Filosofista etikkaa ja silkkaa soodaa

Aloin miettiä, kuinka vanha keittiössä pyörivä Ajax-pullomme on. Muistan selvästi että sama pullo oli meillä jo entisessä kodissa. Nykyisessä olemme asuneet neljä vuotta. Epäilen ettei sen selviämistä tähän päivään kuitenkaan selitä siivoojien laiskuus vaan elämäntavan muutos. Pullo saattaa hyvinkin olla reliikki läheltä vuosituhannen alkua, ennen kuin ryhdyin ekologisoimaan elämääni toden teolla. Itse tavara ei näytä menneen miksikään. Tuoksu on yhä tymäkkä ja väri heleä. Hrr.

Kodin pitäisi olla jotakuinkin puhdas ja terveellinen paikka elää. Mutta mitä on puhtaus? Onko se siisteyttä, bakteerittomuutta vaiko kemikaalisen raikasta tuoksua? Lianräjäyttäjät ja bakteerintappajat ovat tutkitusti haitallisia muullekin kuin lialle ja bakteereille. Nykyajan ihminen altistuu päivittäin isolle kasalle kemikaaleja joka tapauksessa. Miksi kasvattaa kuormaa vielä vapaaehtoisesti? Ruuan valmistuksen ottaminen omiin käsiin, luonnonmukaiseen kosmetiikkaan ja siivoukseen siirtyminen ovat onneksi tehokas yhdistelmä. Rahaakin säästyy. Tämä ei ole rakettitiedettä: jos käytät myrkkyjä kotonasi, se tarkoittaa sitä että myrkytät kotiasi omin käsin. On turha kuvitella että kaikki markkinoille tulvivat tuotteet olisivat testattuja ja turvallisiksi todettuja (ja silloin kun ne ovat testattuja, ne on vallan hyvin voitu testata eläinkokeilla EU:n ulkopuolella). Ei tämä tavarataivaan tuoteturvallisuusvalvonta ihan niin toimi.

Ja siitähän tässä kaikessa kemikaalirumbassa taitaa olla pohjimmiltaan kysymys: tietämättömyydestä. Siitä että tarjolla olevien tuotteiden tuoteselosteiden ymmärtämisestä ei ole selvinnyt lukion kemialla enää pitkään aikaan. Siitä että meidät on opetettu että pieni präntti on uuvuttavaa lukea kun taas mainoslauseet ovat helppoja ja osuvia. Kirkuvien mainosten keskellä on helppo unohtaa, että on myös olemassa siivoustuotteita joita on mahdollista ymmärtää ilman tuoteturvallisuuskemistin opintojakin.

Nykyään markkinoilla on tietysti myös ekologisia pesu- ja puhdistusaineita. En ole niistä oikein vaikuttunut, pyykinpesumme mullistaneita sappisaippuaa ja pesupähkinöitä lukuunottamatta. Ekopuhdistusaineissa käytetään usein tehoaineina soodaa, suolaa, saippuaa ja etikkaa. Tuotteen kuin tuotteen hintaan ekologisuus tuo yleensä reilun lisän. Ja tietysti voi ihmetellä, miksi etikasta ja soodasta pitäisi maksaa hyvää hintaa vain sen kunniaksi että joku on keksinyt tehdä niistä sekoituksen ja pistää sen muovipulloon joka jää jatkamaan eksistenssiään kaatopaikalla kauan sen jälkeen kun pesijä on jo maatunut.

Usein puhdistukseen riittää pelkkä kuuma vesi ja hyvä, paksuhkosta puuvillasta neulottu rätti tai muu tarkoituksenmukainen pesuväline. Tarvittaessa rättiosastolle saa lisäpotkua karheammasta hamppulangasta. Jos lika ei vedestä usko, on aika siirtyä asteittain tukevampaan tavaraan. Kodin yleispuhdistusaineiksi riittävät hyvin etikka ja sooda. Arsenaalin täydentävät ympäristöystävällinen astianpesuaine, pesupähkinät, sappisaippua ja kotitekoinen saippua. Näitä voi käyttää yksin tai niistä voi sekoitella erilaisia jännittäviä cocktaileja. Ja kodin putkimieheksi sopii hyvin kumihanskoilla ja ämpärillä varustautunut nainen.

Pyykinpesussa meillä siis käytetään nykyään lähinnä pesupähkinöitä. Huuhteluaineeksi riittää loraus etikkaa ja näin kesäaikana tuoksun viimeistelee raikas ulkoilma. Tahroihin sappisaippua tepsii vähintään yhtä hyvin kuin paremmin tunnettu kaupallinen korvikkeensa. Yksinkertaista, eikä rasita herkkää ihoa eikä ympäristöä. Eikä kukkaroa. Kotikuitoiset puhdistusmenetelmät ovat myös erittäin kukkaroystävällisiä.

Vielä kun keksisi, miten sitä käyttäisi loppuun nämä muinaisuudessa siivouskaappiin ilmestyneet aineet… Sen olen jo keksinyt että sulfaatti- (eli liuotin)pitoisella shampoolla voi pestä lattian tai vaikka auton. Vai säilyisivätköhän ne muistona, sellaisena jota voi katsoa aina kun alkaa epäilemään, onko tässä elämässä tapahtunut mitään oikeaa vihertymistä.

Hätä keinot keksii...todenpuhujallekin

”Mutta,” kysyi Puoliso myöhemmin illalla, ”Täydellinen totuus voi olla julma. Eikö valehteleminen ole joissakin tilanteissa parempi vaihtoehto? Ajattele vaikka jännittäjää joka menee pitämään esitystä ja se menee huonosti. Eikö silloin ole rohkaisevaa sanoa ”Sehän meni ihan hyvin!”? Eikö olisi väärin sanoa sellaisessa tilanteessa totuudenmukaisesti että esitys oli surkea? Herkän ihmisen itsetunto voi kärsiä sellaisen kuulemisesta paljonkin. Jos totuus on julma, eikö joskus ole tärkeämpää olla hyväntahtoinen ja lempeä? ”

Ensiksi osoitin, että vaikka valehteleminen saattaa tällaisessa tilanteessa olla (valitettavasti) ilmeinen vaihtoehto, se ei suinkaan ole ainoa tapa ilmaista kannustusta surkealle puhujallemme. Todenpuhuja voisi ilmaista kannustustaan sanomalla vaikka: ”No, nyt se on ohi! Selvisit siitä!”. Se että meillä on jostakin asiasta mielipide, ei tarkoita sitä että se pitäisi aina ilmaista. Eipä edes sitä että mielipiteemme olisi ainoa sanomisen arvoinen totuus kyseisessä tilanteessa. Jos ihminen on niin surkea esiintyjä että hänelle on saavutus olla pyörtymättä kauhusta, on rohkaisevaa ja oikein keskittyä myönteiseen. Se ei ole valehtelemista, vaan hyvän näkemistä ihmisessä. Jos tosia ovat sekä lause ”Esitys oli surkea” että lause ”Puhuja selvisi hengissä esityksen pitämisestä”, millä perusteella on parempi keskittyä negatiiviseen? Jos molemmilla lauseilla on sama totuusarvo, todenpuhuja voi valita sanottavansa muiden kuin tietoteoreettisten syiden perusteella. Tässä tapauksessa hän on vapaa valitsemaan myönteisen ja kielteisen totuuden sanomisen välillä, ja hyväntahtoisuuden näkökulmasta myönteinen vaihtoehto on parempi. Toisin kuin jotkut tuntuvat kuvittelevan, ilkeys ja epämiellyttävyys eivät tuo totuudelle tietoteoreettista lisäarvoa. Totuus ei ole monoliittinen eikä joustamaton vaan myös totta voi puhua monella tavalla. Jopa ystävällisesti.

Totuuteen sitoutuminen yhdistettyinä kohteliaisuuden vaatimukseen siis pakottaa ihmisen usein etsimään hyvää niistäkin ihmisistä ja tilanteista joihin ensireaktio on jyrkkä ja tuomitsevakin. Jos valehteleminen ei ole käypä vaihtoehto arjen kiusallisista tilanteista luovimiseen, joudumme katsomaan tarkempaa ja harkitsemaan. Sumea alue akselilla jonka päissä ovat ”totuus, koko totuus eikä mitään muuta kuin totuus” ja suora valhe on laaja kaikkiin suuntiin. Se on tarpeellinen, koska vaikka totuus onkin tärkeä hyve, se ei läheskään aina ole ainoa asia joka toimijan pitäisi pitää mielessä moraalisessa päätöksenteossa. Esimerkkitapauksessa on selvää, että moraalisesti kiitettävin ratkaisu ei voi olla sellainen jossa sanomisia ei lainkaan punnita hyväntahtoisuuden näkökulmasta. Jos valehtelemattomuudesta haluaa tehdä universaalin moraalilain, on tosiaan tehtävä kuten kunnon deontologit ja määriteltävä ehdottomasti vältettävän tekemisen ala suppeasti. Totuudellisuuden idea kuitenkin vaatii totuuteen pyrkimistä ja sen pitämistä ihanteena myös silloin kun täydellisestä totuudesta on syystä tai toisesta poikettava piirun tai virstan verran –siis mahdollisimman vähän

Valehtelijan elämä on selvästi helpompaa. Hänen jyrkät ja kielteiset asenteensa saavat kukoistaa kauniin kuorrutuksen alla aivan rauhassa. Hänellä ei ole motivaatiota pyrkiä näkemään asioissa monta puolta eikä kyseenalaistaa vaikutelmiensa kaikenkattavuutta. Koska hänen ei jatkuvasti tarvitse määrittää sijaintiaan totuuteen nähden, hän voi olla iloisesti täysin pihalla koko asian suhteen. Valheen hinnaksi tulee siis ajattelun kangistuminen ja pinnallistuminen. Koska –kuten eilen huomasimme- valhe yleensä oikeutetaan negatiivisilla käsityksillä maailmasta, valehtelu muokkaa harjoittajansa ajatuksia yksinkertaisen kielteisyyden suuntaan. Tulee vaikeammaksi nähdä olemassaolevaa hyvää, ja kielteiset seikat saattavat muodostua kokemusmaailmassa erottuviksi sen takia ettei ihminen ole harjaannuttanut itseään näkemään maailmaa kielteisten asenteidensa takana. Ei ole ihme, että itselleen valehteleminen on niin suosittu katsomus: jos on totuttanut itsensä näkemään todellisuudesta lähinnä sen ikävät puolet, voi lohtu löytyä enää mielikuvitusmaailmasta. Epätoivon ajama eskapisti on syntynyt.

Toisaalta paine nähdä asioissa sekä hyviä että huonoja puolia voi sekin johtaa itsepetokseen. Emmehän valehtele, jos uskomme itse vilpittömästi puhuvamme totta. Ihminen voi siis periaatteessa väittää vaikka Kuuta juustoksi ja olla rehellinen. Tätä vaaraa liennyttää jonkin verran se, ettei myönteisiä näkemyksiä tarvitse yleensä puristaa itsestään peukaloruuvien avulla, vaan kiperistä tilanteista on yleensä useampi kuin yksi ulospääsy. Loppujen lopuksi luulen, että totuudenpuhujan hengissä selviytyminen riippuu lähinnä hänen vakaumuksensa tukevuudesta, siis siitä kuinka vakuuttunut hän on siitä että suoraan valehteleminen ei ole mikään vaihtoehto ja että kaikista ajattelun umpiryteiköistäkin olisi pyrittävä kohti totuutta.

posted under , | 0 Comments

Kun valehtelija maailman rakensi

Olen kirjoittanut totuudesta ja valehtelemisesta jo aikaisemminkin, mutta koska Hesari julkaisi aiheesta jutun, on aiheeseen hyvä palata juuri nyt.

Jotta emme puhuisi toistemme ohi, on keskustelun kohde parasta määritellä. Mitä siis on valehteleminen? Minusta kelpo määritelmä on ”tietoinen totuudenvastainen puhe”. Vaikeneminen ei siis ole valehtelemista, ei myöskään vasten parempaa tietoaan puhuminen. Edes vastapuolen hämääminen retorisilla tempuilla ei välttämättä ole valehtelemista, joskaan itse en turvaudu sellaiseen mielelläni. Totuuden ja valheen välissä on sumea vyöhykkeensä jonne eksyminen voi olla paras ja ymmärrettävä vaihtoehto, mutta jonne ei kannata telttaansa pystyttää. Ainakin minulle suoran valehtelemisen johdonmukaisessa välttämisessä on aivan riittävästi haastetta. Toisaalta totuus myös yksinkertaistaa asioita juuri sillä brute force-ominaisuudellaan jota siinä eniten pelätään. Totuus on sittenkin yksinkertaisempaa kuin kaikkien koottujen selitysten, oikeutusten ja muiden valehtelemisen mukana tulevien "välttämättömyyksien" mielessä pitäminen.

Rehellisyyttä ihannoiva yhteiskuntamme opettaa ihmisiä valehtelemaan toisaalla ja rankaisee totuuden puhumisesta toisaalla. Vähemmästäkin hämmentyy. Esimerkiksi valta ja asema tuntuvat lisäävän yksilön oikeutta valehdella. Kuten artikkelissa huomautetaan, sossun luukulla asioivalta vaaditaan pilkuntarkkaa rehellisyyttä, mutta valtionyhtiöltä kultaisen kädenpuristuksen saavan ansiot saattavat hyvin olla jossakin aivan muualla kuin rehellisyydessä. Yhteiskunnassa valehtelu on kuitenkin mielestäni rappeutuneisuuden merkki. Perustuuhan yhteistoiminta suurelta osin siihen että uskomme toisten olevan luotettavia ja rehellisiä. Onnistuessaan valehteleminen on tällöin vapaamatkustamista. Joka tapauksessa se nakertaa toimijoiden välistä luottamusta- se on pieni askel kohti hobbesiaanista kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Yhteiskunnan merkkihenkilö voi saada palkkioita valehtelemisesta huolimatta tai jopa sen johdosta, mutta samalla hän vähentää kansalaisten luottamusta julkiseen valtaan ja jopa yhteiskuntajärjestykseen itseensä. Silläkin on seurauksensa.

Jotakin yhteiskunnastamme myös kertoo, että Hesarinkin artikkeli ymmärtää valehtelemista kovin pitkälle ja korostaa totuudenpuhumisen vaikeutta ja epäkiitollisuutta. Oman kokemukseni perusteella asiat eivät ole aivan niin yksioikoisia. Usein pelkäämme sanoa totuuden, koska pelkäämme siitä koituvia ikäviä seurauksia. Mutta mistä lähtien olemme olleet luotettavia oraakkeleita? On totta ettei totuuden täräyttämisestä aina hyvää seuraa. Mutta olen huomannut että useimmiten pelätyimmät kauhuskenaariot eivät toteudu. Useimmiten totuutta ja sen sanojaa arvostetaan, tai ei ainakaan pistetä välittömästi päiviltä (vaikka kieltämättä se joskus tuntuu ihmeeltä). Totuudesta ei ole mikään pakko pitää, mutta totuuden olemus –se että totuus tuo kuulijalleen informaatiota siitä millainen todellisuus on- tekee sen vaikeasti sivuutettavaksi, sitten kun joku on vastoin ilmeistä etuaan nostanut sen esiin. Valehtelu voi olla inhimillistä, mutta kaikki mikä on inhimillistä ei ole oikein eikä viisasta. Parempaa ja ainutlaatuisempaa inhimillisyyttä edustaa hyvään pyrkiminen ja totuuden arvon ymmärtäminen. Olen tavannut paljon ihmisiä joiden mielestä totuuteen pyrkimisen vaatimus on liian kova. Olen tavannut myös niitä joiden mielestä totuudet ovat vaarallisia ja ihmisiä pitäisi pyrkiä siksi suojelemaan tietyntyyppisiltä totuuksilta. Mutta en vielä ketään jonka mielestä totuus ei ole millään lailla arvokkaampaa kuin epätotuus.

Ihmiset valehtelevat, koska olettavat maailman olevan tietynlainen. Totuuden puhumiseen sitoutunut taas saa selville, millainen maailma todella on. Tekomme rakentavat aina maailmaa- vähintään subjektiivista maailmaamme. Valehtelija rakentaa fantasiamaailmaa. Toisaalta valehteleminen oikeutetaan vetoamalla kuvitteellisiin asiantiloihin. Toisaalta se myös konkreettisesti ylläpitää näitä fantasioita. Ei vain sen mielessä joka valheen nielee, vaan se myös vahvistaa valehtelijan käsitystä siitä että maailma todella on paikka jossa valehteleminen kannattaa. ”Nytkin kun valehtelin, tämä sujui niin sutjakasti.” Valehtelija kuvittelee siis saaneensa palkkion valehtelemisestaan, vaikka todellisuudessa hän ei tiedä, miten asiat olisivat sujuneet jos hän olisi yrittänyt pärjätä totuuden kanssa. Onko siis olemassa valhetta jonka sanoja ei valehtelisi samalla itselleen? Voiko valehtelija olla eksymättä itse rakentamaansa, todellisuutta pahempaan maailmaan?

Tulkoon puu

”Acts of creation are ordinarily reserved for gods and poets, but humbler folk may circumvent this restriction if they know how. To plant a pine, for example, one need be neither god nor poet; one need only own a shovel. By virtue of this curious loophole in the rules, any clodhopper may say: Let there be a tree- and there will be one.”

-Aldo Leopold: A Sand County Almanac-

Eilen kävimme ostamassa puiden ja pensaiden taimia. Tänään istutimme niitä. Muistin Aldo Leopoldin sanat siinä vaiheessa kun levitin multaa istutuskuoppaan uuden persikkapuuni juurelle. Tulkoon puu ja useampikin, sanoimme eilen taimitarhalla. Ja puut tulivat. Jos onni on myötä, ne juurtuvat, kestävät yli talven ja toisenkin. Kesäkolmion alla, kanahaukan terävän katseen vartioimina ne voivat rauhassa kaivaa juurensa syvälle harjumaahan.

Näinä sademetsähakkuiden ja aavikoitumisen aikoina on kuninkaallista asua paikassa jossa puut eivät vain selviydy vaan lisääntyvät. Kehitysmaissa on viime vuosina aloitettu laajoja puunistutusprojekteja aavikoitumisen pysäyttämiseksi ja paikallisten ihmisten ruokaturvan parantamiseksi. Helposti unohtuu se, että meidän olisi syytä tehdä samoin. Suomessa puiden tuhoa edustavat vain lajistoltaan köyhät puupellot ja lohduttomat hakkuuaukeat. Pohjimmiltaan ympäristöongelmat eivät kuitenkaan tunnusta valtioiden rajoja. Ilmastonmuutos ja lajiston köyhtyminen ulottuvat tännekin. Lentokoneilla rahdatut hedelmämme on kasvatettu kaukana, vaikka täälläkin olisi niille hyvää maata. Olemme ehkä kaukana pahan ilmenemistä, mutta emme sen tekemisestä. Siksi uskon että täälläkin tarvitaan lisää puita ja ihmisiä jotka istuttavat niitä. Tarvitsemme paikkoja joissa luonto vaihteeksi rikastuu. Harmaat labyrintit eivät sovi edes rotille. Miksi siis sellaisten rakentaminen on kertovinaan jotakin myönteistä rakentajiensa yhteiskunnasta? Miksi kuvittelemme että puiden pitäminen mykkinä ja itseisarvottomina on rationaalista, kun toisaalta meille kasaantuu koko ajan lisää todisteita siitä että juuri tämä länsimainen ”rationaalisuus” on vakava uhka hyvinvoinnillemme ja jopa olemassaolollemme?


Lehteväksi katoksi oksansa ojentavat omenapuut kertovat puutarhassani ajasta jolloin maailma oli jotenkin yksinkertaisempi ja vailla monia niistä huolista jotka painavat tänä päivänä tiedostavia mieliä. En kuitenkaan usko että viime vuosina istuttamamme puut tulevat suureksi kasvettuaan kertomaan hoitajilleen tämän ajan huolista ja monista uhkakuvista. Puiden muisti ei ole sellainen.
Se on aina vihreä ja lempeä. Puun ajatukset kulkevat havupuiden terre verten, keväisen mahlan ja vastapuhjenneiden lehtien, vanhojen puiden oksille kasvavien sammalten kaikissa sävyissä. Puiden merkittävä ero ihmisiin nähden on, että puiden tapana on muuttua vanhetessaan aina vain elävämmiksi. Jonakin vuonna niiden oksat ovat vahvistuneet kylliksi kannattelemaan linnunpesiä. Sitten havaitaan että kuoren raoissa on tilaa sammalille, jäkälille ja lukemattomille pienille ötököille joista moni päättää päivänsä linnunpoikien kidassa. Puun satoisuus vähenee, se kaatuu, mutta loppuun asti se ravitsee hajottajaeliöitä -ellei sen kohtalona ole päätyä ravitsemaan puutarhurin takassa kylmänä talvi-iltana palavaa tulta. Silloinkin se vapauttaa ilmakehään vain sen hiilidioksidin minkä se on eläessään itsensä sitoutunut ja jättää jälkeensä kasan ravinnepitoista tuhkaa. Puu on tuhoavuuden elävä vastakohta.


Esivanhempamme olivat oikeassa: puut jaksavat tarvittaessa kannatella koko maailmaa. Siinä sivussa menemme mekin, jos vain muistamme vuorostamme huolehtia puistamme.


posted under , , | 2 Comments

Vierailu valtamerimaailman Sokrateen luona

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, millaista älyllinen elämä voisi olla valtameren peittämässä maailmassa jossa ei olisi kiinteitä kappaleita vaan ympäristö koostuisi erilaisista monimutkaisista virtauksista? Ben Goertzel ja Allan Combs ovat. Journal of Cosmologyn tammikuun numerossa he pohdiskelivat, että tällaisessa ympäristössä älylliset elämänmuodot saattaisivat muodostua aivan erilaisiksi kuin millaiseksi ”älyn” tavallisesti ymmärrämme.

Merimaailmassa tärkeää olisi ymmärtää erilaisia viskositeetteja, virtauksia, paineita, pyörteitä ja tiheyksiä joista heidän elementtinsä koostuu. Sen sijaan että valtamerimaailman olennot rakentaisivat koneita ja esineitä osista, he olisivat ympäristönsä muotoilijoita jotka rakentelisivat monimutkaisia, itseorganisoituvia järjestelmiä kohdistamalla niihin erilaisia paineita eri suunnista. Kaoottisten virtausten maailmassa jokaisella tapahtumalla voisi olla useita mahdollisia seurauksia, mikä johtaisi siihen että suoraviivaisilla kausaliteeteilla ei olisi paljon käyttöä. Hyödyllisempää olisi puhua suunnista. Kausaliteettien vanavedessä häviää myös ”tahto”. Jos emme voi tahtoa tiettyjä, tarkkarajaisia seurauksia, olisi parempi ryhtyä puhumaan vaikkapa paineesta jota koemme tiettyyn suuntaan. Paitsi sisällöltään, merimaailman kieli voisi olla myös rakenteeltaan aivan erilaista kuin meidän kielemme. Sanojen, merkkien ja foneemien sijasta heidän kommunikaatiossaan keskeistä voisivat olla säännönmukaisuuksista muodostuvat kokonaisuudet jotka ilmenevät erilaisissa kommunikaatiotilanteissa. Sanalla sanottuna: sekä heidän älynsä arkkitehtuuri että sisältö olisivat monimutkaisen nesteympäristön muovaamia ja heijastaisivat sitä.

Goertzelin ja Combsin pohdiskelut ovat spekulaatiota, emmehän ole vielä löytäneet elämää Maan ulkopuolelta. Ne ovat kuitenkin arvokasta spekulaatiota. Heidän ajatuskokeensa osoittaa, että monet niistä asioista joita pidämme merkkeinä älystä saattavatkin olla seurausta siitä että elämme kiinteiden kappaleiden dominoimassa ympäristössä jossa esineiden väliset suhteet, rakentaminen, purkaminen, osat ja niiden muodostamat kokonaisuudet ovat keskeisiä. Valtamerimaailmassa älykkyys merkitsisi aivan toisenlaisten asioiden, virtausten ja pyörteiden, paineiden, viskositeettien ja tiheyksien ymmärtämistä ja hyödyntämistä. Mielenkiintoista on se, että aivan kuten valtamerimaailman oliot heijastaisivat nesteympäristöään, mekin heijastelemme niitä olosuhteita joissa lajimme on kehittynyt ja saavuttanut tietoisuuden. Goertzelin ja Combsin pohdinnat toimittavatkin meille tutun oppitunnin uudessa muodossa: mieli kuvittaa maailman, ja vetoaminen ”faktoihin” kertoo usein vetoajan mielikuvituksen köyhyydestä enemmän kuin siitä millainen maailma todella on.

Goertzel ja Combs päättelevätkin, että monet meille tutut ja rakkaat käsitteet kuten ”tahto”, ”syy”, ”itse” ja ”kieli” saattavatkin merkittävissä määrin kertoa siitä että lajimme on kehittynyt monimutkaisessa fysikaalisessa ympäristössä ja on viettänyt suurimman osan ajastaan maan pinnalla, kiinteiden kappaleiden maailmassa. Tällä ei ole paljon tekemistä sen paremmin älyn kuin muunkaan erinomaisuuden kanssa. Emme siis edusta älyä yleisesti ottaen, vaan aivan tietynlaista järkeä. Elämää –mukaan lukien älykästä elämää- on kuitenkin saattanut kehittyä hyvin monenlaisissa ympäristöissä: kaasujättiläisissä, valtameriplaneetoilla ja supermaapalloilla. Kahdessa ensiksi mainitussa ympäristö tosiaan koostuu kiinteiden kappaleiden sijasta virtauksista.

Kiitos sen seikan että meillä ihmisillä on älyä, saattaisimme kuitenkin pystyä tunnistamaan valtamerimaailmojen ajattelijat ja kommunikoimaan heidänkin kanssaan. Goertzel ja Combs esittävät, että kommunikaatio saattaisi perustua virtausten manipuloimiseen. Tällainen ”kieli” olisi meille ihmisille varmasti vaikeaselkoista, mutta varmasti sen käyttäminen olisi myös tavattoman opettavaista. Valtamerimaailman filosofit saattaisivat ymmärtää hyvin monia sellaisia virtauksia jotka meille ovat vaikeita käsittää: historiaa, tunteita, yhteiskunnallisia liikkeitä sekä älyllisten olentojen ja ympäristön välisiä monimutkaisia vuorovaikutussuhteita. Heidän älynsä ilmenisi kykynä luoda järjestystä ja harmonioita kaoottisista virtauksista. Olisivatko he huomanneet, että fysikaaliset virtaukset ovat vain yksi virtausten laji?


Kun yritämme ymmärtää, miltä maailma voisi näyttää toisenlaisten silmien läpi katsottuna, alamme vähitellen ymmärtää myös omaa havaitsemistamme. Löydämme ymmärryksestämme uusia rajoja ja esteitä -ja huomaamme, että toisinaan nämä esteet ovat ylitettävissä. Valtamerimaailman Sokrateet olisivat varmasti hyvin erilaisia kuin länsimaiset analyyttiset filosofit. Hekin kuitenkin olisivat ajatusten kätilöitä.

Afrikan-kirjeenvaihtaja

Tänään Virkkalassa on lähes 32 lämpöastetta varjossa. Ugandan pääkaupungissa Kampalassa on vaivaiset 25 astetta. Kyllä niiden kelpaa! Kiinnostuimme asiasta, kun huomasimme että päivän tehtävälistalle kuului kirjeen kirjoittaminen kummilapsellemme Richardille. Näitä kirjeitä tulee kirjoitettua vuoden aikana vain muutama. Kun kirjeen meno yhteen suuntaan kestää parikin kuukautta, kirjeenvaihto on pakosta hidasta. Laskeskelin, että seuraavan kirjeen lähetämme jouluksi. Hauskuutta kirjeenvaihdon hitaus ei kuitenkaan vähennä. Mitä me teimmekään ennen Afrikan-kirjeenvaihtajan saamista? Koska kummilapset, kuten lapset ja perheenjäsenet yleensäkin, saadaan. Ihmisiä (eikä sen puoleen kanejakaan) ei ”hankita” elämään. Raha, sopimusten tekeminen ja muu aktiivisuus voivat toki kovasti edesauttaa heidän saapumistaan elämään, mutta pohjimmiltaan vaihdannan logiikka ontuu.
Niin paljon sen ulkopuolelle jää, kun on ystävistä kyse. Richardin ansiosta tiedämme jotakin siitä millaista on pienen koululaisen arki Ugandan köyhällä maaseudulla. Kirjeiden lisäksi luemme mielenkiinnolla muunkin materiaalin, jota kummihankkeen edistymisestä saamme. Richardin puuhien ja kasvun seuraaminen muistuttaa meitä myös siitä että maailmassa on pohjimmiltaan kahdenlaisia ihmisiä: onnekkaita ja vähemmän onnekkaita. Ei sortajia ja sorrettuja, menestyjiä ja nahjuksia, niitä joilla on oikeus kaikkeen ja niitä joilla ei ole oikeutta mihinkään. Kaikki lapset ovat samalla tavalla mahdollisuuksia täynnä. Mitä sitten tapahtuu…sen kanssa onnella on paljonkin tekemistä. Ja joskus ihmiset voivat olla toisilleen hyvää onnea.

”Hyväosaisen” määritelmä tässä rikkaassa yhteiskunnassa kapuaa aina vain ylöspäin. Nykyään hyväosaisuus merkitsee Suomessa lähinnä taloudellista asemaa. Niillä mittareilla kansakuntamme pärjääkin keskimääräisesti hyvin, vaikka eriarvoistumisen kasvu tarkoittaakin sitä että keskuudessamme on yhä enemmän niitä joilla menee huonosti. Mutta kuinka hyvin Suomi voisi, jos mittareiksi otettaisiin terve mieli ja tyydyttävät ihmissuhteet, alkoholiongelmien ja muiden addiktioiden haittojen puute elämästä (näistä haitoista kärsimiseksi ei tarvitse itse olla ongelmainen vaan riittää että ongelmiin ajautunut kuuluu lähipiiriin) tai edes se miten inhimillisesti yhteiskunnassamme kohdellaan heikoimpia? Ei näyttäisi enää kovin kehuttavalta. Paitsi maailman mittakaavassa. Puhdas juomavesi ja kelvollinen hygieniataso, lääkkeet yleisiin tartuntatauteihin, ja turvallinen elinympäristö jossa arkeen ei kuulu sen paremmin väkivallan kuin luonnonkatastrofienkaan pelko, riittävät tekemään suomalaisesta elämästä ylellistä Maapallolla vuonna 2010. Ja ajatelkaa: vaikka mielipiteeni eivät aina hankikaan minulle kunniaa ja uusia ystäviä, minun ei tarvitse pelätä joutuvani niiden takia vankilaan, kidutetuksi tai maanpakoon. Voin osallistua politiikkaan ja voin turvata lakeihin monenlaista pahaa vastaan (olkoonkin, että lakiteksti voi poiketa huomattavastikin siitä miten asiat käytännössä toimivat). Olen yhteiskunnassani tasa-arvoisessa asemassa miehiin, jopa omaan aviomieheeni nähden. Jo pieni ystävämme Richard elää erinäköisessä maailmassa. Ugandan ongelmiin kuuluvat lapsisotilaita värväävät sotilasjoukot, terrorismi, AIDS, vesi- ja ruokapula, vain muutamia mainitakseni. Maailmassa jota kriisit ja katastrofit kurittavat tuon tuostakin, pitkäkestoisesta kurjuudesta kärsivät jäävät helposti jalkoihin.
Se on sääli, sillä kaikki hankkeet jotka tähtäävät pitkäkestoiseen hyvinvoinnin kasvuun vaativat rahan ja näyttävien operaatioiden lisäksi myös rahaa ja aikaa. Materiaalisen köyhyyden lisäksi myös asenteet ja yhteiskuntien asenteet vaativat huomiota.

Silloin tarvitaan ennen kaikkea toivoa. Me emme ole erityisen varakkaita emmekä riittävän viisaita ratkaistakseen maailman suuret ongelmat. Mutta jotakin voimme tehdä. Voimme jakaa vähän siitä hyvästä minkä olemme itse saaneet ja siten lähettää kauas Afrikkaan hitusen toivoa paremmasta tulevaisuudesta. On nimittäin olemassa toinenkin tapa jaotella ihmisiä kahteen ryhmään: ne jotka ovat osa ongelmia ja ne jotka pyrkivät olemaan osa ratkaisua. Ensimmäiseen kategoriaan pääsee helpoimmin vain olemalla välinpitämätön ja kyyninen. Toiseen pääsemiseksi pitää yleensä nähdä vähän vaivaa. Vastalahjaksi saa myös itse uskoa siihen että juuri meidän pienellä panoksellamme on konkreettinen merkitys. Ja toivoa siitä että jos onnemme joskus kääntyisi, kenties jostakin löytyisi silloinkin niitä joiden elämään ja sydämiin meidänkin huolemme mahtuisivat. Ei jumalia ja onnettaria, vaan samanlaisia tavallisen onnekkaita ihmisiä kuin mitä me olemme tänään.

posted under , | 1 Comments

Avio-onnea...kaikille kynnelle kykeneville

Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsäsellä on ollut viime päivinä rankka blogielämä. Ensiksi Räsänen kirjoitti blogissaan että Vihreiden (ja Vasemmiston) pyrkimys sukupuolineutraaliin avioliittolakiin on sodanjulistus. Tänään hän loihe lausumaan, että Pride-iskun takana saattaa olla vastareaktio poliittisen eliitin liberalismiin. Hänen sanoistaan tulivat mieleen ne taannoin Kolmen Sepän patsaalla tapaamani uskovaiset, jotka selittivät että ”kristittyinä he kyllä antavat rienaamisen anteeksi, mutta odottakaapas kun muslimit saavat tietää että pornolehtiä vaihdetaan myös koraaneihin. Ne kuulkaa tulevat ja vetävät teitä turpaan. Hyvä jos eivät tapa… Oletteko nyt ajatelleet, mitä muslimit teille tulevat tekemään?” Niin, ei sillä että äärikristilliset väkivallan hyväksyisivät tai toivoisivat että joku tulisi ja tekisi vääräuskoisille sen mitä he itse eivät sivistyneinä ihmisinä tekisi, eihän toki, mutta täytyy ymmärtää että (Luojan kiitos) tässä maassa on vielä niitäkin jotka provosoituvat. Ja heitä, kuulkaa, olisi parasta olla ärsyttämättä. Heidän takiaan olisi parasta olla ihan hiljaa kun ihmisoikeuksia poljetaan, vähemmistöjä syrjitään ja ihmisiä alistetaan vetoamalla yhden uskonnon normeihin ja vahvemman oikeuteen.

Minun turvallisuudentunnettani taas ei paranna mikään niin paljon kuin tieto siitä että meillä on vielä niitä joita ei saada hiljaiseksi pelottelemalla tai muistuttamalla siitä millainen käyttäytyminen tuo ystäviä, hyvän terveyden ja pitkän iän. Niin pienet nilkit kuin suuret terroristitkin onnistuvat silloin kun he onnistuvat kylvämään pelkoa ja eripuraa, vähentämään oikeuksia ja koventamaan asenteita. He epäonnistuvat joka kerta kun joku kieltäytyy pelkäämästä ja elää tänäänkin kuin olisi jo vapaa.

Päivi Räsäsen homofobisessa retoriikassa ärsyttävää on myös se että hän on omimassa siviiliavioliitotkin uskontonsa tukipilareiksi. Jos siviiliavioliittokin on kirkollinen instituutio (mitä muuten mikään avioliitto ei ole alkujaan ollut), tilanne on epäoikeudenmukainen kaikille. Homoille ei suoda pääsyä avioliiton auvoon. Heteropareille taas ei suoda mahdollisuutta parisuhteen rekisteröimiseen. Toisin sanoen, tuodakseen tietyt oikeusvaikutukset parisuhteeseen, heteroiden on pakko mennä naimisiin eli astua järjestelyyn jossa kutsumattomana vieraana kuokkii Jahve. Avioliiton solmimisen voi varmasti nähdä maagisena rituaalina jolla on kosmisia vaikutuksia. Väärin on kuitenkin väittää, että se on maaginen rituaali myös niille joille se on tapa järjestellä perhesuhteita ja hankkia uusi lähisukulainen. Esimerkiksi minä ja Puoliso kyllä tiedämme, että avioliittomme on maallinen sopimus jonka etiikka perustuu ihan muuhun kuin Päivi Räsäsen kaameisiin perhearvoihin. Mutta tietääkö yhteiskunta? Onko ihmisten vuonna 2010 todella väännettävä jokaiselle vastaantulijalle rautalangasta ettei naimisissa oleminen merkitse tietyn moraalikoodiston tukemista? Eikö sitä vihjaa jo se että yleisessä tiedossa on, että Suomessa on kirkollisen lisäksi myös se siviiliavioliitto? Tai se havainto että monet erilaisia katsomuksia ja seksuaalieettisiä käsityksiä kannattavat ihmiset solmivat avioliittoja? Eikö siviiliavioliitto merkitse muuta kuin sitä ettei sitä ole solmittu kirkossa ja ettei vihkimistä ole toimittanut pappi? Eikö sillä ole omaa sisältöä maallisena sopimuksena jonka tarkemmasta sisällöstä jokainen pari voi itse päättää oman katsomuksensa mukaisesti?

Minusta siviiliavioliiton tulisi olla vapaa uskonnollisesta painolastista. Sen tulisi olla jokaiselle kansalaiselle mahdollinen perhe-elämän järjestämistapa riippumatta avioliittoon aikovien uskonnollisesta taustasta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai eettisistä näkemyksistä. Siviiliavioliitolla on nähdäkseni yksi arvokas tarkoitus: tukea kansalaisten pyrkimystä järjestäytyä vakiintuneiksi perheyksiköiksi. Sen tulisi tukea vastuullisuutta ja stabiiliutta. Sen ei tulisi pakottaa avioliiton etuja haluavia tietyn, mahdollisesti vieraan, moraalikoodin alaisuuteen vaan tukea tasa-arvoa ja vastuunottoa. Tähän tarkoitukseen se ei voi päästä Kristillisdemokraattien reseptillä johon kuuluu hetero-parisuhdenormatiivisesta etiikasta poikkeavien rankaiseminen, syrjintä ja yleinen päähänpotkiminen. Sitoutumismahdollisuuksien kieltäminen ei opeta ketään vastuuseen, vaan korkeintaan päinvastoin. Miksi seksuaalivähemmistöjen edes tulisi pyrkiä pysyviin parisuhteisiin jos yhteiskunta tekee kaikkensa vaikeuttaakseen niitä? Avioliiton avaaminen kaikenlaisten perheiden oikeudellisten suhteiden järjestelyn perustaksi sen sijaan avaa vastuullisuuden mahdollisuuden kaikille. Silloin jokaiselle on tarjolla vastuullinen vaihtoehto, johon on myös otettava kantaa. Perhesuhteiden turvallisuus, pysyvyys ja rakentavuus näyttävät olevan täysin yhteensopimattomia syrjimisen ja avioliiton mystifioinnin ja rajoittamisen kanssa.

Ketään ei voi pakottaa rakastamaan tai sitoutumaan. Se mitä yhteiskunta voi tehdä on luoda käytäntöjä ja instituutioita jotka tukevat rakkautta ja sitoutumista. Vähemmistöjen uhkailu ja syrjintä eivät kuitenkaan tue ketään. Minusta on kieroutunutta ajatella että perheiden pahin uhka ovat toiset perheet. Miten etenkin sellaiset perhemallit joista enemmistökansalainen on vähiten kiinnostunut, ovat suurin uhka (ja miksei homma toimi toisin päin? Mikseivät lesboystäväni näytä yhtään ahdistuneilta siitä tiedosta että meillä eletään heteroavioliitossa?)? Vai a
jattelevatko Kristillisdemarit, että homoseksuaalisuus ja polyamoria ovat niin autuaallisia tiloja ettei niiden sallimisen jälkeen tavallinen yksiavioinen heteroavioliitto enää houkuttelisi ketään? Niin, kuinka syvää ja arvokasta paljon ihannoitu heteroparien rakkaus taas tämän näkemyksen mukaan olikaan, jos jo toisin ajattelevien tasa-arvoinen kohtelu riittää uhkaamaan sitä? Vai onko kyse sittenkin vain irrationaalisesta vihasta erilaisuutta kohtaan, vihasta jota on keksitty pönkittää kaivamalla omasta -vaikka kuinka monitulkintaisena tunnetusta- pyhästä kirjasta pari lausetta.

Minusta perheiden asiat eivät tässä maassa ole erityisen hyvin. Mutta uhkana eivät ole erilaisuus ja moniarvoisuus vaan kiristyvä yhteiskunnallinen ilmapiiri. Liian kuluttava ja aikaavievä työelämä, puutteelliset ihmis- ja parisuhdetaidot, päihdeongelmat, huterat turvaverkot ja sukupuolten epätasa-arvo ovat isoja ongelmia. Niitä ei kuitenkaan ratkaista vihaamalla vaan yhteiskunnallisella osallistumisella ja tiedostavuuteen oman elämän mittakaavassa pyrkimisellä.

Liikenisiköhän Kristillisdemareilta kaiken sotimisen ohessa joskus aikaa tämäntyyppisten kysymysten vakavalle pohtimiselle?

Ei kohtuullisuutta ilman vaatimattomuutta

Olen uudistamassa vaatekaappiani. Muutama vanha mekko on todettu täysinpalvelleeksi ja työn alla on pari uutta. Sama kaava, sama helman pituus, eikä uusia kankaita tuliaiseksi tuonut Puoliso varsinaisesti irrotellut kangaskaupassa. Ensi kaudellakin täällä nähdään yksivärisen tummia sinisiä ja viininpunaisia mekkoja. Olen aivan tyytyväinen arkityyliini -itse asiassa, ne mekot joihin olen yrittänyt kehittää jotakin ”vaihtelua”, vaikka sitten miten pientä, jäävät aina vähimmälle käytölle. Mutta välillä mietin silti. Itse tekeminen, kohtuullisuus ja säästäväisyys ovat selvästi hyviä asioita. Mutta meneekö minulla joissakin jutuissa jo vähän överiksi?

Sitten luin Taloussanomista
artikkelin jonka mukaan hidastaminen ja sen ulkoiset merkit ovat uusia statussymboleita. Jo aiemmin tänä vuonna olen huomannut että kohtuullistaminen on tullut muotiin. Mutta jotakin keskustelusta on puuttunut. Jotenkin suomalaisessa kohtuullistamiskeskustelusta kuultaa läpi tietty elitismi ja sen hyväksyminen että hidastaminen onnistuu vasta kun siihen on varaa. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei tunnu millään mahtuvan samaan pöytään. Taloussanomien artikkeli oli vihdoin se ääriesimerkki jonka valossa ymmärsin, mikä mättää. Kohtuullistamis- ja hidastamispuheesta on unohtunut yksinkertaisuuden idea, ja sen mukana koko keskustelu tuntuu menevän jotenkin metsään.

Kun kohtuullistamisesta on tullut trendi, siitä on tullut vain uusi tapa kuluttaa ja ilmaista statustaan ja tiedostavuuttaan. Hidastaminen on jotakin mitä tavoitellaan, ja jossa voi saavuttaa mitattavia tavoitteita joista voi tuntea hetken tyytyväisyyttä- siihen asti kunnes on aika asettaa taas uudet tavoitteet. Näin voi kuitenkin tehdä –Taloussanomien artikkelin viitoittamaan tapaan- ymmärtämättä itse kohtuullistamisen ideasta yhtään mitään. Kohtuullistaminen, ainakin se versio johon olen itseäni yrittänyt kasvattaa jo vuosituhannen alkupuolelta lähtien, on nimenomaan pyrkimystä tavoittelun, kuluttamisen, hetkellisen ilon ja tylsistymisen oravanpyörästä. Se on jatkuvaa yritystä päästä esiin länsimaisen ihmisen peruspaheista: kateudesta, ahneudesta ja tyytymättömyydestä. Esimerkiksi kateus voi olla yhtä hyvin oma mielentila kuin halua herättää muissa kateutta ja ihailua. Samalla se toimii polttoaineena sekä ahneudelle että tyytymättömyydelle.
Statusorientoitunut ihminen voi kerätä ympärilleen kohtuullistamisen merkkejä, ainakin johonkin rajaan asti (jotenkin epäilen ettei räätälillä teetetyistä puvuista pitävä ihan äkkiä vaihda maalaismekkoihin). Mutta ulkoiset merkit eivät tee kenestäkään aidosti kohtuullista. Se joka kuvittelee että kohtuullisuus on pelkkä kulutustyyli jää paitsi niistä hyvistä joista aidosti kohtuulliset ihmiset pääsevät nauttimaan.

Hyve-etiikassa korostetaan joka käänteessä oikeiden motiivien merkitystä. Hyve-eettiseltä kannalta katsottuna on täysin mahdollista tehdä tekoja jotka näyttävät hyviltä (esimerkiksi siksi että ne ovat ulkoisesti samanlaisia kuin aidosti hyvien ihmisten teot) mutta jotka eivät kuitenkaan ole todella hyviä, koska ne nousevat vääristä motiiveista. Sovellettuna: kulutuksen vähentäminen on periaatteessa aina myönteistä. Otetaan vaikka Antti joka ajaa isältään perimällä vanhalla autolla, koska kokee sen riittävän tarpeisiinsa eikä siksi tunne halua ostaa uutta, vaikka hänellä ehkä olisikin siihen varaa. Hänen kaverinsa Pekka ajaa samanlaisella autolla ”koska mallin valmistus on lopetettu ja sellaisia autoja on rajallisesti saatavana, joten ne ovat hienompia kuin uudet autot joita valmistetaan niin paljon että jokaiselle haluavalle riittää”? Kumpi näistä kahdesta on moraalisesti kiitettävämpi? Minä sanoisin, että Antti, sillä perusteella että hänen motiivinsa ovat paljon paremmat kuin Pekan. Pekan toiminnan lopputulos näyttää päällisin puolin samanlaiselta kuin Antin, mutta se on vain sattumaa. Jossakin toisessa tilanteessa Pekan huonot motiivit erottaisivat hänet selvemmin Antista, jonka hyvä toiminta ei ole sattumaa vaan nousee hänen luonteensa erinomaisuudesta. Antin valinta ajaa vanhalla autolla ilmentää hänen tyytyväisyyttään nykytilanteeseen, kun taas Pekkaa riivaavat tyytymättömyys ja näyttämisen halu. Antti todennäköisesti on tyytyväinen riippumatta siitä, onko hänen autonsa trendikäs vaiko ei. Pekka taas todennäköisesti vaihtaa autonsa uuteen ja kiiltävään heti kun muoti taas muuttuu sellaisia suosivaksi. Hän ei arvosta autoaan sinänsä, vaan vain sen symboloimaa statusta ja erottuvuutta. Koska nämä ovat muuttuvaisia asioita, hänen tuntemansa tyytyväisyys on aina ohimenevää.

Kohtuullistaa voi siis monella tavalla, mutta kaikki tavat eivät ole samanarvoisia. Kohtuullisuus vaatii kumppanikseen muita hyveitä. Esimerkiksi vaatimattomuutta: sitä että ihmiselle riittää vaatimattomampikin tyyli eikä hän tavoittele korkeaa statusta. Vähään tyytyvä ihminen on paitsi helpommin tyytyväinen, myös vapaa ahneudesta ja tyytymättömyydestä sekä riippumaton muiden mielipiteistä. Hänelle ihmisten tasa-arvo ei ole vain ihanne vaan hän toteuttaa sitä käytännössä tyytymällä mielellään vaatimattomampaan kuin mihin hänellä olisi varaa ja pyrkimättä asettamaan itseään ulkoisten symbolien avulla muiden yläpuolelle. Väitänpä, että yksinkertaisuus makumieltymyksenä vaatii kultivointia siinä missä hienostuneisuuskin. Ihmisen on helppoa olla tarvitseva ja vaativainen, mutta vaatimattomuus vaatii jo hiukan luonnetta. Vaatimattomuus on vastalause äärimmäisyyksiä ja huippuja tavoittelevalle kilpailuyhteiskunnalle. Onhan se sitä että ihminen kieltäytyy tekemästä ja nauttimasta asioista joihin hänellä olisi varaa, tai vaihtoehtoisesti kieltäytyy hyväksymästä itsessään huonommuutta ja pahoinvointia koska hänellä ei ole varaa samaan (tai mieluiten vähän parempaan) kuin mitä kaikilla muilla on. Jossakin vaiheessa vaatimattomuutta harjoittava huomaakin olevansa rikas: hänellä on varaa kieltäytyä siitä mitä ”kaikki” haluavat. Hänellä on sen verran itseluottamusta ettei hänen tarvitse huolehtia siitä että kulissi on mahdollisimman kiiltävä, ja sen verran omanarvontuntoa että hän tietää olevansa paljon muuta kuin omaisuutensa ja muut menestyksen symbolinsa. Hänen ei tarvitse juosta vaihtuvien hyväksynnän ja statuksen symbolien tavoittelun perässä, koska hän tietää olevansa arvokas aivan muilla perusteilla. Hänen elämänsä merkitys rakentuu itse sisällöstä, ei asemasta suhteessa muihin ihmisiin ja näiden arvostuksiin.

Toisaalta kohtuullistamista ei pitäisi harrastaa vain oman edun takia. Meillä on muitakin hyviä ja tärkeitä syitä pyrkiä kohtuulliseen ja yksinkertaiseen elämäntapaan: esimerkiksi se ettei planeettamme pidemmän päälle kestä nykyisenkaltaista kulutusjuhlaa. Kohtuullistaminen on myös konkreettinen kannanotto sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Kolmanneksi, jos mainostamme olevamme täysivaltaisia moraalisia agentteja joita eivät muut määräile, meidän pitäisi kait olla myös vastaavassa määrin vastuullisia. Onhan valta ilman vastuuta vain mielivaltaa. Ihminen joka ostaa vähän mutta entistä hienompaa luksusta, on siis kaukana kohtuullisesta myös siksi ettei hän edelleenkään piittaa sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai omasta vastuustaan vähempiosaisia kohtaan. Jos vähempi riittäisi tyydyttämään hänen tarpeensa, hänen pitäisi kuluttaa vaatimattomasti ja käyttää ylimäärä yhteiseksi hyväksi. Mutta tämä ei taida olla enää alkuunkaan Taloussanomiin sopivaa juttua…


Ehkäpä vaatimattomuuden poissaolo kertoo siitä että vaikka kulttuurissamme on vähitellen pakon edessä alettu huomata oravanpyörän mielettömyys, aihe on yhä kaikkea muuta kuin loppuunkaluttu. Vanhoista ajattelutavoista, kuten halusta kavuta ylöspäin tikapuita joiden yläpäätä ei näy, on vaikea päästä eroon. Elämme monella tapaa sairaassa yhteiskunnassa jossa halut, tarpeet, ihanteet ja konkreettiset teot ovat sekaisin ja ristiriidassa. Pyrkimys selkeyteen, vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen on tällöin pyrkimystä tervehtymiseen.
Kohtuullisuuteen pyrkivä ihminen ei tarvitse pelkästään vähentämistä ja hidastamista, vaan myös konkreettista yksinkertaisuutta. Yksinkertaisen elämäntavan arki ei vain ilmennä arvoja, vaan myös tukee ja rakentaa niitä.

Saman voi toki sanoa jokaisesta elämäntyylistä.

Keskikesän loistoa

Photobucket

Ojan pientareelta löytyi ahomansikoita.

Photobucket

Sieltä löytyy myös soikkokaksikko. Tämä vaatimattoman näköinen mutta tieteellisesti mielenkiintoinen kämmekkäkasvi on parin kaverinsa kanssa asettunut asumaan puutarhaamme omia aikojaan ja ilahduttaa joka kesä luonnonystävää.

Photobucket

Näyttävämpienkin kukkien ystäviä hemmotellaan nyt. Kiinanpioni "Raspberry sundae" saapui meille toissavuonna. Tässä on sen ensimmäinen kukka.

Photobucket

Kurtturuusu "Agnes" kukkii hennon keltaisin, ihanasti tuoksuvin kukin.

Photobucket

Ei vanhaa puutarhaa ilman puolivillejä akileijoja. Minulle painottomina leijuvat siniset kukat tuovat mieleen pienet avaruusalukset. Olisiko tässä loman paikka, vai alkaako tieteellinen artikkelini vain olla loppusuoralla?

Photobucket

Tomaattipenkissä kasvaa jo pieniä vihreitä tomaatinalkuja, joita katselemme hellästi mutta nälkäisesti.

Photobucket

Kaupasta saatavat kangaskassit ovat yleensä onnettoman pieniä ja löperöitä virityksiä. Siis tein itse parempia. Materiaaleina hyödynnetty mm. vanhaa verhoa ja mekko-ja essuprojekteista ylijääneitä paloja. Suosikkini on tietysti oikeanpuolimmainen omenakassi. Keskellä oleva vaaleansininen pussi asuu nykyään kylpyhuoneessa keräämässä poltettavia pahveja.

Photobucket

Sain myös valmiiksi toisen neulotun puutarhani. Juuri sen, jota aloin tekemään lähes vuosi sitten.

Photobucket

Sielläkin on kasvimaata ja kukkaketoa...ei kuitenkaan omenapuita. En ole vielä löytänyt neulotun omenapuun mallia johon olisin tyytyväinen...

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments