vaalittuja partoja pidetään epäsiisteinä. Joidenkin mielestä näitä katsomuksen ulkoisia merkkejä ei pitäisi käyttää, koska se ei ole suomenuskossa(kaan) pakollista. Tähän voi vain todeta, että kiitettävä toiminta noin ylipäätäänkin on vapaaehtoista, koska moraalista motivaatiota ei koskaan voi pakottaa. Uuden uskonnon maihinnousu ei ole mikään syy luopua suomalaisesta perinteestä joka ulottuu niin kauas kuin voimme ajan hämärään nähdä. Päinvastoin: omien juurten ja oman identiteetin vahvistaminen antaa meille parhaat mahdollisuudet kohdata erilaisuutta vailla pelkoa. Vielä huonompi syy olla käyttämättä katsomuksensa merkkejä on väite siitä etteivät suomalaiset nykyään ilmaise uskonnollista identiteettiään näkyvästi. Näin kyllä on, mutta tässä maallistuneessa, arvoperustaltaan natisevassa maassa voisi hyvin väittää myös että itse asiassa suomalaiset ilmaisevat selkeästi olevansa maallistuneita ja vailla selkeitä arvoja -ilmaisevat olevansa juuri sitä mitä ovatkin. Meillä ollaan jotakin muuta.


Ja onhan sillä avioliitollakin merkityksensä. Neljäs hääpäivä on jo ovella, yhdessä ollaan oltu Puolison kanssa jo kohta vuosikymmenen ajan. Tänä aikana olen oppinut sen että rakkaus ja hyvä onni eivät ole perheonnen salaisuuksia. Nekin kukoistavat vain jos perheessä harjoitetaan aikuisuuden hyveitä: on oltava kärsivällinen ja lempeä, vaikeista asioista on pystyttävä puhumaan suoraan ja rakentavasti, on käyttäydyttävä vastuullisesti ja osattava ajatella oman navan lisäksi toisen onnea. Päivästä riippuen, peilistä katsoo joko voitonmerkki tai tarpeellinen muistutus siitä miten tässä asemassa olisi syytä käyttäytyä. Niin on oikein, ja niin on hyvä.

Päivän ekoteko: tue läheistesi itsetuntoa

Aamu uutisvirrasta pomppasi silmiin kummallinen uutinen. Otsikon (joka oli tavalliseen tapaan hyvin luovasti väsätty), tutkijan mielestä odottavilta äideiltä pitäisi kieltää meikkaaminen. Uutisen pohjana oleva tutkimus muistutti taas siitä että jokaisena arkipäivänä me (etenkin naiset) lastaamme ruumiiseemme kosmetiikan muodossa ison kuorman kemikaaleja joista osa on terveydelle haitallisia ja vielä suurempi osa kysymysmerkkejä terveysvaikutustensa osalta. Kuten tavallista, riemu repesi keskustelussa jossa todettiin että ajatuskin kosmetiikan kieltämisestä on täysin kohtuuton. Ilman kosmetiikkaa naiset sekä tuntevat itsensä rumiksi että ovat rumia!

Mietitäänpäs taas vähäsen. Vielä viisikymmentä vuotta sitten meikkaamiseen suhtauduttiin maassamme epäilevästi. ”Rumat ne vaatteilla koreilee” sanottiin, ja meikkaamista pidettiin jotenkin moraalisesti epäilyttävänä. Puhtoinen elovenatyttö oli yhä kauneusihanne siinä missä meikatut näyttelijätkin. Sata vuotta sitten kunnolliset, tavalliset naiset yksinkertaisesti eivät meikanneet ja seksikkyys kiinnosti paljon vähemmän kuin se onko tuleva puoliso kova työihminen. Nykyään siitä mikä ensin oli kivaa ja piristävää on tullut asia jonka moni kokee sosiaaliseksi pakoksi. Luonnollisuus assosioituu hoitamattomuuteen ja ruokkoamattomuuteen, ei luonnonkauneuteen, terveenä hehkuvaan ihoon ja kiiltäviin hiuksiin. Ihminen on normaali silloin kun hänen kemikaaleista tahmaiset hiuksensa vaativat pesua vahvoilla liuotinpohjaisilla aineilla joiden jälkeen tarvitaan toisia aineita palauttamaan hiuksiin edes osa luonnollisennäköisestä kosteudesta ja kiillosta… Terve, ehostamaton ihmisruumis näyttää väsyneeltä, nuhjuiselta ja jopa sairaalta, ja se on ongelma sillä nykyään kaikkien on näytettävä tehokkailta ja pirteiltä kuin duracellpuput. Jos sisäinen tila olisikin muuta, siitä sopii olla hiljaa ja napsia vaikka onnellisuuspillereitä. Muovimaailmassa ei kaivata muistutuksia inhimillisyydestä.

Meidät on opetettu kaivelemaan luonnollisesta olemuksestamme virheitä. Ei ole enää kyse siitä että ihailisimme poikkeuksellisen hyvän näköisiä ihmisiä, vaan hyvännäköisyydestä on tullut vaatimus. Kalpeus ei ole vaalean suomalaisen ihon normaali ominaisuus talvisin, vaan ongelma joka tulee korjata meikillä. Ei ole vain niin että pitkät tummat ripset ovat kauniit, vaan sellaiset on oltava, muuten naisihmisessä on puute. Emmekä nykyään suinkaan suhtaudu puutteisiin myötätuntoisesti ja lempeästi. Samalla kun yritämme sopeutua koko ajan mahdottomammiksi käyviin vaatimuksiin, vaadimme samaa myös muilta. Uskomme että puutteellisuuden olemassaolo altistaa syrjityksi tulemiselle, kiusaamiselle ja muille sosiaalisille sanktioille ja käyttelemme myös itse näitä sanktioita yhä estottomammin. Voimme ajatella ilkeitä ajatuksia, vähän syrjiä ja vihjailla. Voisihan ihminen poistaa puutteensa kosmetiikan avulla, jos vaan vähän viitsisi. Julmaa, ilkeää asennetta ei sitten tarvitse ryhtyä kenenkään poistamaan. Ulkoiset puutteet ovat aina merkkejä luonteen puutteista, eivät suinkaan vaikkapa siitä että ihmisellä on jotakin parempaa tekemistä kuin kuorensa kiillottaminen. Mietimme, kuka minusta voisi tällaisena pitää, vaikka voisimme myös miettiä että olemme enimmäkseen ihania ihmisiä joista toiset pitävät tai ovat pitämättä omista syistään. Mietimme sitä miten miellyttäisimme arvostelijoita sen sijaan että tekisimme sen mihin meillä oikeasti on hyvät perusteet: kyseenalaistaisimme arvostelun oikeutuksen. Haluamme miellyttää kriitikoita sen sijaan että toteaisimme heidän olevan pinnallisia idiootteja. Hyväksymme ja alistumme ulkonäköfasismiin sen sijaan että yrittäisimme omalta osaltamme tehdä maailmasta inhimillisemmän. Ja lopulta häviämme paljon enemmän kuin sen nihkeän hyväksynnän jonka saamme palkkioksi kaikesta vaivasta.

Ympäristöetiikan ja ympäristöterveyden näkökulmasta ongelma on selvä: kemikaalialtistukset vahingoittavat sekä suoraan käyttäjiä että välillisesti ympäristöä. Lisäksi ulkonäköpaineiden jatkuva lisääntyminen lisää yleisesti ottaen kulutusta kun kelvataksemme meidän on täytettävä aina vain vaikeammin saavutettavat ja yksityiskohtaisemmat vaatimukset. Jossakin sen rajan on mentävä, mutta onko kohtuullista syyllistää jo ennestään tiedostavia ihmisiä ja vaadittava heiltä alkajaisiksi poikkeuksellista luonteenlujuutta tässäkin asiassa?

Kieltämälläkö tästäkin selvittäisiin? Vai olisiko kumminkin niin että vikaa kannattaisi etsiä tekoja syvemmältä, ajatuksista ja asenteista? Ehkäpä tilanne ei korjaannu vain sillä että kohdistetaan kontrollia ihmisryhmään -kuten odottaviin äiteihin- jotka muutenkin ovat jo viranomaiskontrollin kohteena neuvolajärjestelmän kautta. Ehkäpä, jos idealisteja ollaan niin kuin tässä blogissa on tapana, kannattaisi miettiä runsaan kosmetiikan käytön syitä ja tehdä vähemmän kuluttavasta elämäntavasta kaikille helpompi?

Ehkäpä ei pitäisi taas tarttua kulutustekoihin vaan ottaa tavoitteeksi toistemme itsetunnon tukeminen. Ei sen tarvitsisi asua peilissä eikä meikkirasiassa. Entäpä jos läheisemme käyttävätkin meitä peileinä? Mitä me heille kerromme? Kerrommeko heille heidän puutteistaan ja niistä kaikista tavoista joilla he poikkeavat muovisista ihanteista? Tietävätkö he ihan varmasti olevansa upeita ja kauniita olentoja, mustilla silmänalusilla tai ilman, terveinä tai sairaina? Entä näytämmekö esimerkillämme että aina tulee olla huolissaan ja epävarma, että aina tulee pingottaa?

On ekoteko kehua suihkunraikasta puolisoa hyvännäköiseksi ja ostaa ryppyvoiteen sijasta kosteusvoidetta. On ekoteko näyttää siistiltä ilman kemikaalikuormaa ja yrittää arvioida ihmisiä enemmän käytöksen ja vähemmän ulkoasun perusteella. On ekoteko olla lempeä ja muistaa ettei toisten ihmisten tarvitse ottaa elämäntehtäväkseen minun maailmani koristamista. Vaikka joskus (ja etenkin marraskuussa) on kiva ja piristävää laittautua, on yleiseksi periaatteeksi parempi ottaa vaatimattomuus. Se osoittautuu taas kerran hyveeksi jossa yhdistyvät terveyshyöty, ympäristön hyvinvointi, rahan ja vaivan säästö sekä myös oma henkinen hyvinvointi. Omaa luovuutta ja hyvää makua voi ilmaista muillakin tavoilla kuin kuluttamalla laittautumiseen. Mikä tärkeintä, vaatimattomuuden sitkeä harjoittaminen kehittää uskoa siihen että silläkin lailla pärjää hyvin. Ellei peräti paremmin.

Sana tälle päivälle: maltillisuus

Olen oppinut, että kirkolliskokouksen edustajien joukossa on kolme leiriä: konservatiivit joiden mielestä homot ovat toisen luokan kansalaisia joille rakastavan kirkon tulee tarjota vain helvetin tulta, liberaalit joiden mielestä homoille kuuluvat sama ihmisarvo ja samat palvelut kuin muillekin syntisille, ja maltilliset joiden mielestä riittävä kompromissi olisi se ettei papistoa erikseen kiellettäisi epämuodollisesti rukoilemasta homojen puolesta.

Puhutaanpa tänään maltillisuudesta. Olen huomannut että nykyään se tarkoittaa mitä tahansa keskitietä tai kompromissia minkä tahansa ääripäiden välillä. Esimerkiksi kirkon tapauksessa on maltillista nöyryyttää ja syrjiä ihmisiä hiukan vähemmän kuin mihin pystyttäisiin jos tosissaan yritettäisiin. Maallisessa hallinnossa joka on minulle tutumpi, maltillisuus ilmenee yleensä vastuusta vetäytymisenä: ”tehdään ihan niin kuin Virkamies ehdottaa, eihän minun mielipiteeni nyt millään voi olla yhtä hyvä”. Maltillinen ei ole siis hän joka tuomitsee väkivallan ja vandalismin, liberaali joka kannattaa jokaisen oikeuksia toteuttaa itseään niin kauan kuin muiden vastaavia oikeuksia ei loukata vaan hän jolla ei ole mielipidettä ja joka on aina valmis kompromissiin.

Tässä on yksi isompi ongelma. Ei ole niin että kaikkien ääripäiden mielipiteet ovat tasa-arvoisia. Esimerkiksi kristittyjen fundamentalistien vaatimus saada vihata, syrjiä ja jopa ymmärtää väkivaltaa ei ole tasavertainen homojen esittämän vaatimuksen saada yhtäläiset oikeudet ja yhteiskunnan hyväksyntä (jota valtionkirkko tässä muodollisesti kristillisessä valtiossa monelle symboloi) kanssa. Oikeudenmukainen kompromissi ei ole syrjiä vähäsen ja ymmärtää tasapuolisesti niitä jotka haluavat oikeuden rakastaa toisiaan ja niitä jotka haluavat oikeuden vihata kokonaista kansanryhmää. Samalla tavalla maallisessa hallinnossa maltillista ei ole toimia kumileimasimena, vaan maltillista olisi pyrkiä muodostamaan käsityksensä päätettävänä olevista asioista tutustumalla kaikkiin relevantteihin seikkoihin etukäteen puolta valitsematta.

Maltillisuus joka ilmenee selkärangattomuutena ei ole todellisuudessa maltillisuutta laisinkaan vaan munattomuutta. Tasa-arvon ja laillisuuden (joka siis on lakien opportunistisen tulkinnan vastakohta) puolustaminen eivät koskaan ole äärimielipiteitä, siinä merkityksessä kuin sanaa arkisesti käytetään. Lainaan taas kerran Aristotelesta joka ilmaisi asian hienosti sanomalla että on asioita joiden suhteen ei ole keskiväliä, vaan jotka ovat itsessään pahoja. Kansanryhmän vihaaminen on mielestäni eräs tällainen asia: ei ole maltillista eikä kohtuullista vihata vähäsen, vaan ihminen tekee väärin niin kauan kun hän ei kaikin voimin ponnistele vihaa vastaan. Lähdetään siitä että paheiden kanssa ei tehdä kompromisseja, muutoin kuin tilanteessa jossa kahdesta pahasta on pakko valita pienempi. Tällainen tilanne taas ei ole käsillä silloin kun meillä on tilanne jossa hyvään pyrkiminen on todellinen mahdollisuus, mutta sen sijaan tavoitellaan vain maksimaalista vähäisempää pahaa sillä perusteella että paheellinen mielipide muka tulee huomioida tasavertaisesti oikeutetun vaatimuksen kanssa.

On siis tietysti olemassa tilanteita joissa on pakko valita kahdesta pahasta pienempi, koska hyviä vaihtoehtoja ei ole. Näin ei ole silloin jos ihmisellä on todellinen mahdollisuus seistä hyvän kannan takana- vaikka hän arvelisikin jäävänsä vähemmistöön. Jos vääryys voittaa enemmistöpäätöksellä, moraalista on irtisanoutua päätöksestä. Kokouksessa tämä tehdään jättämällä eriävä mielipide, kirkossa voi äänestää vaikka jaloillaan. Ei myöskään ole hyvyydelle häpeäksi että joutuu tappiolle, vaan se on maailman ongelma. Ihminen ei ole tehnyt oikein silloin kun menestyy, vaan silloin kun hän tekee parhaansa. Jos epäoikeudenmukaiset päätökset tapahtuvat yrityksestä huolimatta, sille ei sitten mahda mitään. Silloin täytyy muistaa vain se ettei hyvä päätöksentekijä pyri olemaan voittajan puolella hinnalla millä hyvänsä vaan että oikeudenmukaisuutta on arvokasta tavoitella silloinkin kun sitä ei kykene toteuttamaan.

Lintuja marraskuun hämärässä

Kun kasvit ovat levolla, puutarhan eläimet nousevat pääosaan. Lintulauta kunnostettiin meillä taas Kekrinä, kun oltiin todettu että ikkunalaudoilla ja ulko-oven edustalla käyvään uteliaaseen rapinaan oli tullut vaativa sävy. Lintujen ruokinnassa on tekemistä, mutta vastalahjaksi saa laatuviihdettä. Lumen määrä Virkkalan talvessa vaihtelee, mutta lintujen nälkäisyyteen voi aina luottaa. Talvella pihalla on tehtävää jos on, mutta kolme asiaa on tehtävä melkein joka päivä: liiteristä on haettava puita, postit on noudettava ja linnuille on kannettava ruokaa.

Enimmäkseen laudalla notkuu vakiojengi jonka ytimen muodostavat viherpeipot, keltasirkut, pikkuvarpuset ja tali-ja sinitiaiset. Vilkaisipa laudalle milloin tahansa, ainakin pari näiden lajien edustajaa on aina aterioimassa, usein kokonaisia parvia. Ottaen huomioon tiaisten keskimääräisen eliniän ja kuolleisuuden, on jo hyvin todennäköistä että lintulautamme tiaispopulaatiosta moni on myös kuoriutunut tässä samassa puutarhassa, pöntöissä joilla olemme omenapuita koristaneet. Kevättämme sulostuttaneiden pikkutiaisten kuorojen jäsenet ovat aikuistuneet, ja nyt niiden on aika kohdata elämänsä vaikein aika. Talvi, etenkin ensimmäinen talvi, on pienille linnuille aina kova paikka vaikkei hirmupakkasia tulisikaan. Pienten eläinten energiantarve kohoaa samalla kun luonnosta on vaikea löytää syötävää. Tutkimuksissa talviruokinnan onkin todettu vahvistavan merkittävästi populaatioita. Keinotekoista? Ei, sillä asutuksen leviäminen on pannut monta lajia ahtaalle. Pesäpuita on kaadettu, rauhaa häiritty, ravinnonlähteet ovat hävinneet. Pihalinnuista huolehtiminen vain korjaa hiukan tilannetta. En sano että pihalinnuista huolehtiminen on jokaisen kynnelle kykenevän velvollisuus- se olisi aivan liian ikävästi sanottu puuhasta jonka seurauksena viserrys ja vauhdikkaat lentonäytökset ilahduttavat ruokkijoita koko talven. Sanon siis vain että se on viisasta.

Välillä laudalle eksyy harvinaisempiakin vieraita, sellaisia joita ei todennäköisesti pääsisi lainkaan muuten näkemään. Siksi lintulaudanpitäjällä on aina oltava käden ulottuvilla lintukirja. Talven saapuessa myös metsälinnut saattavat hakeutua lintulaudalle, ja tuleepa välillä vastaan lintuja jotka nähdessään voi vain ihmetellä, mistä ne ovat oikein tiensä meille löytäneet.

Lintulauta ei kuitenkaan ole vain pikkulintuja varten. Aivan varoittamatta katolta saattaa ropista maahan monikymmenpäinen naakkaparvi. Vaikka lintulauta kuinka olisi suunniteltu pienille jaloille, moni varis ja harakkakin löytää sen nähdessään sisäisen pikkulintunsa. Todistettavasti tavalliseen talipallotelineeseen mahtuu roikkumaan kolme epätoivoista naakkaa. Isommista linnuista on kiinnostunut myös naapuruston kanahaukka. Saammekohan todistaa sen iskuja varislintujen kimppuun tänä talvena?

Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä vieraana on pihaorava. Oravat ovat lintulautojen vakiovieraita. Meidän oravamme on varsinainen kullanmuru joka käy hakemassa laudalta pähkinöitä piilotettavaksi varastoihinsa joihin kuuluu muun muassa naapurin postilaatikko. Oravan saapumista lintulaudalle tervehditään meillä helpotuksen huokauksella. Se on taas selvinnyt hengissä! On nimittäin olemassa syy sille miksei Virkkalassa vilistä lainkaan niin paljon oravia kuin voisi kuvitella. Se syy selviää jokaiselle joka ajaa säännöllisesti Virkkalan ja Lohjan väliä: Virkkalantie on kesäisin oravanraatojen kirjavoima. Se ei ole autoilijoiden vika, vaan täkäläinen oravakanta näyttää syntyneen ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Unelmoimme siitä että pihaoravamme pitäisi aina reviirinsä pienenä ja ehkä onnistuisi löytämään toisen selviytyjän puolisokseen. Toivoa sopii, että hyvä tarjoilu riittää rauhoittamaan sen.

Marrasajan kirous

Luvattu lumimyräkkä vain hipaisi Virkkalaa jättäen jälkeensä ohuen lumipeitteen, kuin sokerikuorrutuksen. Sen sijaan kuvaannollisempaa lunta on tullut tähän tupaan kinoskaupalla. Avioeroa ei ole meillä vireillä, kukaan ei ole kuollut ja talokin on yhä pystyssä, mutta sepä sitten onkin myönteisintä minkä alkaneesta marrasajasta voin sanoa. Ja kun sanoin Puolisolle että pääasiat ovat vielä kunnossa, hän totesi synkästi että marrasaika on vasta alkupuolella, summaten siten sen miltä minustakin vähitellen alkaa tuntua kun näyttää siltä että loputtoman harmauden lisäksi jokainen uusi päivä tuntuu tuovan tullessaan uusia vammoja, vastoinkäymisiä, pettymyksiä ja huonoja uutisia. Jos huolenaiheet olisivat kasveja, meillä olisi loskaisen pihan sijasta vehreää kuin toukokuussa.

Välissä ehti vierähtää jokunen rauhallinen vuosi, mutta nyt on taas osoittautunut etten minä suinkaan turhaan ole pelännyt tätä synkkää taivalta Kekrin ja joulun välissä. Kekrin jälkeen apteekista on kannettu taloon tavaraa enemmän kuin koko edeltävänä vuonna, ja toimintakyky on sen mukainen vaikka periaatteessa olisi kiirettä ja tehtäviä vaikka muille jakaa. Ulkomaailmasta kantautuu tänne Uudenmaan peräkyläänkin asti viestejä ja tietoja jotka saatuaan tekee mieli ryömiä sängyn alle (nykyään meillä onkin filosofiystävällinen sänky jonka alle mahtuu tarpeen niin vaatiessa ryömimään kookkaampikin ihminen) ja nousta sieltä vasta jouluaattona, kun piparkakkumausteiden tuoksu ja kalenteri viimein alkavat viestiä siitä että vuoden synkin aika on päättymässä.


Huonompanakin päivänä rationaalinen mieleni toki jaksaa muistuttaa siitä ettei ole olemassa mitään kosmista välttämättömyyttä joka on määrännyt että juuri tähän aikaan vuodesta olen onnettomuusmagneetti. Kristillisperäisen kalenterimme, tai edes vuodenajan, suhde onnettomuuksien sattumiseen on satunnaista. Ainakin tietääkseni. Toisaalta ovat nämä päivät joista jokaisena tapahtuu jotakin kurjaa, arki jossa normaali onnen vaihtelu ja satunnaisuus tuntuu korvautuneen Murphyn lailla. No juu, ehkä on todennäköisempää kompastua ja kaatua Virkkalan tietöiden tuottamiin salakavaliin kuoppiin kun tarpoo väsyneenä kotia kohti sateisen myöhäisillan läpi kuin kesäkuisena aamuna. Vaan eivät marrasajan pahimmat vastoinkäymiset ruumiiseen iske. Mietin, riittäisikö herra Murphylle tänä vuonna muutama kunnon mätkäisy itsetuntoon, muutama uusi isohko huoli ja ahdistustason yleinen nousu? Vai aikooko Hänen Olemattomuutensa vielä heittäytyä todella häijyksi?

Entä sitten
pienet keinoni torjua pimeää? Entä kukat ja kimalteet, kynttilät ja käsityöt? No torjuvathan ne kaikkialle levittyvää harmautta. Mutta konkreettisiin vastoinkäymisiin ne eivät pure. Niistä on vain selviydyttävä jotenkin. Samoin kuin niiden etiäisistä. Sellaisista kuin siitä oivalluksesta että kuntoni näyttää tänäänkin kovasti siltä etten ole huomenna menossa kvanttifysiikan filosofian seminaariin, juuri siihen jota olen odottanut kuukausikaupalla. Pimeyttä voi sentään vastustaa täyttämällä kodin valolla ja lämmöllä, mutta keksisipä joku vastalääkkeen masentaville uutisille.

Toisaalta, jos sängyn alle ryömiminen ei onnistukaan arjen keskellä, ehkä seuraavaksi paras vaihtoehto on pysytellä sohvannurkassa kirjapinon ja glögimukin kanssa, vakuutellen itselle että ne murheet jotka löytävät tiensä tänne pitkin kaapeleita ja postin matkassa, ovat sittenkin pientä verrattuna siihen mikä tässä odottaisi jos työntäisin nenäni Ulkomaailmaan. Mietin sinne viime aikoina tekemiäni retkiä ja huomaan että jokainen niistä on mennyt jollakin lailla pieleen. Milloin olen ollut palatessa ärtynyt ja turhautunut, milloin ahdistunut, milloin valunut verta. Joulu ei ole minun juhlani, mutta tänä vuonna luulisin juhlivani sitä ilolla: onhan se merkki siitä että vuoden synkin aika on ohi, päivä alkaa pidentyä. Ehkä huono tuurikin väsyy siihen mennessä kiusaamaan tätä perhettä ja painuu sinne mistä tulikin taas vähintään muutamaksi vuodeksi.

Mutta jouluun on vielä pitkä aika. Kunpa ei tarvitsisi odottaa ihan sinne asti että tapahtuisi jotakin piristävää. Kunpa jo pian tapahtuisi jotakin myönteistä.

Paratiisin puita istuttamassa

Tänään postilaatikkoon pudonnut Tiede-lehti otti esiin tärkeän ja täälläkin esillä olleen teeman: tavallisten ihmisten syyllistämisen ilmastonmuutoskeskustelussa. Sensaatioita ja syntipukkeja jahtaava media syyttää milloin ketäkin ilmastorikollisuudesta. Esimerkiksi tämän jutun kirjoittaja on ilmastorikollinen koska asuu tilavassa omakotitalossa, syö lihaa (ja on vielä selkeästi ylipainoinen), ja omistaa todennäköisesti kaikkea enemmän kuin olisi tarkkaan ottaen välttämätöntä. Muitakin syntejä varmasti löytyy jos etsimään aletaan. Esimerkiksi tekopyhyys joka ilmenee siinä etten älyä pitää suutani kiinni ilmiselvästä täydellisyyden puutteestani huolimatta. Aivan oikein on huomattu että tavallisen ihmisen pienillä teoilla on kuitenkin keskimäärin minimaalinen vaikutus. Vaikka kaikki suomalaiset muuttuisivat Pentti Linkolan klooneiksi, sillä ei maailma pelastuisi.

Nyt kun synnintunnustukset on tehty ja toivon mukaan osoitettu että filosofillakin on jonkinlainen realiteettien taju, voinemme siirtyä hämmentävimpiin mietteisiin. Mikä merkitys tällä kaikella on ja mitä omien vaikutusmahdollisuuksien pienuudesta pitäisi ajatella? Minusta ongelmana ei ole asioiden tärkeysjärjestys, siis se tekevätkö kaikki tarmokkaasti Oikeita Tekoja eivätkä ole sortuneet Puuhastelun tai vielä pahemman Piiperryksen harhapoluille. Tärkeää ei ole se, voiko yksittäinen ihminen tehdä paljon vaiko vähän vaan se, tekeekö itse kukin sen minkä tänään voi, pyrkiikö tänään hyvään vaiko johonkin muuhun. Se taas on asia jonka voi tietää ainoastaan ihminen itse. Me ulkopuoliset voimme antaa ideoita, joista toivon mukaan joku ajattelee: ”hei, tuotahan minäkin voisin kokeilla!” Voimme rohkaista ja näyttää hyvää esimerkkiä. Mutta syyllistäminen johtaa pahimpaan tuntemaani ympäristösyntiin: ahdistuksen ja masennuksen herättämiseen niin että ihmisistä tulee välinpitämättömiä ja jopa niin vihamielisiä että jo Etiikan Tutkijan huoneeseen astuminen tulkitaan vihamieliseksi provokaatioksi johon korrekti vastine on kovaääninen protesti.

Entä miksi meidän tulisi tehdä voitavamme, vaikka se olisikin mitättömän vähän? Siksikö että olemme sisimmässämme viheliäisiä olentoja joiden on pyydeltävä anteeksi omaa olemassaoloaan kaikin keinoin? Siksikö että meidän tulee tuntea kollektiivista syyllisyyttä teoista joita esivanhempamme ovat tehneet ja kaukaisten maiden ihmiset ymmärtämättömyydessään tekevät edelleen? Siksikö että ympäristöasiat ovat jälleen uusi alue jolla muutenkin rasitettujen ihmisten pitää suorittaa ja todistella kelvollisuuttaan? Ei, ei ja ei. Vaan siksi että ympäristömme on arvokas ja kaunis asia joka ansaitsee tulla suojelluksi. Ainutlaatuinen planeetta ei ansaitse vain luopumisia ja vaivaa. Se ansaitsee rakkautemme ja kiitollisuutemme. Jos todella olemme jotakin enemmän ja parempaa kuin eläimet, olisi kait johdonmukaista osoittaa se tekemällä hyviä tekoja ja vaalimalla haavoittuvaisia elämänmuotoja, ei tuhoamalla ja tuottamalla mielivaltaista kärsimystä vain siksi etteivät heikompamme voi pakottaa meitä käyttäytymään hyvin. Emme ehkä voi valita, tuhoutuuko maailma vaiko ei. Mutta voimme valita, keitä me olemme. Voimme valita, olemmeko osa ongelmia vai ratkaisuja.

On paljon sellaista jolle emme mahda mitään. Mutta etukäteen emme tiedä, mitkä asiat niitä ovat. Siksi yrittäminen on mielekästä. Toisinaan teoilla on myös odottamattomia seurauksia, hyvässä ja pahassa. Toisinaan seurausten toteutumisessa yksinkertaisesti kestää kauan, tai ne tapahtuvat muuten vain katseemme ulottumattomissa. Ennen kaikkea, ympäristökysymykset ovat monimutkaisia ja moneen ongelmaan on ainakin yksilötasolla olemassa useita hyviä ratkaisuja riippuen hiukan siitä mitä näkökulmaa painotetaan. Esimerkiksi, minä en ole eläinoikeusajattelija vaan hyve-eetikko ripauksella syväekologiaa, leopoldilaista maaetiikkaa ja agrarianismia. Tai jotain. Mutta tämä ei tarkoita sitä että eläinoikeusajattelijat olisivat mielestäni perustavalla tavalla väärässä tai harhautuneita puuhastelijoita joiden kalloon minun pitäisi pikimmiten mennä paukuttamaan järkeä ja asioiden oikeaa tärkeysjärjestystä. Turhan ankaria he usein ovat (niin kuin monet muutkin), mutta pohjimmiltaan minusta on aika selvää, että jos eläinoikeusnäkökulma edistyisi, maailmasta voisi tulla monella tapaa nykyistä parempi paikka. Vastaavasti, en myöskään säti lääkäriäni siitä että hän on valinnut työkseen auttaa yksittäisiä ihmisiä sen sijaan että omistaisi aikansa ihmiskunnan vapauttamiseen syövästä tai malariasta. Maailma tarvitsee sekä käytännön ihmisiä että teoreetikkoja, eikä kukaan voi millään olla kaikkea yhtä aikaa. On hyvä että meillä on niitä jotka auttavat yksittäisiä ihmisiä, mutta on myös hyvä että jotkut kantavat huolta niistä epämääräisemmistä ja abstraktimmista asioista jotka vilahtelevat syvissä vesissä arkimaailman alla. Ennen kaikkea, vaikka kaiken paheksunnan säästäisi niille jotka toimivat julmasti, välinpitämättömästi ja itsekkäästi, paheksuttavaa riittää ihan varmasti jokaiselle.

Siinä missä on rikollista viedä ihmiseltä usko ja toivo omiin vaikutusmahdollisuuksiin ja siihen että voitavansa kannattaa aina tehdä, eräs tärkeimmistä ympäristöteoista on ilmenemismuodoltaan yhtä pieni: toivon, uskon ja merkityksen levittäminen. Ihan jokaista kulutusvalintaa en minäkään jaksa tarkkaan syynätä. Ihan jokaisessa tarjolla olevassa väittelyssä en jaksa altistaa itseäni henkiselle selkäsaunalle, vaan joskus olen uupunut ja vaikenen, vaikka taskussani olisikin vino pino argumentteja millä puolustautua. Mutta monena sellaisenakin päivänä jaksaa sanoa jollekulle pari kannustuksen sanaa, sujauttaa ostokset kaupassa kangaskassiin…tehdä jonkin pienen teon josta paistaa toivo. Toivo ja usko oman toiminnan arvokkuuteen on välttämätön edellytys mielekkäälle toiminnalle. Se joka onnistuu kylvämään ahdistuksen ja epätoivon sijasta toivon ja merkityksellisyyden siemenen, on ihminen joka istuttaa paratiisin puun. Jokainen päivä jona niin onnistuu tekemään, on päivä jona tapahtui jotakin tärkeää.

Sosiaalisia haasteita

Marraskuuni on ollut toistaiseksi sosiaalisempi kuin aikoihin. Olen mennyt, kokoustanut, osallistunut. Olen tavannut vanhoja tuttuja ja uusia ihmisiä. Vaikka vaihtelu onkin välillä virkistävää, olen taas muistanut, miksi olen noin yleisesti ottaen sitä tyytyväisempi ja ihmisrakkaampi mitä vähemmän minun tarvitsee poistua kotoa.

Ne jotka kuulevat kylmiltään, mitä teen työkseni, ryhtyvät tavallisesti kohtelemaan minua kuin olisin ilmoittanut olevani itse alien. Tähän ryhmään kuuluvat lähes kaikki joilla ei itsellään ole omituista työtä. He saattavat kiljua, katsoa päästä varpaisiin ja julistaa:”Ei voi olla totta!” tai mennä täysin sanattomiksi. Tai kertoa että ovat sanattomia. Minä yritän olla kohtelias. Se onnistuukin jo hyvin. Tässä vaiheessa kenenkään alkaa olla kohtalaisen vaikeaa nolata itseään tavalla jota en olisi jo nähnyt moneen kertaan. Olen hyvää vauhtia vakuuttumassa siitä että pohdintani Fermin paradoksin osalta ovat menneet pieleen. Jos avaruusfilosofin ihmisissä herättämät reaktiot kelpaavat mihinkään, niin sen osoittamiseen että jokainen älyllinen elämänmuoto tekee viisaasti pysytellessään poissa ja ollessaan ihan hissukseen. Haluatko tehdä tapaamaasi filosofiin vaikutuksen? Kokeilepa sanoa ”Ai jaa. Kuulostaa ihan mielenkiintoiselta. Minä olen ammatiltani sejase. Hauska tutustua!”

Olen myös muistanut taas, että seuraavan rahapulan uhatessa minun kannattaisi ehkä tarjota palveluksiani rikospoliisille. Asia on nimittäin niin, että kun minä saavun paikalle, ihmisille tulee ihmeellisen huono omatunto ja he alkavat puhua kuin papupadat. Siitä mitä he tekevät, ovat tehneet ja siitä onkohan se nyt eettisesti ok, tai siitä että he varmasti ovat kunnon ihmisiä jotka tekevät vain kunnollisia asioita. Minun ei siis tarvitse kysyä mitään. Riittää että esittäydyn, tai että joku esittelee minut ja mainituksi tulee se että tutkin etiikkaa.

Tavallaan ihmisten kiemurtelua on ihan kiinnostavaa seurata. Mutta toisaalta ja pohjimmiltaan, minusta olisi kiva saada uusista tuttavuuksista selville jotakin muuta. Itse asiassa, melkein mitä tahansa muuta. Harva näyttää ajattelevan että filosofeillakin on alkeelliset käytöstavat, kuten tieto siitä ettei ole kohteliasta (järkevästä puhumattakaan) ryhtyä ankarasti arvostelemaan juuri tapaamiensa ihmisten moraalisia puutteita. Etenkään sellaisia joista he tuntuvat olevan jo valmiiksi hyvinkin selvästi tietoisia. Myöhemminkään en ole kiinnostunut siitä mikä ihmisessä on vialla, enkä etenkään siitä että hänessä on jotakin vialla. Uskokaa vain kun sanon että kaikissa on jotakin vialla, ja jännittävyydet liittyvät siihen, mitä viat ovat (harvemmin mitään omaperäistä, sitäkin useammin sellaisiksi kuviteltuja asioita) ja miten ihminen itse niihin suhtautuu. Katsomusneutraaleille rippihenkilöille on tässä maassa ilmeinen tarve. Onkohan sitä tässä vaiheessa turha vinkua että minä olen tutkija, ja kiinnostunut ihmiskunnan murheista varsin yleisellä ja abstraktilla tasolla?

Enkä sitä paitsi määrää katumusharjoituksia enkä jakele synninpäästöjä. Olen tullut siihen tulokseen ettei tehtäväni tässä maailmassa ole ensisijaisesti mittailla ihmisten pahoja tekoja vaan kannustaa muita niin että he olisivat huomenna hitusen parempia kuin tänään. Jos joku haluaa ehdotuksia siitä mitä hän voisi tehdä, tai jos jollakulla on moraalinen ongelma johon hän kaipaa analyysia ja valaistusta, autan toki pyydettäessä. Mutta mitä ihmeen hyötyä on lähtökohtaisen tuomitsevasta asenteesta? Herkkä masentuu ja saattaa luopua yrittämästä kokonaan. Toiset suuttuvat eivätkä suostu kuuntelemaan. Vain masokistit pitävät moralisteista- ja heistä tulee muuten vain ankarien maailmankaikkeuksien ikäviä asukkeja. Hyvä etiikan asiantuntija –jollainen yritän olla, kun se on osakseni tässä maailmassa langennut- on minusta joku jolla on perusteltu käsitys siitä missä suunnassa hyvä milloinkin sijaitsee ja osaa etsiä reittejä sitä kohti. Hyvä etiikan asiantuntija myös koittaa huolehtia omasta mielenterveydestään sen verran että harkitsee hyvin tarkkaan, missä tilanteessa tästä matoisesta maailmasta tarvitsee alkaa erityisesti kaivamaan ongelmia esiin.

Olen myös opiskellut etiikkaa niin paljon että tiedän esimerkiksi että se että joku tekee tietyn teon (ihan minkä tahansa teon, parhaan kaverinsa puukolla tökkäämisestä porkkanoiden ostamiseen) ei vielä anna minulle paljoakaan aineksia arvostelman tekemiseen. Jotta voisin arvostella oikein, minun pitäisi tietää myös jotakin motiiveista sekä siitä, mitkä ovat kyseisen ihmisen voimavarat ja reaaliset valintavaihtoehdot. Ei ole mielekästä vaatia jotakuta tekemään asioita jotka ovat hänelle jostain syystä mahdottomia, vaikka ne olisivat kuinka erinomaisia asioita. Pitää myös muistaa, että se mikä on yhdelle helppoa voi olla toiselle hyvinkin vaikeaa: siksi on parasta olla varovainen arvostellessaan sellaisiakin asioita jotka itsestä tuntuvat pikkujutuilta ja itsestäänselvyyksiltä (no niin, tatuoidaan tämä nyt silmäluomien sisäpinnalle: tuntemukset eivät anna luotettavaa tietoa oikeasta ja väärästä!) Se mitä voi ja kannattaa tehdä, on kannustaa itse kutakin pyrkimään hyvään. Ja ”kannustaminen” ei nyt tällä kertaa tarkoita kokoomuslaista leikkuri ja piiska-politiikkaa vaan aidosti myönteistä ja rohkaisevaa suhtautumista. Pieni muutos on aina parempi kuin ei mitään ja ulkoisesti vähäiseltä näyttävä teko voi olla tekijälleen iso asia. Ja jos epäonnistuu, kannattaa yrittää uudelleen ja muistaa ettei etiikka ole mitään elämää suurempaa salatiedettä vaan puuhaa jossa edistystä tapahtuu kun tarpeeksi harjoittelee. Näin ajatteli suuri Aristoteles, ja sikäli kun olen asiaa testaillut, hän oli oikeassa. Jos joku on niin kiinnostunut etiikasta että pohtii omaa elämäänsä ja tekojaan, minun tehtäväni ei taatusti ole ohjata pohdintoja siihen suuntaan jonka päätepisteessä on havainto siitä että eettisesti elämä on liian raskasta ja vaativaa jotta sitä kannattaisi yrittää.
Lisäksi, etiikka ei ole eksaktia tiedettä vaan yhteen kysymykseen voi toisinaan (aika useinkin) löytää monta hyvin perusteltua vastausta, riippuen hiukan siitä mitä näkökulmaa painotetaan. Jos päädyt eri lopputulokseen kuin minä sen vuoksi että painotat eri arvoja hiukan eri tavalla (etkä esimerkiksi päättelyvirheen seurauksena), se on ihan okei. Ihmisen ei tarvitse olla samaa mieltä kanssani jotta voisin arvostaa hänen mielipidettään. Eikä maallikon tarvitse olla yhtä syvällinen kuin kollegoideni. Olen aika varma siitä että jos päätelmissänne ei ole jatkuvasti hirveä pienempiä virheitä, kuulutte ihmiskunnan tiedostavimpaan kymmenykseen. Jos teillä ylipäätään on päätelmiä, kuulutte tiedostavampaan viiteenkymmeneen prosenttiin.

Aivan oma lukunsa ovat ne mänttipäät ihmiset jotka kysyvät mielipidettäni jostakin moraalikysymyksestä vain saadakseen julistaa heti perään että Heidän Intuitionsa (joka on universumin ylin moraalinen auktoriteetti) sanoo että olen väärässä. Minä hillitsen haluni ilmoittaa että heidän intuitionsa ei ole tunnetun universumin ylin moraalinen auktoriteetti, vaan että me filosofit tutkimme moraalikysymyksiä järjellä ja tieteellisen järjestelmällisyyden avulla. Ja kelpuutamme tuloksiksi jopa ratkaisut jotka ovat epäintuitiivisia tai ei-kivoja. Maallikosta esimerkiksi minut erottaa (ainakin toivon mukaan) lähinnä se että jos en pidä jostakin vedenpitävän oloisesta johtopäätöksestä sillä perusteella että nyt ei tunnu kivalta, en suinkaan julista sitä vääräksi vaan muutan mielipidettäni. Jos johtopäätös on se että nyt vaaditaan toimintaa joka vaikuttaisi olevan suorituskykyni rajoissa, se tarkoittaa sitä että tuntemukset tungetaan jonnekin minne ei päivä paista ja tehdään niin kuin oikein on. Suosittelen muillekin.

Joidenkin, onneksi suhteellisen harvojen, reaktio on äkillisen selittelytulvan sijasta aggressio. Mitä sinä täällä teet? Vai että etiikan asiantuntija, hmph, tästä asiasta et ainakaan mitään tiedä!!! Minua sinun on turha tulla opettamaan!!! Minä kyllä tiedän mitä sinä ajattelet, mutten välitä paskaakaan koska ei tuo sinun etiikkasi ole yhtään sen parempaa kuin minun etiikkani!!! (Ajattelen että sinulla taitaa olla huono omatunto jostakin ja aikamoiset defenssimekanismit päällä). Siis ajattelen, en sano. Olen kohtelias. Olen hiljaa. Ja toivon että olisin vaikka kiertoradalla.

Niin. Olisi tosiaan mukava voida tutustua ihmisiin jotka ovat omia, mukavia itsejään alusta alkaen. Tai olisivat edes tehneet rauhan pimeiden puoltensa kanssa. Koska kuitenkin näyttää pahasti siltä että sellaiset toiveet ovat utopiaa, koen suurta turvallisuutta siitä seikasta että pikku valtakuntani ja maailman välissä on paikoin ruosteista piikkilankaa.

Viisasten juomaa?

Suomalaisesta alkoholipolitiikasta puuttuu yksi ja sen mukana kaikki. Nimittäin johdonmukaisuus. Tämä johtuu kenties siitä että nykyään kaikkeen, myös alkoholiin on tapana suhtautua taloudellisena kysymyksenä: toisaalta alkoholi tuo verotuloja, toisaalta se aiheuttaa suuria haittoja jotka kuitenkin ovat vaikeammin mitattavissa. Mutta on diskurssissa havaittavissa paljon muutakin: toisaalta haluamme olla eurooppalaisen vapaamielisiä, toisaalta kieltolain aika on yhä kansallisessa muistissa selkeänä. Se on kokeiltu, se ei toimi, siis meillä ei ole muita harkinnanarvoisia vaihtoehtoja kuin mahdollisimman suuri alkoholimyönteisyys. Pikku-uutiset joissa todetaan alkoholilla olleen osuutta tapahtumiin ovat ikäviä, mutta välttämättömiä pahoja. Jopa vapaaehtoiseen kansalaistoimintaan perustuvat raittiusliikkeet ovat kuihtuneet. Harva puolustelee avoimesti yletöntä ryyppäämistä, mutta tosiasia on edelleen että alkoholista kieltäytyminen on poikkeavaa ja seliteltävää. Siihen täytyy olla jokin henkilökohtainen syy.

Nykyaikaisessa arvokeskustelussa Talouden kanssa voi mitellä voimia vain Terveys. Etenkin viime vuosina on julkaistu useita tutkimuksia joissa on osoitettu että alkoholi on huumausaineena haitallisempi kuin monet niistä huumeista joita tulli jahtaa vimmatusti ja joita levittämällä ansaitsee äkkiä menolipun vankilaan. Syy sille miksei alkoholia vaihdeta vaikka khattiin tai sienien napostelemiseen (jos se pää on jollain keinolla saatava tilttiin) onkin kulttuurinen: olemme oppineet että alkoholi on hyvää ja juominen kivaa. Ja siinä missä huumeet ovat holtittoman nuorison ongelma, alkoholia käyttävät myös eliitit. Osoittaakseen ettei kuulu ongelmaiseen roskasakkiin ei tarvitse kieltäytyä alkoholista vaan lipittää hienoja viinejä ja vuosikertakonjakkia. Samalla kun alkoholin liikakäyttöä moralisoidaan (joskin varsin köykäisesti), kulttuurissamme päättäväisesti yhdistetään alkoholi myönteisiin sosiaalisiin kokemuksiin. Viini kuuluu ystävien seuraan, kuohujuoma juhliin, olut iloisiin saunailtoihin. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä että hauskaa voi olla ilman viinaa. Mutta harva on innoissaan testaamassa tätä teoriaa.

Politiikkaan voimme yleensä vaikuttaa aika vähän, lähiympäristön kulttuuriin sitäkin enemmän. Alkoholista kieltäytyminen sosiaalisissa tilanteissa ei kuulu ainoastaan niille joilla on jokin erityinen perustelu tai syvällinen vakaumus. Jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa siihen että siitä tulee normaali vaihtoehto normaaleille ihmisille. Samalla teemme alkoholin käyttämättömyydestä sosiaalisesti hyväksyttävämpää niin että kieltäytymisestä tulee helpompaa myös niille joiden todella olisi syytä tehdä niin. Emme useinkaan tiedä tarkalleen, keitä he ovat. Mutta tilastot kertovat että jokaisessa vähän isommassa kokoontumisessa sellaisia ihmisiä todennäköisesti on paikalla. Solidaarisuutta eivät tarvitse kipeimmin ne joilla kaikki on hyvin, mutta jos yhteiskunnan alkoholihaitat saadaan hiljalleen laskuun, lopulta siitä hyödymme me kaikki. Vastaavasti, koska alkoholin aiheuttamat ongelmat koskettavat välillisesti koko yhteiskuntaa, niistä kärsivät välillisesti nekin joiden henkilökohtainen alkoholinkäyttö on hallussa. Tässä on yksityisasia, josta kannattaisi tehdä yhteinen. Jos niin tehtäisiin, arvelen että voisi käydä niin että monet nyt mystisinä välttämättömyyksinä näyttäytyvät murhenäytelmät osoittautuisivatkin yhteiskunnallisten valintojen tuloksiksi joihin olisikin mahdollista vaikuttaa.

posted under , | 0 Comments

Kolmekymppisenä on ihminen vanhimmillaan

Johanna Tukiainen oli taas otsikoissa; nyt hän on kuulemma raskaana. Kuten tavallista, jutun perässä oli keskustelu jossa nainen haukuttiin maan rakoon. Johanna kun ei tiedä miten yli kolmekymppisen naisen kuuluu elää. Hän pukeutuu pinkkiin. Hänellä on pitkä vaalea barbitukka eikä muodikasta asiallista leikkausta. Hän strippaa ja uskoo Jeesukseen, rakastuu ja eroaa, laulaa lähiökapakoissa ja ihailee amerikkalaista glamouria järkevän ”hyvä työ, kaksi lasta ja pätkä keltaista rivaria”- unelman sijasta. Hän viihtyy julkisuudessa ja on myös onnistunut pysyttelemään siellä vaikkei olekaan huippuosaaja oikein missään muussa kuin julkisuudessa pysyttelemisessä. Hän on oma itsensä eikä häntä hävetä olla sellainen kuin on. Sellaisena hän taitaa muistuttaa monia ihmisiä siitä mikä kaikki heitä hävettää ja mitä he eivät kehtaa olla. Tapaus Tukiainen myös osoittaa, kuinka murskaavana rintamana kansa käy sellaisen ihmisen kimppuun joka on julkisuudessa oma itsensä eikä sellainen kuin julkisuudessa jatkuvasti esillä olevan henkilön, tai kolmikymppisen naisen ylipäätään, yleisön mielestä pitäisi olla.

Tänä syksynä selasin tuossa yhdessä välissä muotiblogeja. Opin, että kolmekymmentä on maaginen raja jonka jälkeen ihmisen pitää järkevöityä. Tai ei varsinaisesti järkevöityä (kun tässä ympärilleen katselee…) vaan alkaa esittämään tarmokkaasti järkevää. Pitää alkaa pukeutumaan asiallisesti ja sääntöjen mukaan. Vaikka kännibileissä saa periaatteessa edelleen käydä, niihin ei saa ottaa enää kameraa mukaan koska kolmikymppisestä otetut kännikuvat eivät ole enää hassunhölmöjä vaan säälittävänhölmöjä. Seksuaalisestikin on syytä rauhoittua- tai ainakin oppia pitämään villimmät seikkailut tiukasti omana tietona. Parasta on tietysti jos on päässyt naimisiin kiltinnäköisen kumppanin kanssa, mutta jos ei ole niin vähintään liikkeellä on oltava tositarkoituksella, hitaasti kiiruhtaen niin että juuri oikea tasapaino biologisen kellon tikityksen ja epätoivoisen vaikutelman välttämisen välillä säilyy. Kolmekymppisenä ihminen on selkeästi vähintään Potentiaalinen (yleensä jo konkreettinenkin) Äiti tai Isä, ja sellaisena hänen on vaikutettava ihmiseltä joka pystyy välittämään Kodin, Uskonnon, Isänmaan ja Lihapullien pyhät arvot seuraavalle sukupolvelle. Ongelma on tietysti, että meidän kaikkien sisäiset riiviömme ja säälityksemme voivat edelleen yhtä hyvin kuin aina ennenkin. Mutta nyt niille ei enää sovi nauraa tai yrittää tulla niiden kanssa toimeen. Nyt ne kuuluu peittää ja vaieta kuoliaaksi. Ihmisessä on yhtäkkiä paljon enemmän hävettäviä piirteitä kuin ennen ja raskaiden roolien muodostama kuori.Tyhmyydet jotka aikaisemmin saattoi pistää kokemattomuuden piikkiin ja ohittaa, ovat nyt ahdistavien salaisuuksien siemeniä. Ja sanoinhan jo, että ennen kaikkea kuuluu hävetä. Samalla tietysti tulee kyynistyttyä ja muututtua itsekeskeisemmäksi. Sillä jos häpeää tarpeeksi paljon kaikkea sitä mitä luonnostaan on, ei enää riitä paljon energiaa hävetä niitä tekoja ja huonoja taipumuksia joille ehkä voisi jotakin tehdäkin, ja jotka ovat meidän moraalifilosofien mielestä niitä asioita joita varten häpeäntunteet kannattaisi säästää.

Mistä kaikki katkerat keski-ikäiset naiset tulevat? Mistä miehet jotka ovat luovuttaneet elämän edessä? Minä luulen, että niitä aletaan tekemään tässä kolmekympin kieppeillä. Koska minulle on ilmeisesti hyvä avautua, olen löytänyt itseni tänä syksynä käymästä samaa keskustelua pariin kertaan eri ihmisten kanssa. Kolmenkympin tienoo on se maa jossa ihminen tajuaa (jos on tajutakseen) että tässä elämä on. Tässä minä olen: pieni ihminen suuressa, pahassa maailmassa. Minusta ei tullut supertähteä eikä sankaria vaan tavallinen kansalainen jonka huolet ovat usein suuremmat kuin vaikutusmahdollisuudet. Suuret valinnat on tehty ja niiden mukaan on elettävä (havaintojeni mukaan tämä todistaa sen että ikäisissäni on vielä tiettyä idealismia: noin neljänkympin jälkeen moni sanoo ”ja paskat!”, ottaa avioeron ja etsii nuoremman rakastajan, kouluttautuu uudelleen, alkaa kokeilemaan aivan uusia asioita ja ylipäätään tajuaa että elämän suuret valinnat ovat sen kokoisia mitä itse kukin niistä tekee). Tajutaan, ettei elämä ole vain avautuvia ovia vaan että tehtyjen valintojen myötä ovia myös sulkeutuu. Se havainto on sen verran järkyttävä että helposti ajattelee sulkeutumisten olevan aina lopullisia. Elämä nähdään vielä kertomuksena jossa itse esittää pääosaa, mutta nyt siinä on Kohtalon ja Tehtyjen Valintojen käsikirjoitus jota ei sovi paljon improvisoida. Elämänvaiheessa jota meidät kasvatettiin tavoittelemaan niin kovasti, moni huomaa olevansa jollakin tavalla vähemmän kuin ennen. Tai ainakin vähemmän kuin mitä aikoinaan unelmoi olevansa. Monelle kolmikymppisyys on elämänvaihe jossa ihminen on vanhimmillaan. Toisilla se jää päälle. Toisilla se päättyy suureen pamaukseen.

Itse olen ajatellut skipata koko touhun.Sen sijaan yritän opetella hyväksymään itseni ja elämään kuten opetan. Löytää itseni ja maailman sen sijaan että muuttuisin näyttelijäksi omassa elämässäni. Ei, en aio ryhtyä pukeutumaan pinkkeihin minihameisiin. Mutta maalaismekkoihin ja islamilaisiin vaatteisiin kylläkin. Yritän nähdä, mitkä asiat ovat sellaisia mistä aidosti pidän ja mitkä sellaisia jotka miellyttävät minua, koska minun asemassani olevan ihmisen kuuluu pitää niistä ja ne viestittävät muille tärkeitä tietoja sosiaalisesta asemastani. Sillä kuinka voin elää niin kuin mielestäni olisi hyvä elää: ajatellen syvällisesti, rakastaen palavasti, eläen siten ettei yksikään hetki tule hukatuksi, jos näinä elämän kiireisinä vuosina unohdan, kuka todella olen?

Jos otan nämä tavoitteet tosissani tehtävälistalle, voi neljäskymmenes syntymäpäivä koittaa ennen kuin huomaankaan. Draamalla tai ilman. Sillä enimmäkseen olen edelleen varsin tietämätön elämästä.

Tähtiä vedystä ja vedestä

Tänä vuonna olen varustautunut lumen tuloon hyvin. Ainakin teoriassa. Vietin maanantaipäivän Ilmatieteen laitoksen järjestämässä lumiseminaarissa. Siellä käsiteltiin lunta meteorologisesta ja ekologisesta näkökulmasta ja selviteltiin suurten lumimassojen käyttäytymistä ja fysikaalisia ominaisuuksia. Saamani oppi täydensi miellyttävästi viime vuoden kylmäfysiikkainnostukseni aikana hankkimiani tietoja. Seuraavana lumisena talvena näen taas maisemassa paljon enemmän kuin edellisenä.

Talvinen lumen peittämä maalaismaisema on hiljainen ja rauhallinen. Näin siis esteettisestä näkökulmasta tarkasteltuna. Lumiopintojeni myötä kuvani talvesta on kuitenkin muuttumassa. Talven ihmemaa on elävä, täynnä mielenkiintoisia luonnonilmiöitä ja fysikaalisia prosesseja jotka näkyvät niille jotka osaavat katsoa. Lumi, kuten kantamuotonsa vesi ja sisarensa jää, on monimuotoinen aine jonka koostumusta ja käyttäytymistä säätelevät hienovaraiset säätilan ja ympäristön muutokset. Dendriittisten kiteiden, eli lumitähtien, sakaroissa vilkkuu salaperäinen kvanttimaailma, outo todellisuus arkisen alla. Kinokset kasvavat, kasaantuvat, tiivistyvät, tykkyyntyvät, hajoavat ja sulavat monimutkaisesti mutta silti ymmärrettävästi. Ne vuorovaikuttavat kasvillisuuden ja ilman kanssa, suojaten tai haitaten lumen peittämää eliöstöä. Monet kasvit, esimerkiksi puolukka, voivat yhteyttää hangen alla varsin tehokkaasti- joskin sekin riippuu tietysti hangen paksuudesta ja koostumuksesta. Hangen paksuuntuessa taas lumipeitteen suojaava vaikutus kasvaa. Tutkimusten mukaan paksun lumipeitteen alla talvehtivat mustikat lähtivät kasvuun ja kukkivat aikaisemmin kuin ohuemman lumipeitteen alla talvehtineet lajitoverinsa. Tulevaisuudessa ilmastonmuutos vaikuttaa myös lumioloihin, ja tällä tulee olemaan merkittäviä vaikutuksia luontoon maassa jossa lunta riittää neljästä seitsemään kuukautta vuodessa.

Talvessa on siis jotakin samaa kuin omassa tutkimuskohteessani, avaruudessa. Jos vilkaisee ylöspäin vain harvoin, öinen tähtitaivas näyttäytyy katsojalleen kauniina ja hiljaisena kirjokantena jonka valot ovat muuttumattomia. Kaikki kiitäminen, törmäily, räjähdykset ja myrskyt, tähtien elämät ja loisteliaat kuolemat, näyttäytyvät vain niille jotka keksivät että he haluavat tietää lisää. Kun nykyään katson tähtiin, näen elävän, ihmeitä täynnä olevan maailmankaikkeuden joka levittäytyy nähtäväkseni ajassa ja avaruudessa. Ihmettelen, ja tiedän että voin turvallisin mielin jakaa ihmetykseni astrofyysikkojen ja rakettitieteilijöiden kanssa. Niin tähdissä kuin lumessakin, oikeastaan kaikilla tieteenaloilla markkinointihenkisyyden läpitunkemaa soveltavaa tutkimusta lukuun ottamatta, pohjavireenä on, että tiedämme sittenkin vasta vähän edes omasta kaikkeuden kulmastamme. Tai edes puutarhaan kasautuvasta lumesta ja sen yllä avautuvasta palasesta tähtitaivasta. Jos olemme ahkeria, huomenna tiedämme ja ymmärrämme kuitenkin hiukan enemmän kuin tänään.

Minua ihmetyttääkin rajattomasti, miksi tänäkin päivänä niin monet ihmiset opiskelevat mieluummin uskonnollisia dogmeja tai mystistä huuhaata kuin tieteen perusteita, etsivät selityksiä vaikka tarjolla olisi ihmeitä. Miksi niin moni täyttää päänsä ”tietosilpulla” joka koskee totuuksia jotka ovat voimassa vain parin kuukauden ajan: mikä nyt on muotia, millainen on tämän hetken hienoin kännykkämalli, kenen levy on myynyt viime viikolla kultaa. Mystikoiden suhteen olen tullut siihen tulokseen, että heitä taitaa vaivata usein itsetehostuksen tarve. Salatut viisaudet ovat tyypillisesti tarjolla vain harvoille ja valituille, mutta luonto näyttää ihmeensä tasapuolisesti kaikille jotka tahtovat pysähtyä oppimaan. Mystiikkaan ja uskontoon taipuvaisilta taas mieleni tekisi kysyä, miten he arvelevat voivansa ymmärtää Näkymätöntä, jos heillä ei ole harmaintakaan aavistusta siitä miten aivan ympärillämme levittäytyvä arkimaailma toimii?

Beat the system

Vauvoille tämäkin on helppoa. Olet joko Tyttö tai Poika, etkä sitten sen lisäksi paljon muuta olekaan. Hankaluudet alkavat vasta myöhemmin, mutta ne kyllä alkavat. Opimme, että jos mielimme edustaa sukupuoltamme edes kelvollisesti- hyvästä puhumattakaan- meidän on käyttäydyttävä juuri oikealla tavalla ja näytettävä juuri oikeanlaisilta. Emme kelpaa sellaisina kuin olemme. On piirteitä joita on korostettava ja toisia joita on hillittävä. Toisaalta opimme, että on erittäin tärkeää onnistua olemaan hyvä sukupuolensa edustaja. Koska sitähän ihminen pohjimmiltaan on, kehdosta hautaan…tai jotain. Yhä harvempi sanoo ääneen haluavansa olla stereotyyppinen mies tai nainen. Mutta vielä harvempi haluaa olla sukupuoleton, viittaahan sukupuolettomuus kuitenkin edelleen ihmiseen joka on perustavalla tavalla vajaa, ei-seksuaalinen, ei-kiinnostava, friikki. Miesten laajamittaista kapinaa sukupuoliroolin tarjoamaa ahdasta häkkiä vastaan vielä hiukan odottelen. Mutta viime aikoina olen huomannut että naisten leirissä tyytymättömyys on kohoamassa. Naiset ovat tympääntyneet olemaan passiivisia, uhrautuvia, epä-älyllisiä kilttejä tyttöjä, jopa siihen pisteeseen asti että he ovat alkaneet halveksua naiseutta ja naisellisuutta ylipäätään. Ongelma on se, että naiseuteen liittyvissä mielikuvissa on paljon kielteistä, ja nyt monet ovat tulleet siihen tulokseen etteivät ne myönteisetkään stereotypiat oikeasti myönteisiä ole.

Havaittua ongelmaa voi yrittää lähteä ratkomaan kahdella tavalla: ensimmäinen (ja havaintojeni mukaan suositumpi) on ryhtyä kritisoimaan sukupuolistereotypioita ja ottaa niihin omalta osaltaan etäisyyttä. Ajattelemme, että jos pääsemme eroon rasittavaksi koetun sukupuolen merkeistä, myös ahdistus vähenee. Ongelma tässä on, että helposti alamme nähdä koko sukupuolemme negatiivisessa valossa. Siitä tulee hävettävä osa itseä. Sukupuoli istuu sittenkin tiukemmassa kuin sen merkit, ja niin kauan kun näin on, joutuu aina kohtaamaan myös stereotyyppisiä käsityksiä. Siksi minuun vetoaa enemmän toinen vaihtoehto: stereotypioiden problematisoiminen, purkaminen ja rekonstruktio. Jaa että kunnon filosofi on vanha, parrakas mies? Pure tästä vähän vertaisarvioitua artikkelia. Järki on kuitenkin järkeä. Se on tutkimusteni mukaan sukupuoletonta, eikä sukupuoleton muistuta maskuliinista yhtään sen enempää kuin feminiinistä. Ettäkö filosofiseen argumentaatioon kelpaavat esimerkit tulee ottaa maskuliinisesta elämänpiiristä? Katsotaan, valaistuvatko lukijat ja refereet vierailuista keittiöön tai ristipistojen pariin. Ai että hieno ja viehättävä nainen on passiivinen ja pehmoinen, sellainen joka ei väittele järkiargumenteilla eikä puolusta arvojaan itse? Tarkoitatko siis, että miehet ovat nyhveröitä joilla ei ole mitään annettavaa vahvoille naisille ja jotka näyttävät hyviltä vain verrattuna täydelliseen avuttomuuteen? Sellaisiako tässä piti haluta ja kunnioittaa? Problematisoiminen ja rekonstruktio ovat kieltämättä enimmäkseen pään hakkaamista seinään. Mutta joskus, silloin tällöin, seinä antaakin hitusen periksi. Joku on alkanut ajatella ja kyseenalaistaa vanhoja ajatusmallejaan.

Jos asiat ovat kerta kaikkiaan niin hullusti (tuskin sentään!), ettei ole olemassa kunnon äijiä joiden miehisyyttä ei uhkaa sen paremmin itsessä havaittavat feminiiniset piirteet kuin myöskään konkreettiset vahvat naiset, eikä maasta löydy ensimmäistäkään naista joka viuhtoo ympäriinsä hameessa ja pärjää silti kovassa maailmassa, sellaiseksi voi yrittää alkaa itse. Emme ehkä mahda paljonkaan sille että kokemus omaan sukupuoleen kuulumisesta on meille tärkeä. Jos se on tärkeä, voimme tietysti suhtautua tähän tosiseikkaan inhoten, pistämällä pystyyn kapinan, hyväksyen- ihan miten vain. Mutta arvelen, että parasta on ryhtyä kertomaan omaa tarinaansa, rakentaa omaa kuvaa ja muistaa sisäistä vauvaa joka on aivan täydellinen sukupuolensa edustaja juuri sellaisena kuin on, ennen kuin maailmalle alkaa selvitä miten hyvin hän stereotyyppeihin mahtuu. Kuten Kaarle Viikate taannoin totesi: ”Jos on kyllin varma omasta heteroudestaan, ei kumppanin sukupuolella ole niin väliä.” Kaarle puhuu asiaa. Se mitä tarvitsemme ja etsimme on itsevarmuus ja usko siihen että kelpaamme kyllä, sekä itsellemme että muillekin. Etsimme hyväksyntää läheisiltä ihmisiltä, ja toisaalta laajemmalta yhteisöltä jonka hyväksyntä vakuuttaa siitä etteivät ne läheiset välitä sen takia että ovat vähän päästään vialla vaan siksi että meissä on jotakin arvokasta. Varmuus taas on sisäinen tila, jonka saavuttamiseen ulkoisilla toimilla on vain välillistä vaikutusta. Tärkeintä on ajatella oikein, tavalla joka tukee tätä varmuutta.

Tästä päästään kuitenkin toiseen sukupuolistereotypisoinnin selkärankaan istuttamaan kauhukuvaan. Me kaikkihan haluamme tulla rakastetuiksi, arvostetuiksi ja löytää jonkun jonka mielestä olemme jotakin erityistä, vaikka elämään kasaantuva todistusaineisto kuinka väittäisi muuta. Erityistä, ei erikoista tai vähän friikkiä. Ja sukupuolistereotypia-oppiin kuuluu, että stereotypioihin mukautuminen on ainoa, tai vähintäänkin paras tapa vetää luokseen hyvä kumppani. Jos poikkean normeista kohtalaisesti, saan tyytyä betaan. Jos olen tosi erikoinen, riskeeraan yksin jäämisen. Joudun ulos, yksin ja pimeään (ja jos olen alun perinkin yksinäinen tässä sinkkujen luvatussa maassa, se ei suinkaan johdu sattumasta vaan siitä että minussa on jokin hirvittävä vika). Media pönkittää osaltaan tätä käsitystä. Hälisevässä maailmassa kuuluvat vain yksinkertaiset, kovat viestit. ”Mitä mies ajattelee” on paljon yksinkertaisempi viesti kuin ”Mitä naapurin Rane ajattelee”, mutta koska Ranekin on mies, kuvittelemme että vastaus stereotypiaa koskevaan kysymykseen kertoo myös jotakin Ranesta. Ja vaikka Ranella on ilman muuta vapaus olla oma itsensä, hän rikkoo jollakin epämääräisellä tavalla sosiaalisia sääntöjä jos hän käyttäytyy hämmentävästi, siis meille syötettyjen odotusten vastaisesti. Yleistävät puhetavat eivät siis vain yleistä vaan ne myös leimaavat ja määrittelevät hyväksytyn ja paheksutun välistä rajaa.

Samalla tavalla ”alfa”- ja ”beta”-kumppaneista puhuminen on stereotyypitellyn maailman kieltä. Eikö tärkeintä ole kuitenkin löytää joku jota rakastaa ja jonka kanssa on hyvä elää? Onni on subjektiivinen kokemus jonka riippuvuus sosiaalisen arvonannon kaltaisista seikoista on varsin epämääräinen. On siis tärkeää alkaa asettelemaan uudelleen tavoitteita: pudottaa listalta kelpaaminen ja lisätä sinne onni. Ehkä tärkeintä ei ole olla hyvä nainen tai mies stereotyyppisillä kriteereillä mitattuna, vaan tärkeää on tuntea olevansa hyvä, arvokas, kokonainen ja viehättävä ihminen sellaisena kuin on. Ehkä tärkeintä ei ole se että näyttelee elämässä saatunsa roolit mahdollisimman tarkasti, vaan se että rooleissa toimiminen opettaa meille jotakin siitä keitä todella olemme. Itsereflektioon taipuvaisille ihmisille vaikein oppitunti tulee vasta kun kuva alkaa hahmottua: omituisuuksineen, säröineen ja selvine puutteineen, sitä pitäisi oppia katsomaan myötätuntoisesti, lempeästi ja hyväksyvästi. Jos sitä ei opi, en usko että mikään määrä muiden ihailua ja arvostusta riittää tekemään ihmisestä aidosti onnellisen.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments