Terveisiä perunamaalta! Siellä vietin tänään pari tuotteliasta tuntia nostaen talteen talven perunoita. Koko kesän olemme kastelleet, kitkeneet ja arvuutelleet mitä mullan alla mahtaa tänä vuonna tapahtua. Nyt on vihdoin aika iskeä kuokka maahan ja katsoa. Arvaukset vaihtuvat tietoon. Tänä vuonna perunasato näyttää oikein hyvältä. Mullan alta paljastuu etsivälle runsaasti hyvän kokoisia, terveitä mukuloita joiden väri on vaalean kullankeltainen kuin suuremmillakin aarteilla. Luulen että jokakesäinen unelmamme siitä että saisimme syödä koko talven ajan itse kasvatettua perunaa toteutuu tänäkin vuonna. Tietysti sillä varauksella että saamme pidettyä hiirulaiset kurissa.

Peruna on niitä juttuja joiden kasvatuksen mielekkyyttä kuulee aina välillä epäiltävän. Mitä järkeä on nähdä se kaikki vaiva kun kaupasta saa hyvälaatuista perunaa puoli-ilmaiseksi? Perunasta on tullut halvan, arkisen ja tylsän ruuan synonyymi. Epäilijöitä yhdistää havaintojeni mukaan se että he eivät ole koskaan kokeilleet perunan kasvattamista itse. Ne jotka ovat kokeilleet, jäävät yleensä kerrasta nalkkiin josta vasta vanhuudenheikkous tai muu ylitsepääsemätön pakko vapauttaa. Me perunanviljelijät tiedämme että halpa, arkinen ja tylsä ovat adjektiiveja joilla ei ole mitään tekemistä oman maan tuotteiden kanssa. Ehkei perunan kasvattaminen kotona säästä suuria summia. Mutta epäilen että tämä johtuu osittain siitä että kaupallisuuden kielellä puhuttaessa kotiperunaa joutuu vertaamaan tuotteeseen joka on vain varjo siitä millainen perunan tulee olla.

Keskitalven aikaan kun pimeys käy yli hiljaisen maan ja kesä tuntuu yhtä kaukaiselta kuin Jupiterin kuut, sanan ”kotiperuna” kuulee lausuttavan meillä vähintään yhtä hartaasti kuin sanan ”Jumalat”. Eikä se tarkemmin ajateltuna ole edes mikään ihme. Vielä tänäkin päivänä jolloin kaupasta saa ostettua kaikkea paitsi verisukulaisia, omassa maassa kasvanut peruna jonka kuori on keskitalvellakin ohut kuin uudella perunalla, on jotakin ainutlaatuista ja hienoa, jotakin loputtoman ihmeellistä. Siinä on kesä ja muisto näistä aurinkoisista alkusyksyn hetkistä kasvimaalla. Siinä on Oikeaa Ruokaa joka ravitsee sekä ruumista että mieltä. Siinä on makoisa todiste siitä että meillä on elämä hallinnassa. Sekä siitä että tässä matoisessa maailmassa on vielä asioita joissa on sekä järkeä että valoa.

Tähän aikaan vuodesta valmistaudumme jo talveen monella tavoin. Syyskuussa tehtävälistalla on niin saippuanvalmistusta joululahjatarpeiksi, sadonkorjuutöitä kuin kunnostustöitäkin. Vaivannäkö palkitaan vähän myöhemmin, talven rauhassa ja ruokapöydässä joka on edelleenkin paljon laadukkaampi kuin pimeinä aikoina ennen maalle saapumista. Jos hiiret suovat, kotiperunat pitävät kasvattajansa tiellä keväälle asti.

Huomasin että tosi moni Kuuden vaatteen haasteeseen osallistujista on jo julkaissut valintansa syyskuun vaatteiksi. Joten mikäpä siinä- olen minäkin tiennyt kuukauden vaatteeni jo päivien ajan. Valitsin vaatteeni yhdisteltävyyden ja vähän syksyisyydenkin perusteella. Ja tässä ne nyt ovat, sikäli kun kuvasta erottuvat.



1. Punainen villaliivi Itse tehty, siis erittäin eettinen vaikka lanka onkin Novitaa. Se UFOneule jonka ihmeenomaisesta valmistumisesta kirjoitin täälläkin viime syksynä. Jäänyt liian vähälle käytölle (hm, tarkemmin ajatellen samaa voi sanoa kaikista muistakin vaatteistani jotka eivät ole mekkoja). Lämmin ja heleän värinen, siis oikein hyvä syysvaate.

2. Harmaa pusero Puuvillainen peruspusero. Eettisyydestä on vain sen verran hyvää sanottavaa että tämä on muunneltava ja ajaton.

3. ja 4.: 2 toppia Musta pitkähihainen toppi ja luumunvärinen 3/4 hihainen. Peruskamaa. Sitten kun aika näistä joskus jättää (missä tällä vauhdilla voipi vähän kestää), ne voisi korvata ekopuuvillalla. Kai ekopuuvillavaatteita alkaa olla jo saatavilla isommissakin kokonumeroissa?

5. Tummansininen kirjailtu täyspitkä hame Sievä hame, ettei vahingossakaan tulisi tylsää. Jos pidän lomaa maalaismekoista, haluan pukeutua hyvin, vaikka käytössä kuinka olisi vain kuusi vaatetta! Eettisesti tuotettu.

6. Khakinvihreä täyspitkä perushame Jos se toimii, älä sörki sitä...ja nämä pitkät hameet toimivat minulla erittäin hyvin. Tämä hame on samasta paikasta kuin edellinenkin, siis eettistä tuotantoa. Yksinkertainen ja neutraali perushame, yksi suosikeistani vaatekaapin tyylikkäämällä osastolla.

Näillä mennään.

Periaatteessa riittävät faktat olivat kaikkien saatavilla, koko ajan.

Sikainfluenssarokotteen tuotekehitys oli huippunopeata. Normaalisti lääkekehitys kestää vuosikausia. Tämän tietää Pihtiputaan mummokin. Me asiaan hiukan enemmän perehtyneet tiedämme jo yksityiskohtiakin. Lääketutkimuksessa tuotteen tehoa ja turvallisuutta selvitetään useassa vaiheessa. On in vitro-vaihe, in vivo-vaihe (eläinkokeet, joissa tuotteen tehoa ja turvallisuutta selvitetään riittävästi ihmistä muistuttavassa elävässä elimistössä) ja lopulta kliiniset kokeet terveillä koehenkilöillä. Viimeinen vaihe, kliiniset kokeet, voi kestää useita vuosia koska kaikki haittatapahtumat (Adverse events)eivät tunnetusti ilmene välittömästi. Jos haittatapahtumia ilmenee, tässä vaiheessa selvitetään myös, johtuvatko ne juuri rokotteesta vai jostakin muusta syystä. Kaikki raportoidaan. Jos koehenkilön päähän putoaa seuranta-aikana flyygeli, se on haittatapahtuma. Saattoihan sekin periaatteessa johtua siitä että koehenkilön harkintakyky herpaantui ratkaisevalla hetkellä syystä jolla saattaa olla tekemistä tutkittavan aineen kanssa. Siis tässä vaiheessa, ei siinä vaiheessa kun tuote on tullut jo myyntiin ja sitä on annettu kymmenille miljoonille ihmisille jotka eivät ole allekirjoittaneet kirjallista suostumusta jossa he ilmaisevat ymmärtävänsä olevansa koehenkilöitä lääketieteellisessä tutkimuksessa. Luonnollisesti kliiniset kokeet ovat kaksoissokkokokeita, joten koehenkilöiden sairastuvuutta verrataan niihin koehenkilöihin jotka eivät saaneet vaikuttavaa ainetta (vaan esimerkiksi pistoksen tavallista keittosuolaliuosta).

Puhe yllätyksenä tulleista adjuvantin mahdollisista haittavaikutuksista on siis käsittämätöntä. Kliinisissä kokeissa, samoin kuin eläinkokeissa, tutkittavan aineen tehoa ja turvallisuutta pitäisi testata aineella joka on samassa muodossa kuin se missä se aiotaan saattaa markkinoille, juurikin siitä syystä että kemiassa periaatteessa tutut aineet saattavat reagoida keskenään odottamattomasti, etenkin silloin jos niiden reagointiympäristönä on ihmiselimistö jossa on tavallisestikin meneillään vaikka minkälaisia fysiologisia ja kemiallisia prosesseja. Jos on testattu pelkkää tehoainetta, ovat asiat siis olleet pahasti pielessä. Jos viranomaiset ovat hyväksyneet myyntiin tuotteen josta on testattu vain tehoaine, ei myytävää tuotetta itseään, heidän toimintansa on ollut sääntöjenvastaista. Siinä ei ole kovin paljon selittelemistä, vaan kyse on ollut siitä että tuote on kelpuutettu myyntiin alustavien ja erittäin puutteellisten tutkimustulosten perusteella. Eikö jokaiselle vähänkin farmakologiaan perehtyneelle ole kristallinkirkasta, ettei rokotteen kemiallista koostumusta voida säätää kuin lihakeittoreseptiä heittämällä sekaan adjuvanttia? Lihaliemikuutio voi ”tehostaa” lihasopan makua, mutta lääkekehitykseen kokkikerhomentaliteetti ei sovi. Se on jopa ankarasti kiellettyä. Rokote johon on testaamisen jälkeen lisätty jotakin –sanotaanko adjuvanttia jolla odotetaan vielä olevan vaikutusta itse tehoaineen toimintaan- ei enää yksinkertaisesti ole ”sama tuttu ja turvallinen rokote jota on vain tehostettu” vaan uusi, tuntematon rokote joka olisi pitänyt testata uudelleen vähintään eläinkoevaiheesta alkaen.

Jos nyt oikein raadollisia ollaan, ja miksipä ei oltaisi, voidaan myös pohtia mikä vaikutus oli sillä että lääketehtaille tehtiin isot ostositoumukset hyvin aikaisessa vaiheessa. Lääkeyhtiöt eivät ole altruistisia hyväntekeväisyysjärjestöjä vaan markkinatalouden lakien mukaan voittoa tavoittelevia yrityksiä. Lääketeollisuudessa tutkimus- ja tuotekehityskustannukset ovat aina korkeita ja aikataulut kireitä. Kyllä, valvontakin on tiukkaa, mutta ei se koskaan niin tiukkaa ole etteikö väärinkäytöksille ja sääntöjen laajentavalle tulkinnalle olisi aina tilaa. Mitä arvelette? Onko voittoa tavoittelevan yrityksen järkevää tehdä tutkimus- ja tuotekehitystyötä viimeisen päälle tilanteessa jossa kova kysyntä on jo etukäteen taattu JA jossa viranomaiset ovat jo alunperinkin lähteneet tarjoamaan helpotuksia kehitysprosessiin (jos näin ei olisi tapahtunut, voisimme edelleen hyvinkin odotella kliinisten tutkimusten valmistumista ja viranomaishyväksyntäprosessien loppuun saattamista eri maissa sillä välin kun sikainfluenssaepidemia olisi kertaalleen tullut ja mennyt).

Tässä vaiheessa voi myös kysyä, oliko sikaninfluenssa aiheuttamansa paniikin arvoinen terveysriski väestölle? Kansaa paimennettiin ottamaan rokote, mutta tukevia perusteluita en kuullut missään vaiheessa. Paimentaminen perustui suurelta osin pelotteluun, syyllistämiseen (ajattele jos joku riskiryhmäläinen sairastuu sinun takiasi!) ja auktoriteetteihin vetoamiseen. Erityisesti jälkimmäinen ilmiö oli mielenkiintoinen, koska pikavauhdilla läpiviedyn tutkimusprotokollan vuoksi tällä planeetalla ei rokotusten alkaessa voinut olla ketään joka olisi varmasti tiennyt että rokote on turvallinen eikä voi aiheuttaa haittatapahtumia pitkällä aikavälillä. Oli vain ihmisiä jotka pontevasti uskoivat asian olevan näin, alustavien tutkimustulosten perusteella.

Niin, meidän perheessähän ei missään vaiheessa edes harkittu rokotuksen ottamista. Henkilökohtaisesti minulle on yhdentekevää, paljastuuko sikainfluenssarokotteesta lopulta pitkän välin haittavaikutuksia vaiko ei. Kaikkea muuta kuin yhdentekevää on se, että jo tähän mennessä viranomaisten tiedotuksesta on käynyt selväksi se, että markkinoille päästettiin paniikin varjolla vuonna 2009 lääkeaine, jonka kliininen testaus suoritettiin käytännössä väestöllä. Lääkeaine, jonka ottamiseen kansaa suorastaan painostettiin. Lääkeaine, jonka mahdolliset haittavaikutukset olisi erittäin todennäköisesti saatu selville etukäteen jos oltaisiin noudatettu normaalia lääketutkimuksen protokollaa. Kaikki tämä vain hieman normaalista kausi-influenssasta poikkeavan influenssamuodon takia.


Voi räkä.

Puoliso on aina sanonut, että jos tästä blogista jotain puuttuu niin päivän asut. Pian siihenkin on luvassa korjausta. Olen aina ajatellut että muotibloggaajaksi ryhtymiselleni olisi pari isompaa estettä. Ensinnäkin vakaumukseni siitä että muoti on epäeettinen ilmiö jota en halua tukea millään tavalla ja toiseksi (tämän seurauksena) se että olen valinnut pukeutua mahdollisimman yksinkertaisesti. Maalaismekot voivat olla universumin kätevimpiä vaatteita, mutta hienoja päivän asu- postauksia niistä ei irtoa, ei sitten millään. Vaan elä ja katso, näinpä vain vastaan tuli tilaisuus jossa minun ei tarvitse tinkiä periaatteistani, voin kannustaa muitakin eettisempään pukeutumiseen JA pääsen muotibloggaamaan kuukauden ajan.

Aion siis osallistua Uuden Mustan organisoimaan ”Kuukausi 6 vaatteessa”-haasteeseen. Haasteen ideana on valita vaatekaapista 6 arkivaatetta, joista koostetaan kaikki asut kuukauden ajan. Päällysvaatteet, alusasut, urheilu- ja juhlavaatteet jäävät haasteen ulkopuolelle. Myöskään asusteita kuten huiveja, koruja, kenkiä ja laukkuja ei lasketa, mutta ainakin omasta puolestani yritän käyttää myös samoja asusteita useita kertoja.

Oma tilanteeni eroaa kuitenkin olennaisesti useimmista mukaan lähtijöistä: minähän pukeudun jo yksinkertaisesti. ”Kuukausi maalaismekoissa” on täällä nähty, koettu ja toimivaksi mutta ehkä ihan pikkuisen pitkäveteiseksi todettu jo moneen kertaan, joten joudun tekemään päinvastoin kuin muut ja monimutkaistamaan pukeutumistani haasteen ajaksi. Vaatekaapistani löytyy maalaismekkojen lisäksi jonkin verran muitakin, hitaasti kuluvia vaatteita, ja niihin aion keskittyä. Ovathan ne astetta normaalimpia ja siten sellaisia jotka ehkä saattaisivat antaa jollekulle ideoita ja inspiraatiota oman vaatekaappinsa yksinkertaistamiseen.

Suunnitelmani on siis käyttää syyskuun ajan 6 vaatteestani koostettua asua aina kun poistun kotoa jonnekin, lähikaupasta alkaen. Poikkeuksena tulee tähän mennessä mieleen vain mahdolliset sieniretket ja mehuasemalle matkaaminen, eli tilanteet joissa ainoa oikea asu on mekko ja essu. Edes sadonkorjuun keskellä en kuitenkaan uskoisi olevani niin mökkiini linnoittautunut ettenkö saisi haasteeseen mukaan useamman päivän viikossa. 6 vaatettani ovat siis vaatteita joita voisin pitää kuukauden päivät pääksytysten jos eläisin vähän vähemmän kuraintensiivistä elämää. Jos vaikka asuisin kaupungissa, kävisin töissä toimistossa ja viettäisin vapaa-ajan jotenkin muuten kuin säilykkeitä keittäen ja maata tonkien.

Niin, ja teidät kaikki on haastettu mukaan, tyylistä tai sen puutteesta riippumatta. Mitkä ovat sinun kuusi vaatettasi? Kolmet farkut ja kolme t-paitaa? Viisi mekkoa ja villatakki? Jos osallistut haasteeseen ja sinulla on blogi, kerro siitä kommentilla!

Missäköhän olisi parempi jatkaa Seksualistin herättelemää pohdintaa rakkauden tragediasta kuin vähän sateisena iltana nenäliinapaketin ja höyryävän teemukin välissä, niinikään flunssaisen Puolison ollessa työmatkalla Norjassa?

Tommi nostaa jälleen pöydälle hienon kissanraadon, tällä kertaa rakkauden ja sen miten se parisuhteeksi kutsutussa olomuodossaan on usein koodinimi kontrollille, vallankäytölle ja suoranaiselle julmuudelle. Minuakin ihmetyttää loputtomasti, mistä ihmiset ovat saaneet päähänsä, että jos rakasta ei saa pysymään luonaan hyvällä, myös pahalla voi yrittää. Miten on mahdollista että kontrollikeinot jotka tuomitsemme muuten epäeettisinä ja jopa rikollisina ovat yhtäkkiä ymmärrettäviä ja jopa puolustettavia, jos ne tapahtuvat parisuhteen sisällä? Todella kieroutunutta asiasta tekee että tämä kontrolli oikeutetaan usein huolella puolison moraalista. Mutta kontrollilla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, päinvastoin. Rakkaus haluaa kohteelleen aina hyvää, vaikka sitten omalla kustannuksella. Rakkaus puolustaa kohteensa vapautta ja hyvinvointia- sellaisena kuin rakastettu itse sen määrittelee. Siinä vaiheessa kun rakkaudesta aletaan puhua sopimuksena jossa on oikeuksia joita sopii vaatia, velvollisuuksia, palkkioita ja rangaistuksia, se on jo hukassa. Omasta kokemuksesta tiedän sentään, etteivät rakkaus ja sitoutunut parisuhde suinkaan ole toisensa poissulkevia asioita. Kyllä rakkaus viihtyy avioliitossakin aivan hyvin, edellyttäen että rakastavaiset onnistuvat urheasti vastustamaan kaikkia niitä vallan ja kontrollin houkutuksia joilla sana ”avioliitto” on perinteisesti lastattu.

Muistetaan taas stoalaiset jotka sanoivat, että asiat tulee hyväksyä sellaisina kuin ne ovat. Siis: jos sanot rakastavasi häntä, sinun tulee rakastaa häntä myös moraalisesti puutteellisena ja kuolevaisena olentona, ei vain kummallisena sekoituksena todellisuutta ja harlekiinisarjan sankarikuvastoa. Suhteen pelisäännöistä voidaan neuvotella, mutta miten ehdot ja hinnoittelu sopivat millään tavalla rakkauden käsitteen yhteyteen? Jos todella haluaa toisen parasta, haluaa ennen kaikkea hänen vapauttaan ja hyvinvointia sellaisena kuin miksi hän sen itse määrittelee. Mihin tässä mahtuu kontrolli? Kaikkeen ei voi eikä tarvitse suostua, mutta aktiivinen kontrolli ja valtapeli ovat sittenkin jotakin aivan muuta kuin kynnysmattona makoilua.

Kuten Tommi jo totesikin, taistelutantereen saa tarvittaessa pystyyn ihan mihin vain. Arkirutiineista ja etenkin seksuaalisuudesta on hyvä repiä näyttäviä riitoja. Todellisista asioista kuten epävarmuudesta, menetyksen pelosta ja omasta haavoittuvaisuudesta puhutaan paljon vähemmän. On helpompaa syyttää siitä että toisen jalat ja mikseivät silmätkin ovat turhan levottomia sen sijaan että tunnustaisi kärsivänsä hauraasta itsetunnosta ja menetyksen pelosta. Mutta miksi? Eikö juuri näistä asioista olisi tärkeää keskustella jos suhteeseen haluaa todellista syvyyttä ja läheisyyttä? Miksi täällä on päinvastoin niin tärkeää teeskennellä olevansa inhimillisyyden ulottumattomissa?

Olen ollut monissa häissä joissa on luettu raamatun listaa siitä mitä rakkaus on. Minusta se on hyvä lista. Rakkaus, muun muassa, on anteeksiantavainen, lempeä eikä kadehdi, ei etsi omaansa, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ja niin edelleen. Mutta miten rakkaus voi olla lempeä, jos rakastaja samalla vartioi valppaasti kumppaninsa moraalia? Miten se voi olla anteeksiantava, jos toisesta etsitään vikoja ja kun niitä on löydetty, ne nähdään heti ja armotta vakavina ongelmina? Miten voi olla kadehtimatta ja etsimättä omaansa, jos asettaa omat etunsa ja tarpeensa järjestelmällisesti kumppanin vapauden ja hyvinvoinnin edelle? Maailma olisi parempi paikka jos edes kolmannes niistä joiden häissä tämä rakkauden ylistys on luettu olisi todella ymmärtänyt kuulemansa. Puhumattakaan sen ymmärtämisestä että kyseistä vaatimuslistaa ei oltu tarkoitettu niinkään sille vieressä seisovalle tyypille...

Toisinaan epäilen, että kulttuurimme käsitys rakkaudesta on varsin kieroutunut. Onnellista parisuhdetta prinsessahäineen pidetään jonkinlaisena perusoikeutena. Tarkemmin sanottuna, parisuhteen ulkoiset merkit sormuksineen ja vauvoineen nähdään usein todisteina rakkaudesta. Todellisuudessa ulkoisilla merkeillä on täsmälleen ne merkitykset jotka asianosaiset itse niille antavat. Ne eivät muuta todellisuutta maagisesti sen enempää kuin mitä ihmisissä itsessään on taikaa. Se miten asiat todella ovat on näkyvissä niille ja vain niille jotka uskaltavat nähdä. Siinä todellisuudessa jossa minä elän, rakkautta on noin yleisesti ottaen tavattoman paljon vähemmän kuin puhetta siitä. Ja hieman paradoksaalisesti, silloin kun sitä on, se on usein paljon näkymättömämpää ja halvempaa kuin uskoisikaan. Mistä päästäänkin kätevästi sellaisiin arjen paradokseihin kuin ihmisiin jotka valitsevat rakkauden merkit mieluummin kuin itse rakkauden...

Hyvän esimerkin innostamana minäkin yritän sanoa jotakin rohkeaa ja filosofimaista: luulen että ihmiset enimmäkseen tulevat aivan mainiosti toimeen ilman rakkautta. Mutta heidän elämänsä voisivat olla vähän helpompia ja yksinkertaisempia jos tosiaan erottaisimme parisuhteet, rakkauden, seksuaalisuuden ja moraalin toisistaan ja ryhtyisimme sekoittelemaan niistä erilaisia jännittäviä keitoksia vasta saatuamme selville, mikä mitäkin on. Noin alkajaisiksi. Seuraavaksi voitaisiin vaikka hylätä ajatus rakkaudesta oikotienä onneen. Katsotaan vaikka tilastoja, haastatellaan muutamaa sosiaalityöntekijää ja vähän pidempään eläneitä, eronneita ja elämän kolhimia ihmisiä. Ehkäpä, jos ihmiset asettaisivat parisuhteilleen (ja etenkin avioliitoilleen) realistisemmat odotukset ja lähtisivät siitä että parhaassakin perheessä tarvitaan rakkauden lisäksi paljon työtä ja kärsivällisyyttä, perheonni olisi kestävämmällä pohjalla. Vastaavasti voidaan päätellä ettei suurten tunteiden puuttuminen aina ja väistämättä tarkoita sitä etteikö suhde voisi olla monella tapaa hyvä ja arvokas.

Tilanne tässä huushollissa on tällä hetkellä se, että kesäkurpitsaa on syöty lähes joka päivä kolme viikkoa. Teemaviikko on venymässä teemakuukaudeksi. Varsinaisia kesäkurpitsareseptejä olen käyttänyt vähän ja keskittynyt sen sijaan ujuttamaan tätä jaloa vihannesta jokseenkin kaikkeen mikä kulkee käsieni läpi. Arvokas reseptien selailu vaihtui jo ensimmäisen viikon jälkeen hämärämpiin kotikemistisiin viritelmiin. Nyt ovista ja ikkunoista ovat alkaneet vyöryä lisäksi omenat, perinteiseen tapaan valkeiden kuulaiden johdolla. Tänään pilkoin kuusi kiloa piirastäytteitä pakkaseen. Seuraavaksi pitäisi etsiä jostakin sosemylly ja pyöräyttää vuoden omenasoseet. Kun ne ovat purkissa, alkaakin pääsato jo kypsyä –kolmisen sataa kiloa hyvänä vuonna, joskin tänä vuonna saattaa olla vähän vähemmän hyvä vuosi. Lopullisesti omenavirta tyrehtyy vasta lokakuun puolella, talviomenien poimimisen myötä. Pakkasenpuremat antonovkat kerätään varovaisesti, peitellään silkkipaperiin ja viedään kellariin jossa ne hyvässä lykyssä säilyvät syötävinä joululle asti.

Myös tuttavapiiristä on tänä vuonna kuulunut kummia. Vielä pari vuotta sitten olimme outolintuja satosirkuksemme kanssa. Mutta tänä vuonna yhden jos toisenkin facebook-profiileihin on ilmestynyt mainintoja mustikkaretkistä (niin, meillähän ei sellaiselle sitten selvitty), mehunkeittäjäisistä ja itse kerätyistä ja pakastetuista marjoista. Mietin, onko tämä vähän saman tyyppinen ilmiö kuin se kun tuttavapiiristä iso osa avioitui samana vuonna. Jos on, niin tarkoittaako se sitä että meillä ollaan oltu keski-ikäistymisen etujoukoissa? Hm. Vaan väliäkö tuolla, jos keski-ikäistyminen maistuu kotitekoiselta hillolta ja kesäkurpitsapannarilta. Siinä tapauksessa tämän elämän vuosikymmenen makumaailma on selvästi parempi kuin edellisen.

Ahkerien päivien vastapainoksi elokuussa on tarjolla myös kuulaita iltoja. Tähdet ovat palanneet kesätauolta. Kirkkaina iltoina niitä tervehtimään voi juosta vaikka yöpuvussa, juuri ennen nukkumaanmenoa. Samalla voi nuuhkia kypsyvien omenoiden raikasta tuoksua ja bongata hyvällä onnella vaikka lepakon tai mäyrän. Maahan pudonneet omenat jotka päiväsaikaan houkuttelevat lähinnä ampiaisia ilahduttavat yöaikaan toisenlaisia, hieman ujompia kulkijoita. Kaikkia Virkkalan eläimiä yhdistää kuitenkin tähän vuoden aikaan se että ne ovat villieläimiksi tavattoman hyvinsyöneitä ja hemmoteltuja. Vialliset omenat voi aivan rauhassa kärrätä keittiöjätekompostin sijasta lehtikompostiin. Ne saavat olla rauhassa koska kaikille haluaville mäyristä myyttisiin omenavarkaisiin asti riittää ensiluokkaista tavaraa niin paljon kuin ne vain saavat itseensä ahdettua.

Ahkerien viikkojen kuluessa sadonkorjuuhenki leviää lukemattomista kotipuutarhoista kaupungin keskustaa kohti. Länsituuli tuo omenien tuoksuttamaa ilmaa Virkkalasta keskustan harmaammille kaduille ja siellä täällä kaupungin puistoihin istutetut vaatimattoman näköiset leikkaamattomat puut paljastuvat nekin omenapuiksi.Syyskuussa, pääsadon kypsymisen aikaan, kaupungissa järjestetään viralliset omenakarnevaalit. Luulen, että ne järjestetään niiden iloksi joilla ei omia puita ole. Ainakaan meiltä ei olla päästy näihin juhliin vielä kertaakaan. Juhlinnan aika täällä koittaa vasta sitten kun sato on prosessoitu, varastot pullistelevat ja myöhäissyksyn hiljaisuus laskeutuu peittelemään väsyneet mutta onnelliset omenatarhurit.

Mutta kesäkurpitsaa niissä juhlissa ei tarjoilla.

Pohjanmaalla tapahtunutta: lasten ruumiilliseen kurittamiseen saarnassaan kehoittanut lestadiolaissaarnaaja saa uutisten mukaan jatkaa virassaan. Rukoushuoneen johtokunnan mielestä häntä ei voida erottaa, sillä erottamisperuste olisi täyttynyt vain mikäli hän olisi saarnannut jumalansa sanaa vastaan. Ja raamatussa on kohtia jotka eivät ainoastaan salli lasten ruumiillista kurittamista vaan kehottavat siihen. Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa ja niin edelleen. On tietysti totta että raamatusta löytyy kehoituksia moneen muuhunkin väkivallantekoon joihin tarmokkainkaan fundamentalisti ei ryhtyisi (ainakin minun on vaikea kuvitella esimerkiksi katkarapujen syöjien tai sekoitekankaiden käyttäjien vainoamista). Kirjoitusten positiivisen sisällön lisäksi on siis olemassa niiden vakiintunut tulkinta. Jostakin syystä, lasten kurittaminen on päässyt tämän tulkinnan ja siten uskonnollisperäisten moraalikäsitysten korpuksen piiriin kun taas katkarapujen syöjien jahtaaminen ei. On tietysti ymmärrettävää että jos moraalisääntöjä on paljon, niiden välille kehittyy pakostakin jonkinlainen hierarkia. Uskonnollisperäisessä moraalissa on vain se ongelma ettei laki yleensä päädy hierarkian yläpään lähellekään. Teko joka pääsee yhteisesti hyväksytyn moraalin korpukseen voi olla joko yhteneväinen maallisen lain kanssa tai sitten se voi olla lain yläpuolella. Se onko jokin oppi fundamentalistinen tai ei, riippuukin siitä miten kannattajat määrittelevät suhteensa (enimmäkseen) uskontoneutraaliin maalliseen lakiin. Pyritäänkö uskonnolliset käsitykset sovittamaan yhteen yleisen oikeustajun kanssa ja alistutaanko viime kädessä maalliseen lakiin (kuten esimerkiksi evankelis-luterilaisen kirkon valtavirrassa pyritään tekemään) vai katsotaanko että jumalallinen laki on ehdottomasti maallisen lain yläpuolella. Tällöin voi olla olemassa rikoksia jotka eivät kuitenkaan ole tuomittavia. Yhteisö voi myöntää erehtyneensä ainoastaan jos se on erehtynyt uskonnollisen lain tulkinnassa. Ristiriidat maallisen lain kanssa eivät ole ongelmia, koska maallinen laki joutuu hierarkiassa väistymään aina jumalallisen lain tieltä. Onkin hyvä kysymys, onko tällainen yhteisö ensinkään osa suurempaa oikeudellista yhteiskuntaa vai onko sen harmittomuus vain seurausta siitä että monissa arkisissa tilanteissa normien välisiä konflikteja ei pahemmin ole?

Konservatiivinen lestadiolaisuus on mielenkiintoinen ilmiö. Ymmärrän, että valtakunnan lain on vaikea saada siitä otetta. Mutta miksei myöskään evankelis-luterilainen kirkko, johon he kuuluvat, saa sitä ruotuun? Miten kirkko voi olla täysin voimaton lestadiolaisten kanssa, kun se toisaalla antaa kylmää kyytiä toisuskoisille ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille? Minulle tulee mieleen vain yksi selitys: lestadiolaiset voivat emokirkonkin mielestä olla hiukan vanhoillisia, mutta pohjimmiltaan heidän tulkintansa uskosta on niin pätevä että voidaan edelleen puhua yhteisestä uskosta. Todellista välimatkaa täytyy ottaa vain niihin jotka ovat jollain perustavalla tavalla erilaisia. Mahdollisesti asiaan saattaisi liittyä myös se, että lestadiolaiset muodostavat suuren osan etenkin pohjoisemman Suomen kirkkokansasta. Heidän rahoj…tarkoitan kuolemattomien sielujensa menetys olisi kova isku kirkolle. Joten ehkäpä maltillisen luterilaisuuden edustajat vain tyytyvät rukoilemaan iltaisin että lestadiolaiset pysyisivät poissa näkyvistä. Niin säilyy sopu. Emokirkko saa pitää kannatusprosentteihin ja varallisuuteen perustuvan yhteiskunnallisen valtansa ja lahkolaiset saavat ne edut joita suureen ja vaikutusvaltaiseen organisaatioon kuuluminen tuo tullessaan. Tässä suhteessa Luther-säätiön toiminta on ollut valaisevaa. Se on koetellut emokirkon kärsivällisyyttä järjestämällä omia riittejä, katkaisemalla ehtoollisyhteyden ja valitsemalla oman piispan. Kirkon sanktiot ovat olleet yllättävän lempeitä –verrattuna jälleen kerran siihen miten kirkko on ärähdellyt monissa muissa asioissa. Niitä on kuitenkin alkanut tulla. Toisin kuin Luther-säätiön väki, lestadiolaiset ovat sittenkin käyttäytyneet hyvin ja järjestäneet toimintansa siten ettei se ole haastanut emokirkkoa. Heidän protestinsa on ollut passiivinen, ja siten sen kanssa on voinut tulla toimeen. Merkittävät moraaliset erot valtavirran ja herätysliikkeen välillä eivät siis ole olleet ongelma vaan se miten niitä on käsitelty.

Hämmentävää tässä on se että kirkko, tai monoteismi ylipäätään, on maallistuneissa länsimaissa kuitenkin profiloitunut ennen kaikkea moraali- ja ideologiayhteisöksi. Etenkin kotoinen luterilainen kirkkomme on puolustanut asemaansa kansankirkkona nimenomaan moraalisin perustein: se harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mainostaa kristillistä lähimmäisenrakkautta kovan kapitalismin läpitunkemassa yhteiskunnassa ja silittelee pilttien päitä. Toinen valttikortti on yhteisöllisyys. Kirkko tarjoaa komeimmat puitteet siirtymäriiteille ja sen määräämän tahdin mukaan vietetään tämän maan juhlapyhät. Moraaliyhteisöksi profiloituminen onkin ymmärrettävää. Onhan kirkon ote totuudesta lipsunut jo myöhäiskeskiajalta lähtien, eikä loppua näy.Valtionkirkko kuitenkin esiintyy ajanmukaisena, tämän päivän ihmistä puhuttelemaan pyrkivänä instituutiona. Se on mahdollista jos ydinsanoma löydetään muualta kuin maailmankuvallisista totuuksista. Mutta jos kirkko itse on sisäisesti hyvin joustava moraalinsa suhteen jos rah…tarkoitan tarpeeksi monista sieluista on kyse, herää kysymys, onko moraaliyhteisökään todellinen. Onko kyse vain valtarakenteesta ja sitä ylläpitävästä institutionaalisesta koneistosta jolle omasta olemassaolosta on tullut korkein päämäärä?

Etiikka ei tunnetusti ole eksaktia tiedettä. Siksi yhteiskuntamoraalin ympärille ryhmittyminen ja identiteetin määrittely moraaliyhteisönä tiedollisen yhteisön sijaan on strategisesti järkevä puolustustaistelun seuraava siirto. Siinä on vain se ongelma –jota taistelun tuiskeessa ei ehkä huomaa– että uskonnon ja ideologian välinen ero hämärtyy entisestään. Jo nyt yhteiskunnallisessa keskustelussa on kuultu puheenvuoroja joiden mukaan kirkkoon kuuluminen olisi ”suomalaisuuden ja suomalaisen arvomaailman puolustamista”. Hieman perspektiiviä tämän argumentin tarkasteluun voi hakea vaikkapa Yhdysvalloista. Kansojen sulatusuunissa kansallisidentiteettiä ei ole koskaan voinut perustaa tukevasti etniselle yhtenäisyydelle. Korvikkeeksi on löydetty yhteiset uskonkappaleet: amerikkalainen unelma, ja uudempina tulokkaina sosialismin pelko ja kristinusko. Tämän ajattelutavan mukaan kunnon amerikkalainen voi olla minkä värinen tahansa, kunhan hän ajattelee amerikkalaisittain. Yhtenäisyyttä haetaan siis erottautumalla muista. Erottautumisen voisi periaatteessa tehdä myös rauhanomaisesti, vahvistamalla omia juuriaan. Mutta suomalaiselle ja amerikkalaiselle retoriikalle on kuitenkin ollut yhteistä vastakkainasettelu johon olennaisena osana kuuluu erilaisuuden ja moniarvoistumisen näkeminen uhkakuvana. Toiset uskonnot ja aatteet eivät vain voi harventaa rivejämme vaan lopulta ne syövät meidänkin identiteettimme. Jos meillä ei ole oikeaa uskoa, onko meillä mitään? Määritellessään itsensä moraaliyhteisönä kirkko siis höllentää linkkiään maailmankuvansa totuuteen. Mutta mitä tapahtuu jos moraalikin joutuu konfliktiin ympäröivän yhteiskunnan kanssa?

Jos moraaliyhteisön kriisi koskettaa yhteiskuntaa laajasti, esimerkiksi jos kriisiytyvä yhteisö sattuu olemaan valtionkirkko, yhteiskunnassa aletaan laajemminkin nähdä uskonto ja ideologia toistensa synonyymeina. Suomenusko? No se on sitten varmaan jonkin sortin kansallismielisyyttä. Tällöin kadotetaan entistä kauemmaksi se, että ainakin joillakin uskonnoilla saattaisi olla myös jotakin hyvää annettavanaan. Ei tieteenvastaisia maailmanselityksiä eikä käskytysetiikkaa vaan maailmankuvia, välineitä ymmärtää itseämme, ihmisyyttä ja paikkaamme multiversumissa. Entä jos ihmisen paljonpuhuttu kaipuu jonnekin arkimaailmaa syvempään todellisuuden kokemiseen ei olekaan selitysten ja seremonioiden kaipuuta vaan pyrkimystä harmoniaan muun olevaisen kanssa? Entä jos totuuden tietäminen ei olekaan yhtä tärkeää kuin syvenevä ymmärrys? Monoteismin moraaliyhteisöstrategian ajautuessa kerta toisensa jälkeen törmäyskurssille muun yhteiskunnan kanssa on hyvä muistaa että uskonto voi tarkoittaa myös maailmankuvaa ja sitä kieltä, jolla itse kukin parhaiten ymmärtää syviä syntyjä. Pohjoiselle sielunmaisemalle perimmiltään vieraan valtionuskonnon rytiseminen voi olla hyvä uutinen eikä se uhkakuva jollaisena arvoyhteisön mureneminen kirkon taholta esitetään. Jospa saisimme perinnäisseremonioiden tilalle juuret, käskytysmoraalin tilalle hyveet, teologian tilalle havainnon, järjen ja myyteistä välähtelevän vanhan viisauden. Jos saisimme kaikkivaltiaan, mielivaltaisen jumalan tilalle harmonian muun maailman kanssa ja ymmärryksen siitä että muille suuri maailmamme voi näyttää aivan erilaiselta. Silloin olisimme ottaneet askelen lähemmäksi minun utopiaani.

Sain taas konkreettisen muistutuksen siitä että elämässäni on reikiä. Paikoissa joissa täydellisessä maailmassa olisi tukea, turvaverkkoa ja rakastavia läheisiä, minulla on joko tyhjää tai suoranaisen ahdistavia ja myrkyllisiä ihmisiä. Lapsuudenkotini kuvaaminen ”dysfunktionaaliseksi” olisi vähättelevästi sanottu. Sellaisena se on vain yksi tavallisen versio. Astetta vaikeampaa on hyväksyä ettei mikään määrä yrittämistä, toivomista tai tahtomista omalta osaltani muuta sitä miten asiat ovat. On asioita joille en mahda mitään. Toisia ihmisiä ei voi muuttaa, ja usein jopa ymmärretyksi tuleminen on täysin utopistinen haave.Tämä on hyväksyttävä. Lisäksi on hyväksyttävä se että asiantilojen, ihmisten ja oman rajallisuuden hyväksyminen ei johda välittämisen ja toivomisen loppumiseen. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä että eräät omaiset vain kuuluvat elämääni, vaikka sitten käsivarren mitan päässä, ja sieltäkin he aina ylettyvät kolhimaan minua ihan huomaamattaan. Siinä on paljon hyväksyttävää. Ymmärtäessäni todellisuuden luonteen ja toisten rajallisuuden osaan suhtautua siihen rauhallisesti ja katkeroitumatta. Ymmärtäessäni omat rajani ja sisämaailman luonteen huomaan olla itselleni lempeä: en todellisuuden kieltämällä vaan niin että kohtelen itseäni hellävaraisesti silloin kun tarvetta on.

Joskus tuntuu siltä että tässä onnellisuuspillerien luvatussa maailmassa ihmiselämän ihannekuva on naivistinen maalaus jossa kaikki värit ovat kirkkaita ja kaikki muodot erottuvat selkeästi. Tärkeintä on että on hyvä olla- ja tunnettua on että hyvän olon saa aikaiseksi myös arveluttavilla keinoilla kuten itsepetoksella tai yksinkertaisesti sulkemalla mielestään mahdollisimman tarkkaan ikävät asiat. Ainakaan ajattelun ammattilaisella tällainen ei kuitenkaan vetele- enkä suosittelisi moista todellisuuspakoisuutta kenellekään. Minusta kauneimpaan maailmaan kuuluvat myös varjot ja kontrastit. Jos kaikki olisi kirkasta ja selkeää, voisin ehkä arvostaa vähemmän niitä hyviä asioita ja sitä lämpöä joka elämässäni on. Niitäkin on aina paljon. Ehkäpä hyvän elämän resepti ei olekaan traumojen puute vaan tärkeää on se mitä traumoillamme teemme… Harva elämästä kuitenkaan ilman mitään suurempia vastoinkäymisiä selviää –etenkin kun “suuruus” on tässä tapauksessa täysin subjektiivinen asia. Ne joilla on ollut onni saada hyvä alku elämälleen, ehtivät varmasti kokea oman osansa maailman kovuudesta myöhemmin. Jos elämän kudoksessa on reikä, onko se virhe vai tärkeä yksityiskohta? Kertovatko surut ja ahdistuksenaiheet siitä että asiat ovat pielessä ja pikaisen korjauksen tarpeessa, vai ovatko ne välttämätön osa elämän monimutkaisuutta ja samalla sitä mikä tekee meistä moniulotteisia, syviä olentoja?

Vodounuskonnon kuvastossa esiintyvän Erzili- jumalattaren (tai jumalperheen) maineikkain aspekti on Erzulie Freda Dahomey. Hänet tunnetaan yleisimmin rakkauden, tanssin, kukkien ja ylellisyyden jumalattarena jolle uhrataan esimerkiksi hajuvesiä, kakkua ja helmiä. Ylellisyyksien lisäksi tällä Afrikan Afroditella on paljon muutakin hyvää: kolme(!) jumalpuolisoa, kauneutta ja viehätysvoimaa vaikka muille jakaa ja vieläpä maine myötätuntoisena, joskin hiukan laiskana ja hemmoteltuna jumalattarena. Vaikka Erzulie Fredalla on kaikkea mitä tyttö voi haluta ja enemmänkin, hän poistuu jokaisesta jumaltenpalveluksesta kyynelehtien. Erzuliella on kaikkea, paitsi se mitä hän eniten haluaa. Joidenkin mielestä Erzulien ongelmana on yksinkertaisesti kyltymättömyys, toisten mielestä suru taas säilyttää hänessä sen myötätunnon ja lämmön jonka sanotaan olevan feminiinisyyden parhaita puolia. Kun Erzulie Freda itkee, hänen kyyneleistään muodostuu jumalallinen virta joka kannattelee laivaa. Erzulien laiva kantaa matkustajansa aina merelle asti, La Sirénen tutkimattomaan valtakuntaan jossa elementit yhdistyvät. La Sirénen luona sävelestä ja ajatuksesta tulee musiikkia, sanasta ja rytmistä runoutta. Mutta ilman laivaa ja virtaa joka sen kantaisi merelle, luovuuden ja La Sirénen viisauden lähteille ei ole mahdollista päästä. Ne joiden näkökentän täyttää itkevä jumalatar, Erzulie Yeux Rouge, eivät huomaa nilkkojensa ympärillä kohoavaa vettä ja taakseen saapuvaa laivaa. Mutta se joka kääntyy ja pystyy astumaan Erzulien laivaan, pystyy nousemaan henkilökohtaisten murheidensa yläpuolelle ja näkee, miten suru ja ahdistus voivat asettua harmoniseksi osaksi elämää joka on entistä kauniimpi samaan tapaan kuin klassinen maalaus varjoineen ja kulumineenkin on räikeää väri-iloittelua syvempi ja kauniimpi. Kyyneleet jotka näyttävät sopivan niin huonosti tälle ylellisyyksiä rakastavalle, huikentelevaiselle jumalattarelle, ovatkin Hänen syvimmän kauneutensa asuinsija.

Erzulie laivoineen muistuttaa siitä ettei tärkeintä ole etsiä hyvää oloa ja pitää pahaa oloa loitolla hinnalla millä hyvänsä. Jos hyväksymme elämän epätäydellisyyden, voimme nauttia pienistä onnen hetkistä aidosti kuin jumalatar niistä kauniista turhuuksista joita hänen palvelijansa uhraavat, vailla vähättelyä ja ironiaa. On mahdollista tunnustaa elämän traagisuus ilman että tragediasta tulee kaikki kaikessa. Kun suuremmat vastoinkäymiset hyökyvät niskaan, meillä on mahdollisuus nousta jumalattaren laivaan. Ennen kuin niin voi tehdä, todellisuus on kuitenkin koettava ja hyväksyttävä sellaisena kuin se on. Eihän sellaiselle mitä ei näe selvästi voi myöskään määrittää oikeaa paikkaa tai mittakaavaa. Emme voi muuttaa maailmaa, emmekä aina mahda paljoa edes Sisämaailman realiteeteille. Kaunis jumalatar kuitenkin osoittaa ettei edes realiteettien vangiksi tarvitse välttämättä jäädä. Jos osaa nähdä todellisuuden muodon, huomaa että kiveen hakatut realiteetitkin ovat sittenkin moniulotteisia. Ovatko ne selityksiä onnettomuuksille vaiko raaka-ainetta josta voi aikanaan muovata jotakin täydellistä?

Ajatukseni jättävät Marsin kevyesti kun painan ”lähetä”-nappia ja jätän käsikirjoitukseni tarkastajien haltuun. Se on nyt siinä, sen on oltava siinä. Ajatukset nousevat punaisilta tasangoilta läpi ohuen ilmakehän ja ottavat suunnan kauemmaksi. Avaruusaluksille ohuen ilmakehän ja pienen painovoiman Mars on hankalin mahdollinen paikka laskeutumisen ja nousun kannalta, mutta ajatukset liikkuvat yhtä kevyesti kaikkialla. Suuntaan poispäin Auringosta, kohti syvää avaruutta. Ceres, Vesta, Pluto, Quaoar, Eris ja monet muut plutoidit ja niiden takana Kuiperin vyöhykkeen takana tähtienvälisessä avaruudessa odottavat maailmat jotka odottavat sitä että joku ajattelisi niitä.

Mark Williamson on Star Trekin introa mukaillen sanonut että avaruus on hauras korpimaa. Seuraava tehtäväni on yrittää ymmärtää, mitä elottomien maailmojen hauraus tarkalleen ottaen on ja miten moraalinen ihminen siihen voisi suhtautua. Ympäristöetiikka, sellaisena kuin se Maassa tunnetaan, ei vielä oikein osaa käsitellä elottomia maailmoja. On niin paljon matkaa siihen että ihmiset kohtelisivat kunnollisesti edes delfiinien ja suurten apinoiden kaltaisia eläimiä tai asettaisivat välittömät hyödyt ja rahan sivuun edes hetkeksi. On niin vaikeaa muuttaa suuntaa jonka sivilisaatiomme on ottanut kauan sitten. Mutta avaruus on vielä enimmäkseen koskematon. Siellä meillä on vielä mahdollisuus tehdä toisin- ja jos siinä onnistumme, on toivoa siitä että avaruusromun lisäksi kiertoradalta sataisi tänne myös viisauden murusia.

Tähtien ja kaukaisten planeettojen kauneus vaikuttaa särkymättömältä. Miten mikään mitä me teemme voisi vahingoittaa niin kauniita ja kaukaisia olioita? Ajatus tuntuu mahdottomalta. Eivätkä takaraivossa vellova scifikuvasto ainakaan sitä helpommaksi tee. Avaruus on runsaudensarvi joka tarjoaa ihmiskunnalle mahdollisuuksia, ymmärrystä, resursseja, uusia päämääriä ja tulevaisuuksia ja –kuten Carl Sagan jo kauan sitten ja Stephen Hawking hiljattain totesivat- ihmiskunnalle mahdollisuuden selviytyä, jos ja kun Maapallo kadottaa joskus kykynsä ylläpitää ihmiselämää. Mutta jopa avaruus on muutakin kuin mahdollisuuksia. Minun työtäni on yrittää ymmärtää tätä puolta. Etsiä tasapainon pisteitä intressiemme toteuttamiseen, ei niin että kehitys pysähtyisi vaan niin että –jos suinkin mahdollista- suuri avaruusseikkailumme olisi aidosti edistystä eikä vain uusi luku riiston historiassa jota historialliset löytöretket ovat edustaneet.

Lähempänä maanpintaa tuntuu kuin länsimaiden eettinen ymmärrys horjuisi pikemminkin taakse- kuin eteenpäin. On kuin viime vuosisata olisi unohtunut ja maailma muuttunut niin että yhtäkkiä vihasta ja suvaitsemattomuudesta voisikin todella seurata jotakin hyvää.On kuin rikkaiden maiden ihmisillä olisi kaikkea paitsi sydäntä -ja sen mukana toistensa hyväksyntä. Mutta emme ajattele kaikkea sitä nyt. Olemmehan ajatuksissamme nyt paikassa jossa olemme ihmiskunnan viimeinen reuna, yksin. Katsomme edessämme avautuvaa rannatonta kivistä maisemaa josta mittalaitteet eivät löydä yhtäkään mikrobia, eivät edes pisaraakaan vettä. Aavikkomaailmoissa ongelmat ovat erilaisia, mutta minulla on sellainen tunne että jotkut kaukaisista autiomaista hakemani ajatukset voivat olla hyödyksi myös kotona Maassa. Ehkäpä täältä löytyy elämän sijasta ajatusten aarteita. Maassa historia voi aivan hyvin sahata edes takaisin. Voimme toistaa vanhat virheet uudestaan. Voimme rakentaa virheitä virheiden päälle, ja yritykset palata ja muuttaa suuntaa ovat niin kovin vaikeita. Mutta kun nostamme katseen ylös ja pakenemme Maan painovoimakentästä, kaikki on toisin. Avaruudessa voimme mennä vain eteenpäin.

Ei suinkaan. Tutustukaapa vaikka Suomen Pastafarisen Kirkon kivikkoiseen tiehen kohti rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan asemaa.

Vakavahenkiseen oikeusfilosofointiin taipuvaisille suosittelen kyllä varovaisuutta: aineisto saattaa innostaa myös pohdiskeluihin uskonnonvapauden, pyhyyden ja hallinnon arvovapauden ja tasavertaisuuden tiimoilta.

Pahaa on olemassa, koska tahdomme sen olemassa olevaksi. Mutta miksi pahaa tahdotaan? Oma lukunsa ovat ne jotka –kuten jo Sokrates huomioi- tekevät pahaa, koska kuvittelevat sen olevan hyvää ja arvokasta. Esimerkiksi kostonhimoinen ihminen on tämän käsityksen mukaan ihminen joka arvioi koston tuoman nautinnon ja hyvityksen tunteen suuremmaksi kuin kostotoimesta seuraava kärsimys. Ekonomistinen ajattelu on saanut oikeusfilosofian puolella jalansijaa ymmärrettävistä syistä. Mutta koko totuus sekään ei taida olla.

Viime aikoina olen pohtinut enemmän niitä ihmisiä jotka eivät toimi aivan näin suoraviivaisesti. Esimerkiksi arkkiviholliseni, institutionaalinen paha, ei läheskään aina synny siitä että sen toteuttajat saisivat pahoista teoista sinänsä nautintoa. Institutionaalisella pahalla tarkoitetaan oikeusjärjestelmän itsensä sisältämää ja hyväksymää pahaa. Pahat lait –jollaisia esimerkiksi Natsi-Saksassa riitti läjittäin- ovat selvä institutionaalisen pahan ilmenemismuoto. Meidän yhteiskunnassamme ajankohtaisempia ovat pahat käytännöt, nöyryyttämisen kulttuuri ja lakien tarkoitushakuinen tulkinta (yksi sana: Maahanmuuttovirasto), toisin sanoen tietynlaisen pahan olemassaolo ja kukoistus olosuhteissa joissa virallinen normi-ilmasto on tämän tietynlaisen pahan vastainen. Miksi hallintolainsäädäntö ei anna todenmukaista kuvaa suomalaisesta hallinnosta? Miksi ihmisiä voidaan kohdella epäinhimillisesti ja mielivaltaisesti, eikä edes epäkohdista valittaminen tunnu tuovan pysyviä muutoksia? Sanoisin, että meidän ei tule etsiä puutteita lainsäädännöstä vaan käärittävä hihat ja yritettävä ymmärtää hienovaraisen mielivallan olemusta.

Nautinto on mielivaltaisen virkamiehen tapauksessa usein epäsuoraa: esimerkiksi vallan tunnetta. ”Minulla on valta päättää siitä, kärsitkö sinä vai saatko elää rauhassa” sanoo pikkupoika kärpäselle, ja vallan makuun päässyt pikkuvirkamies asiakkaalleen. Sääntöjen mukaan toimiminen on harmaata ja persoonatonta. Mikä tärkeämpää, se ei ole merkki vallasta vaan alistumisesta. Sääntöjä noudattava alistuu auktoriteetin (joka voi olla mitä hyvänsä lähiesimiehestä abstraktiin moraalilakiin) valtaan. Sääntöjä rikkova sen sijaan tuo itsensä esiin yksilönä: minä voin tehdä näin. Minulla on valta päättää tästä. Minua yritetään määräillä, mutta käytännössä olen vapaa tekemään niin kuin haluan. Laki ulottuu minuun vain teoriassa. Minä olen. Mikä onkaan ajassamme tavoitellumpaa kuin kokemus itsestä ainutlaatuisena yksilönä? Mitä olemme jos olemme ensisijaisesti koneiston osia emmekä oman elämämme pikku prinssejä ja prinsessoja?

Hyvyyteen pyrkivä kohtaa ensimmäisen esteen peilissä. Onhan hyvyys juuri sellainen suurempi päämäärä jonka edessä Minän, loputtomien vaatimusteni ja rakkaan egoni on hiljennyttävä. Ääri-individualistinen yhteiskunta on ehkä paikka jossa totalitarististen ideologioiden nousu on vaikeaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että asiat olisivat sen verran paremmin. Kun oman elämänsä Hitlereitä laitetaan peräkkäin tarpeeksi monta ja jokaiselle annetaan murunen valtaa, saadaan aikaiseksi vanha kehno institutionaalinen paha uusissa vaatteissa. Sääntöjen unohtaminen tilaisuuden tullen korostaa yksilöllisyyttä. Kuitenkin, myös päätös noudattaa sääntöjä on oma valinta ja tahdonilmaus, ei ehkä erottuva mutta sitäkin tärkeämpi. Miten sen saisi sanottua niin selvästi että se todella ymmärrettäisiin: hyvyys ei tee ihmisestä harmaata?

Hienovaraista arjen institutionaalista pahaa tukee nykyään toinenkin rakenne. Verkostoitumisesta on tullut yhteiskunnassamme hyväksyttyä ja tavoiteltua. Mutta mikä tarkalleen ottaen onkaan viattoman verkostoitumisen ja korruption välinen ero? Pelkään, että se on sama ero jota virkamiehiä ohjeistavat lakimiehet joutuvat pohtimaan: missä menee ero normaalin vieraanvaraisuuden ja tarkoitushakuisen kestityksen väillä? Hyvin verkostoitunut ihminen voi edetä urallaan, saada hyödyllistä tietoa ja päästä monin tavoin niiden ohi joilla ei sopivia kontakteja ole. Tämä on, ymmärtääkseni, epätasapuolisuuden hyväksymistä. Sillä on nurja puolensa: jos hyväksymme sen että oikeiden ihmisten tunteminen tuo meille joissakin tilanteissa etuoikeuksia, joudumme hyväksymään myös sen että toisinaan joudumme syrjityiksi siksi ettei meillä ole ystäviä oikeissa paikoissa. Eikä kellään ole ystäviä joka paikassa. Oikeudenmukaisuus olisi se, mikä takaisi meille asianmukaisen osan kaikkialla. Mutta tietysti, se joka tulee oikeudenmukaisesti kohdelluksi ei voi tuntea itseään millään tavalla erityiseksi. Oikeudenmukaisuus on hyvää, mutta kuinka houkuttelevaa se on? Tuttavien ja samanheimoisten suosiminen voi olla hyvin hienovaraista ja vaikeasti toteennäytettävää. ”Relataan vähän muodollisuuksista, minä tiedän tuon tyypin, se on kunnon kaveri.” on ajatus joka on lausuttu minunkin kuulteni ääneen olosuhteissa joissa sellaista ei koskaan pitäisi tapahtua. Kun omien suosimisesta tulee sanaton sopimus, siitä tulee myös velvoite jota on noudatettava, jos mielii pysyä pienen hyvävelikerhonsa jäsenenä. Toisaalta hyvävelikerhoon kuuluminen voi tuoda erityisyyden ja eksklusiivisuuden tunnetta, toisaalta se kuitenkin tarkoittaa tiettyä rajoitusta mielivaltaisuudelleni. Sitä puolta itsestä on sitten toteutettava toisaalla…

Hyvyys ei onnistu typeryksiltä. On ilmeisesti aika vaativa ajatuskuvio ymmärtää että se on muutakin kuin nössöyttä, kaavamaisuutta ja jäykkyyttä. Hyvyyteen sitoutuneet teot, kuten kaikki teot, kuitenkin muokkaavat maailmaa. Oli kyse sitten sääntöjen noudattamisesta tai niistä poikkeamisesta, moraali on luova voima. Rakennammeko maailmastamme monumenttia mitättömälle vallanmurusellemme? Vai pyrimmekö rakentamaan teoistamme muistomerkin kauneudelle?

Useimmat tapaamani yksinkertaistajat mainitsevat elämäntapamuutoksensa syiden joukossa halun päästä eroon jatkuvasta kiireestä ja hälystä. Hidastamisen toivotaan tuovan mukanaan sitä rauhaa ja hiljaisuutta jonka nyky-yhteiskunta tuntuu kadottavan päivä päivältä yhä kauemmaksi.

Mutta hidastaminen on vaikeaa. Alkajaisiksi on hyväksyttävä että eläessämme hidasta elämää saamme aikaan vähemmän mitattavia asioita kuin olisi teoriassa mahdollista. Tyytyväisyys, tasapaino ja sen sellaiset ovat abstrakteja asioita kun taas tehtävälistaan ilmestyvät yliviivaukset ovat konkreettisia asioita. Kun hidastamme, arvokkuutemme suorituskeskeisen yhteiskunnan mittareilla laskee väistämättä. Projektien ja mitattavien päämäärien tilalle tulee toimeliaisuuden hyve. Koko ajan ahkeroidaan monenlaista ja välillä valmistakin tulee. Mutta puutarhasta eivät työt lopu koskaan, samat asiat on siivottava aina uudelleen eivätkä pakastimeen tehdyt sämpylätkään ikuisesti säily. Arvioidessamme onnistumisia ja kehityskohteita joudumme alkamaan arvioimaan elämän virran sujuvuutta, emme sitä millaisen kasan yksittäisiä tehtäviä olemme saaneet suoritetuksi (hm, tämähän kuulostaa hiukan siltä mitä joku valtamerimaailman ajattelija voisi sanoa!).

Keskittyessämme kulloinkin käsillä olevaan tehtävään ja tilanteeseen emme voikaan enää monisuorittaa. Uppoutuessamme arkisiin rutiineihin ja keskittymistä vaativiin taidonnäytteisiin tehtävälista toisaalla kasvaa. Ja kun ehdimme vähemmän, joudumme alkamaan laittaa asioita tärkeysjärjestykseen entistä huolellisemmin. Elämä yksinkertaistuu kun siitä on pakko karsia pois vähemmän välttämättömiä menoja ja puuhia. Mutta tyhjemmäksi se ei tule. Vähitellen alamme ihmetellä ihmisiä jotka näyttävät suunnattoman aikaansaavilta ja joiden kalenterit ovat aina täysiä. Sitten huomaamme että he ihmettelevät takaisin- ihmettelevät ja paheksuvat. Yhteiskuntamme ilmasto kun arvostaa kiirettä ja helposti mitattavia suorituksia korkealle. Toisaalla tietysti ihmetellään, mistä kaikki pahoinvointi johtuu ja idiotismi kukoistaa…

Yhteiskunnan arvoilmaston merkitystä ei kuitenkaan pidä aliarvioitaman. Sen ote on tiukka ja siitä irti pääseminen vaatii todellista ajattelun ja toiminnan muutosta. Ei riitä että periaatteessa arvostamme kotitekoisia omenapiiraita ja rauhallisia hetkiä käsitöiden parissa. Ei ole temppu eikä mikään arvostaa periaatteessa ja tehdä käytännössä täsmälleen päinvastaiseen johtavia valintoja. Ero periaatteessa arvostamisen ja todellisen arvostamisen välillä on se mikä näkyy esimerkiksi monen hyväntekeväisyyttä kunnioittavan tiliotteelta kerran kuussa.

Jos haluaa tavoitella aitoa hitautta, on tehtävä toisin kuin Henry David Thoreau joka muutti Waldenin lammen rannalle koska halusi maksimoida kokemuksensa elämästä ja pidettävä mielessä että hänen tehokas asketisminsa kesti sen kaksi vuotta. Ei pidä kysyä, mikä toiminta johtaa nopeimmin ja tehokkaimmin asetettuihin päämääriin vaan mitkä muutokset ovat sellaisia joista voisi kenties tehdä pysyviä. Visioilla, tarkasti asetelluilla päämäärillä ja tavoitteiden toteutumisen seuraamalla pääsee varmasti ihan hyviin suorituksiin. Mutta elämän virtaan astutaan pienin askelin. Se mihin lopulta päädymme on yhteistyötä menijän ja virran välillä, ei muistomerkki tahdolle joka puski läpi vaikka harmaan kiven. Ensin uskomme, sitten tiedämme että enemmän näkee se joka ei hakkaa päätään kiveen vaan kiipeää sen päälle.

Sellaiseksi tämä uutiskesä näyttää menneen. Kesäkuukausien aikana otsikoihin ovat nousseet homojen oikeudet ja syrjintä, avioliiton ja valtionkirkon välinen suhde ja viimeisimpänä moniavioisuuden peikko. Korkeatasoiseksi julkista debattia ei ole voinut luonnehtia. Sekaisin ovat menneet laki ja (uskonnollinen) moraali, demokratia ja enemmistön diktatuuri, siviiliavioliitto ja kristillinen avioliitto, puurot ja vellit. Jos sopasta haluaisi vetää jonkin johtopäätöksen, pitäisi ensin päättää mistä puhutaan. Nyt puhutaan kaikesta yhtä aikaa, ja siksi harvoin saadaan sanotuksi mitään. Mutta myönteistä on että kuristavan yhtenäiskulttuurin vuosisatojen jälkeen yhteiskunnassamme ilmenee edes tarvetta puhua. Aivan viime aikoina olen ilahtunut jopa siitä että keskustelussa on ollut havaittavissa pientä yritystä kyseenalaistaa perinteisten rakenteiden mielekkyys ja oikeudenmukaisuus. On myönnetty että nykysuomen avioero- perheväkivalta- ja huostaanottotilastot saattaisivat viitata siihen etteivät perinteiset käsitykset kenties ole ihan parhaita mahdollisia. Että perinteisen perhe-elämän sivutuotteena usein syntyvää inhimillistä kärsimystä ei kenties tarvitsisi pitää mysteerinä tai merkkinä yksilöiden moraalisesta puutteellisuudesta joka on heidän oma häpeänsä vaan asiantilana jota myös yhteisö voisi olla lievittämässä.Ehkä se viittaa jopa siihen etteivät muiden kulttuureiden käsitykset automaattisesti ole huonoja ja moraalittomia. Kenties jopa holtittomuudestaan tunnettujen filosofien moraalikäsityksissä saattaisi olla järjen hiven?

Pohjimmiltaan kyse on yksilönvapauksista: siitä miten saamme ihmissuhteemme järjestää, kenestä saamme ottaa yhteiskunnan edessä vastuuta ja kuuluvatko itse kunkin perheasiat julkiselle vallalle tai Enemmistölle lainkaan. Kuten olen jo aiemmin sanonut, minusta julkisen vallan tulisi edistää vastuullisuutta ja yhteiskunnan vakautta. Ja toiseksi julkisella vallalla pitäisi olla hyvin rajoitetusti sananvaltaa siihen keiden tasavertaisten kumppaneiden kanssa aikuinen ihminen mitäkin puuhaa ja miten.

Suuressa Moraalikeskustelussa olisi keskeistä huomata se, että vaikka lakien avulla voidaan moralisoida, tuomita ja aiheuttaa ihmisille monenlaista hankaluutta, de facto käyttäytymiseen lait voivat vaikuttaa vain rajallisesti. Se etteivät homot saa mennä naimisiin ei ole estänyt homopareja elämästä yhdessä- se on vain tehnyt näistä pareista näkymättömiä ja aiheuttanut sen etteivät heidän väliset oikeussuhteet ole vastanneet heidän todellisia ihmissuhteitaan. Se että moniavioisuus on kiellettyä ei tee kenestäkään uskollista puolisoa. Päinvastoin, se tarkoittaa sitä ettei avioliiton ulkopuolisissa suhteissa tarvitse edes miettiä vastuullisuuskysymyksiä.

Toisaalta vähemmistöjen huomioonottaminen ja heidän elämäntapojensa salliminen ei pakota enemmistöä muuttamaan käyttäytymistään millään tavalla. Laillisten vapauksien lisääminen lisää valinnanmahdollisuuksia ja niiden mukana tulevaa vastuuta. Näitä mahdollisuuksia on jo nyt enemmän kuin mitä monet haluavat käyttää. Se että avioero on sallittu, suhteellisen yksinkertainen toimenpide, ei pakota ketään ottamaan eroa vaan ihmisillä on edelleen täysi vapaus sitoutua ja pyrkiä elinikäiseen liittoon. Toisaalta ihmisillä on myös tällöin vastuu sopia keskenään siitä, millaisille periaatteille he avioliittonsa perustavat ja mitkä ovat ne tilanteet joissa ero tulisi kysymykseen (jos sellaisia tilanteita ylipäätään on). Se että hetero periaatteessa voisi valita elämänkumppanin myös omasta sukupuolestaan ei synnytä yhtään pakkohomoa- jos hetero on todella hetero, hän kyllä rakastuu vastakkaisen sukupuolen edustajaan. Ja niin edelleen. Ainoa mihin vapauksien lisääminen ihmiset pakottaa on entistä huolellisempi harkinta siitä miten elämänsä elää. Ainoa mihin avioliiton monitulkintaisuus voi johtaa on, että avioon mielivät joutuvat miettimään mitä avioliitto juuri heille merkitsee. Ainakin tämän moraalifilosofin unelma on, että häähumu vähän vähenisi ja morsiusparit käyttäisivät säästyvän ajan ja energian avioliiton peruskysymysten pohtimiselle. Mitä avioliitto meille merkitsee? Onko tuo toinen ylipäätään sellainen ihminen jonka kanssa voin toteuttaa käsityksiäni hyvästä avioliitosta? Mihin sitoudumme (ja mihin kaikkeen emme sitoudu) naimisiin mennessämme? Mitkä asiat saattaisivat olla meillä eroperuste? Voimmeko jotenkin välttää ikävien vaihtoehtojen toteutumisen? Oi, jos suomalaisissa kodeissa alettaisiin pohdiskelemaan näitä asioita vakavasti ja järjen kanssa olen rakastunut/en ole rakastunut- logiikan sijasta, tämä maa voisi olla parempi paikka.

Mitä vapauden vastustajat siis oikeastaan pelkäävät? Sitäkö että ihmisten pitäisi alkaa ajattelemaan itse ihmissuhteidensa tärkeitä pisteitä? Kuvittelevatko he todella että vapauksien kieltäminen pakolla aikaansaa maagisesti sen että ihmiset alkavat elää täydellisiä liittoja? Vai ajattelevatko he että toisin ajattelevat ja toimivat saavat luvan kärsiä erilaisuudestaan? Mikä tekee konservatiiveista moraalisia auktoriteetteja? Minusta moraalinen auktoriteetti on luonteeltaan asiantuntijavaltaa. Hyvä moraalinen auktoriteetti on siis se jolla on korkea moraali ja joka ymmärtää jotakin olennaista siitä mitä moraali ylipäätään on. Jos auktoriteetti tahtoo päästä oikein lakeja säätämään, vaatisin häneltä vielä hyvää ymmärrystä siitä mitkä ovat oikeusvaltion perusperiaatteet ja humaania käsitystä oikeudenmukaisuuden olemuksesta. En ole vielä havainnut tällaisia auktoriteetteja konservatiivien riveissä. Se voi tietysti johtua siitä että en vain ole vielä saanut käsiini tarvittavaa todistusaineistoa. Lähettäkää, jos jostakin löydätte.

Kun perhesuhteista on kyse, liberalisoimisessa kyse on myös lainsäädännön saattamisesta paremmin todellisuutta vastaavaksi. Utopistinen lainsäädäntö jossa kaikki elävät 50-lukulaista idylliä ei ole huono siksi että sen edustama moraalikäsitys olisi kelvoton (se on ihan oma keskustelunsa) vaan siksi että se tuottaa hyötyä vain harvoille mutta johtaa monien epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Tyypillisiä uhreja ovat epätoivotuissa perherakenteissa elävät lapset. Perheoikeudenkin pitäisi olla oikeutta, ei laillistettua moralisointia tai kaikkien yhteiskunnan jäsenten pakottamista yhden uskonnon normien noudattamiseen. Jokaisella meistä on tiettyä asiantuntijuutta oman elämän suhteen, ja toisaalta myös vastuu omasta elämästä. Perusteettomasti holhoava lainsäädäntö antaa tämän asiantuntijuuden vain pienelle moraaliselle eliitille ja riistää alamaisilta vastuun. Perhesuhteiden tapauksessa, vastuuta riistetään niin normista poikkeavien suhteiden osapuolilta kuin myös jumalan tai muun moraalisen auktoriteetin suuntaan. Onhan se toisaalta niinkin että jos pakko on ainoa mikä pitää ihmisen oikealla tiellä, hän ei osoita moraalista kiitettävyyttä alistuessaan. Yhteiskunta voi ohjata yksilöitä hyvään, mutta pakottamalla ei kukaan pelastu.

Se suuri kysymys taitaakin olla kysymys keinoista. Tuetaanko perheitä ja puolisoiden välistä rakkautta parhaiten rajoittamalla, kieltämällä ja sanktioimalla raskaasti normipoikkeamat (ns. pelottelumenetelmä)? Vai toimisiko vastuuseen kannustaminen ja esimerkiksi lempeämpään yhteiskunnalliseen ilmapiiriin pyrkiminen paremmin?

Eräänä päivänä pyykkikoristani löytyi hyvin pieni sisilisko.


Myös ensimmäinen kirsikkatomaatti oli pieni ja täydellinen. Ja lyhytikäinen.


Pyrykin on täydellinen, ja lisäksi pieni verrattuna kesäkurpitsoihimme. Tämä painoi kolmen Pyryn verran ja sen syömiseen meni meiltä melkein viikko, vaikka olin hyvin kekseliäs. Keittiössä onkin meneillään kesäkurpitsa-juhlaviikot. Älyllistä haastetta on riittämiin siinä että saa naamioitua jokapäiväisen kesäkurpitsan eri näköisiksi ja makuisiksi ruokalajeiksi.


Tänäänkin tie vei kasvimaalle ennen ruoka-aikaa. Kannoimme sisään jättimäisen kesäkurpitsan, pari ufokurpitsaa, jännittäviä monihaaraisia porkkanoita, punasipulia, herneitä ja härkäpapuja. Oikeastaan päivän satoon kuului myös kaksi tomaattia, mutta ne katosivat parempiin suihin ennen kuvan ottamista. Lisäksi kasvimaaltamme saa nyt perunoita ja valkosipulia.


Hetken päästä kasvikset (mukaanlukien puolikas ufokurpitsaa) olivatkin jo pannulla. Tällä kertaa niistä syntyi herkullinen wok.


Kasvimaan lisäksi myös marjapensaat tuottavat nyt satoa. Jatkojalostamme marjamme pakastimeen, hilloksi, mehuksi ja likööriksi- mitä vain suinkin ehdimme ja keksimme. Tässä on mustaherukkahilloa.



Käsityöprojektien kanssa on vähän niin ja näin. Mutta olen alkanut taas sovitella neulepuikkoja käsiini. Ihan siltä varalta että illat vielä joskus viilenisivät ja joku syksyntapainen tulisi. Synkkinä iltoina on varmasti upeaa kääriytyä tähän lehvästön lävitse siivilöityvän auringonvalon väriseen pitsihuiviin. Se syntyi varastoistani löytyneestä Elfin mohairista.

Ostimme taimitarhalta heräteostoksena neidonhiuspuun. Kuten kaikki tietävät, neidonhiuspuut ovat eläviä fossiileita. Ne olivat nykyisen näköisiä silloin kun saniaiset valloittivat maailmaa ja kukkivat kasvit olivat vielä vain unia scifiä harrastavien liskojen pikku mielissä. Hieman vähemmän tunnettu on se seikka että neidonhiuspuut olivat yksi harvoista eliöistä jotka selviytyivät Hiroshiman atomipommin räjähdyksestä vain parin kilometrin päässä räjähdyspaikasta. Luonnossa neidonhiuspuut toki viihtyvät rauhallisemmissa oloissa kuten joenpenkereillä tai muissa paikoissa joissa maaperä on rikkoutunut. Mutta tekisi mieleni silti nimittää neidonhiuspuita eräänlaisiksi ekstremofiileiksi, selviytymisen mestareiksi jotka ovat sinnitelleet läpi vuosimiljoonien haasteiden, menettämättä mitään hauraudestaan ja kauneudestaan. Nähtäväksi toki jää, selviääkö viime vuosituhannet Kiinan leveysasteilla viettänyt puu Virkkalan talvista (mistä päästäänkin yhteen tämän tarinan suurista opetuksista: ekstremofiilitkaan eivät ole täydellisiä).

Täydellisyyden puutetta lukuunottamatta ekstremofiilit kyllä ovat niin kiinnostavia otuksia että niille kannattaa uhrata useampikin ajatus. Tunnemme nykyään lajeja jotka kukoistavat olosuhteissa joita pidetään elämälle vihamielisinä. Ekstremofiilit ovat sopeutuneet elämään suolaisissa, kylmissä, kuumissa, kuivissa, karuissa ja jopa radioaktiivisissa ympäristöissä. Ja kaipa niitäkin mikrobeja jotka ovat kulkeutuneet avaruusalusten mukana Kuuhun ja sinnitelleet siellä vuositolkulla voi nimittää sitkeiksi otuksiksi. Onko tietynlaisiin ääriolosuhteisiin sopeutunut mikrobi kiehtovampi kuin se joka selviytyy vihamielisessä ympäristössä jollaisessa se ei varsinaisesti ole kehittynyt?

Ekstremofiilit ovat siis otuksia jotka kertovat paitsi omasta ainutlaatuisesta lajistaan, myös elämästä itsestään. Ne ovat muuttaneet käsityksemme siitä millaisissa olosuhteista elämää voi löytää. Ajatus siitä että elämää olisi voinut säilyä Marsissa meidän päiviimme asti ei yhtäkkiä tunnukaan liikaa scifiä lukeneiden nörttien päiväunelmoinnilta vaan aivan vakavasti otettavalta mahdollisuudelta. Elämä Marsissa, lähellä olevalla ja (suhteellisesti sanottuna) helposti tutkittavalla taivaankappaleella taas olisi avaruusajan alkupuolen lottovoitto. Se että elämää on saattanut säilyä Marsin olosuhteissa tarkoittaa että olemme erittäin onnekas älyllinen laji. Voimme oppia jotakin arvokasta elämästä maailmankaikkeudessa jo avaruudenvalloituksemme alkumetreillä. Se mitä Marsista löydämme, ja se miten löytömme teemme on perintö jolla tulee olemaan kauaskantoiset seuraukset avaruusseikkailuumme.

Jotkut käsilläolevat ihmeet ovat henkilökohtaisempia, mutta eivät varsinaisesti pienempiä. Lomien loppuminen tarkoittaa minun, nuoren filosofin, kohdalla sitä että ajatukseni kurottavat taas kohti Marsia ja kaikkea sitä mitä elämän etsijät saattavat sieltä löytää. Elämäni käänteet ovat johtaneet minut tilanteeseen jossa minullakin on tieteellistä sanottavaa siitä, miten meidän tulisi etsiä elämää tuolta kaukaa. Aloittaessani jatko-opintojani minulla ei ollut aavistustakaan siitä että ajatukseni tulisivat koskaan nousemaan yli niiden pilvien joissa filosofien päät ovat vääräleukojen mukaan aina olleet. Mutta niin vain on että ajatuksistani on tullut kohtalaisen tottuneita multiversumin matkustajia jo ennen kuin väitöskirjan valmistumisajankohdasta on tietoa. Päivän toinen opetus: koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Etenkään jos on filosofi.

Tuttavapiirissänikin on jo niitä jotka tekevät työtä sen puolesta että jonakin päivänä meillä olisi millä mennä Marsiin ja kauemmaksikin. Valtavien teknologisten edistysaskeleidenkin aikana on kuitenkin totta että mikään ei matkusta ajatusta nopeammin. Niin meidän pitäisikin minusta lähestyä Marsia ja avaruutta sen takana: ajatukset edellä. Se taas on päämäärä jota minäkin osaan edistää. Loppukesän pimeinä ja lämpiminä iltoina, kotiekstremofiilini vieressä, katselen taas taivaalle. Ja asetan mittanaruni Marsin tasangoille. Ennen kuin sää kylmenee, tieteellinen artikkelini on paketissa.