Muistoja syksyn varrelta

Saapui syksy. Neidonhiuspuun lehdet kellastuivat.

Photobucket

Tänä vuonna emme ehtineet sienimetsään, mutta sienimetsä tuli käväisemään meillä.

Photobucket

Nämä eivät näyttäneet syötäviltä, mutta ei näin kauniita sieniä olisi raaskinutkaan poimia.

Photobucket

Illat pimenivät. Tuli aika sytyttää kynttilöitä.

Photobucket

Sitten saapui kekri. Muistimme niin pihalintuja kuin Esivanhempiakin. Pukeuduimme pyhävaatteisiin, kerroimme tarinoita vanhoista ajoista ja valmistimme juhla-aterian jossa pääosaa esitti oman puutarhan sato. Jälkiruuaksi kuppikakkuja joihin kätkin ison annoksen kotiporkkanoita.

Photobucket

Pimeän jälkeen oli aika vaihtaa päälle vähän toisen näköiset vetimet ja lähteä Kiukaan ja Turisaan keikalle Nosturiin. Viime aikoina on rieponut niin että veri on kiertänyt vastapäivään, mutta tässä vaiheessa kaamos oli karkottunut jo niin tehokkaasti että hevityttöäkin alkoi hymyilyttää.

posted under , , , | 3 Comments

FFFFFFFFFUUUUUUUU...

kuten BlagHag sanoisi.

Keskisuomalainen uutisoi kirkon poistaneen vaalikoneestaan kahden ehdokkaan vastauksia homokysymyksiin. Seurakuntavaaliehdokas Eero Talvion mukaan homot "tulisi hävittää kansasta". Niin että mitä se kirkko tekikään ensi töikseen kuullessaan asiasta? Poisti tyypit kenties ehdokaslistoilta tai teki rikosilmoituksen kiihotuksesta kansanryhmää vastaan? Ei. Ehei. Kirkko sensuroi ehdokkaiden sopimattomiksi katsotut mielipiteet. Keskustelee ehdokasta kunnioittavasti ja kohtaa tämän lähimmäisen kipuilun vaikeiden kysymysten äärellä. Keskustelee toisen, nimettömäksi jätetyn ehdokkaan kanssa siitä että sanamuodot saadaan kohdilleen niin ettei äänestäjälle vain kävisi selväksi, mitä mieltä ehdokas tarkalleen ottaen asioista on.

Siis. Tämä pulju joka siunaa sotilaita ja kauppakeskuksia ja kiistelee verisesti siitä, voiko homoparien kanssa järjestää edes epämuodollista rukoushetkeä vai tarjotaanko heille vain tulta ja tulikiveä ja verorahoista kiitos, sensuroi nyt vähän liian kärkkäiksi äityneiden uskonsotureiden sanomia. Liika into ei varsinaisesti ole kiitettävää, mutta ei sitä sovi liikaa paheksuakaan. Tai ryhtyä johonkin toimenpiteisiin. Tai jotain. Minä en ajattele ihan selvästi juuri nyt. Minä ajattelen verenpainetta. Verenpainetta. Verenpainetta. Ja sitä, miten rajallinen mielikuvitukseni onkaan kun aina voi päästä alaspäin senkin jälkeen kun sanoisin että pohja on jo saavutettu. Ja sitä, miltä ihmisen kirkon mukaan pitikään yrittää pelastua. Ja keiden seuraan, ja mihin.


Huoh. Nyt menen ylös pyydystämään kanipupun syliin ja vihaamaan ihmiskuntaa.

Näkökulmakysymyksiä

Eilen minusta tuntui hetken siltä että maailmankaikkeus lukee tätä blogia.

Postasin marrasajan harmaat mietteeni aamun aluksi ja jatkoin päivän puuhia. Yhdentoista maissa päätin käväistä hakemassa päivän postit. Sitä varten täytyy kipaista pihan poikki portinpielessä sijaitsevalle postilaatikolle. Avasin ulko-oven, sen saman maalaamista kaipaavan ja talvisin huonosti sulkeutuvan oven jonka olen tähän mennessä avannut jo useamman tuhannen kertaa. Tiedän että sen takana ovat portaat, kaksi askelmaa, ja että ne laskeuduttuaan voi lähteä johonkin kolmesta suunnasta: kohti porttia, terassia tai puutarhaan. Mutta eilen pysähdyin ikuisuuden ja parin sekunnin ajaksi, epävarmana siitä päätyisinkö mihinkään niistä jos astuisin askeleen. Sillä avatessani oven katsoin hetken siihen toiseen maailmaan, josta harvoin näen vilahduksia, siihen joka on arjen päällä ja takana, siihen jota ei voi tahtomalla tavoittaa mutta joka tulee joskus luokse omia aikojaan. Näkymä edessäni oli läpeensä tuttu mutta silti aivan uusi. Auringonvalo kimmelsi kuuraisilla lehdillä. Näkökenttääni lensi neljä joutsenta jotka matkasivat vahvoin siivin järvelle päin. Ilma oli kuulas ja raikas ja maisemassa oli enemmän värejä kuin olin muistanutkaan, pehmeitä kuurasta kimmeltäviä ruskean, punaisen, keltaisen ja vihreän sävyjä jotka sulautuivat toisiinsa korkean sinisen taivaan alla jonka tyyneyttä yksikään kuriton pilvenhattara ei rikkonut. Todellisuus pysähtyi ja järjesti itsensä uudeksi. Oli edelleen lokakuun loppu, mutta maailmassa jossa vuosi ilman marrasaikaa ei olisi unelma ja helpotus, ihmeellisessä paikassa jossa paljaat oksat ja pudonneet lehdet olivat täydellisiä kuin kevään kukat.

Jos tekisin blogissani uuden suursiivon, naakanruuaksi lentäisi ensimmäisenä kauniita hetkiä-osasto. Minkään muiden kirjoitusten lukeminen jälkikäteen ei ole yhtä masentavaa. On hetkiä ja asioita joiden pyydystäminen tekstiksi on toivottoman vaikeaa. Ja jälkikäteen minusta tuntuu kuin aloittelevasta piirustuksenharrastajasta joka yrittää luonnostella elävää mallia: omasta mielestään sitä on saanut sanat jotakuinkin kohdilleen, mutta silti lopputulos on jotenkin outo ja vajaa, tuskin jäljittää todellista muistoa. Kun en vaan osaa. Kirjoitan nopeasti, jotta ehtisin epävarmuuden ja masennuksen edelle, ja lopuksi heitän tekstin käsistäni kuin pesää kohti syöksyvän pesäpalloilijan. Usein ennätänkin, ja masennus iskee vasta kun on myöhäistä. N:nnen kerran heitän hanskat tiskiin ja päätän jättää koko yrittämisen ihmisille jotka osaavat kirjoittaa. Päätökseni pitää seuraavaan taianomaiseen hetkeen asti- siihen hetkeen jolloin pelkään masentumista enemmän sitä että kauniin hetken muisto unohtuu kokonaan, tai kenties sitä että jossakin on subjektiivinen maailma jonka asukas näkee mitä yritän sanoa ja rikastuu sanojen verran. Jonkin ajan päästä kykenen jo toteamaan itseironisesti kävijätilastoa selatessani että onhan pääni kauneuden mysteerien marmoriseinään hakkaaminen selvästi jonkun mielestä viihdyttävää: kauniita hetkiä- osaston postaukset kuuluvat jostakin syystä blogin luetuimpiin. Ihmeitä. Taas. En usko että ymmärrän vielä ihan vähään aikaan, mistä maailmassa on kysymys.

Astuin ovesta portaalle, sillä niin piti tehdä. Kaikki oli edelleen kaunista, mutta joutsenet olivat menneet ja hetken loisto himmentynyt sen verran että muistin taas, mitä tässä pitikään tehdä. Uudelleenkäynnistyin. Se ei haitannut. Jos siinä toisessa maailmassa on aikaa, se on hyvin erilaista kuin täällä. Linnut lentävät, tuuli nousee, kuura sulaa auringonpaisteessa. Kauneus on ikuista. Se kimaltaa vielä tässäkin aamussa jossa pimeys on taas vaihtunut harmauteen ja maiseman yllä märän huovan tavoin roikkuvat pilvet ovat palanneet kuin eivät olisi koskaan poissa olleetkaan.

Postilaatikosta löytyi minulle paketti. Ja palatessani sisään muistin että työpöydälläni odottaa vinoksi artikkelinipuksi naamioitunut matkalippu universumin reunalle. Taidanpa yrittää argumentoida, että se mikä pätee marrasaikoihin tässä universumissa joka osaa hymyillä, voi myös päteä aavikkomaailmoihin.

...aikojen myötä voi kuolokin laata

Tähän vuodenaikaan puutarha ei ole sen mieltäylentävämpi paikka kuin ulkomaailma yleensäkään. Siellä on kylmää, märkää ja harmaata. Se on juuri sellainen ympäristö johon istuvat kauhuelokuvat ja synkät tarinat. Puut ovat pudottaneet lehtensä ja vain talviomenapuissa roikkuu vielä muutama sitkeä omena. Peltoa kaivaessa nousee esiin joskus outoja luita. Jos minulla vain olisi nykyaikainen rakennettu piha kiveyksineen ja kääpiöhavuistutuksineen, kaikki olisi paljon siistimpää. Mutta minulla on elävä puutarha, ja sellaisena sen on käytävä läpi kaikki vuodenajat. Enkä voi väittää, etteikö se olisi lepotaukoaan ansainnut, täytettyään ensin kellarin ja valokuvakansiot. Vielä nytkin sieltä voi kerätä lehtikaalia ja yrttejä jotka pääsevät kattilaan aikaisemmin korjattujen perunoiden ja porkkanoiden seuraan. Muuten se lepää kunnes kevättuulten myötä alkaa kuolokin laata.

Koska minulta puuttuu haltijaneidolta vaadittavaa eteerisyyttä, en voi käyskennellä nuokkuvien omenapuiden seassa surumielisenä kuin Arwen. Muutenkin olo on pikemminkin kuin haudankaivajalla kärrätessäni edesmenneitä kasveja kohti lehtikompostia ja viereisen kehikon jo maatunutta kompostimultaa takaisin kohti kasvimaata. Jos marrasajan puutarhasta tahtoo löytää iloa, on katsottava tarkkaan ja tyydyttävä pieniin asioihin: pilven takaa kurkistavaan aurinkoon, syysastereihin joiden pienet violetit kukat näyttävät satumaisilta tässä ympäristössä, siihen että kasvimaata kaivaessa voi vielä kääntää esiin satoa korjatessa huomaamatta jääneen soman perunan tai valkosipulin. Mutta suurinkaan optimisti, etenkään sellainen jolla on vielä tuoreessa muistissa sadonkorjuuajan hehku ja yltäkylläisyys, ei voi olla tuntematta pientä helpotusta kun on aika palata taas sisään.

Olen päätynyt siihen tulokseen että uhkaavaa kaamosmasennusta tulee torjua yhtä määrätietoisesti kuin muitakin tuholaisia. Vaikka marrasajassakin on kauniit hetkensä, on jokapäiväinen annos valoa ja värejä parasta tuottaa itse. Keittiön pöydälle on tuotu leikkokukkia ja korissa on puita odottamassa takan lämmittäjää tai puuhellakokkia. Koristelen ja teen asetelmia minne sellaisia suinkin saa viriteltyä, en hukkaa yhtään tilaisuutta pukeutua kauniisti. Olen iloinen siitä että kaupoista löytyy koristeita jo nyt meille Kekrin viettäjille. Kaivan jopa esiin monta vuotta käyttämättöminä lojuneet vesivärit. Jos vain keksin jonkin keinon lisätä elämään väriä ja hyvää mieltä, käytän sen. Ihmettelen, miten paljon värejä, valoja ja hyvää mieltä olenkaan tottunut saamaan ympäristöstä, kun sen paikkaileminen käy työstä.

Sillä sitä mukaa kun elämä puutarhassa hiljenee, alkaa sisällä tapahtua enemmän.Yhtäkkiä onkin aikaa käsitöille, uusien reseptien testaukselle ja sellaiselle kunto-ohjelmalle jossa järjestelmällisyyttä ei määritellä käytännöllisyyden ja kiireellisyyden perustella. Joka vuodenajalle on omat tehtävänsä. Kun puutarha on peitelty talviunille, on käsitöille ja muille luoville puuhille enemmän aikaa. Muutaman viikon ajan kotikuntosalilla huhkiminenkin tuntuu virkistävältä vaihtelulta puutarhavuoden jälkeen. Jos suunnitelmani onnistuu, vuodenaikaan kuuluva synkkyys löytää oikean paikkansa. Siitä tulee kuin tummaa suklaata joka nautitaan pimeänä iltana takkatulen äärellä kuuman juoman kanssa, ymmärtäväisen tekstinkäsittelyohjelman seurassa. Lovecraftin luona on kiva kyläillä, mutta on tärkeää osata lähteä ajoissa.

posted under , | 0 Comments

Ihmisystävällisempää ympäristöajattelua

Virpi Salmi suomii tämänpäiväisessä Helsingin Sanomien kolumnissaan ekohifismin buumia, johon kuuluu elintarviketeollisuuden syntien kauhistelu ja erikoisruokavalioon sopivien raaka-aineiden kalastelu herkkukaupoista joissa suurin osa kansasta ei koskaan pysty syystä tai toisesta shoppailemaan.

Salmi tietysti kärjistää reilusti, mutta hänen kuvaamansa ilmiö on kyllä todellinen. Minäkin olen tavannut enemmän kuin riittävästi ekohifistelijöitä, ihmisiä jotka kieriskelevät omassa kuivettuneelta gojimarjalta tuoksuvassa erinomaisuudessaan ja samalla onnistuvat tekemään hallaa koko ympäristöaatteelle luomalla vaikutelmaa siitä että ympäristöystävällisyys on elämäntapa joka tulee kalliiksi ja vaatii erityistä asiantuntemusta kuten taitoa shopata oikeita tuotteita oikeista liikkeistä (jotka mielellään ovat pieniä ja sijaitsevat kivijalassa Helsingin kantakaupungissa). Tavikset, köyhät, amatöörit ja maalaiset älkööt vaivautuko. Ympäristöeliitti osaa, tietää, ja sillä on ennen kaikkea varaa arvostella.

Emmekä me, tavalla tai toisella hyvintoimeentulevan cityvihreän imagosta poikkeavat, vaivaudukaan. Sen sijaan meidän on mahdollista tavoitella hyvää elämää toisin, yhtä hyvin tavoin. Joku kotitarveviljelee, toiselle säästäväisyys on toinen luonto. Kolmas häärää vähäsen siellä täällä. Eri polkujen vertailu ja paremmuusjärjestykseen asettelu on turhaa kun vaihtoehtoja on niin paljon. Jos teen voitavani, kellään ei ole perusteita tulla sanomaan että teen liian vähän tai räpellän säälittävästi. Epärealististen vaihtoehtojen hehkuttaminen on vähintään turhaa ja pahimmillaan vihjaa että vähän tekeminen on jollain tavalla vielä paheksuttavampaa kuin täydellinen välinpitämättömyys. Vähän tekevä tekee itsestään silmätikun antamalla toiminnallaan ymmärtää ettei ole välinpitämätön, toivoton tapaus. Samalla hänet on kuitenkin helppo lannistaa ajattelemattomilla ja kovilla, vaikka sitten kuinka hyvää tarkoittavilla sanoilla. Ja ymmärtääkseni ihmisen ajaminen takaisin välinpitämättömyyteen ja kyynisyyteen on tosi iso ympäristösynti. Niin kauan kuin motivaatiota ja yritystä ylipäätään löytyy, on toivoa siitä että ihminen jonakin päivänä päätyy korjaamaan havaittuja puutteita. Niin kauan kuin kynnys yksinkertaistamiseen on matalalla eikä vaadi kuin hiukan kiinnostusta, moni jaksaa ottaa ensimmäisen askelen tällä pitkällä polulla. Vaativa ja ankara ekoelitisti ehkä saa painettua hiilijalanjälkensä pieneksi kuin anorektikon uuman, mutta lopputulos on silti reilusti miinuksella jos hän on siinä ohessa onnistunut karkoittamaan kaksikin lähimmäistään syvemmälle välinpitämättömyyteen.

Pääsemme taas samaan vanhaan havaintoon että saman teon voi tehdä monesta eri syystä. Joku ostaa luomuruisleivän, koska se on hänelle paras mahdollinen tapa elää ympäristöystävällistä elämää. Joku toinen ekoilee koska se on muodikasta ja antaa kivan ylemmyydentunteen. Näiden kahden välisen eron näkee sitten muista asioista- ja yleensä sen havaitseminen vaatii aikaa. Siksi meidän olisi ehkä viisainta lakata katselemasta niin kovin kiinnostuneesti muiden tekemisiä ja huolehtia enemmän omista asioistamme. Ehkä on joskus hiukan hölmöä ajatella hyväntahtoisesti että muutkin tekevät vain voitavansa tässä monimutkaisessa maailmassa. On kuitenkin olemassa suurempiakin paheita kuin hölmöys, esimerkiksi ilkeys ja pätemisen tarve. Hiljainen esimerkki ei ole mikään huono opetusmenetelmä, etenkin jos Mahdolliset Havaitsijat huomaavat tekojen ohella sen että tuo ekologisesti elävä ihminen vaikuttaa elämäänsä tyytyväiseltä, mukavalta tyypiltä jolta voisi ehkä uskaltaa kysyä tyhmiäkin kysymyksiä. Vaan kuka ihme haluaa muuttua omahyväiseksi tiukkapipoksi? Sitä paitsi luulen että parantamisen varaa on itse kunkin elämäntavassa. Olen varma siitä että tarpeeksi ilkeä mieli löytäisi röykkiöittäin kritisoivaa kenestä tahansa, Dalai Lama ja Sokrates mukaan lukien. Mutta kritiikkiä on maailma täynnä. Lisäksi se on se taito jonka filosofian opiskelijat oppivat keskimäärin toisena opiskeluvuotena (elleivät ole synnynnäisiä lahjakkuuksia, mikä sekään ei ehkä ole kovin suuri hyve). Taidossa luoda ihan omia ajatuksia jotka kelpaavat rakentamaan muutakin kuin sytykepinoa, on sen sijaan viisaimmillekin haastetta loppuelämäksi. Edistystä odotellessa ei kukaan voi tehdä enempää kuin voitavansa. Mutta se on aivan riittävästi mille tahansa päivälle.

Kuoleman valossa

Kekrin ja vuoden lopun lähestymisen huomaa monesta asiasta. Sato on korjattu ja elämänmeno vetäytyy puutarhasta kohti sisätiloja ja takan lämpöä. Se vähä mikä mielessä pyörii seuraavan tieteellisen artikkelin lisäksi, koskee kulunutta vuotta: miten se meni, mitä tuli tehtyä ja miten oltua. Ja koska Kekri on myös edesmenneiden muistamisen juhla, kuolemakin käy mielessä. Elämä on haurasta ja epävarmaa. Meillä Puoliso on sitä mieltä että kaikki loppuu kuolemaan. Oma elämäni taas on viime vuosina ollut niin omituista ettei minulla ole asiasta varmaa mielipidettä (paitsi että kaikenlaiset paratiisifantasiat on ehkä kuitenkin syytä unohtaa). Kuolema subjektiivisesta näkökulmasta on aihe josta tiede ja filosofiakin ovat vaitonaisia. Varmaa on vain, että sitten mennään kun mentävä on, ja silloin joko selviää miten asiat ovat tai ainakin kysymys lakkaa häiritsemästä.

Sen sijaan kuoleman todellisuus ja elämän haurauden muistaminen tuovat muutamia hyviä opasteita siihen miten elämä tulisi elää, tässä nykyhetkessä joka on ainoa mitä voimme omaksemme sanoa. Tulevaisuutta voi suunnitella ja siihen on hyvä varautua, mutta ei siten että eläminen tässä hetkessä unohtuu. Elämä ei ala joskus tulevaisuudessa, vaan se on nyt, ja siksi jokaisesta päivästä pitäisi löytää jotakin hyvää ja kaunista. Jos ajattelen tekeväni kaikkea kivaa sitten eläkkeellä tai sitten kun tämä projekti on valmis, saatan rakentaa toiveeni tyhjän päälle. Jos kieltäydyn pontevasti kaikista nautinnoista pitkän iän toivossa, vähennän ehkä huomattavastikin tiettyjä riskejä mutta en silti saa ostettua Universumilta vakuutusta siitä että saan ansaitsemani terveen ja seesteisenonnellisen vanhuuden. Kohtuus on siis hyve joka soveltuu myös hyvien asioiden tavoittelemiseen. Toisaalta monien vanhempien (alkaen kumma kyllä itseni ikäisistä) ihmisten hellimä ajatus siitä että elämä oli ja meni joskus aiemmin, silloin nuorena ja ehkä ennen kuin huomasikaan, on jotenkin kiittämätön. Se on antautumista synkkyyteen ja niiden mahdollisuuksien hukkaamista jotka tällaisia pohtimaan kykenevien elämässä ovat vielä tarjolla. Usein oleminen on peitenimi elämälle joka eletään ilman rohkeutta.

Kuolema muistuttaa myös siitä että viisas arvostaa elämänsä tärkeitä asioita jatkuvasti. Puolison kättä ei pidä jättää silittämättä siksi että ehtiihän sitä myöhemminkin. Mistä sen voi tietää? Vaikka jokaisessa parisuhteessa on ristiriitansa ja välillä kiukuttaa, pitäisi aina pyrkiä rauhaan parhaan kykynsä mukaan. Tärkeintä ei ole se että minä olen oikeassa ja saan varmasti ilmaistua kiukuntunteeni, vaan se että Puoliso ei hetkeäkään epäile etteikö häntä rakastettaisi. En nimittäin usko että bussin alla maassa maatessani tajuttomuuden rajoilla minua hirveästi harmittaisi se etten saanut sanottua aamuisessa nokittelussa viimeistä sanaa. Mutta se harmittaisi, jos ne viimeiset sanat olisivat epäystävällisiä. En myöskään usko että minua harmittaisi se jos jokin pitkällinen projekti jäisi kesken –sillehän en mitään mahtaisi- mutta se harmittaisi jos syy löytyisi siitä että en ole käyttänyt hyvin sitä aikaa joka minulla oli.

Tarkemmin ajatellen vaikuttaa siltä että monet maalliset murheemme johtuvat siitä että elämme kuin olisimme kuolemattomia. Jos todella muistaisimme oman ja toistemme haurauden ja toimisimme sen mukaisesti, jäisikö elämässä paljon tilaa välinpitämättömyydelle, kovasydämisyydelle, ahneudelle ja ”harmittomalle” itsekkyydelle ja riidanhaluisuudelle? Epäilen.

Länsimainen ihminen on aika tehokkaasti ehdollistettu tavoittelemaan ikuista elämää. Ensin uskonnon avulla, ja näinä maallistumisen aikoina lääketieteen keinoin. Kuolemassa on pelottavatkin puolensa, mutta silti taidan olla mieluummin kuolevainen kuin toivoa osakseni ikuista elämää tasaisessa auvossa. Rajallisuus ja sen ymmärtäminen saavat minut arvostamaan arjen kauneutta entistä enemmän, rakastamaan syvemmin, pyrkimään tavoitteitani kohti tarmokkaammin. Jos aikaa olisi loputtomasti, saattaisin erehtyä elämään ikuisessa huomisessa, kunnes lopulta huomaisin etten kaikkina pitkinä vuosinani olisi sittenkään ehtinyt elää ollenkaan.


Sitä paitsi jos kuolevaisuus oikein ahdistaa voi muistaa että universumilla on sellainen rakenne että me elämme jo ikuisesti, ilman että meidän tarvitsee katua syntejämme jumalten tai lääkärien edessä. Jos voisimme havaita aika-avaruutta neliulotteisesti, havaitsisimme itsemme(kin) äärellisinä objekteina jotka kuitenkin ovat ikuisesti maailmankokonaisuuden osia. Ajallisuus on havaintomme muoto, mutta toisenlainen havaitsija näkisi meidät ikuisina jo nyt. Ajattelipa asiaa miten päin hyvänsä, tärkeimmäksi asiaksi muodostuu se että pyrimme tekemään eksistenssistä –niin omasta kuin läheistemmekin- mahdollisiman hyvän ja kauniin. Marrasaika on pimeyttä täynnä, mutta kuoleman läheisyyden tuntemuksista se ei taida johtua.

Jumalattoman tärkeä avioliitto

Kristillisellä avioliitolla on länsimaissa raskas historiallinen painolasti. Tämän päivän perusluterilainen käsitys rakkausavioliitosta jolle haetaan kirkosta Jahve-jumalan siunaus, on varsin tuore. Kristillinen avioliitto on vuosisatojen saatossa solmittu taloudellisista syistä, siksi että lapsi on ilmoittanut tulostaan, tai ihan vain siksi että isät ovat käskeneet. Kirkko on suhtautunut suopeasti niin pakkonaittamiseen kuin muunlaiseenkin rakkaudettomuuteen. On aikoja jolloin jalkavaimojen pitäminen ja palveluskunnan seksuaalinen hyväksikäyttö on hyväksytty hiljaisesti. Nykyään sallittua on sarjallinen moniavioisuus ja vaikka seksuaalinen eksklusiivisuus onkin ihanne, ei siihen käytännössä suhtauduta kovin vakavasti. Esimerkiksi viktoriaanisella ajalla ja keskiajalla taas jopa avioseksiä pidettiin syntisenä ja pareja kehotettiin minimoimaan sen harjoittaminen. Aurinkokuninkaan ajan Ranskassa aviopuolisoiden keskinäistä rakkautta pidettiin sopimattomana- intohimo kuului ranskalaisten mielestä liiton ulkopuolisille rakastajille joiden pitäminen sallittiin sekä naisille että miehille. Jos taas uskontovertailua tehdään, huomataan että roomalaiskatolisessa kirkossa avioliitto on sakramentti, kun taas luterilaisessa kirkossa se on vain kirkollinen toimitus. Niinpä niin. Kristillinen avioliitto ja käsitykset siitä on aina ollut kaikkea muuta kuin monoliittinen instituutio, jopa siinä määrin että voi sanoa että yhteistä kristillisille avioliitoille on ollut lähinnä siihen astuvien uskontokunta. Koska kansakunnatkaan eivät ole olleet monoliitteja muissa kuin nationalistien päiväunissa, on kristillisiksikin kutsutuissa yhteiskunnissa aina ollut myös muiden normien mukaisia avioliittoja jotka ovat edustaneet erilaisia, mutteivät välttämättä mitenkään vähemmän historiallisia tai syvällisiä perinteitä.

Avioliittoinstituution juuret- joskaan eivät ehkä erityisen kunniakkaat sellaiset- on jäljitettävissä pitkälle esikristilliselle ajalle. Jos avioliitto ymmärretään maallisena sopimuksena joka solmitaan sukujen tai yksilöiden välillä, sille löytyy yhteiskunnallista tarvetta. Nykyaikaan tultaessa olot ovat tietysti muuttuneet. Isyys voidaan tarvittaessa selvittää dna-testein, sosiaaliturvajärjestelmän ansiosta avioliitossa ei ole pakko pysyä taloudellisista syistä, eikä aviosääty tuo erityistä sosiaalista arvonantoa avoliittoon nähden. Avioeron saa pyytämällä, ilman oikeusprosesseja ja sosiaalisia stigmoja. On tavallaan ymmärrettävää kysyä, mikä merkitys avioliitolla on nykyaikaisille ihmisille etenkään jos he eivät suunnittele lasten hankkimista. Onko avioliiton arvo nykypäivänä todella sen seksikeskeisyydessä, parisuhdenormatiivisuudessa, esineellistämisessä tai ihmisten moraalisessa paimentamisessa?

Tässä kohdassa on pakko heittäytyä subjektiiviseksi, olenhan tähän ikään tultuani nähnyt ihmisten menevän naimisiin mitä ihmeellisemmistä syistä joista harvinaisimpia eivät suinkaan ole sukulaisten taholta tuleva painostus, ”se nyt vaan kuuluu parisuhteeseen ja tähän elämänvaiheeseen” ja tilaisuus järjestää kerrankin kunnon bileet. Itse kuitenkin olen vakavamielinen filosofi. Ja vaikka ymmärränkin hyvin kollegoita jotka eivät avioliittoon usko sen raahaaman painolastin takia, olen tullut viime vuosina (lue: sen jälkeen kun huomasin itse päätyneeni naimisiin) siihen tulokseen, että avioliitto on hieno asia. Jos saisin tilaisuuden, kirjoittaisin tietysti avioliittolain uusiksi, aloittaen sukupuoli- ja lukumääräneutraaliudesta. Ehkäpä pitäisi myös erityisesti mainita se nykylaistakin ilmenevä seikka että aviopuolisot säilyttävät itsemääräämisoikeutensa, mukaan lukien seksuaalisen itsemääräämisoikeuden. Äärikristillisten piirien vastustuksesta huolimatta kun raiskaus saatiin kriminalisoitua avioliitossa 80-luvulla, eikä avioeroon enää etsitä syyllistä.

Minusta avioliitto kuitenkin on niin hieno asia että jokaisella täysivaltaisella ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus virallistaa suhteensa läheisimpänsä kanssa, keitä nämä sitten ovatkaan (etenkin kun nyky-yhteiskunta ei tarjoa todisteita sen puolesta että nykyiset rajoitteet takaisivat perheonnen). Olen huomannut että avo- ja avioliiton välillä on sittenkin iso ero. Sanotaan vaikka niin, että jos olisin asian tullessa ajankohtaiseksi omassa perheessäni tiennyt sen minkä naimisissa olemisesta tänään tiedän, olisin lämmennyt ajatukselle paljon nopeammin. Nyt kerron, miksi.

Ensinnäkin, ainakin minulle joka en saanut lapsuudenperhepokerissa voittokortteja, on tavattoman tärkeää että Puoliso on lähin omaiseni. Jos minulle tapahtuu jotakin seikkailujeni tiimellyksessä, hän päättää miten sairaalassa toimitaan ja varmistaa sen että ruumistani kohdellaan katsomustani kunnioittaen. Oikeus valita itselleen virallinen sukulainen on upea asia. Avioliittoinstituution ansiosta minulla on yksi lähisukulainen joka on minulle aidosti läheinen ihminen, ystävä ja henkilö jonka hyväntahtoisuuteen ja arvostelukykyyn voin aina luottaa. Minulla on ihminen jolla on valtuudet kävellä tarpeen tullen niiden yli, jotka muuten tekisivät päätökset (ja todennäköisesti tekisivät ne toisin kuin haluan). On myös oikein että jos minusta ensimmäisenä aika jättää, juuri Puoliso perii minut. Kaikki muut sukulaiseni olen saanut pyytämättä, ja olen heihin sidottu sekä virallisesti että jopa emotionaalisesti ihan riippumatta siitä haluanko sitä vaiko en. Se ei ole ollut kovin hyvä juttu. Kiitos avioliittoinstituution, elämässäni on kuitenkin yksi ihminen jota voin rakastaa turvallisesti ja joka on ansainnut paikkansa elämässäni. Tämän mahdollisuuden soisin jokaiselle joka kokee tarvitsevansa uusia, parempia sukulaisia.

Toiseksi, naimisissa oleminen on mukavaa. Kokemusteni mukaan se on aivan eri asia ja paljon hauskempaa kuin avoliitossa tai kihloissa oleminen. Avioliiton myötä arkemme ei muuttunut mitenkään, mutta suhteemme kylläkin. Siitä tuli entistä läheisempi, lämpimämpi ja syvempi. Tämä ei johdu nurkissa hiippailevista jumalista tai siitä että olisimme ryhtyneet toteuttamaan omistushaluamme toistemme suhteen. Mutta nyt yhteiskunta näkee meidät selvästi perheenä ja me näemme toisemme ihmisinä jotka ovat sitoutuneet olemaan yhdessä. Ei ikuiseen rakkauteen seremonioita tarvita- mutta näyttää siltä että minunkin viileässä ja vähemmän tunneälykkäässä mielessäni on pieni pehmeä kohta jonka usko siihen rakkauteen on jotenkin kummasti konkretisoitunut maistraatissa vietetyn vartin seurauksena. Sen jälkeen en ole enää katsonut Puolisoani ihan niin kuin ennenkin. Ihminen, joka on halunnut sitoutua minuun huolimatta epäsovinnaisuuteni, huonon käyttäytymiseni ja elämän kaiken epävarmuuden määrästä, ansaitsee osakseen paljon kunnioitusta. Niin paljon, että jos tarvis on, yrittäisin vaikka uida Atlantin poikki (hukkumisvaarasta huolimatta) hänen takiaan.

Viimeinen mutta ei mitenkään vähäisin syy on yhteiskunnallinen: stabiilit ihmissuhteet edistävät yhteiskunnan vakautta ja ovat edelleen turvaverkko jäsenilleen. Minusta yhteiskunnan pitäisi edistää tätä vakautta eikä tuomita joidenkin ihmisten läheissuhteita ikuiseen epävakauden tilaan. Avioliiton asiasisältöhän koostuu lähinnä vastuusta ja velvollisuudesta. Minusta yhteiskunnalta on järkevää kannustaa kansalaisia vastuuseen ja huolenpitoon toisistaan. Nyky-yhteiskunnankin tuottamat itsenäiset ihmisetkin tuntuvat voivan paremmin saadessaan turvaa ja huolenpitoa läheisiltä eikä vain kasvottomalta ja mekaaniselta sosiaaliturvajärjestelmältä. Mihinköhän parempaan sitä ihmisiä edes voisi kannustaa kuin vastuullisuuteen? Ainakaan näitä pyrkimyksiä ei pitäisi aktiivisesti estää. Avioliitolla voisikin olla tulevaisuutta aikuisten keskinäistä adoptiota muistuttavana järjestelynä, yksityishenkilöiden yya-sopimuksena jonka voisivat solmia romanttisesti ihastuneiden lisäksi myös vaikkapa toisilleen läheiset ystävät. Ehkäpä, joskus kun laivat seilaavat kohti tähtiä, tästäkin tulee vielä totta.

Bye bye, kirkko

YLE:n homoilta onnistui vihdoin tekemään sen mitä tässä valtakunnassa on kaivattu. Se sai monet ihmiset ajattelemaan itse, onko kirkon konservatiivimyönteinen "monitahoinen" arvomaailma jossa syrjinnälle ja ihmisoikeuksien loukkaamiselle ei millään saada sanottua jämäkkää "ei"tä heidän omien arvojensa mukainen. Se sai monet huomaamaan että heillä on arvoja jotka ovat tärkeämpiä kuin kirkkohäät ja kuuluminen enemmistöön. Monet huomasivat että kirkon "kipuilulla", "keskustelulla", soutamisella ja huopaamisella täytyy olla joku raja, ja että jokaisella ihmisellä on oikeus vetää se raja itse. Kuten Maria sanoi, on hieman outoa että raja tulee esiin juuri seksuaalivähemmistökysymyksen kohdalla. Mutta kukin tyylillään, eikö?

Mihin kirkkoa oikein tarvitaan suomalaisessa yhteiskunnassa? Kirkko ei auta ihmisiä pohtimaan elämän, kuoleman ja kaikkeuden suuria kysymyksiä, vaikka piispat mitä väittäisivät. Se on filosofien työtä, kun taas kirkko yksinkertaisesti kertoo miten asiat ovat heidän mytologiansa mukaan. Kristinusko ei ole oikeushistorian valossa edistänyt tieteellisen maailmankuvan läpimurtoa, naisten ja vähemmistöjen tasa-arvoa eikä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden poistamista. Päinvastoin, se on johdonmukaisesti harannut kaikenlaisia yhteiskunnallisia uudistuksia vastaan niin suurissa kuin pienissäkin asioissa. Vielä nykyäänkin se vaikuttaa lainsäädäntöprosesseihin, myös avioliittolain kaltaisten asioiden osalta joita sovelletaan myös muihin kuin kirkon jäseniin. Mitä sanomista evankelis-luterilaisella kirkolla on siihen keiden kanssa ateisti tai muslimi saa solmia avioliiton? Ei kai mitään. Silti homojen asettaminen eriarvoiseen asemaan avioliittolaissa ja moniavioisuuden kielto ovat uskonnollisperäiseen moraaliin perustuvia normeja joita nimenomaan kirkko pönkittää. Minäkin kannatan lämpimästi jokaisen uskontokunnan oikeutta olla niin takapajuinen ja järjetön kuin se vain kehtaa. Mutta vastustan sitä että yksi uskontokunta pakottaa muiden katsomusten edustajat noudattamaan moraalinormejaan. Kirkko ei ehkä (enää) pakota naisia pitämään huivia eikä pistä moraalisääntöjään rikkovia jalkapuuhun, mutta jos se pyrkii esiintymään koko kansan auktoriteettina ja aateyhteisönä, sen ydin on edelleen tukevaa talebania.

No, onhan kirkolla ongelmansa, ajattelee moni. Mutta eikö se sentään tee paljon hyvääkin?
Hyväntekeväisyysjärjestönä kirkko on lievästi ilmaistuna tehoton. Diakoniatyön osuus sen toiminnasta on häviävän pieni. Lisäksi esimerkiksi Kirkon Ulkomaanapu saa toimintaansa merkittävästi tukea myös ulkoministeriöltä. Lapsi- ja nuorisotyö voidaan tietysti laskea hyväntekeväisyydeksi, etenkin siinä tapauksessa jos unohdetaan että näihin kuuluu uskonnon opettamista. Hautaustoimi, väestökirjanpito ja muut oikeasti hyödylliset tehtävät taas ovat julkishallintoa jonka kirkko on ottanut hoitaakseen. Nämä tehtävät olisi hyvin mahdollista siirtää kuntien ja valtion hoidettavaksi ja vastaavasti leikata kirkolta ne varat joita sille nyt osoitetaan niiden hoitamiseen. Hiljattain kirkko käytti varallisuuttaan esimerkiksi 900 000 euron virka-asunnon ostamiseen Lauttasaaren kirkkoherralle. Tämä kuulostaa ainakin minun korviini enemmän Helsingin sosiaaliviraston entisen pomon säätämiseltä kuin hyväntekeväisyysjärjestöltä.

Koska kirkolta tuntuvat olevan vähissä tukevat argumentit jäsenyyden puolesta, se on turvautunut vanhaan kunnon ”jos ei hyvällä niin pahalla”-mentaliteettiin. Lähtijöitä onkin ehditty jo syyllistää monin tavoin. He ovat kuulemma medialukutaidottomia ja itsekkäitä, ahneita ihmisiä. Eräs pappi ehätti jo sanomaan että kirkon lapsi-ja nuorisotyö on uhattuna (aivan kuin leikattavaa ei olisi missään muualla eikä kirkolla olisi sukanvarressa yhtään osakesijoitusta ja maapalaa). Toisten mielestä taas kirkosta eroaminen edistää islamismin tuloa- aivan kuin yhdestä uskontokunnasta eroaminen tarkoittaisi sitä että toinen on toivotettava avosylin tervetulleeksi. Eikö pikemminkin ole niin että jos parilla uskontokunnalla on yhteiskunnassa merkittäviä etuoikeuksia niin myös muilla, jäsenmääräänsä kasvattavilla uskonnoilla on moraalinen oikeus vaatia vastaavia etuja? Jos taas kaikkia kohdellaan tasavertaisesti, ihmiset joutuvat valitsemaan uskontonsa omantuntonsa mukaan, eivät laskelmoimalla keiden puolella oleminen on kannattavaa.

Jumalaan voi uskoa ilman kirkkoakin. Itsekin tunnen monia ihmisiä joille kristillinen vakaumus on selvästi antoisa ja myönteinen asia. He ovatkin fiksuja ihmisiä joille vakaumus on henkilökohtainen ja harkittu asia. Raamatussa ei sanota missään kohdassa että taivaaseen pääsee maksamalla kirkollisveron vaan siinä korostetaan henkilökohtaisen uskon merkitystä. Siksi onkin perin kummallista että julkisuudessa olleiden lausuntojen mukaan kirkko itse on enemmän huolissaan kassavirtaan tulevasta aukosta kuin lähtijöiden kuolemattomista sieluista.


Julkisuuteen tulleissa lausunnoissa kirkko on ymmärtänyt tapakristittyjen arvon. Ja miksipä ei ymmärtäisi: hullujahan ne olisivat jos niille eivät kelpaisi jäsenet jotka eivät juuri vaadi palveluja vastineeksi useiden satojen eurojen suuruisesta vuosittaisesta jäsenmaksusta. Tässäkin tulee esiin asioiden tärkeysjärjestys: ensin raha ja jäsenmäärään perustuva yhteiskunnallisen vaikutusvallan määrä, vasta sitten jäsenten sielun tila. Mutta onhan se jo aikaisemminkin tullut selväksi, että kirkko haraa viimeiseen asti vastaan sitä että ihmiset saisivat päättää uskonnollisesta suuntautumisestaan aikuisina omantuntonsa mukaan ja järkensä valossa. Jos evankelis-luterilainen usko on niin erinomainen, miten on mahdollista ettei kirkosta löydy yhtään luottamusta siihen että omilla aivoillaan ajattelevat ihmiset huomaisivat sen? Miksi se suosii uskonnon pakkosyöttöä, toisin ajattelevien syrjintää ja vauvojen liittämistä kirkon juridisiksi jäseniksi? Jos se siis voisi pärjätä pelkällä erinomaisuudellaankin.

Tätä ajattelutapaa pönkittää kansankirkkopuhe jossa suomalaisuus yritetään sitoa tämän miekkalähetysmenetelmällä maahantuodun ja kovalla kurilla vuosisatojen ajan ylläpidetyn uskonnon kannattamiseen. Todellisuudessa meillä riittää kulttuuria ja arvoja ihan omastakin takaa. Meillä on jopa oma hieno uskontomme joka jostakin syystä sopii paljon kirkkoa paremmin yhteen tasa-arvon, ihmisoikeuksien kunnioittamisen, modernin tieteen ja moniarvoisen yhteiskunnan kanssa. Uskonnonvapaus on Suomessa verrattain nuori ilmiö kirkon monisatavuotisen kuristusotteen jäljiltä. Näyttää olevan vaikea asia että tänä päivänä kuuluminen länsimaiseen yhteiskuntaan, omaan valtioon ja sen lakien alaisuuteen riippuu jostakin muusta kuin kuulumisesta tiettyyn uskontokuntaan. Sitä on uskonnon ja ajatuksen vapaus: jokaisen oikeutta valita katsomuksensa itse ja yhteiskunnallisen aseman riippumattomuutta yksilön metafyysisistä mielipiteistä. Kirkko tarvitsee massoja säilyttääkseen saavuttamansa edut ja vallan, mutta onko meillä enää massoja jotka tarvitsevat kirkkoa johonkin?



***

Samaan aikaan toisaalla: Paholaisen Asianajaja raportoi siitä mitä profeetta ja Kristillisdemokraattien kansanedustajaehdokas Jouko Piholla on sanottavana homojen tasa-arvovaatimuksista.

***

Toisaalla, osa 2: Myös Seksualistilla on pari painavaa mielipidettä aiheesta. Minustakin on ihmeellistä, miten kirkko julistautuu innolla auktoriteetiksi täsmälleen niissä kysymyksissä joista se tuntuu olevan eniten pihalla.

Päivän paras tiedeuutinen

...on sellainen jonka olen tehnyt itse. Kiitos open accessin, pääsette tästä linkistä lukemaan uunituoreen tieteellisen artikkelini "On Sustainable Exploration of Space and Extraterrestrial Life" (English-speaking friends: click the link! and you'll see my new scientific article)

Ne jotka eivät jaksa kahlata artikkelia läpi, pääsevät päivän tunnelmaan kiinni vaikka tämän hienon videoklassikon tahdissa.



Tänään minulla on oikein, oikein hyvä päivä.

Elämää, kulutusta, ekologiaa, ajatusta

Olin juuri aikeissa alkaa pilkkomaan kotitekoisia suolakurkkuja ja punasipulia stroganoffiani varten kun huomasin että kaikki leikkuuveitset olivat astianpesukoneessa. Jotenkin olin onnistunut taas täyttämään sen parissa päivässä, vaikka meillä kuinka on vain kahden hengen talous. Lohduttauduin sillä että eilen tekemäni Helsingin Sanomien hiilijalanjälkitestin mukaan olen edelleen guruluokassa. Pyörittäessäni talon arkea jossa pyykkiä tuntuu olevan aina odottamassa koneellisen tai parin verran ja astianpesukone täyttyy vauhdilla jota en mitenkään tunnista ekoilublogeista, olo ei kuitenkaan ole erityisen gurumainen (olen varma siitä että oikeat gurut eivät tunne epämääräistä syyllisyyttä vaan muistuttavat valaistuneita hinduja jotka joutuvat peseytymään aina kun vähemmän pyhä ihminen koskettaa heitä).

Sitten muistin taas vanhan puolustuspuheeni: meillä tulee sotkua, tiskiä, pyykkiä ja kaikenlaista hävitystä siitä syystä että meillä asiat tehdään mieluiten itse, alusta asti ja kotona. Esimerkiksi valmisruuista on paljon pahaa sanottavaa, mutta kumpi tuottaakaan enemmän jätettä kotitalouteen: kaksi siistiä mikrorasiaa vai ne pakkaukset, kuoret ja jämäpalat joita syntyy aterian valmistamisesta itse. Tai, palatakseni tiskeihin: meillä syntyy tiskiä. Mutta kai muutkin ihmiset syövät kolme ateriaa päivässä? Kuten jo aikaisemmin pohdin, kotitalouden ruokajätteen määrän saa pieneksi paitsi pyrkimällä säästäväisyyteen, myös siten että syö ulkona, mikä puolestaan ei ole erityisen ekologista. Joten miksi ihmeessä tuijotamme nenän alla olevan jätteen määrään ja kuvittelemme että olemme suurten totuuksien äärellä?

Tänään ymmärsin, että oikeastaan kotitalous on hieman harhaanjohtava mittari kulutuksen määrälle.
Eläväthän useimmat normaalit ihmiset (en siis minä) suuren osan ajastaan kodin ulkopuolella, esimerkiksi töissä ja matkoilla. Silloinkin kulutetaan, ehkä jopa enemmän kuin kotona. Esimerkiksi Vihreiden rakastama idea kulutuksen painopisteen siirtämisestä tavarasta palveluihin osoittautuu ongelmalliseksi tästä näkökulmasta katsottuna. Palveluiden kulutus ei lisää tavaran määrää, mutta palveluiden tuottaminen voi kuluttaa yhtä paljon kuin tavaroiden valmistaminen. Palveluntarjoaja tarvitsee tilat ja usein jonkinlaisia välineitä palvelun tuottamiseen. Palveluiden kuluttaminen edellyttää myös liikenteen käyttöä sekä palvelujen perässä matkustavien asiakkaiden että niitä tuottavien työmatkalaisten muodossa- ja liikenteen päästöt ovat tunnetusti eräs suurimmista saastuttajista. En usko että ympäristöongelman voi ratkaista kapitalistiystävällisesti. Kyllä meidän täytyy pyrkiä vähentämään kaikkea kulutusta sekä yksinkertaistaa elämäntapaamme siten että saamme takaisin vaikutusvallan mahdollisimman suureen osaan elämäämme.

Kotitalous ei ole siis ymmärtääkseni se elämänalue johon kuluttamisemme keskittyy. Mutta se on se elämänalue johon vaikutusmahdollisuutemme keskittyvät. Voimme tietysti edistää ympäristön huomioimista myös työpaikoilla, mutta yleensä vaikutusmahdollisuutemme ovat paljon rajallisemmat kuin kotona. Kokonaiskulutuksessa oikeille jäljille voitaisiin päästä, jos kotitalouden ohella tarkastelemme elämäämme kokonaisuutena. Eikä kaihdettaisi ajattelemista. Suomalaisissa ekoilublogeissa minua ärsyttää ehkä eniten se että niillä on paha taipumus antaa halki, poikki ja pinoon-tyyppisiä yhden lauseen neuvoja joiden avulla elämä pistetään kuntoon ja maailma pelastetaan käden käänteessä Gurun näyttäessä kädestä pitäen mallia. Kirjoittajat jotka tietävät satavarmasti, miten tuntemattomien lukijoiden tulee elää. Nyt vaan menet ja teet näin, pulinat pois ja tossua toisen eteen. Kuvittelevatko neuvojat että ylenmääräinen itsevarmuus antaa luotettavan ja älykkään vaikutelman? Ei anna, etenkään kun neuvot ovat usein kaavamaisia tai suorastaan huonoja. Maailma on monimutkainen paikka. Yksinkertaisten neuvojen sovellusala on hyvin rajattu. Ajattelu on rasittavaa, mutta eikös se niin ollut että rasitusta pelkäämättömistä tulee hyväkuntoisia? Miksi nykyään ajatellaan, että huolellista ajattelemista pitää karttaa kuin ruttoa? Ettei kukaan jaksa muuta? No, minä tiedän ainakin yhden blogin (pikemminkin: yhden jos toisenkin) joissa ajatellaan paljon ja joita silti lukeekin joku. Nih.

Näissä tunnelmissa, minä lähdin jatkamaan pihatöitä. Vielä on kasvimaata käännettävänä, kompostia kärrättävänä ja hirmuinen määrä haravoitavaa ja talviteloille pantavaa ennen kuin talvi saa tulla. Ohessa ehtii ehkä ajattelemaankin lisää.

Kaukainen tähti

Pimeä, pilvetön syystaivas ja siedettävät lämpötilat ovat kiikariastronomin unelma. Syksyn yötaivas tarjoaa katselijalleen loputtomasti ihmeitä: on Jupiter jonka ympärillä neljä Galileon kuuta pyörivät hiljalleen, sumuja, galakseja, tähtijoukkoja ja muuttuvia tähtiä. Mutta joskus vietän kontemplatiivisen hetken katsellen vain jotakin kirkasta tähteä.

Öinen taivas on tähtiä täynnä, mutta silti yksittäinen tähti on kauneimpia ja ihmeellisimpiä asioita mitä nähdä voi. Tähdissä ei ole mitään arkipäiväistä. Kulttuurissamme tähdet ovat toivon, kauneuden ja ikuisuuden symboleita. Niitä katsellessa arkiset huolet asettuvat oikeaan mittakaavaansa. Elämä on joskus aika surkeaa, mutta se on kuitenkin vain pieni elämä universumissa joka on suuri ja ihmeitä täynnä. On etuoikeus ylipäätään olla täällä, ja vielä suurempi etuoikeus olla täällä juuri nyt. Juuri kun ihmiskunta on alkanut ymmärtää, mitä ovat nuo taivaan valot.

Tähtikiikarin läpi katsottuna tähti näyttää kirkkaalta ja kylmältä kuin puhtain timantti. Jos pääsisin lähemmäksi, huomaisin että se on kaikkea muuta. Paljain silmin näkyvistä tähdistä lähes kaikki ovat omaa Aurinkoamme kirkkaampia ja kuumempia ja karkoittavat maailmankaikkeutemme ikuisen yön kauas ympäriltään. Ero auringon ja tähden välillä on katsojan sijainnissa. Näitä pieniä kirjokannen valoja kiertävät tuntemattomat planeetat, ja ne itse pyörivät usein tanssiaan kaksoistähden osana. Jokainen tähti jaksaa ylläpitää kokonaisia maailmoja. Tähdet näyttävät ikuisilta rikkumattomassa tyyneydessään, mutta todellisuudessa ne elävät: syntyvät, viettävät pitkän rauhallisen ajan pääsarjassa ja kokevat väkivaltaisen kuoleman josta toisinaan jää muistoksi kaunis sumu tai jopa musta aukko. Ne ovat Taivaantakojan ahjoja joiden sisuksissa kevyemmät alkuaineet fuusioituvat raskaammiksi, paikkoja joissa universumin rakennusaineet tuotetaan. Aikanaan, tähden kuollessa, ne leviävät avaruuteen ja vähitellen uusiin tähtisukupolviin. Meissä ihmisissä ja kaikkialla ympäristössä on aikaisempien tähtien muisto. Me katsomme tähtiin mietteliäänä ja itsereflektion hetkenä huomaamme miten maailmankaikkeus ihmettelee itseään.

Niin kauan kun taivas on kirkas, tähtien ystävä voi aina löytää kotiin. Muinaisten havaijilaisten merenkävijöiden mukaan jokaisella Havaijin saaren yllä on oma kirkas tähtensä, ja niitä seuraamalla saattoi löytää perille. Tämän päivän Suomessa suunnistajalle tärkein tähti on tietysti pohjoinen napatähti, Polaris. Mutta jos tähtikarttoja tutkii tarpeeksi kauan, myös muiden tähtien asennot vuodenajan ja kellonajan mukaan alkavat painua mieleen. Se on kätevää, sillä vaikka Polaris onkin merkittävässä asemassa taivaan ainoana liikkumattomana tähtenä, se ei ole erityisen näyttävä tähti. Siksi on hyvä tietää myös, missä päin muut, kirkkaammat tähdet milloinkin vaikuttavat. Se joka näkee tutun, kirkkaan tähden, ei koskaan ole aivan eksyksissä.

Elokuvan kulta-ajan myötä tuli tavaksi alkaa nimittää kuuluisia ihmisiä tähdiksi. Nyttemmin sana on kärsinyt pahemmanlaatuisen inflaation: muusikkoja, näyttelijöitä, malleja ja muita kuuluisuuksia löytyy enemmän kuin jaksaa muistaa. Heitä on kuin tähtiä taivaalla, mutta harvemmin he ovat läheskään tarpeeksi ainutlaatuisia että vertaus olisi mitenkään onnistunut. Ja ehkäpä arkipäiväisten tähtösten ympäröimäksi joutuminen selittääkin osaksi sitä miksi enää harvat pysähtyvät syksyisinä iltoina katsomaan oikeita tähtiä ja muistaa mitä ne todella ovat: kaukaisia aurinkoja joiden jokainen tuikahdus on lupaus ihmeistä. Niihin jotka eivät auta ihmisiä hukkaamaan itseänsä höttöön vaan näyttävät ystävilleen tien kotiin.

Vielä on hyvä aika etsiä tähtiä ja löytää niitä. Lähestyvän marrasajan ahdistavuudesta kertoo puolestaan kaiken olennaisen se, että säätilastojen mukaan marraskuu ja joulukuun alkupuoli ovat vuoden pilvisintä aikaa. On käytettävä hyväksi jokainen kirkas yö ja kerättävä muistoja joiden varassa jaksaa yli pimeiden viikkojen. On outoa että vaikka aika on loputon, avaruuteen kietoutunut olemassaolon muoto, silti sitä on aina liian vähän tai se on väärässä paikassa. Miten sitä saisi lokakuun kirkkaat yöt kestämään yhtä kauan kuin niiden jälkeen odottavan pimeän ajan?

Radikaali pasifismi

Me suomalaiset olemme omien sanojemme mukaan rauhantahtoista kansaa. Emme hypi kenenkään silmille, elleivät ne ärsytä ensin. Jos niin käy, siitä on leikki kaukana, oltiinpa sitten perheessä tai puskassa ryssää odottamassa.

Valitettavasti tämä asenne ei ole rauhantahtoinen. Sen avulla voidaan oikeuttaa aggressio oikeastaan aina kun siltä sattuu tuntumaan. Esimerkiksi islamofobiaan liittyvä muslimien syrjiminen oikeutetaan nimenomaan sillä mitä Ne saattavat tehdä ja varmasti tekevät jos Niitä ei pistetä kuriin ajoissa. Vihan kohteen oletettu huono käytös oikeuttaa siis meidän aktuaalisen huonon käytöksemme. Ja lisäksi voimme syyttää Niitä omasta aggressiivisuudestamme. Mitäs provosoivat ja ovat uhkaavia. Uhan kokemus jättää subjektiivisen maailman ja siitä tulee fakta. Vai tuleeko? Voin vain ihmetellä, mikä saa ihmisen kuvittelemaan, että toisen kaltoin kohteleminen on hyvä tapa saada hänet arvostamaan kiusaajaa ja hänen arvojaan.

Entäpä jos meillä vain on tarve vihata jotakuta? Silloin ei johdonmukaisuudella ole niin väliä. Voimme samaan hengenvetoon tuomita antisemitismin ja muslimit, matkustella itse niin paljon kuin sielu sietää ja tuomita Itä-Euroopan romanien matkustamisen. Meidät ja romanikerjäläiset erottaa toisistamme lähinnä raha ja kaikki mitä sillä voi saada. Siksi myös meidän matkailumme aiheuttamat konkreettiset ongelmat kuten kohdemaiden ympäristöongelmat ovat marginaalisia, kun taas romanikerjäläisten matkustelun aiheuttamat ongelmat ovat jotakin johon on puututtava kovin ottein. Meillä on valta ottaa niiltä luulot pois, siis teemme niin, kun taas monet suositut turistikohteet ovat turisteista niin riippuvaisia ettei heillä ole varaa panna meitä kuriin. Köyhempien maiden tapauksessa, ei aina ole osaamistakaan. Vallan logiikka on raadollista, ja ehkä se on tehokastakin. Mutta oikeus siitä on kaukana.

Pasifismi ei ole vain kieltäytymistä aseista. Ennen kaikkea se on kieltäytymistä vihasta ja oikeudettomasta vallankäytöstä. Harva pasifisti on sellainen hyväntahtoinen hölmö joiksi realisteiksi itseään nimittävät tahtovat heidät leimata. Tietysti aggressiivisuudesta kieltäytyminen on vaarallinen elämäntapa tässä kovassa maailmassa. Mutta se on myös vapaan ihmisen elämäntapa. Pasifisti on siten ihminen joka arvostaa vapautta enemmän kuin korkeaa eliniänodotetta. Jo stoalaiset tiesivät, että se joka vihaa, on käytännössä vihansa kohteen orja. Vihan kohde valtaa ja vääristää hänen ajatuksensa. Hän kuvittelee vastustavansa vihaamaansa asiaa, mutta todellisuudessa hän on sen vallassa. Pasifisti ei provosoidu eikä hyökkää. Niin hänen ajatuksensa ovat hänen omiaan.


Provosoiminenkin on vallankäyttöä, kuten terroristit hyvin tietävät. Onnistunut terrori-isku ei ole vain tehokasta kiusantekoa, vaan onnistuminen tarkoittaa myös sitä että asenneilmastosta vaiennetaan yhteiskunnan maltillinen osuus ja vahvistetaan vastaavasti ääripäiden valtaa. Onnistunut terrori luo sodalle otollisen ilmapiirin ja synnyttää tehokkaita vastatoimia jotka kohdistuvat myös viattomiin ja siten lisäävät vihaa, joka puolestaan lisää halua tarttua kättä pidempään. Terrori ei onnistu silloin kun se tappaa vaan silloin kun se käynnistää vihan kierteen. Hauras pasifisti hippitukassaan on sen sijaan terroristin pahin painajainen. Hänet voi tappaa, mutta häntä ei voi saada osallistumaan vihan kierteeseen. Hän ei nitistä pahaa kerta kaikkiaan, mutta hän pysäyttää sen.

Kiristyvässä asenneilmastossa pasifismi onkin molempien ääripäiden inhokkilistalla. Historia ja omakohtainen kokemuskin opettavat pasifistille nopeasti että se joka kieltäytyy valitsemasta puoltaan vaan pitää lujasti kiinni rauhantahtoisuudestaan ei suinkaan muutu sosiaalisen maailman Sveitsiksi jonka kavereita kaikki haluavat olla. Päinvastoin, pasifisti saa helposti molempien ääripäiden vihat niskoilleen. Siksi pasifismi ei koskaan voikaan olla maltillista: omivathan ääripäiden edustajat nopeasti itselleen maltillisuuden, järkevyyden, oikeamielisyyden ja hyvän syyn kaltaiset käsitteet. Pasifistin on parasta totutella olemaan radikaali.

Ceratopsidit riviin

Paleontologian maailmasta on kuulunut kummia. Kaikkien rakastamien ceratopsidien sukupuuhun on kaivettu kauan kadoksissa olleita setiä ja serkkuja, kuten 15-sarvinen Kosmoceratops. Myös vanhoja sukulaisuussuhteita on tarkasteltu uudelleen. Sukupuussa 1800-luvulta tukevasti istunut Torosaurus on hyllytetty tutkijoiden selvitettyä että löydetyt fossiilit ovat tarkemmin katsottuna samaa lajia kuin Triceratops. Triceratopsit ovatkin torosaurusten pentuja, joiden luukaulus muuttuu aikuistumisen kynnyksellä hyvin nopeasti torosauruksen laajaksi reiälliseksi kaulukseksi. Löydön jäljille alettiin päästä kun havaittiin, että kaikki löydetyt torosaurusfossiilit ovat aikuisia yksilöitä, kun taas suurimpienkin triceratopsien luista löytyi vielä kasvunvaraa ja merkkejä muutoksista. Myönteistä on, että koska triceratopsit kuvattiin tieteelle ensimmäisen kerran kaksi vuotta ennen torosauruksia, lajin nimi säilyy triceratopsina. Se on hyvä. Saurus kuin saurus, kun taas triceratopsissa on potkua. Triceratops horridus, hirmuinen triceratops, siinä vasta pätevä nimi dinosaurukselle.

Uusista tulokkaista ceratopsidien perheeseen ansaitsee toisenkin vilkaisun myös aikansa suurin ceratopsi, Medusaceratops lokii (juu, nimetty juuri sen Lokin mukaan, koska aiheutti tutkijoille hämmennystä), vasta vuonna 2003 kuvattu laji jolla on naamassa ulotinta vaikka muille jakaa. Komeiden sarvien lisäksi sen luukaulusta koristavat kaartuvat luukoukut. Näillä tuskin on ollut merkitystä vihollisten hätyyttämisessä, vaan ne ovat todennäköisesti olleet koristeita joilla on houkuteltu vastakkaista sukupuolta. Puolustustakin ceratopsien on täytynyt tosin miettiä, olivathan ne itse kasvissyöjiä ja siten houkuttelevia paisteja esimerkiksi samoissa maisemissa eläneille tyrannosauruksille. Tutkijat arvelevat, että muutenkin hiukan sarvikuonoja muistuttavat ceratopsit ovat luottaneet puolustuksessa sarviarsenaalinsa lisäksi yhteistyöhön ja joukkovoimaan. Lauma viidenkymmenen kilometrin tuntinopeudella sarvet tanassa päälle jyrääviä ceratopseja on todennäköisesti ollut julmintakin tyrannosaurusta huolestuttava näky.

Ceratopsilajit edustavat viimeisiksi jääneitä dinosauruslajeja. Ne olivat niitä jotka joutuivat näkemään ne mullistukset jotka aiheuttivat dinosaurusten massasukupuuton, draaman joka puhdisti pöydän niin että ekologisia lokeroita vapautui eräiden pienten ruohon seassa vilistäneiden otusten, ensimmäisten nisäkkäiden, valloitettavaksi. Vaikka meteoriittiteoria on nykyään suosittu selitys massasukupuuton aiheuttajaksi, on viime aikoina esitetty myös arveluita siitä että olosuhteet olivat jo aikaisemmin alkaneet muuttua dinosauruksille epäedulliseen suuntaan ja olivat tehneet niistä entistä haavoittuvaisempia. Ehkä näin on, ehkä ei. Varmaa on vain se, että vanhoilla luilla on vielä paljon ihmeellisiä tarinoita kerrottavana.

posted under , | 0 Comments

Kuinka kuppikiven kävikään

Muistatteko vielä Suomen suurimman kuppikiven jonka siirtoaikeista kirjoitin kesäkuussa?

Museovirasto siis puolsi kiven siirtoa. Mutta sen esittämät perustelut vaikuttivat omituisen huterilta. Museovirasto esimerkiksi kertoi, että vastaavia siirtohankkeita on toteutettu kahdesti aikaisemminkin. Se mitä Museovirasto unohti tässä yhteydessä mainita on, että molemmissa aiemmissa siirto-operaatioissa siirrettävä kivi vahingoittui. Niinpä viraston väite siitä että siirto parantaisi mahdollisuuksia hoitaa uhrikiveä sen arvon mukaisesti, on outo. Ensin kivi altistetaan vahingoittumiselle toimenpiteellä, joka ei ole onnistunut virheettömästi kertaakaan. Sitten operaatiosta selvinnyt jäännös (tai sen osa) voidaan puhdistaa, merkitä ja sen ympärille voidaan vaikka istuttaa kukkia. Näiden kosmeettisten toimenpiteiden tekeminen tässä vaiheessa johtaisi sitten jotenkin siihen että uhrikivi voi entistä paremmin.Hm. Itse en ole käynyt paikan päällä, mutta valokuvissa kivi näytti sijaitsevan nurmikolla ja asemakaavassa sille oli rajattu suoja-alue. Miksei Museoviraston mainitsemia kunnostustoimenpiteitä olisi voinut millään tehdä kiven alkuperäisellä paikalla? Ettei vain kyse ollut siitä ettei kunnostustöitä todella haluttu tehdä, ainakaan ennen kuin alkoi näyttää siltä että pieni restaurointi saattaisi olla rituaali jolla voisi yrittää lepytellä kiven ympärille jostakin haon alta nousseita kiukkuisia pakanoita?

Mutta nyt kaikki ihmetteleminen ja valittaminen on myöhäistä. Kun siirtohanke nousi kesäkuussa julkisuuteen, autokauppa ilmoitti jo seuraavana päivänä harkitsevansa muita vaihtoehtoja. Museovirasto antoi tiedonannon, jonka mukaan siirtoa suunnitelleen Aro Yhtymä Oyj:n laajennushanke on toteutettu, eikä sen yhteydessä kajottu uhrikiveen tai sen asemakaavassa määriteltyyn suoja-alueeseen. Kohun laannuttua siirto kuitenkin suoritettiin syyskuun 27. päivänä kaikessa hiljaisuudessa. Että näin hyvin kansalaisyhteiskunta ja hallinnon avoimuus taas voivat. Minun on myönnettävä, että pykäläviilani ei ole ihan parasta A-laatua. Olenhan tehnyt oikeustieteellisessä vain sivuaineopinnot. Mutta ihmettelen silti vielä paria asiaa sillä juridisella järjellä joka minulla mahdollisesti on.


Nyt siirretty kivi kuului muinaisjäännösten tärkeimpään luokkaan. Siirto osoittaa, ettei muinaismuistolain mukainen rauhoitus koske tosiasiallisesti paikkoja vaan ainoastaan esineitä. Tämä on erittäin suppea, joskin varmasti liike-elämän tarpeisiin hyvin sopiva, tulkinta. Se on kummallinen tulkinta myös siinä valossa, että laissa erotetaan selvästi toisistaan kiinteä muinaisjäännös ja irtain muinaisesine. Kuppikivi kuuluu lain mukaan kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Voisi siis kuvitella, että sen kohtelu muistuttaisi luontevasti enemmän kiinteiden kuin irtainten esineiden kohtelemista. Laissa siis ei nähdäkseni olisi ollut mitään estettä tulkita kiinteän muinaisjäännöksen sijaintipaikkaa osaksi esinettä, vaan päinvastoin lakitekstin kokonaisuus näyttäisi puoltavan tällaista ajattelutapaa. Sen sijaan hieman kummallisena voisi kenties pitää Museoviraston tulkintaa jonka mukaan kiinteää, asemakaavassa suoja-alueella rajattua esinettä voidaan mutkattomasti kohdella kuin irtainta tavaraa. Käytännöllisemmin sanottuna, siirto-operaatiossa kiveä on kohdeltu kuin ikonia tai rippiristiä jonka pyhyyteen siirtely ei vaikuta, ei niin kuin kirkkoa tai hautausmaata joihin se kuitenkin kiinteänä esineenä laissa vertautuu. On (ehkä) suojeltu kiveä, ei pyhää paikkaa.

Lain henki ja tarkoitus ei sitä paitsi ymmärtääkseni ollut suojella liike-elämän intressejä hankalilta muinaismuistoilta vaan vaalia muinaismuistoja ja niiden edustamaa kansamme henkistä perintöä. Se on surullinen päivä jona suojelijat kääntyvät suojattejaan vastaan ja lain tarkoitushakuisen tulkinnan avulla toimitaan sen julkilausuttua tarkoitusta vastaan. Muinaismuistolain 1§ jossa todetaan, että kiinteät muinaismuistot ovat rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta ei ilmeisesti olekaan tulkintaohje jossa kerrotaan, mitkä ovat niitä asioita joita lain avulla halutaan suojella, vaan vain jonkinlainen esipuhe. Lain 8§ mainittu muinaismuiston arvon turvaaminen on sekin ilmeisesti vain juristien kapulakieltä eikä suinkaan ilmaisu jolla lainsäätäjä yrittää viitata lain ensimmäisessä pykälässä mainittuihin arvoihin.

Suomalaisten pyhien paikkojen suojana on ollut toistaiseksi vain muinaismuistolaki. Teoriassa sen olisi pitänyt riittää: eihän suomenusko ole päälle liimattua tuontitavaraa vaan kansamme henkinen perintö joka ilmenee sekä nykypäivässä että menneisyyden jälkinä joita esimerkiksi pyhät paikat edustavat. Pyhää ja arkista, historiaa ja nykypäivää ei voi erottaa toisistaan. Mutta tänä päivänä päättäviin asemiin on eksynyt niitä joiden mielestä henkinen perintö saa luvan selvitä jossakin sopivassa nurkassa poissa tärkeämpien asioiden, kuten yhden liikeyrityksen intressien, tieltä. Yritetään mennä eteenpäin samalla kun vanhaa tuhotaan. Täältä filosofin norsunluutornista katsottuna koko touhu muistuttaa kummallisesti hölmöläisten peitonjatkamista.

Tarvitsemme ilmeisesti turvaksemme lisää pykäliä. Suomenuskoisissa piireissä onkin alettu puuhaamaan uskonnollisen yhdyskunnan perustamista. Ehkäpä, jos Luojat ja Patentti-ja Rekisterihallitus suovat, suomenusko ja sen pyhät paikat saavat tarvitsemaansa suojaa. Tiestä rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi on oletettavasti tulossa kivikkoinen: uskonnollisen yhdyskunnan perustamisesta säätävät lait on laadittu monoteistisesta näkökulmasta ja suuria maailmanuskontoja silmälläpitäen. Luonnonuskonnon kääntäminen Systeemin kielelle on vaikeaa. Lisäksi viranomaiset ovat suhtautuneet ei-maailmanuskontojen rekisteröitymishankkeisiin tähän mennessä nihkeästi: esimerkiksi wiccalaisten hakemus hylättiin. Eikä lain kirjaimen pilkulleen täyttämään pyrkivillä pastafareillakaan ole juuri menestystä ollut.

Voimme kuitenkin yrittää ja toivoa parasta. Omalta osaltani, olen päättänyt lähteä hankkeeseen mukaan. Tässä talossa tullaan siis näkemään vielä sellainenkin ihme jonka en olisi vielä viisi vuotta sitten itsekään uskonut olevan mitenkään mahdollinen, en kuuna kullan valkeana: en ainoastaan liity uskonnolliseen yhdyskuntaan, vaan peräti osallistun sellaisen perustamiseen. Vaan olenhan minä itseni ennenkin yllättänyt. Metafyysiset mielipiteeni eivät edelleenkään kaipaa turvakseen uskonyhteisöä. Mutta näyttää siltä että Esivanhemmat ja Heidän muistonsa meidän maailmassamme kaipaavat minunkin panostani.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments