Keittiössä kaikki alkaa arjesta

Kulutusjuhlaan on tullut useampikin hyvä kommentti tästä postauksesta jossa pohdin maaseudun tulevaisuuden lisäksi sitä, miksi kaupasta ei tahdo löytyä monia aivan tavallisia, Suomessa hyvin menestyviä puutarhan tuotteita. Kommenteissa nostettiin esiin useampi tärkeä ja enemmänkin pohtimisen arvoinen näkökulma. Sanon suurimman oivallukseni heti aluksi. Kommentaattorit muistuttivat minua taas siitä, että pienet asiat joita tehdään kodin seinien sisällä ovat tärkeitä ja kauaskantoisia useammalla tavalla kuin arvaammekaan. Kokonainen vallankumous voisi hyvin alkaa keittiöstä. Onhan keittiö se piste jonne kaikki tuotantoketjun osat tähtäävät ja jonne jokainen kaupassa tarjolla oleva tuote tahtoo päästä.

Miten eksoottisista hedelmistä on tullut tutumpia kuin suomalaisen puutarhan tuotteista? Kauppa sponsoroi reseptivihkoja ja koekeittiöitä. Näiden ohjeiden tavoitteena ei ole kansanvalistus, vaan myynnin edistäminen ja uusien tuotteiden käyttöön opastaminen. Eihän kukaan tosiaankaan osaa sellaista ostaa, mitä ei osaa käyttää. Esimerkiksi tänään postilaatikkoon saapuneessa Yhteishyvässä oli runsaiden tuote-esittelyjen ohessa myös silkkaa mielipidekirjoittelua: einekset ovat aivan hyvää ruokaa, oikeaa ruisleipää saa kaupasta, viisas veneilijä muistaa myös (merkki ja hinta mainittu) pelastusliiivit. Hyvä asian ohella kansalainen tulee helposti nielaisseeksi mainoksenkin, tai ainakin ne asenteet joita halutaan markkinoida. Mukana tullut reseptilehtikin oli kriittisestä näkökulmasta mielenkiintoista luettavaa. Huis vain, resepteihin sujahtavat mukaan pinjansiemenet, sambal oelek-kastike ja kookoskerma. Näin me opimme käyttämään niitä, mieluummin kuin herukoita, nokkosia tai tuoreita herneitä joita saadakseen kaikkien ei tarvitsisi edes mennä kauppaan vaan pihan perälle tai torille.Toisaalla teolliset, usein ulkomaista alkuperää olevat tuotteet, kuten jugurtit, kastikkeet ja pakasteet totuttavat meidät eksoottisten raaka-aineiden makuun. Vähitellen kotipuutarhan tuotteet alkavat maistua vieraalle ja epäilyttävälle, niin että niihin palaaminen vaatii aikanaan oman totuttelunsa.

Makumaailmastamme tulee sellainen kuin sen halutaan olevan. Koska saamme valita tarjolla olevista vaihtoehdoista haluamamme, olemme muka kuninkaita. Vaan todellinen kuningas taitaa olla se joka päättää siitä, mitä vaihtoehdot ovat.

Ruuanlaitto ylipäätään on maassamme taantuva taito. Kotikokit jaetaan mediassa helposti kahteen kastiin: niihin jotka voisivat pyörittää keittiöstään käsin vaikka pientä ravintolaa, ja niihin kiireisiin kansalaisiin joiden ruuanlaitto ainakin arkena nojaa raskaasti einesten hyödyntämiseen. Yhteistä näille kahdelle tyypille on se, että molempien ruokakorit ovat erittäin kauppiasystävällisiä. Gourmetkokki maksaa mielellään vähän enemmän kalliista, erikoisista raaka-aineista. Einesten kuluttaja maksaa hänkin. Näennäisestä edullisuudestaan huolimatta einekset kun ovat huomattavasti kalliimpia kuin niihin käytetyt raaka-aineet. Tämä pätee niin purkkihernekeittoon kuin pakastesusheihinkin. Välimuoto, siis arkenakin kotiruokaa alusta asti tekevät, ei ole kaupalliselta kannalta katsottuna kiinnostava. Pääosa meidän kulutuksestamme on perusraaka-aineita, joihin ei saa istutettua lisäarvoa sitten millään. Keittotaidossamme on kyse nimenomaan taidosta valmistaa ruokaa, ei taidosta poimia ruokakoriin parhaita löytöjä suuresta valikoimasta.

Katsotaanpa lähempää. Mitä tapahtuu ihmiselle joka valmistaa vuoden aikana perheelleen äkkiseltään arvioituna parisataa ateriaa ja leivonnaiset siihen päälle? Omalla kohdallani olen huomannut, että ruuanlaittoon on kehittynyt jonkinlainen repertuaari ja rutiini. Kun ruuanlaitossa on tämä perusvarmuus ja kohtalainen kasa reseptejä tulee ainakin melkein ulkomuistissa, improvisoimaan ryhtyminen on luonnollinen seuraava askel. Uusia reseptejä ei tee mieli alkaa tuunaamaan. Mistä sitä tietää, miten uusi raaka-aine siinä käyttäytyy? Vanhat reseptit taas alkavat jossakin vaiheessa suorastaan kaivata vaihtelua. Mitäs jos kaalikääryleet tekisikin siitä lehtikaalista, kun sitä kerran tuolla kasvaa? Ei kai tuotakaan wokkia paljon pahentaisi, jos sekaan silppuaisi vielä yhden kesäkurpitsan? Kun omenoita nyt kerran on se viitisen sataa kiloa, voi korillisen tai parikin hyvin uhrata outoihin semitieteellisiin kokeiluihin. On kiva, jos puutarhan tuotteiden käyttämiseen löytyy reseptejä. Mutta suuri osa sadostamme kuluu siihen, että sitä vain käytetään sinne ja tänne. Keittiötaidollinen luovuus taas ei vaadi kehittyäkseen synnynnäisiä lahjoja tai edes syvää omistautumista aiheelle vaan vain sitä että ruuanlaitosta on tehty osa arkea. Muu tulee sitten perässä.

Toinen näkökulma on vieläkin puhtaammin kaupallinen: tehokkuuden nimissä kauppa haluaa pitää sesonkituotteiden määrän rajallisena. Sesonkituotteet eivät ole yhtä kiinnostavia kuin ne jotka ovat hienosti sanottuna toimitusvarmoja ja tylsästi sanottuna löytyvät aina hyllystä. Toimitusvarmuus on sekin epävarman ruuanlaittajan ystävä. Kun tiedämme, että kaupasta löytyy aina banaaneja, osaamme etukäteen katsoa valmiiksi banaanireseptit. Rakkaassa 50-luvun keittokirjassani opastettiin emäntiä ruokaostoksille myös täysin päinvastaista lähestymistapaa hyödyntäen: ostetaan kaupasta sesonkituote ja katsotaan sitten, mitä siitä syntyisi kun sen yhdistää kotoa jo löytyviin peruselintarvikkeisiin. Jos ruuanlaittajalta löytyy kohtuullinen määrä kokemuksen tuomaa itsevarmuutta, tämä tosiaan on mahdollista. Kaalinpäästä voisi syntyä kaalikeittoa, lammaskaalia, kaalivuokaa, kaalikääryleitä joko liha- tai kasvisversiona, piirakkaa, kaalipuolukkasalaattia, coleslaw’ia…


Ruuanlaitossa, kuten elämässä yleensäkin, vapaus ja vaihtoehdot eivät synny siitä että tarjolla on monia vaihtoehtoja vaan siitä että toimija itse on tietävä ja taitava, osaa säätää ja soveltaa. Eniten vaihtoehtoja ei ole sillä joka asuu suurimman kaupan vieressä vaan sillä joka on parhaiten perehtynyt ruuanlaittoon. ”Perehtyminen” ei tässä yhteydessä tarkoita taitoa tehdä mahdollisimman hienoa ja erikoista vaan sitä että osaa tarjota hyvää, yksinkertaisista raaka-aineista tehtyä ruokaa päivästä ja viikosta toiseen. Viikossa voi syödä vain yhden sunnuntaipäivällisen, mutta helposti kuusi arkisempaa illallista. Arki ja rutiinit tuovat mukanaan sen kokemuksen, josta on hyvä ponnistaa kohti kotitarveviljelyä, luomu-ja lähiaktivismia, kasvissyöntiä -sitä eettisen keittiötaidon haaraa mikä itse kullekin sattuu parhaiten sopimaan. Suuri muutos kohti kestävämpää, eettisempää ja laadukkaampaa saavutettaisiin jo sillä jos ehtisimme palata hellan ääreen ja tehdä perusraaka-aineisiin perustuvasta ruuanlaitosta osan arkista rutiinia.

Jätevuorta pienemmäksi

Roskien lajittelu ja kierrätys on (toistaiseksi) yksi asia, jossa pärjäämme huonommin kuin moni kaupunkilainen. Tähän on tietysti hyviäkin syitä. Kierrätyspisteitä, alkaen paperinkeräysastiasta, ei lähistöllä ole. Eikä kotonakaan ole oikein tilaa, johon monet roskikset saisi piilotettua siististi. Biojätteen kierrättäminen on sekin omakotiasujalla aivan oma juttunsa. Jätteitä ei ainoastaan tarvitse lajitella ja kiikuttaa pihan perälle, vaan kompostori on myös hoidettava ja tyhjennettävä itse. Puutarhajätteen kompostointi on vielä helppoa, mutta keittiöjäte onkin sitten toinen juttu. Rotat, kärpäsparvet ja mätänevä ektoplasmamainen massa ovat kaikki asioita joihin aloitteleva kompostoija voi päästä tutustumaan. Yöks. Oman keittiöjätekompostointimme ensimmäinen yritelmä hiipui vähin äänin puolisentoista vuotta sitten. Kun pari viikkoa sitten uskaltauduimme raottamaan reaktorin kompostorin kantta, sieltä tervehti edelleen edesmennyt rotta. Ihastuttavaa.

On jätteidenkäsittelystämme jotakin hyvääkin sanottavaa. Poltettavaksi kelpaavat pahvit ja paperit on tapana lajitella huolellisesti. Kesäaikaan kertyvä ylimääräinen polttojäte pääsee varastoon odottamaan lämmityskautta. Puun poltosta syntyvä tuhka mahtuu aikanaan hyvin lannoittamaan puutarhaa. Irtopisteen myönnän meille siitä että otamme myös vastaan poltettavaksi kelpaavaa puuta. Lämmitykseemme on kuluneina talvina huvennut ihan kunnioitettava määrä puuta joka muuten olisi päätynyt jätteeksi.

Alati yksinkertaistuva elämäntapamme on sen sijaan vähän kaksipiippuinen juttu. Yksinkertaisempi elämä kuluttaa vähemmän, ja siten jätettä periaatteessa syntyy vähemmän. Toisaalta, koska itse tekeminen on meillä kunniassa, suurempi osa syntyvästä jätteestä kulkee sekin omien käsien kautta. Valmiiden tavaroiden ostaminen on ehkä yleisesti ottaen ympäristöä kuormittavampaa, mutta suuri osa niihin sisältyvästä jätteestä syntyy tuotantoketjussa, josta kuluttaja ei koskaan näe sitä- ja josta hänen ei siis tarvitse konkreettisesti huolehtia.

Meillä omakotitaloasukkailla on kuitenkin myös porkkanaa luvassa, jos sekajätteen määrää saadaan merkittävästi vähennettyä. Koska jätteenkuljetuksesta rapsahtaa säännöllisesti lasku postilaatikkoon, tarkoittaa jätteen väheneminen jossakin vaiheessa konkreettista rahansäästöä. Jos meillä päästäisiin siihen että roska-astia tarvitsisi tyhjentää vain kerran kahdessa viikossa, vuodessa säästöä kertyisi monta kymppiä. Elokuvailta tai pari kuulostavat paljon paremmilta kuin jätelaskun maksaminen.

Näissä tunnelmissa ryhdyin miettimään tosissani, miten meillä voisi vielä tehostaa jätteiden käsittelyä. Tavoitteeksi päätin ottaa juurikin tuon sekajätteen määrän puolittamisen. Karsin parannusehdotuksista päältä pois uusien jätelajien lajittelemisen. Parempi on aloittaa jostakin helpommasta, ja pyrkiä vähentämään kaiken sellaisen jätteen määrää, jota emme saa itse käsiteltyä. Koska biojätteen saa ainakin teoriassa käsiteltyä kompostorissa, pääsi biojätesanko takaisin palvelukseen. Siitä se keittiön allaskaappi jo täyttyikin. Lisäksi ompelin ylijäämäkankaista kaksi somaa pussia jotka sijoitin kylpyhuoneisiin. Näihin päätyvät toivottavasti talon viimeisetkin poltettaviksi soveltuvat pahvit ja paperit. Etsimisen lisäksi aion myös löytää uudelleenkäytettäviä hedelmäpusseja.

Eiköhän tällä alkuun pääse. Otan myös kiitollisuudella vastaan vinkkejä siitä miten teillä on saatu jätevuori pienenemään.
Muuten seuraava askel on alkaa pohtimaan, millä muovin määrää saisi vähennettyä. Puolivalistunut arvaukseni on, että yllämainittujen parannusten jälkeen suurin osa meillä syntyvästä jätteestä olisi muovia eri muodoissaan. Pienen osan muovisista rasioista ja vastaavista voi tietysti uusiokäyttää. Mutta luulen, että seuraavaksi minun pitää perehtyä paremmin siihen, miten saisimme hillittyä taloon tulevaa muovimäärää. Se taitaa kuitenkin olla toinen tarina.

Aktiivisuudessa on tulevaisuus

Jos minun pitäisi tiivistää 2000-luku yhteen lauseeseen, ”Ei se kuitenkaan kannata” olisi kilpailemassa finaalisijoista. Kuluneen vuosikymmenen aikana maailma on kutistunut, ja tavalliset ihmiset sen mukana. Maailmasta on tullut turvattomampi ja ennakoimattomampi. Meillä ei enää ole suuria ideologioita joihin takertua, eipä edes vahvaa yhteistä uskontoa. Meillä on vain toisemme, ja me kaikki olemme sekä pieniä että erehtyväisiä.

Koska kukaan meistä ei todella tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan (se joka on tästä eri mieltä, voisi ystävällisesti vinkata minulle ensi kierroksen lottonumerot), valintamme perustuvat pitkälti uskon asioihin. Ne heijastelevat subjektiivista maailmaamme paljon enemmän kuin objektiivista todellisuutta. Tällöin toiminta, esimerkiksi poliittinen aktiivisuus, on perusluonteeltaan jotenkin positiivista. Olen aktiivinen, koska luotan siihen että mielipiteilläni ja teoillani voi olla vaikutusta. Siihen että on parempi tehdä kuin olla tekemättä ja yrittää kuin jättää sikseen.Tai ainakaan en ole täysin vakuuttunut siitä ettei niillä missään tapauksessa voi olla merkitystä. Olen aktiivinen, koska uskon että on olemassa asioita joita voin tehdä yhteisen hyvän eteen.

Yhteiskunnastamme kertoo aika paljon, että yleinen mielipide tuntuu olevan kanssani usein eri mieltä. Ei isoja asioita voi kuitenkaan ymmärtää ja on aivan sama ketä äänestää. Ei kannata ruveta meuhkaamaan. Ei kannata olla jotakin mieltä, kun asiantuntijat kuitenkin tietävät paremmin. Ei kannata käyttää vähää vapaa-aikaansa epävarmaan yhteisten asioiden hoitamiseen, kun sen voi myös käyttää konkreettisempaan puuhasteluun oman navan ympärillä. Viisas siis vaikenee, pyrkii kaikessa konsensukseen ja myötäilee isompiaan. Näin passiivisuus on uskoa omaan pienuuteen ja merkityksettömyyteen: minä en kuitenkaan osaa, minä en pysty, minä en onnistu, minä en… Passiivinen ihminen voi vain reagoida siihen mitä eteen tulee. Eikä reaktiotakaan tarvitse aina valita- kyllä tarjolla on aina joku ”viisaampi” joka sanoo että on olemassa vain yksi vaihtoehto jos mielii selviytyä. Passiiviselle ihmiselle kukoistuksesta tulee utopiaa ja selviytymiskamppailusta realiteetteja.

Passiivisuudessa on myös se mielenkiintoinen puoli, että joku siitä aina hyötyy. Esimerkiksi Suomessa vasemmistolla on perinteisesti mielipidemittausten perusteella merkittävästi suurempi kannatus kuin mikä realisoituu vaaleissa äänisaaliiksi. Sympatioista ei kuitenkaan ole iloa, vaan ainoastaan siitä että ihminen vaivautuu kävelemään äänestyskoppiin ja käyttämään valtaansa. Vaaleissa oikeisto siis hyötyy vasemmistolaisten äänestäjien nukkumisesta. Lopputulosta saamme katsella koko vaalikauden ajan. Vaaleissa nukkuminen ei siis ole itsenäisen poliittisen protestimielipiteen ilmaisu, vaan konkreettinen vallansiirto yksiltä puolueilta toisille.

Jos on niin, että joku konkreettisesti hyötyy passiivisuudesta, ei ole kaukaa haettua päätellä että tämän jonkun intressissä on myös ylläpitää olotilaa jossa mahdolliset toisinajattelevat pysyvät passiivisina. Onko tällaista toimintaa havaittavissa poliittisessa elämässä? Nähdäkseni kyllä on. Esimerkiksi Kokoomus on tehnyt täsmälleen näin työväenpuolue- ja vastakkainasettelun loppumisretoriikallaan. Jos Kokoomuskin on työläisen puolella, on aivan sama, ketä duunari äänestää. Jos kaikki ovat kaiken hyvän puolesta ja kaikkea pahaa vastaan, voi yhtä hyvin pysyä kotona. Vaalien lopputulos on selvä jo ennen kuin ne on käytykään: valtaan pääsee joku joka puolustaa hyvää ja vastustaa pahaa. Dynaaminen poliittinen elämä sen sijaan tarvitsee vastakkainasetteluita: sitä että kansalaisille on selvää, mitkä ovat puolueiden erot ja mihin hän voi aktiivisuudellaan vaikuttaa. Toimiva demokratia ei tarvitse ainoastaan kansalaisia joilla on poliittisia oikeuksia, vaan myös kansalaisia joilla on uskoa siihen että juuri heidän aktiivisuutensa kannattaa. Jokainen, joka on politiikassa mukana voimavarojensa mukaan ja itselleen sopivalla tavalla, edistää tätä uskoa. Sitä kunnioitan jokaisessa tapaamassani aktiivisessa ihmisessä, edustivatpa he mitä puoluetta ja mielipidettä tahansa. Typeryyden täytyy yhdistyä yhteiskunnalliseen valtaan hyvin harvinaisella tavalla ennen kuin siitä syntyvä haitta ylittää sen, mihin viisaasti vaikenevien massat kykenevät ilman että he tekevät yhtikäs mitään. Jokainen joka vaivautuu tuomaan poliittiset mielipiteensä esiin, edustaa enemmän kuin toivoa. Sellainen ihminen edustaa itse tulevaisuutta.

Juhannusaattoilta utopiassa

Astu portista. Vain yksi askel riittää tuomaan sinut tulevaisuuteen jota ei ole. Olet yhteiskunnan sydämessä, maalaistalossa. Kuten utopioissa aina, on täälläkin keskikesä ja aurinko paistaa korkealta. Ahomansikat ovat kukassa, kärpäset surisevat ja tehtävää on vielä paljon ennen kuin saapuu ilta ja voi rauhoittua. Jossakin murisee moottorisaha, kukkapenkissä kasvaa punaisia pioneita ja reheviä rikkaruohoja. On aivan tavallista, mutta maiseman värittää silti ihmeen ja epätodellisuuden kultainen utu. Tämä maisema on todellinen ja silti vieras. Olemmehan utopiassa. Riisut kenkäsi ovensuussa, astut sisään taloon ja kysyt: miltä täällä näyttää?

Utopioiden eli ihanneyhteiskuntahahmotelmien kehitteleminen on etenkin menneinä aikoina ollut suosittua filosofista ajanvietettä. Nykyään harrastus on kuitenkin laskusuunnassa. Olemme ehkä huomanneet että utopia kertoo loppujen lopuksi paljon kirjoittajansa yhteiskunnasta ja jopa hänen persoonastaan. Tai ehkä maailman monimutkaisuus vain on jo lamauttavalla tasolla. Francis Fukuyaman usein siteeratun (ja sittemmin kritisoidun) lausahduksen mukaan historian suurten kertomusten aika on ohi. Ja mikäpä olisikaan hauraampi kertomus kuin utopia, analyysi yhteiskunnasta jota ei edes ole. Korkeintaan kannattaa pohtia futurologiaa, jolla –kuten George Friedman vakuuttaa- on juurensa nykypäivässä.

En voi olla ajattelematta, että tulevaisuudentutkimuksen konkretian ja järkiperäisyyden korostaminen on sekin kuva omasta ajastamme. Maailma jossa elämme on monilta osin hyvin satumainen. Toisaalta se taas on oudon lattea. Pohtiessamme tulevaisuutta pohdimme usein teknologian kehitystä, valtasuhteiden muutoksia, konfliktiskenaarioita ja nykyään ympäristön muutoksen aiheuttamien uhkakuvien toteutumista ja sitä miten mahdollisesti reagoimme niihin.
Voisi kenties sanoa, että hahmotamme nykyään maailmaa kahden k:n, konkretian ja konfliktien kautta. Pohjavireenä on usein se että kaikki muuttuu kuitenkin, eikä miljoonan vuoden päästä millään ole lopulta paljon väliä.

Taannoin lukemani Marco de Plano Carpinin mongolien historia kertoi paitsi mongoleista, myös kirjoittajasta joka hahmotti maailman eri tavalla. Kuvatessaan mongoleja hän oli ennen kaikkea kiinnostunut heidän sisäisestä maailmastaan: mitä he uskoivat, miten he ajattelivat, mitkä olivat heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä. Nykypäivänä de Plano Carpini olisi kai filosofi. Mongolien historia onkin hyvä esimerkki siitä, että todellisuudessa ne asiat joita pidämme merkityksellisinä ja mainitsemisen arvoisina ovat aina valittuja asioita- joskin usein valinnat ovat toki tiedostamattomia.

Sateisena juhannusaattona, neulotun puutarhan kanssa puuhastelemisen ohessa, olen viihdyttänyt itseäni miettimällä, millaista utopiaa minä alkaisin tekemään. Tapani mukaan päädyin aloittamaan abstraktista: ihanneyhteiskuntani olisi paikka jossa ajatellaan muutamasta perustavanlaatuisesta asiasta toisin kuin täällä. Valtiomuotoa en ehtinyt iltapäivän kuluessa lyödä lukkoon, joskin parhaiden valta eli aristokratia sanan klassisessa merkityksessä, on perinteisesti vahvoilla. Ajatus ihmisen perustavanlaatuisesta itsekkyydestä ei millään mahdu kurkustani alas. Miksei vallanpitäjä voisi olla epäitsekäs ja hyväntahtoinen? Jos näin ei todellisuudessa ole, eikö se voisi johtua siitä että yhteiskunnassamme on vielä paljon kehittämisen varaa eikä muuttumasta ja yleisestä ihmisluontoa koskevasta totuudesta? Niin tai näin, ihanneyhteiskunnassani tärkeää olisi myös kansalaisten aktiivoiminen- sen tunnustaminen ettei hyvässä valtiossa ole niitä jotka käyttävät valtaa ja niitä jotka tottelevat, vaan jokaisen mielipiteellä on ainakin toisinaan merkitystä. Valtakunnassani myöskin käsitys hyvästä elämästä olisi toisenlainen. Tärkeää ei olisi ”elämässä eteenpäin pyrkiminen”, josta palkinnoksi saa rikkautta, kuuluisuutta ja kunniaa. Myös hiljaisen elämän arvokkuus tunnustettaisiin. Yhteiskunnassani elämänmeno olisi niin hidasta ettei mukana pysyttelemiseksi tarvitsisi tehdä kovasti töitä.

Utopiassani olisi korkeaa teknologiaa ja tiedettä arvostettaisiin enemmän kuin täällä. Silti siellä oltaisiin myös teknologiakriittisiä. Jokaista uutta keksintöä ei automaattisesti pidettäisi hyvänä ja edistyksellisenä. Se olisi paikka jossa sähköiset hyttysenpuremanhoitokoneet ja yhdeksän munan munankeittimet eivät saisi myyntilupaa. Ihanneyhteiskunnassa tieteen ja teknologian kehityksen ei myöskään oletettaisi ratkaisevan kaikkia ongelmia, esimerkiksi moraalisia ongelmia. Yhteiskuntaa, oikeutta ja filosofiaa tutkittaisiin paljon nykyistä enemmän. Toisaalta mielessä pidettäisiin, että moniin hyvinvointiongelmiin ratkaisu voi löytyä myötätunnon ja lempeyden hyveiden harjoittamisesta.

Suunnilleen tähän asti pääsin tänään ennen kuin puutarhanneuleeni valmistui ja ruuanlaittopuuhat kutsuivat. Kuulostaako riittävän utopistiselta?

Vähemmän energiaa, enemmän aktiivisuutta

Puoluekokouksen ensimmäisen ilonpilkahduksen koin jo kuunnellessani puheenjohtaja Paavo Arhinmäen avauspuhetta. Toisin kuin lehtien lööpeistä voisi päätellä, Arhinmäki ei puhunut ainoastaan uusiutuvien energiantuotantomuotojen käyttöönottamisen tärkeydestä, vaan myös siitä että meidän tulee pyrkiä säästämään energiaa sen sijaan että vaatisimme aina vain lisää tuotantoa. Tarpeidemme kasvuun on tultava joku roti, ja meidän on palautettava kunniaan sekä järkevä nuukuus että huolehdittava siitä että tulevaisuudessa uuden teknologian mahdollistama energian säästö tarkoittaa todella sitä että säästetään.

Tällä hetkellähän yhteiskunnassamme vallitsee varsin mielenkiintoinen, joskin masentava, tilanne. Kehittyneen teknologian ansiosta energian käytöstä on tullut aiempaa tehokkaampaa. Arkipäivän energiatehokkuus on jo aivan toista luokkaa kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Ongelmana on, että säästynyttä energiaa ei ole käytetty vähentämään ekologista kuormitusta, vaan mahdollistamaan yhä suurempi kulutus. Tuotteiden elinkaaret ovat lyhentyneet ja muodin perässä pysyminen vaatii aina vain kiihkeämpää kulutusta. Asuntojen energiatehokkuus parantuu, mutta neliöiden määrä lisääntyy vielä nopeampaa tahtia tehden tyhjäksi kehittyneen teknologian ansiosta saavutetun hyödyn. Pohjimmiltaan ongelmamme eivät siis ole teknisiä. Yhtään vähättelemättä suomalaista insinööritaitoa voin sanoa uskovani ettei pelastuksemme löydy teknologian kehityksestä. Kehittyvä teknologia voi kyllä tarjota paljon mahdollisuuksia energian säästämiseen, mutta se käytetäänkö säästö ympäristön hyväksi vai tukemaan yhä hullumpaa kulutusta, on ennen kaikkea moraalinen kysymys. Teknologia ei tule ottamaan siihen puolestamme kantaa, vaan jokaisen on pelastettava itsensä omalta ahneudeltaan. Ongelma ei ole siinä että tavaramme ja kuluttamamme palvelut ovat jotenkin vääränlaisia vaan siinä että haluamme liikaa ja saamme nautintomme vääränlaisista asioista.

Minua ilahdutti huomata, että vasemmistossa tämä tiedostetaan jo laajasti. Monta kertaa esiin nousi, että tarvitsemme uudenlaista hyvinvoinnin mallia. Keskiluokkainen unelma siitä että onni on omistaa vähän enemmän kuin naapurilla ja vähän tyylikkäämpää kuin viime vuonna, on haastettava. Onneksi se ei ole erityisen vaikeaa. Tarvitaan muistutusta siitä että hyvään elämään kuuluu myös riittävästi omaa aikaa, hyvinvoivia ihmissuhteita ja turvallisuudentunnetta. Yhteiskunta voi tukea tai olla tukematta näitä arvoja. Filosofina lisäisin, että hyvä elämä edellyttää myös sen että yhteiskunnassamme toimitaan eettisesti ja kansalaisia kannustetaan aktiivisuuteen ja vastuun ottamiseen. Hyvä elämä edellyttää sitä että me kansalaiset voimme luottaa siihen että saamme ihmisarvoista kohtelua silloinkin jos syystä tai toisesta emme pysty olemaan oman onnemme seppiä.

Oikeiston käsitys inhimillisestä hyvästä on paitsi kestämätön, myös sisäisesti ristiriitainen. Samalla kun työelämää kurjistetaan aktiivisesti, oikeisto haluaisi sälyttää myös vastuun lasten ja vanhusten hoidosta takaisin perheille. Miten ihmisten on tarkoitus revetä kaikkialle? Oikeisto väittää että vasemmiston vaatimat parannukset maksavat liikaa, mutta eikö yhteiskunnassamme jo makseta kovaa hintaa siitä että työelämän tahti on liian kova, ihmisillä on vastoin tahtoaan liian vähän aikaa perheille, ja tulevaisuudenvisioksi tarjotaan vaihtoehdottomuuden retoriikkaa? Onko hyvä kallista, mutta pahoinvointi ilmaista?

Käytännössä tämä kehityskulku johtaa siihen että ne, joilla on varaa ja intoa, maksavat tarvitsemistaan palveluista. Muut jäävät heitteille. Omaisten kannustaminen vastuunottoon on hyvä ihanne. Mutta yhteiskunnassa jossa perheet voivat pahoin, siihen sisältyy myös moraalisia ongelmia. Onko kaltoinkohdelluilla lapsilla moraalinen velvollisuus huolehtia vanhemmistaan? Entä miten käy niiden joilla ei ole sukua, tai jotka ovat etääntyneet suvustaan, esimerkiksi työpaikkojen perässä muuttamisen seurauksena. Mitä oikeisto oikein haluaa tavallisilta ihmisiltä? Vai onko oikeiston käsitys “tavallisesta ihmisestä” porvarillinen aurikoinen perheidylli, joka on todellisuutta vain pienelle kansalaisten vähemmistölle? Ihmisten kannustaminen tarkoittaa minun kielenkäytössäni mahdollisuuksien tarjoamista ja erilaisten elämäntapavaihtoehtojen tukemista; sitä että yhteiskunta on valmis tukemaan kansalaistensa erilaisia hyvän elämän projekteja. Oikeistossa se näyttää tarkoittavan kansalaisten piiskaamista yhä tiukemmin yhteen muottiin- korkeakoulupolitiikka ja puheet työurien pidentämisestä pakkojen ja rajoitusten avulla ovat hyviä esimerkkejä.

Itse uskon, osittain kokemuksen perusteella, että rikkautta voi myös tuottaa se että ihminen saa aikaa ryhtyä kuluttajasta myös tuottajaksi. Tiedän, että on mahdollista elää hyvää elämää ja samaan aikaan vähentää riippuvuutta teollisesta tuotannosta. Se vaatii ennen kaikkea arvojen muutosta. Vastakkainasettelun ajan on palattava myös yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun. Vasemmisto on aloittanut tärkeää keskustelua. Kunpa sen ääni vain kuuluisi mediahälyn läpi.

Uhrikivi saa väistyä ahneuden tieltä

Autokaupan (eliniänodote muutama kymmenen vuotta, jos optimistisia ollaan) laajennuksen takia Hämeenlinnassa suunnitellaan rautakaudelta peräisin olevan Suomen suurimman uhrikiven siirtoa. Kiven pinnassa on 136-139 kuppia joihin muinaiset hämeenlinnalaiset ovat vieneet uhrejaan, kuten ensiviljaa ja maitoa. Muiden kuppikivien tapaan kivi on alkujaan sijainnut pellon läheisyydessä. Nykyään se sijaitsee pienteollisuusalueen laidalla. Sen ympäristö on jo tuhoutunut, mutta itse kivi on vielä säilynyt keskellä nurmikkoa.

Siis tähän asti.

Nyt autokauppa tarvitsee vähän lebensraumia ja uhrikivi saa luvan väistyä.
Tämä kertoo taas paljon siitä mikä tässä ajassa on pielessä, siitä miten rajatonta ja yleisesti hyväksyttyä ahneus meillä on. Kyllä minä sen ymmärrän että monen mielestä uhrikivet ovat vain vanhoja, erikoisia kiviä. Tällöin ei ymmärretä, että kiven sijainti on jo sinänsä arvokasta tietoa. Uhrikivi ympäristöineen –ja ympäristössään- on paikka jossa esivanhempamme ovat kokeneet pyhyyttä. Uhrikivi ei ole vain kivi, vaan se on myös tietty paikka. Tässä tapauksessa ympäristö on jo pahoin turmeltu. Silti uhrikiven siirtäminen ei ratkaise ongelmaa, vaan vain viimeistelee tuhotyön. Samalla siirtohanke jättää historiaan hyvin surullisen merkinnän ajastamme, jossa mikään ei ole niin pyhää kuin rahan kahmiminen eikä mikään niin tärkeää kuin se että kauppa käy. Muinaismuistolain mukaan muinaisesineeseen voi kajota vain, jos esineestä aiheutuu ympäristölleen kohtuutonta haittaa. Ilmeisesti nykyään yhden autokaupan laajeneminen on sellainen kohtuuton haitta jonka edessä vanhan kulttuurimme viimeistenkin rippeiden on väistyttävä.
Jos tällä tiellä jatketaan, kuinka kauan mahtaakaan kestää ennen kuin huomataan että myös Hämeenlinnan linna sijaitsee paikalla johon saisi rakennettua pitkän rivin rantahuviloita nousukkaille? Missä menee raja, vai meneekö missään?

En hyväksyisi Suurkirkon muuttamista Itä-Helsinkiin vain siksi että se on rakennus jossa on vähän trafiikkia verrattuna siihen miten erinomaisella liikepaikalla se sijaitsee. Vähentääkö rautakautisen muinaismuiston arvoa se ettei siinä edes ole kultaa eikä kimallusta, vaurauden ja nykyaikaisen ”arvon” merkkejä, vaan vain alkeellisilla työkaluilla vaivalla ja rakkaudella kiveen kaiverretut uhrikupit? Vai se ettei se edusta yhteiskunnassamme valta-asemassa olevaa uskontoa? Kultauksen ja marmorin tilalla uhrikivessä on vain niiden kaikkien Esivanhempiemme muistot, jotka näkivät kaiken sen vaivan voidakseen jakaa omastaan koko maailman kanssa. He tulivat uhraamaan monet uhrinsa, vaikka tämän päivän ihmisten mittapuulla katsottuna heillä ei ollut oikein mitään mistä antaa. Mutta niinhän kunnon kapitalisti myy oman mummonsakin, jos vain hinnasta päästään sopuun. Eikä hän senkään jälkeen ole yhtä rikas kuin rautakautiset Esivanhempamme, joilla oli varaa jakaa parhaastaan.

Mitä hyvää voi tuottaa voitontavoittelu jonka tieltä revitään omat juuretkin? Eikö jo se riittänyt että ymmärtämättömämpinä aikoina kristityt tuhosivat suurimman osan pyhistä paikoistamme ja tappoivat noitamme ja tietäjämme? Tänä päivänä tätä synkkää historiamme ajanjaksoa jo kauhistellaan. Olemme niin sivistyneitä, nähkääs. Tänä päivänä viimeisiä vuosisatojen melskeiden läpi säilyneitä alkuperäisen uskontomme pyhiä paikkoja saa hävittää vain kapitalismin nimessä! Se että kapitalismi ei tunnusta mitään uskontoa eikä mitään muuta pyhää kuin Näkymättömän Käden ei kuitenkaan tee siitä oikeudenmukaista eikä hyvää. Kapitalisti, kuten ristiretkeläinenkin, on valmis tuhoamaan kaiken mikä tulee hänen valloituspyrkimystensä tielle. Erona on se, että siinä missä ristiretkeläinen ehkä kuvitteli palvelevansa suurempaa totuutta, kapitalisti tuhoaa vain siksi että haluaa kahmia lisää sitä mitä hänellä on jo ennestäänkin riittävästi. Se on kuitenkin käsittämätöntä, että Museovirasto sallii tällaisen vandalismin. Näinkö muinaismuistolakia on todella tulkittava?

Joku on päättänyt minunkin puolestani ettei vanhoilla pyhillä paikoilla enää ole uskonnollista arvoa. Uhrikivelle tulleiden Esivanhempien nimet ovat jo kauan sitten hukkuneet ajan mereen. Mutta minusta on silti arvokasta, että toistaiseksi meillä on vielä mahdollisuus mennä paikoille, joissa He ovat kerran olleet ja kokeneet pyhän. Pienikin mahdollisuus saman pyhän kokemiseen on korvaamaton; se on arvoa jota ei voi ostaa. Eikä se mahdollisuus sisälly pelkkään kiveen. Pyhä tarvitsee paikan, ja juuri tuo tietty paikka on ollut pyhän näyttämönä rautakaudella. Niin kauan se on selvinnyt läpi unohduksen ja vihan aikojen. Aina tähän asti.

Tulevaisuutta maaseudulle

Viikonloppuna tapahtuneisiin hyviin päätöksiin kuului muiden muassa se, että Vasemmistoliitto ryhtyy ajamaan turkistarhauksen kieltämistä. Äänestys oli tiukka. Oma kantani siihen, miksi turkistarhaus tulisi lopettaa, löytyy jo aikaisemmasta postauksestani. Turkistarhauksen asema laillisena elinkeinona on mielestäni virhe ja lainsäädännöllinen epäkohta. Onneksi meillä on kansan tahtoa edustava lainsäätäjä, jolla on myös mahdollisuus korjata havaitut epäkohdat.

Kokouksessa turkistarhauksen jatkamisen näkökulmasta pidetyistä puheenvuoroista kuitenkin tuli selväksi pohjanmaalaisten huoli työllisyydestä aikana jona lama kurittaa muutenkin maata. Huolta kannettiin myös maaseudun elinvoimaisuuden säilyttämisestä. Nämä ovat tärkeitä huolia, ja omasta puolestani toivon että nyt kun suuri periaatteellinen linjaus on tehty, puolueemme esitttää seuraavaksi uskottavia malleja maaseudun työpaikkojen turvaamiseksi. Ilman sitä hieno periaatteellinen linjaus on suuressa vaarassa jäädä tyhjäksi eleeksi.

Työllisyys on minustakin tärkeä asia, mutta vääryyttä ei saa siunata sillä perusteella että se edistää työllisyyttä. Länsimaisissa yhteiskunneissa pyöveleiltä ja orjakauppiailta on viety jo aikaa sitten työt. Me vasemmistolaiset olemme myös sitä mieltä että ketään ei saa työllistämisen nimissä pakottaa tekemään työtään epäinhimillisissä olosuhteissa tai nälkäpalkalla. Nämäkin periaatteelliset linjaukset vievät varmasti työpaikkoja suomalaisilta (vaikka nimellisellä ”ylläpitokorvauksella” teetettävät työkokeilut ja –harjoittelut ovat toki laillistettuja jo kotimaassakin). Jos suomalaiset vain suostuisivat samaan mihin kaukoidän työläiset, kaukoidän työpaikkoja voisi alkaa valumaan tänne.

Minusta on jotenkin surullista että turkistarhaus, tehotuotanto ja muu epäeettinen toiminta nähdään ainoina mahdollisuuksina pitää maaseutu asuttuna ja elinvoimaisena. Eivätkö Suomen maalaiset muka parempaan pysty? Ainakin aikaisemmin olemme kyllä pystyneet. Minun äidinpuoleiset isovanhempani olivat pienviljelijöitä, ja he tulivat toimeen tilansa tuotolla. Nykyään sellainen ei enää niin vain onnistuisi, mutta miksi? Eikös maailman muuttuminen tässä suhteessa vain johdukin poliittisista päätöksistä? Maaseutua voitaisiin kehittää myös eettisesti kestävillä tavoilla, esimerkiksi tukemalla pienyrittäjyyttä ja kääntämällä suurtiloja suosiva kehitys takaisin kohti pientilamallia. Maaseudun asukasmäärän lisääntyessä myös palveluille tulisi luonnollista kysyntää. Tämä olisi myös suurten kaupunkien asukkaiden edun mukaista, kuten jokainen Helsingistä vuokrayksiötä etsinyt varmasti tietää. Edelleen, luomutuotanto on Suomessa edelleen vähäistä, vaikka kysyntää olisi ja luomun korkeampi hinta saattaisi mahdollistaa pienemmät viljelyalat. Mahdollisuuksia on, jos niitä vain ryhdytään rohkeasti etsimään. Jos vain löydämme poliittista tahtoa parantaa maailmaa ja kehittyä ihmisinä.

Mutta uskokaamme hetken aikaa, argumentin vuoksi, että luomutuotanto on viherpiiperrystä, eikä sen lisääminen ole kerta kaikkiaan mahdollista. Siinä tapauksessa minulla on, näin kasvimaan hoitajan ominaisuudessa, toinen kysymys. Olen nimittäin kasvimaalla puuhastellessa huomannut, että suomalaisessa maaperässä saa kasvamaan hyvin monenlaisia ruokakasveja jopa kahden teoreetikon puutarhurinlahjoilla. Olen myös huomannut, että monia näistä lajeista ei juuri koskaan löydy ruokakaupoista. Parhaaseen satoaikaan meille kaupitellaan toiselta puolelta maapalloa rahdattuja puoliraakoja kasviksia. Ruokavalioomme yritetään tuottaa vaihtelua raakakypsytetyillä mangoilla ja avokadoilla, mutta samaan aikaan tuoreita herukoita, lehtikaalia ja raparperia saa etsiä marketista vainukoirien kanssa. Mikä järki tässä on? Miten tällainen tilanne on ylipäätään mahdollinen? Missä ovat tuottajat jotka tuottaisivat marketteihin ja lähikauppoihin kotimaisia kasviksia, marjoja ja hedelmiä? Meidän perheelle kelpaisivat laadukkaat lihatuotteetkin, ja taitaisivat kelvata muillekin kuluneen kevään kanannahkapihviuutisten jälkeen. Niin kauan kun Lohjan Citarista ei löydy syksyisin härkäpapuja ja tuoreita kurpitsoita, minä en usko etteikö viljelijöille olisi tässä maassa arvokasta työtä tehtäväksi. Se pitäisi vain muuntaa työksi jolla tulee toimeen. Tämä on taas kerran poliittinen haaste.

Ihmisillä, myös turkistarhaajilla, on mahdollisuus uudelleenkouluttautua ja suuntautua uusille urille. Edes kissoilta ei kuitenkaan ole vielä oikeasti löydetty enempää kuin yksi henki. Sen sijaan eläimiltä on löydetty paljon enemmän tuntoisuutta ja kärsimiskykyä kuin yhteiskunnassamme on aikaisemmin osattu kuvitellakaan. Kärsimyksen tuottaminen ja ylläpitäminen ylellisyyden nimissä on julmuutta. Ja laillistettu julmuus on yhteiskunnassa tuhoisa voima. Yhteiskunnan, joka lopettaa turkistarhauksen –tai minkä hyvänsä elinkeinon- tulee kuitenkin tukea kansalaisiaan muutosten keskellä. Ketään ei saa jättää ilman toimeentuloa eikä maaseutua saa kurjistaa. Tämäkin vaatii poliittista tahtoa. Mielestäni ei ole vielä näytetty toteen, että uhkakuvien toteutuminen olisi vääjäämätön seuraus turkistarhauksen lopettamisesta. Jos yhteiskunta on sellainen miksi sen rakennamme, eikö siitä seuraa, että meillä on edelleen paljon vapautta valita ne keinot joilla pyrimme jaloihin päämääriin? Maaseutu ansaitsee ja tarvitsee paljon paremman tulevaisuuden kuin mitä turkistarhaus sille lupaa.

Sanoja joista pidän

Kulunut viikonloppu oli osaltani erinomaisen onnistunut, vaikka univelkaa kertyi ja pyykkivuori kasvoi. Prinsessahäätkin jäivät välistä. Minulla oli parempaa ohjelmaa Vasemmistoliiton puoluekokouksessa. Vasemmistoliitto hyväksyi uuden, erinomaisen hyvän ja edistyksellisen puolueohjelman. Puoluekokous toi tullessaan myös uusia tuttavuuksia ja ajatuksia. Kaikkein parasta viikonlopussa kuitenkin oli. että sain kuulla usein ja tunteella lausuttuna suosikkisanojani, vieläpä samassa merkityksessä jossa itsekin niitä käytän:

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus: Yhteiskuntanäkemykseni voisi hyvin pitkälle tiivistää sanomalla, että yhteiskunta on hyvä silloin kun se on oikeudenmukainen.
Kaiken maailman keplottelijat vetoavat mielellään toimiensa laillisuuteen. Itse olen kuitenkin Olaus Petrin kanssa samaa mieltä siitä että se mikä ei ole kohtuus, ei voi olla oikeuskaan. Lainsäätäjäkin voi erehtyä tai lainsäädäntö voi muuten vain vanhentua. Itse asiassa, sellaista tapahtuu koko ajan. Laillisuus ei siis ole mikään itseisarvo, vaan myös lakeja on tarkasteltava kriittisesti ja mikäli ne poikkeavat olennaisesti yhteiskunnan arvoista tai ovat oikeustajunnan vastaisia, niitä tulee muuttaa.
Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus merkitsee minulle sekä kansalaisten vapauksien ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamista että myös positiivista oikeudenmukaisuutta: pyrkimystä siihen että kaikilla myös käytännössä on mahdollisuus toteuttaa vapauttaan. Esimerkiksi muodollinen vapaus hakeutua korkeakoulutukseen ei toteudu, ellei kaikilla nuorilla ole myös taloudellisia mahdollisuuksia opiskella.
Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus viittaa myös moniin muihin arvoihin, kuten tasa-arvoon, heikommista huolehtimiseen ja ihmisarvon kunnioittamiseen. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa lakien avulla ei mahdollisteta yhteiskunnan heikompien jäsenten riistämistä, syrjintää tai heitteillejättöä. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa lakeja käytetään suojaamaan heikkoja ja vääryyttä kärsineitä. Siellä hallinto sekä talous ovat olemassa ihmisiä varten, ei toisin päin. Hallinto ja talous ovat arvokkaan elämän välineitä, eivät päämääriä joiden edessä ihmisarvon ja inhimillisen hyvän on alistuttava. Siksi ketään ei saisi syrjiä tai kohdella kaltoin vetoamalla hallinnollisiin tai taloudellisiin ”realiteetteihin.” Voimavarojen rajallisuus on mahdollista tunnustaa ilman että kiistetään ihmisten oikeudet. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa tunnustetaan myös, että ihmisten yhteiskunta elää ja kukoistaa biologisen perustansa ja luonnon olosuhteiden puitteissa, ei niistä riippumatta. Siellä ympäristösuhde ei perustu vahvemman oikeuteen vaan lähtee pyrkimyksestä harmoniaan luonnon kanssa.

Reiluus: Armo on uskonnollinen käsite ja sisältää hierarkkisen suhteen: on olemassa armahtaja ja armahdettava. Reiluus sen sijaan perustuu sen tunnustamiseen että kaikilla on pohjimmiltaan yhtäläinen arvo. Kun puhumme ihmisistä, reiluus viittaa siihen että me kaikki kykenemme kärsimään ja unelmoimaan –vaikka joskus kärsimme niin paljon että unohdamme miten unelmoidaan. Reiluus perustuu siitä että kun jaamme omastamme, olemme aina rikkaita, mutta silloin kun ahnehdimme lisää, olemme aina tyytymättömiä ihmisiä joita niukkuus kuristaa. Reiluus on sitä ettei jokaiselle anneta vain sitä mikä hänelle oikeuden mukaan kuuluu, vaan jos se vain on mahdollista, enemmän ja parempaa. Ja silloin kun reiluus ei ole mahdollista, tilanteessa on sopivaa tuntea tyytymättömyyttä.

Vastuu: Se se vasta on hieno sana moninaisissa muodoissaan. Siitä pitäminen on luullakseni myös välttämätöntä ihmiselle jolla on sekä korkeaotsainen oikeudenmukaisuuskäsitys että edes hippunen todellisuudentajua. Viime aikoina erityisesti esillä ovat olleet (suur)yritysten yhteiskunta-, ympäristö-, ja työllisyysvastuu, lähinnä silloin kun on todettu ettei niitä nykyään liiemmin ole juhlapuheiden ulkopuolisessa todellisuudessa, vaan löperö lainsäädäntö ja valvontaan osoitettujen resurssien niukkuus mahdollistavat erittäin vastuuttoman toiminnan. Myös kuntien riippuvuus suuryritysten tuomista verotuloista on johtanut monesti siihen ettei edes rikollisen vastuuttomaan toimintaan aina puututa tehokkaasti, vaikka se periaatteessa olisi mahdollista.
On olemassa muitakin yhteiskunnallisia vastuita joista pidän kovasti: vastuu tuleville sukupolville, harmaan talouden kitkemiseksi väläytelty tilaajavastuu, oikeusturva eli yhteiskunnan vastuu siitä että kansalaisilla on todellinen mahdollisuus vedota lakien teoriassa tarjoamaan suojaan, sekä meta-arvo vastuullisuuteen kannustaminen (ei pakottaminen, kuten oikeistolaiset asian usein tulkitsevat). Yhteiskuntaa täytyy kehittää pitkäjänteisesti, kansalaisilla on oltava hyvä oikeusturva ja valitus- ja muutoksenhakumahdollisuuksien on oltava todellisia ja johdettava aitoon harkintaan viranomaisten taholta.

Viimeisenä, ja kenties kaikkein tärkeimpänä, tulee yksilöiden vastuullisuus. Se joka pyrkii oman elämänsä mittakaavassa vastuullisuuteen, pyrkii siihen todennäköisesti myös saatuaan valtaa. Tavallisten ihmisten vastuu läheisistään, yhteisöstään ja ympäristöstään on kaiken muunkin vastuullisuuden kulmakiviä. Mikä tekisikään maailmasta paremman paikan kuin kansalaisten omaehtoisen vastuullisuuden lisääntyminen? Siis meidän jokaisen, niissä olosuhteissa ja tässä arkisessa elämässä.

Tasa-arvo: Viime aikoina olen joutunut tekemisiin hieman keskivertoa hienovaraisempien epätasa-arvoistamispyrkimysten kanssa. Yhteiskunnassa ongelmia aiheuttaa lisääntyvässä määrin räikeämpikin epätasa-arvo. Tasa-arvo sukupuolten välillä ja erilaisiin vähemmistöihin nähden on tärkeää, ja sen toteutumisessa on vielä paljon parannettavaa. Epätasa-arvoisen kohtelun uhriksi voi joutua myös hienovaraisempien syiden kuten varallisuuden, yhteiskunnallisen aseman, ulkoisen olemuksen tai ihan vain puolustuskyvyttömyyden johdosta. Epätasa-arvo ei aina myöskään johdu mistään yksilön ominaisuuksista, vaan esimerkiksi kuntien erilainen resurssitilanne voi johtaa siihen että eri kuntien asukkaat saavat eritasoisia palveluita. Joissakin kunnissa kuntalaiset taas joutuvat tappelemaan jopa laissa säädettyjen minimietuuksien ja –oikeuksien saamiseksi. Epätasa-arvossa on pohjimmiltaan kyse väärien yleistysten tekemisestä, epäolennaisuuksiin tarttumisesta ja silkasta hyväksikäytöstä. Epätasa-arvo oikeutetaan usein jonkinasteisilla ”realiteeteilla” tai ”välttämättömyyksillä”. Minusta on tärkeää että ihmiset sekä yksilöinä että yhteisönä irtisanoutuvat kaikesta tahallisesta eriarvoistamisesta. Epätasa-arvoistaminen on kuitenkin syvällä, ja parhaista pyrkimyksistä huolimatta on helppoa syrjiä huomaamattaan. Tämän vuoksi tarvitaan paitsi selvää sitoutumista tasa-arvon ihanteeseen myös jatkuvaa kriittistä reflektiota joka nostaa syrjivät ajattelumallit ja käytännöt päivänvaloon.

Heikompien puolustaminen: Vahvat pitävät kyllä huolen itsestään. Aina ei kuitenkaan ole mitenkään selvää, kuka milloinkin on vahva tai heikko. Esimerkiksi, vaikka naiset ovat yhteiskunnassa monissa asioissa alakynnessä, avioerotilanteissa miehet ovat usein heikommassa asemassa etenkin huoltajuuskysymyksissä. On siis mietittävä tarkkaan, kuka milloinkin on se heikko osapuoli, kenen oikeuksia on loukattu, ja ovatko ne oikeudet joihin kulloinkin vedotaan, todellisia oikeuksia vaiko vain lain siunaamaa riistoa. Tekijänoikeus ja patenttikysymykset ovat vain yksi esimerkki aloista, joissa kohtuullisuuden ja heikomman osapuolen määritteleminen ovat hyvin ajankohtaisia. Meidän on huolehdittava heikoista myös siksi että heikkous ei ole mikään pysyvä olotila vaan tämän päivän yhteiskunnan hyljeksimät ominaisuudet (ja ihmiset) voivat olla huomisen yhteiskunnalle korvaamattomia.

Kestävä yhteiskuntakehitys: Nykymeno ei voi jatkua, mikäli mielimme pitää ainoan tunnetun ihmiselämää ylläpitävän planeetan jatkossakin elinkelpoisena. Kritiikki tämänhetkisiä olosuhteita kohtaan voi vakuuttaa suunnanmuutoksen tarpeellisuudesta. Kuitenkin kestävälle kehitykselle tarvitaan myös konkreettisia tavoitteita ja päämääriä. Kokemukseni ovat myös vakuuttaneet minut siitä että ennen kaikkea tarvitaan keskustelua siitä, millä keinoilla hyviin päämääriin pyritään. Keinolla millä hyvänsä- ajattelun ajan täytyy olla ohi, jos haluamme kehittää yhteiskunnastamme inhimillisesti ja ekologisesti kestävää. Kestävässä yhteiskuntakehityksessä tarvitaan sekä idealismia että rehellistä työtä. Se on idea, jonka alla filosofit ja käytännöllisemmät ihmiset voivat kokoontua rauhassa rakentamaan tulevaisuutta.

Nämä ovat sanoja joista pidän. Nämä ovat arvoja, joita omalta osaltani puolustan tinkimättömästi parhaan taitoni mukaan. Näihin arvoihin peilautuu kohdallani usein yhteistyökykyisyyden ja hankalaksi heittäytymisen välinen raja. Tänä vuonna minusta on liian monta kertaa tuntunut siltä että olen arvojeni kanssa yksin. Viikonloppu toi minulle tullessaan kaivatun muistutuksen siitä että samoin ajattelevia ja samojen arvojen puolesta työtä tekeviä ihmisiä on sittenkin aika paljon. Ei vielä tarpeeksi paljon, tietenkään. Mutta niin paljon kuitenkin, että ihmiskuntaa kohtaan tuntemani syvä uskonpuute on ainakin hetkeksi lientynyt.


***

Ja tämän myötä pyörähtää käyntiin yhteiskunta-teemaviikko. Sen aikana käsittelen (ja todennäköisesti abstrahoin reippaasti) puoluekokouksessa esiin nousseita teemoja ja ajatuksia.

Kirjoittamisesta ja vähän piirtämisestäkin

Sanat, ja etenkin niistä kootut lauseet ovat eläviä. Se tekee kirjoittajasta Luojan. Kirjoittaja yhdistää sanat. Mitä tärkeämpi kirjoitus on, sitä tarkemmin oikeiden sanojen on oltava juuri oikeilla paikoilla.Tärkeintä on saada ajatus ilmaistua mahdollisimman täydellisenä ja selkeänä. Runollisuus ja pienemmätkin tyylikikkailut unohtuvat, joskin on täysin mahdollista että oikeat sanat ovat myös persoonallisia ja kauniita.

Pohjimmiltaan kirjoittaminen muistuttaa hyvinkin paljon vanhaa harrastustani maalaamista. Siinäkään tärkeää ei ole tyyli, vaan tyyli ja tekniikka ovat vain keinoja ilmaista selkeästi mielessä olevat ajatukset. Taitava kuvantekijä on siis se joka osaa ilmaista kuvillaan parhaiten erilaisia, monimutkaisia mielensisältöjä. Hyvässä kuvassa, olipa se sitten realistinen tai abstrakti, pieni lyijykynätyö tai seinänkokoinen impressionistinen maalaus, on aina sanoma ja merkitys jonka tekniikka ilmaisee selvästi. Kuvantekijälläkään ei ole hätäpäivää niin kauan kuin hän tietää, mitä yrittää ilmaista ja hän on riittävän taitava kyetäkseen toteuttamaan sen. Sekä taiteilija että ajatustyöläinen ovat vaikeuksissa jos he eivät osaa ilmaista ajatuksiaan. Kuten Stephen King on todennut: ”Jos sinun tekee mielesi sanoa ”en osaa kuvailla sitä”, voit unohtaa kirjoittamisen. Kirjoittajan työtä on osata.” Jos sanat ovat hukassa tai idea muuten vain epämääräinen, on parasta olla hiljaa ja miettiä lisää. Sama pieni daimon, joka istuu olkapäällä ja kertoo taiteilijalle, koska maalaus on valmis ja on aika pistää sivellin syrjään, kertoo myös kirjoittajalle, koska oikeat sanat ovat löytyneet ja päässeet paikoilleen. Daimon ei ole aina oikeassa –sekin tarvitsee kai harjoitusta tullakseen työssään hyväksi. Mutta olen kuitenkin valmis vannomaan kautta Sokrateen parran, että jokainen merkityksellinen teksti tarvitsee pienen daimonin laittamaan siihen viimeiseen pisteen.

Lopulta koittaa se hetki jolloin kirjoitus –tänä päivänä lähes aina kasa bittejä- on laskettava käsistä. Silloin tekstin on oltava niin iso että se selviää yksin maailmassa. Sillä on oltava mukanaan kaikki se mitä se tarvitsee tehtävänsä suorittamiseen kunnialla, eikä mielellään mitään ylimääräistä. Ylimääräisistä runoiluista ei ole kuin haittaa, sillä ne peittävät sanoman alleen. Tekstin on kuitenkin kyettävä puolustautumaan vääriä tulkintoja vastaan. Sen on kyettävä antamaan jotakin vastaanottajille, mieluiten juuri sen mitä kirjoittaja tahtoi antaa. Kun lasken tekstin käsistäni, se alkaa elämään omaa elämäänsä jossa minulla ei enää ole paljon osaa. Vain harvoin saan jälkeenpäin tilaisuuden selittää tekstiäni ja korjata mahdollisia virheitä. Silloinkin on parasta, jos selitettävää on mahdollisimman vähän. Parasta on, jos voi olla hiljaa. Tekstistä on tultava se, mikä kannattelee kirjoittajaa, ei toisin päin.

Tekstin tehtävänä on välittää tulkitsijalle oikeat ajatukset. Lopuksi, aluksi, ja joka kohdassa siinä välissä täytyy muistaa että kirjoitettavien ajatusten tulee olla oikeita. Niiden on oltava tosia. Vaikka kertoisi kullanruskeasta lohikäärmeestä joka asuu vain kirjoittajan mielessä eksistoivassa maailmassa, tekstin on kuvattava sitä maailmaa juuri sellaisena kuin kirjoittaja sen sielunsa silmillä näkee. Sama sääntö pätee myös maanläheisempiin aiheisiin. Tahattomista virheistä ja näkökulmarajotteista johtuvaa ”persoonallista otetta” pääsee yleensä mukaan, mutta jos kuvittelen ettei lukija kuitenkaan huomaa tätä ajatuskatkoa tai sitä että olen tässä kohdassa kaartanut vähän totuudesta sivuun esimerkiksi siksi että ajattelen sen olevan oman etuni mukaista, on parasta jättää kirjoittaminen sikseen. Se joka kirjoittaa vain tosia asioita, ei aina menesty. Mutta kirjoittaja joka vakavaan kirjoitustyöhön ryhtyessään yrittää tuoda esiin mitään muuta kuin totuuden, on tuomittu epäonnistumaan. Jos ei kirjoittajana, niin ainakin ihmisenä.

***

Tämän mielessä pitäen viimeistelen vielä tänään pari kirjoitustyötä. Sitten onkin aika ottaa suunta kohti puoluekokousta. Blogi päivittyy taas, kun olen toennut matkasta.

posted under | 4 Comments

Feminas hominem esse

eli rupsahtamisilmiön monet puolet

Länsimaassa me naiset olemme tasa-arvoisia. Meillä on oikeus paljastaa vartalomme ja kuunnella sitten tuntemattomien kommentteja siitä miten voisimme parhaiten miellyttää heitä. Äläkkä nousee vasta sitten jos nainen haluaa peittää itsensä ja tylysti kieltää muilta oikeuden tietää heti kättelyssä, miltä hänen ruumiinsa tarkalleen ottaen näyttää. Sellainen ei ole avointa, ymmärrättehän. Vapaa nainen haluaa kalastella muiden suosiota ulkonäöllään, ja jos nainen haluaa jotakin muuta, hän ei ymmärrä paikallisista sosiaalisista peleistä yhtään mitään. Joko hän ei ole vapaa tai vapautunut, mutta varmasti hänessä on jotakin vikaa. Paitsi jos hän on vanhempi nainen: mitä vanhemmaksi nainen tulee, sitä paremmin hänen on alettava sulautua tapettiin. Eiväthän vanhat naiset enää ole nuorempiensa kaltainen ilo silmille.

Televangelista Pat Robertson neuvoi hiljattain naista joka kärsi siitä että hänen miehensä flirttaili estottomasti muiden naisten kanssa. Robertson kehotti naista huolehtimaan paremmin ulkonäöstään, olemaan iloinen ja ymmärtäväinen. Ongelma ei tietenkään ollut siinä ettei mies kunnioittanut vaimoaan vaan oli piittaamaton tämän kärsimyksestä. Ehei. Nainen syyttäköön itseään sekä omista että miehen ongelmista. Suomessakin Robertsonin mielipiteelle riittää ymmärtäjiä. Miehen seksuaaliset ongelmat ja huono käytös ovat aina johdettavissa naiseen. Jos mies laiminlyö naistaan, vika on siinä ettei naisen ruumis ole tarpeeksi haluttava. Jos haluaa aviopuolisonsa pitävän kiinni tämän antamasta uskollisuudenlupauksesta, on parasta laittaa meikkiä nassuun ja vetäistä minihame täydellisen vartalon peitoksi. Ja olla ymmärtäväinen: eihän pettämistä ole se että toisen mielestä tehtyä sopimusta on rikottu, vaan se on tiukan teknisin termein määriteltävissä oleva juttu, eikä flirttailu mitenkään täytä määritelmää. Ainakaan jos flirttaileva osapuoli on mies. Jos sitten käy niin että oman miehen lisäksi muutkin sankarit lumoutuvat naisen viehätysvoimasta siinä määrin etteivät enää osaa käyttäytyä hyvin vaan tulevat flirttailemaan, kähmimään tai peräti raiskaamaan, sekin on naisen vika. Mitäs on sellainen lumppu. Naisen seksuaaliset ongelmat ja huono käytös ovat siis aina johdettavissa hänen omiin vikoihinsa. Tämä on taas tätä naisia koskevaa erityistä etiikkaa, joka on minulle ehtymätön ihmetyksen aihe.


2010-luvulla vapautuneet naiset eivät ole enää huoria tai madonnia- nykyään on kyllä parasta olla molempia yhtaikaa. Mutta naisten on edelleen vaikea olla vakavasti otettavia ammattilaisia, ajattelevia ihmisiä tai edes toisten miesten vaimoja, tyttäriä, äitejä ja sisaria joita kohdatessaan kunnon mies yrittäisi pitää silmänsä ja ajatuksensa kurissa. Feminas hominem esse- feminismin perusajatus jonka mukaan naiset ovat ensisijaisesti samanlaisia tuntevia, ajattelevia ja kokevia yksilöitä kuin miehetkin, ei vielä tunnu aivan uponneen kulttuuriin. Että olisimme ensisijaisesti jotakin muuta kuin Sukupuolemme ja Seksuaalisuutemme inkarnaatioita. Niin kauan kuin yhteiskunnassamme on iltalehtikansaa jolle hyvä käytös on tuntematonta, burkhan käytön on oltava naisellinen perusoikeus. Palataan huntukieltoon sitten kun nätit naiset saavat täällä pukeutua paljastavasti, olla rauhassa ärsyttävältä huomiolta ja tulevat huomioiduksi persoonina. Sitten kun naisen ei tosiaan tarvitse peittää itseään tullakseen huomatuksi ihmisenä. Tilanne jossa nainen saa paljastaa muttei peittää, ja jossa paljastaminen merkitsee esineellistetyksi tulemista, on vähintään yhtä alistava kuin rekallinen wahhabiitti-imaameja.

Minulle selvisi jo nuorena, mistä maaginen ilmiö nimeltä puolison rupsahtaminen johtuu. Ensimmäinen avomieheni oli ihan kivan näköinen kaveri, vaikka olikin seitsemän vuotta itseäni vanhempi. Näin kuvittelin aina siihen asti kun sitten erään riidan jälkeen, alkusyksyn kirkkaassa valossa, huomasin että todellisuus oli kaikkea muuta. Minulla kesti jonkin aikaa tajuta että kysymys ei ollut fysikaalisen todellisuuden muuttumisesta vaan siitä että hormonihuurut olivat haihtuneet päästäni, itsepetoksen rajat olivat tulleet vastaan ja tajusin vihdoin selkeästi että tuo ihminen kohtelee minua tosi huonosti. Ihminen jonka seurassa tuntuu jo parikymppisenä siltä kuin olisi sisältä vanhuuteen kuolemaisillaan, ei vain voi näyttää unelmien prinssiltä. No, erohan siinä lopulta tuli, ja hyvä niin. Kokemus oli kuitenkin sen verran karmaiseva että vielä paria vuotta myöhemmin, Puolisoon tutustuessani, yritin olla parhaani mukaan ajattelematta sitä tosiasiaa että hän on itse asiassa oikein kivan näköinen. Vasta viime vuosina olen alkanut lipsua huomatessani että tilanne vain paranee ajan myötä. Pelättyä rupsahdusta ei vain näy eikä kuulu- vanhoista valokuvista minua on ruvennut sen sijaan katselemaan mies joka on vähän turhan nuoren näköinen. Johtopäätös: rakastetun ulkonäkö sijaitsee omassa päässä, ei objektiivisessa todellisuudessa. Niin kauan kuin toista rakastaa hän voi ryhtyä kulkemaan vaikka ämpäri päässä. Jos taas tunteet ovat kuolleet, vikaa löytäisi vaikka Zachary Quinton nuoresta Spockista. En myöskään ole tavannut vielä yhtään ihmistä joiden kohdalla rupsahtamisilmiö näyttäisi olevan se perimmäinen tunteiden lakastumisen syy. Yleensä rupsahtaminen on vain kätevä peitetarina vähän isommille ja vaikeammille asioille, jopa sille ettei ihminen alun perinkään onnistunut erottamaan hormonipöllyä rakkaudesta. Ulkonäkökeskeisessä maailmassa rupsahtamisesta vain on paljon helpompi puhua kuin monesta muusta asiasta. On helpompi kestää pinnallisen ihmisen leima kuin monen muun lajin haukut. Laadukkaalla peitekynällä selviää hyvässä lykyssä muistakin ongelmista kuin tummista silmänalusista. Tuskallinen kissojen pöydille nostelu ja suoraan puhuminen (sekä sellaisen puheen kuunteleminen) ovat asioita joita täytyy harjoittaa vain jos on vakavasti sitä mieltä että juuri tämä ihminen on tuskan ja vaivan arvoinen. Hormonihuuma harvemmin sitä on. Onnetonta on, että hormonihuuma ja rakkaus menevät niin helposti sekaisin.

Naisten oikeus olla käyttämättä ruumiillisia avujaan työelämässä, politiikassa ja seuraelämässä on jotenkin kyseenalainen. Jos uudesta pääministeristä kertovassa uutisessa arvioidaan aluksi vartalo ja pukeutuminen, ei meillä täällä yhteiskunnallisen asteikon alemmilla portaillakaan majailevilla taida paljon toivoa olla. Mitkä poliittiset mielipiteet? Mikä kokemus? Mitkä haasteet? Eivät ne ole ollenkaan niin kiinnostavia kuin se onko kuntosalilla käyty ja onko kampaus freessi. Siinä on taas nainen pistetty paikalleen: pääministeri voi ehkä seistä valtakunnan kaapin päällä, mutta sielläkin naispääministeri on ennen kaikkea koriste.

Entä jos jotkut meistä haluaisivat olla vapaita tuntemattomien miesten katseista kasvoillamme ja vartalollamme? Entä jos haluaisimme säästää ruumiimme vain niille katseille jotka itse kutsumme? Entä jos jotkut meistä eivät halua kuulla edes kehuja ulkonäöstään, vaan vain ajatuksistaan, teoistaan ja luonteenhyveistään? Entä jos haluaisimme tulla paitsi huomatuiksi, myös huomioon otetuiksi? Eikö nyt voitaisi millään päästä siihen että ihmisten ulkonäöstä kommentoiminen on heidän läheisimpiensä etuoikeus- sitten kun nämä läheiset ovat muutaman vuoden aikana osoittaneet että he näkevät ja arvostavat myös ihmistä ulkonäön takana? Entä jos haluaisimme että jopa puolisomme rakastaisivat meitä ihmisinä eivätkä vain mielihyvän välineinä? Jos olemme vapaita naisia, onko meillä oikeus valita myös vapaus sopimattomiksi kokemistamme katseista? Onko meillä oikeus toivoa tulevamme kohdelluksi ihmisinä? Ei madonnina eikä huorina vaan erehtyväisinä, hyvän tavoitteluun kykenevinä moraalisina toimijoina?

Päivä ompelukoneen ääressä

Tämä kevät on ollut kiireinen. Niin kuin kiireisinä aikoina usein tapaa käymään, jotkut asiat alkavat lipsua tehtävälistan hännille ja lopulta siltä pois. Tässä perheessä näihin ovat kuuluneet ompelutyöt. Kevään aikana pieniä tarpeita on ilmaantunut tasaisesti, mutta olen onnistunut aina lykkäämään niitä milloin minkäkin syyn varjolla. Vasta alkaessani miettiä lähestyvää puoluekokousmatkaani huomasin, että lykkäysten tie oli loppuun kuljettu, jos mielin lähteä matkaan hyvin varustautuneena. Julistin tämän päivän päiväksi jolloin mikään ei olisi niin tärkeää kuin ompeleminen. Ei tieteellinen artikkelini, eivät puoluekokousasiat, ei puutarha. Tänään leikkaisin, päärmäisin ja päättelisin niin että heikompia hirvittäisi.

Päivästäni tuli menestys. Sain pyöräytettyä valmiiksi useamman pikku projektin. Väliäkö sillä että useimmat ompeluprojektini ovat yksinkertaisia. En ole mikään mestariompelija vaan vain joku joka on huomannut ettei ihmisen tarvitsekaan olla huipputaitava saadakseen aikaan yhtä ja toista taloudessa tarpeellista. Suurimpana edistysaskeleenani ompelun saralla pidänkin sitä että yhä useammin huomatessani tarvitsevani jotakin tekstiiliä ensimmäinen ajatukseni ei ole ”mistäköhän sen voisi ostaa?” vaan ”voisinko tehdä sen itse?” Toisinaan –esimerkiksi arkipukeutumisen alalla- olen joutunut tekemään isoja tyylillisiä myönnytyksiä saadakseni ratkaistua yhtälön ”rajallinen aika+rajalliset taidot+huivi kireällä”. Mutta myönnytykset kannattavat. Paitsi että tekeleeni ovat sittenkin huolellisesti valmistettuja, ne tuovat muassaan aivan erityislaatuisen tyydytyksen joka syntyy siitä että pystyy tuottamaan itse jotakin mitä todella tarvitsee. Itsellisyyden tunne, joka syntyy siitä että voin tosiaan valmistaa tarvitsemani sen sijaan että joutuisin valitsemaan niistä vaihtoehdoista joita Kauppiaat suvaitsevat panna tarjolle, on aikamme todellista ylellisyyttä.

Käsillä tekeminen ei ole minulle enää harrastus vaan osa elämäntapaani. Se on pieni vastalauseeni Kiina-ilmiölle ja kulutushumalaisen yhteiskunnan takana piilottelevalle riistolle josta kuluttajien korviin tiukkuu vain harvoja, mutta sitäkin huolestuttavampia uutisia.. Itse tehdessäni muistan myös, että valmiina kaupan hyllylle ilmestyvien tuotteidenkin taakse kätkeytyy aina toisten ihmisten työtä ja vaivannäköä. Saavatko tekijät työstään kohtuullisen korvauksen? Saavatko he edes tehdä työtään inhimillisissä olosuhteissa? Jos suhtaudumme välinpitämättömästi halpoihin kulutustavaroihin, suhtaudumme välinpitämättömästi myös tuotantoon kuluneeseen työhön ja kärsimykseenkin sekä siihen huvenneisiin luonnonvaroihin. Kun teen itse, muistan myös niitä jotka tekevät puolestani ne tavarani joita en itse osaa tehdä.

Usein arvotamme ihmisten maailmanparannustakin näyttävyyden perusteella. Minäkin sorrun tuon tuostakin ajattelemaan, että olen aikaansaavimmillani silloin kun lausun suuria ajatuksia kokouksissa, kirjoitan tieteellistä artikkelia tai osallistun johonkin hyödylliseen projektiin. Vaikka pitäisihän minun tietää paremmin: yksi mielipide on kokouksessa usein kuin hyttysen kakka, hyödyllisetkin projektit kuivuvat kokoon tai viimeistään hukkuvat yleiseen hälyyn. Hienot visiot pysyvät itsepintaisesti ideoiden maailmassa vaikka mitä tekisi. Kyllä kaikesta puuhastelusta varmasti hyötyä on. Se hyöty on kuitenkin paljon epämääräisempää kuin kaikesta tohinasta voisi päätellä. Ennen muuta, vaikka onnistuneesti pääsisinkin ratkomaan maailman ongelmia, touhu muistuttaa jotenkin sitä kuuluisaa hölmöläisten peitonjatkamista ellen välillä muista pysähtyä huolehtimaan siitä etten toisaalla osallistu samojen ongelmien kasvattamiseen. Kannattaako ympäristön puolestakaan mesota niin kokopäiväisesti että ei pysty elämään omien opetustensa mukaan? Kannattaako maailman vuoksi hukata oma perheensä? Asioiden arvo ei ole siinä miltä ne näyttävät tai siinä mitkä niiden vaikutukset ehkä parhaassa tapauksessa voisivat olla. Yksityisen ja julkisen, yksinkertaisen ja vaativan, älyllisen ja suorittavan välillä on piilotettuja tasapainon pisteitä joissa asiat loksahtavat hyvään järjestykseen. Niitä kannattaa etsiä. Ompelupäivän pitäminen silloin tällöin vaikuttaisi olevan hyvä keino.

Kesäkuun kasvimaa

Suosikkipaikkani maailmassa on puutarha. Puutarhassa suosikkipaikkani taas on kasvimaa. Se on vuosi vuodelta kasvanut ja kaunistunut, ja sinne huomaan usein päätyväni vaikka oikeastaan olin menossa ihan muualle. Tänä vuonna isolla kasvimaalla kasvaa 14 erilaista vihanneslajia. Jos onni on myötä, monesta lajista saadaan satoa lähes koko vuoden tarpeiksi.

Photobucket

Kesäkuinen kasvimaa on toivoa täynnä. Kasvit ovat vasta alkamassa itää, rikkaruohot on saatu pidettyä kurissa ahkeralla kitkemisellä ja katteiden käytöllä.
Heinäkuussa rikkaruohojen taistelutahto alkaa olla nujerrettu. Siihen asti kasvimaalla on hyvä näyttäytyä usein ämpärin ja heiluriharan kanssa. Vaan kukapa ei kauniilla kasvimaalla viihtyisi?

Photobucket

Pavut ovat vasta itäneet. Sipulit ja valkosipulit ovat jo oikein komeita. Retiisit ja salaatti ovat jo valmiita korjattavaksi.

Photobucket

En tiedä, onko kasvimaalla olemassa ongelmaa johon katteiden käyttö ei olisi vastaus. Sitä mukaa kun kasvuharsot poistetaan, levitän vihannesten juurelle aikaisin keväällä tehtyä haketta. Jos joku etana jaksaa raahautua salaattieni kimppuun ansojen ohi ja karhean hakkeen yli, se on osansa ansainnut.

Photobucket

Eriväriset retiisit ovat jo valmiita.


Photobucket

Kesäkurpitsakin on alkanut viihtyä sille rakentamassani kohopenkissä. Penkki on kerrostettu mullasta ja maatuvasta aineksesta. Kahdenlaisten kesäkurpitsojen lisäksi kohopenkissä viihtyy avomaankurkku.

Photobucket

Kasvimaalla on puutarhassamme myös sivutoimipisteitä. Kurpitsat asuvat kompostissa ja tomaatit ovat löytäneet paikkansa aurinkoiselta seinustalta. Yrtit kasvavat jo kolmatta vuotta pikku yrttimaassa. Kuvassa orvokinkukkia ja oreganoa.

Photobucket

Kolmivärisalvia näyttää kivalta. Yrttimaassa kasvaakin kaikenlaista. Vain basilika ja persilja puuttuvat. Olen kyllä istuttanut niitä, mutta joku pitkäkorvainen riiviö käy syömässä ne heti kun hämärä laskeutuu.

Photobucket

Tomaatit ovat jo kukassa. Tässä on kirsikkatomaatti. Tomaattipenkki on tämän vuoden uutuus kasvimaalla. Ja hyvältä näyttää!

posted under , , | 3 Comments

Vapaa nainen rannalla

Muutama vuosi sitten, suunnilleen näihin aikoihin, päähäni hiipi kummallinen oivallus. Tajusin, että vaikka voin valita pukeudunko paljastavasti vaiko peittävästi niin baarikierrokselle kuin viralliseen kokoukseenkin, uimarannalle minun on aina mentävä asussa jota ei erota alusvaatteista muu kuin kankaan laatu. Kaupalliset tahot rientävät kyllä riemumielin apuuni kun yritän uimapukuostoksilla valita hepenettä joka näyttäisi ruumiini niin sievänä kuin suinkin mahdollista. Mutta aina minun on pakko paljastaa ja näyttää. Se nyt vain kuuluu asiaan.

Ja siinä se inhokkisanani tulikin. Pakko, tarkemmin sanottuna pakko jolle ei ole olemassa mitään hyviä konkreettisia perusteluita. Pelkkä yleinen tapa ja vaihtoehtojen puute piiskaavat minut julkisella paikalla alusvaatteisiin tai rannalta pois. Tästä nimenomaisesta pakosta seuraa kaikenlaista: jo varhaisesta keväästä asti lehdistö patistaa naisia laihdutuskuureille ”rantakunnon” varjolla, siis implikoimalla ettei rantaleikkeihin ole asiaa ellei ruumis ole täydellisen timmissä kunnossa. Epätoivo myy. Ja niinhän se usein käytännössäkin menee: rannalla ilakoivat nuoret, itsevarmat ihmiset ja toisaalta vanhempi väki joka on jo tullut sinuiksi itsensä kanssa. Mutta entä tavalliset kolmekymppiset naiset, ne jotka ovat huomanneet jo ruumiinsa alkavan erkaantua täydellisyydestä? Useimmat istuvat rannalla mustissa kokouimapuvuissaan, kotimainen versio korsikalaisista mummoista. He tiuskivat pulikoiville pikkulapsilleen eivätkä juuri pyyhkeeltään nouse. Viisi vuotta sitten he juoksivat veteen poikaystävänsä kanssa. Tänään he elävät toista aikaa, toisessa maailmassa. Ja miehet sitten- niin, mihin miesparat silmänsä pistäisivät? Kotona siitäkin saa varmasti kuulla, jos on erehtynyt lähtemään rannalle jo ennestään äreän ja itsetunto-ongelmaisen vaimon kanssa.


Lähes kaikki tuntemani naiset myös inhoavat uimapukuostoksilla käymistä. Onhan meille taottu pienestä pitäen päähän että ihmisten ilmoilla pitää esiintyä edukseen. Mutta edukseen esiintyminen on aika vaikeaa jos tukka on märkä, mukavedenkestävä ripsiväri valuu pitkin poskia ja vaatteiden virkaa toimittaviin kangaspaloihin ei saisi kunnolla pakattua edes eväsleipiä. Mainoskuvissa uimapuvut näyttävät hyviltä (jos siis ylipäätään sattuu pitämään vaatteista joita ei ole liialla kankaalla pilattu). Mutta photoshopin kulta-aikana edes malleilla ei ole mallivartaloa jolle virtaviivaiset asut on suunniteltu. Koita siinä sitten sovituskopin kelmeässä valossa kiemurrellessa ylläpitää hyvää itsetuntoa ja suhtautua myönteisen hyväksyvästi omaan ruumiillisuuteen.

Ajatusteni kulkiessa näitä ratoja huomasin että omasta puolestani, haluaisin valita. Ihan niin kuin voin valita kaikissa muissakin tilanteissa. Toisin kuin olen oikeastaan koskaan tehnyt rannalle lähtiessäni. Ei ole kysymys estyneisyydestä; siitä ettenkö missään tilanteessa voisi esiintyä paljastavassa asussa vaikka paikallispolitiikasta tutuille. Vaan siitä että aina en ole valmis niin tekemään, enkä ainakaan siitä syystä että minulla on käynyt hiukan huono tuuri ajoituksessa eikä vaihtoehtoja ole. Ei ole kysymys oman vartalon häpeämisestä tai itseinhosta, jos ei halua alistua ruumiiseen kohdistuviin normeihin.
Sellainen on pakkoa. Ja pakko on se mikä naista alistaa, ei mikään määrätty tapa tai käytäntö sinänsä. Omaan ruumiiseen liittyvät kompleksit ja muut- mistä lähtien niitä alettiin mittaamaan ja arvuuttelemaan julkisilla paikoilla? Tavallinen ihminen taitaa kuitenkin olla aivan riittävän vapautunut silloin kun hänen puolisonsa on tyytyväinen.

Lämpimän veden ja pehmeän hiekan kohtaamispaikka on viimeisiä paikkoja maailmassa missä ihmisen pitäisi tuntea olonsa epämukavaksi tai vertailla itseään mainosten muoviseen fantasiamaailmaan. Siellä pitäisi olla rento ja lämmin olo, luottaa niin itseensä kuin siihenkin että lämpimän kesän hetkien kestoa ei kellolla mitata. Ranta on yksi niistä paikoista joissa elämä voi hetken aikaa olla huoletonta ja yksinkertaista.

Onneksi posti kulkee ja netistä saa Suomeenkin tilattua islamilaisten kauppojen uimapukuja. Suuresta valikoimasta löytyi minunkin makuuni sopivia asuja. Hihalliset ja lahkeelliset asut ovat aivan mukavia uidessa. Vaaleaihoisena ja tatuoituna olen iloinen siitäkin että peittävä uimapuku suojaa ihon myös auringolta. Kotimatkalla voi poiketa lähikaupassa ostamassa jäätelön ilman paheksuvia katseita. Ihmettelevät katseet jäävät sinne rannalle. Mutta jostakin syystä ne eivät siellä häiritse. Eivät ne vartaloni mahdollisia puutteita tuijota, kun niitä ei kerran näy. Enkä paljon anna polttoainetta mahdollisten puutteessa elävien rantaleijonien fantasioillekaan.
Vartaloni yksityiskohdat ovat palanneet juuri sille yksityisyyden asteelle jossa ne haluankin pitää. Seuraavalla uimaretkellä haluan ehkä jotakin muuta. Mistäs sitä tietää, näistä oikuista ja mielialoista. Pääasia että minulla on vapaus valita niin kuin itse haluan, ei vain poimia vähiten huonoa annetuista vaihtoehdoista.


***

Filosofinbongauskilpailu on päättynyt. Laimea osanotto koitui Even iloksi: ainoan oikeaan osuneen vastauksen lähettäjänä hän sai palkintonsa ilman arvontaa.




posted under , | 0 Comments

Vielä ehdit osallistua kilpailuun!

Tähän väliin vain muistutus, että filosofibongaukseen ehtii vielä osallistua.

Kilpailuaika päättyy huomenna klo 12. Suoritan mahdollisen arvonnan* viikonlopun aikana.

Lisätietoja kilpailusta löydät täältä.

*)Tähän mennessä kilpailuun ei ole saapunut vielä yhtään 3 oikein- tulosta. Kaksi filosofia on tähän mennessä tunnistanut oikein yksi vastaaja.

posted under | 0 Comments

Hajatteita

Emme saa pelätä totuutta, koska totuus on ihmisen ja hänen vapautensa ystävä. Todellakin, vain etsimällä vilpittömästi totuutta, hyvyyttä ja kauneutta pystymme tarjoamaan tulevaisuuden tämän päivän nuorille ja tuleville sukupolville.”

-Paavi Benedictus XVI- siis sama heppu jonka mielestä totuus AIDSista on ettei kondomin käyttö hidastaisi sen leviämistä; jonka mielestä totuus väestöräjähdyksestä on että meidän kaikkien pitäisi olla ”avoimia uudelle elämälle”; jonka mielestä totuus eräästä pedofiilipapista oli ettei häntä suinkaan tarvitse toimittaa virkavallan käsiin ja jonka mielestä ehtoollisleipä- ja viini muuttuvat eukaristiassa maagisesti 2000 vuotta sitten kuolleen jumalihmisen ruumiiksi ja vereksi mutta näiden syöminen on silti jokseenkin kannibalismin vastakohta…

Joskus maailma hämmentää minua.

Toisinaan se ärsyttää minua.

Greta Christina, kiukkuinen ateistilesbo ja jokapaikankirjoittaja esittää puheenvuoronsa erääseen Suomessakin ajankohtaiseen aiheeseen josta tämän talon puutarhakeinussa on kihisty jo yllin kyllin.

Seassa on onneksi niitäkin hetkiä jolloin kaikki on yksinkertaista ja rauhallista. Virkkaus joka etenee säntillisesti pylväs pylväältä ja se luonnonlaki jonka mukaan tyhjät linnunpöntöt täyttyvät joka kevät.

Mikä tärkeämpää, maailmassa on jopa ihmisiä joiden ajatuksenjuoksua ymmärrän, ainakin ankaran yrittämisen jälkeen. Joitakin. No hyvä on, melkomoinen osa heistä on kuollut jo aikaa sitten ja toista melkomoista osaa heistä tapaan korkeintaan pari kertaa elinaikanani esimerkiksi siitä syystä että he ovat hajallaan ympäri planeettaa. Mutta silti. On valoa, on pyrkimystä hyvään. On jopa ihmisiä joita kiinnostaa marsilaisten mikrobien ja hallintoalamaisten oikeudenmukainen kohtelu.

Ja blogillakin on hiljalleen kasvava joukko lukijoita, kahden vuoden (en kuitenkaan muista mainita asiaa oikeana vuosipäivänä, 15. kesäkuuta) yli kolmensadan usein pitkän ja vaikeatajuisen postauksen jälkeen.

Jos maailmasta on olemassa totuus, se on monimutkaisuus.

Kuka saa määritellä pahan?

Niin kypsä kuin olisinkin jo vaihtamaan kirjoitteluni aiheen käsitöihin ja kasvimaan tapahtumiin, saatte kestää uskontokritiikkiä vielä tämän postauksen verran. Kristillisdemokraattien kansanedustajan Leena Rauhalan kirjasarjasta tekemä tutkintapyyntö on niitä asioita, joita en vain voi ohittaa. Tutkintapyyntö koskee erään kustantamon kirjasarjaa jossa keskeinen osa on wiccalaisuudella. Eduskunnalle jättämänsä kysymyksen mukaan Rauhalan mielestä kirjasarja on täysin sopimaton nuorille; vähintään ikäraja pitäisi saada. Parasta olisi jos kirjasarjan julkaisu kiellettäisiin kokonaan. Rauhala perustelee kantaansa kirjan sisältämillä moraalittomuuksilla (miksi minä kuulen tätä sanaa nykyään niin usein?!) Kirjasarjan ongelma on, että wiccalaisuudesta –joka muuten on suurimpia pakanauskontoja ja jolla on harjoittajia Suomessakin- esitetään kirjasarjassa ”liian myönteinen kuva.” Millä perusteella? Entä onko Rauhala sitä mieltä että uskontojen mielikuvamarkkinointi tulisi kieltää? Se sopisi minullekin: silloin esimerkiksi kristittyjen evankelistojen tulisi käännytyssaarnoissaan aina mainita myös ristiretkistä, pedofiileistä ja helvetinpelon mukanaan tuomasta ahdistuksesta jota ihmisten ei olisi pakko kokea jos he vain uskoisivat että saarnaajasetä (tai täti) puhuu nyt omiaan? Vai tuleeko tämän koskea Rauhalan mielestä vain niitä uskontoja joista hän ei pidä ja jotka ovat niin marginaalisia että niitä voi turvallisesti vähän kurmottaa. Kuten Vapaa-ajattelijoiden tempauksesta tehdyssä tutkintapyynnössäkin, Kristuksen vapautta ja lähimmäisenrakkautta toteutetaan hänen seuraajiensa mielestä parhaiten sillä että toisin ajattelevia rangaistaan ja sensuroidaan -mitä vain, kunhan heidät hiljennetään.

Kritisoiko arvon kansanedustaja nyt aivan tosissaan toista uskontoa, sen riittejä ja harjoitusta? Rauhalan mielestä esimerkiksi loitsiminen, äiti maan siunaaminen ja uhraaminen tuntuvat olevan pahoja ja järkyttäviä asioita. Täh? Millä tavalla nämä ovat pahoja asioita mistään muusta kuin änkyrämonoteistisesta näkökulmasta? Ja millä perusteella änkyrämonoteistinen näkökulma kelpaa määrittelemään vapaassa maassa hyvän ja pahan? Kun katsoo, millaisen luonnon ryöstämisen ja raiskaamisen Valtauskonto on sallinut, äiti Maa jos mikä on siunaamisen tarpeessa. Itse olen kokeillut sekä loitsimista että uhraamista. Jälkimmäisen olen argumentoinut olevan moraalisesti kiitettävää toimintaa myös sekulaarista näkökulmasta. Jos logiikassani on kristillisdemarin mentävä aukko, toivoisin että joku osoittaisi sen minulle. Entä miksi loitsiminen on paha asia, mutta rukoileminen on hyvä asia? Voiko tällainen näkemys perustua mihinkään muuhun kuin monoteismiin? Jos ei, niin miksi vapaaksi väitetyn yhteiskunnan pitäisi taipua yhden uskonnon ääritulkintaan? Eikö se riitä, että jos wiccalaisuus on jonkun mielestä pahasta, hänellä on kaikki vapaus olla harjoittamatta sitä? Miksi tiedon saaminen jostakin uskonnosta pitäisi kieltää lapsilta sopimattomana sen perusteella ettei joku pidä sen menoista, kun samaan aikaan sallitaan että toisen uskonnon edustajat saavat kertoa lapsille ihailevaan sävyyn kansanmurhista ja lapsensurman yrityksestä (kuten minulle tehtiin pyhäkoulussa kun täti kertoi filistealaisista ja Abrahamista)? Millä perusteella jumalanpalvelukset jossa herkässä iässä olevat lapset voivat joutua kuulemaan helvetillä pelottelua ovat edelleen lapsille sallittuja? Miksi jonkun uskonnon edustajat saavat silpoa pikkulasten sukuelimiä ja pakkoliittää vauvoja uskonnollisten yhdyskuntien veroamaksaviksi juridisiksi jäseniksi, mutta toiset eivät saisi edes kertoa nuorisolle menoistaan?

Entä miksi Rauhalan mielestä kirjasarja on sopimaton juuri tytöille eikä nuorille yleensä? Millä perusteella epäsovinnainen käyttäytyminen ja pakanuuden harjoittaminen on tytöille vahingollisempaa kuin pojille? Haluaisin siis kuulla perustelun joka ei viittaa monoteistiseen naiskäsitykseen jossa tytöt ovat heikompia astioita joille epäsovinnainen käyttäytyminen ei ole sallittua siinä missä pojille. Entä miksi Rauhala nostaa toistuvasti esille sen että päähenkilö on jostakin kahuissaan tai ei tahtoisi tehdä jotakin? Onko hän huolissaan fiktiiviselle henkilölle koituvista traumoista? Vaatiiko hän että eduskunta tulisi romaanihenkilön avuksi? Totuutta on vaikea muuttaa, mutta ehkäpä eduskunta voisi muuttaa kirjan juonta?

Mieli kuvittaa maailman, mutta sellaisen joka kuvittelee omien uskonnollisperäisten käsitystensä kuvaavan todellisuutta ja omien normiensa olevan käypiä universaaleja moraalilakeja, näyttää olevan mahdotonta tavoittaa totuutta. Vapaassa yhteiskunnassa jossa uskonnot ovat tasa-arvoisia, jokaiselle on oikeus määrittää oma pahansa niissä asioissa joissa painava yleinen etu ei muuta vaadi, eikä kenelläkään ole oikeutta leimata toisia pahoiksi vain sillä perusteella että heidän käsityksensä hyvästä, pyhästä ja pahasta ovat erilaisia kuin omat. Puhumattakaan siitä että toisin ajattelevien elämää ja vapauksia saisi rajoittaa pakolla vain erilaisuuteen vetoamalla
.

Henkilökohtainen loppuhuomautus: Toivon olevani väärässä, mutta minulle alkaa kuin alkaakin valjeta hypoteesi siitä millä perusteella me filosofit olemme eräiden mielestä moraalittomuuden huippuja. Me pyrimme puolueettomuuteen ja järkiperäisyyteen, emmekä hyväksy mitään arvoa tai dogmia hyvän sen paremmin kuin pahankaan määritelmäksi ilman että tälle arvolle esitetään vakuuttavat perusteet. Emme kunnioita auktoriteetteja tai vanhoja tapoja. Meillä on tapana vaatia johdonmukaisuutta ja sitä että näkemyksissä esiintyvät ristiriidat tunnistetaan ja niihin reagoidaan rationaalisesti. Dogmaattisiin "arvoihin" sitoutuneelle filosofinen etiikka on kauhistus. Päättäkää itse, mitä filosofian ja filosofien kauhistelu kertoo kauhistelijasta. Ja se, olenko ylipäätään oikeilla jäljillä.

Lukijakilpailu!

Tässä vielä tunnelmia tapahtumasta. Ja kilpailu!

Tehtävä: Bongaa videolta kaksi moraalifilosofia. Arvaus on yhtä pätevä kuin tieto!

Säännöt: Vastaukset tulee lähettää sähköpostiini, osoite on saara.reiman[ät]helsinki.fi. Arvonta-aika päättyy ensi lauantaina, 12.6. klo 12.00. Oikeassa vastauksessa on se aikapiste (esim. 7:47) jossa filosofi tulee kuvaan ensimmäisen tai toisen kerran videolla. Kerro myös, kuka kuvassa esiintyvistä henkilöistä on mielestäsi filosofi.
Superylläribonuspiste: Saat toisen arvan, kun löydät videolta feministiteologi Ilse Paakkisen.

Palkinto: Arvon oikein vastanneiden kesken pienen palkinnon, joka sisältää mm. palan itse tekemääni saippuaa. Voittaja ilmoitetaan blogissa arvonnan päätyttyä. Arvontaan voi osallistua nimimerkillä (ei kuitenkaan anonyymisti). Voittajan on ilmoitettava oikea nimensä ja osoitteensa sähköpostiini palkinnon toimittamista varten. En säilytä tietoja.

Good hunting!


posted under | 1 Comments

Riettaus ol' ilomme

Kiitos vielä kerran Tommille ja Helsingin Vapaa-ajattelijoille hienon ja opettavaisen tapahtuman järjestämisestä. Tapahtuma sörkki kansakunnan kaksinaismoralistista mätäpaisetta kiitettävän tehokkaasti. Näin jälkikäteen on hyvä vastata yleiseen kysymykseen siitä miksi juuri porno: koska se oli paras tapa hutkia useampaa yhteiskunnallista asenneongelmaa samalla kertaa. Suomalaisen yhteiskunnan asenteet katsomusten tasa-arvoa, kliseisen aivotoiminnan (jota ei oikein voi ajatteluksi kutsua) ja estoisen, naisia alistavan seksuaaliajattelun osalta nousivat päivänvaloon kuin metaanikuplat merenpohjan syvyyksistä. Se oli yhtaikaa sekä kaunista että jotenkin hirveää katsottavaa.

Itse viihdyin paikalla yhteensä parisen tuntia. Mikäpäs siinä oli ollessa. Paikalle tilatuista salamoista ja tulikivestä huolimatta aurinko paistoi suloisesti ja vapaa-ajattelijat olivat mukavaa juttuseuraa.
Sillä välin kun tapahtuman järjestäjät hoitivat ihmiskilven tehtäviä, minä harjoitin riettautta riemurinnoin muun muassa selailemalla tapahtumapaikalla pornolehtiä ennestään tuntemattomien miesten ja naistenkin seurassa. Se oli paitsi oikein hauskaa, myös jyrkkä kontrasti siihen ahdistukseen, kiukkuun ja pahansuopuuteen joka tuntui olevan kilpailevien katsomusten tavaramerkkinä. Rauhan ja rakkauden uskontojen edustajien paljon mainostettu rakkaudellisuus, anteeksiantavaisuus ja rauhantahto olivat taas vähissä. Mutta niinpä pyhiä kirjoja päätyikin keräykseen monta säkillistä ja loppuvaiheessa pornolehdet alkoivat käydä vähiin, kun taas päinvastainen vaihtomahdollisuus ei kiinnostanut oikein ketään. Ei ne suuret puheet vaan pienet teot, nääs.

Koko viikon Euron kurssin vanavedessä alaspäin syöksynyt uskoni ihmisyyteen alkoi kavuta kuilun pohjalta taas kohti päivänvaloa löydettyäni moraalin –tai sen puutteen- osalta samanmielistä seurakuntaa (joskaan ei ehkä vielä niin paljon että tässä olisi mikään kiire poistua kotosalta). He (me) saivatkin niskaansa ”kunnon” ihmisten kiroukset, haukut ja vieläpä tutkintapyynnön. Aika-avaruus taipui niin että hetkittäin kuvittelin olevani Helsingin keskustan sijasta antiikin Kreikassa. Minulle epäselväksi jäi tosin se, miten ihmiset jotka kiroavat, haukkuvat, pelottelevat ja yllyttävät muita kohdistamaan väkivaltaa rauhanomaisen ja vapaaehtoisuuteen perustuvan tapahtuman järjestäjiä kohtaan, voivat olla millään tapaa kunnollisia. Ja minua huolestuttaa enemmän kuin vähän se, mitä yhteiskunnastamme kertoo se että moraalittomiksi julistetaan suurella innolla juuri moraalifilosofeja. Siis ihmisiä jotka työkseen yrittävät ymmärtää moraalia järjen avulla, herätellä arvokeskustelua ja puolustaa yhteiskunnan vapautta, tasa-arvoisuutta ja niitä laillisia oikeuksia joista vapaiden yhteiskuntien kansalaisten sanotaan nauttivan. Vuoden 2010 Helsingissäkin näyttäisi suurin rikos olevan monien mielestä totutusta tavasta poikkeavasti ajatteleminen ja sen ilmaiseminen.


Erityisen paljonpuhuva on Kristillisdemokraattien reaktio: he eivät ainoastaan tyytyneet ilmaisemaan paheksuntaansa ja pyrkineet perustelemaan sitä, vaan he toivovat nyt että toisin ajattelevien toimintaa yhteiskunnassamme rajoitettaisiin pakolla mikäli toisinajattelijat eivät oma-aloitteisesti ole hiljaa ja nöyrry sosiaalisten sanktioiden edessä. Haluaisin tietää, miten Kristillisdemokraattien mielestä olisi tullut aikanaan hoitaa esimerkiksi siirtymä maakeskisestä aurinkokeskeiseen maailmankuvaan- ehkäpä historia toteutui heidän mielestään aivan oikein, paitsi sen osalta että aurinkokeskeinen maailmankuva pääsi lopulta voitolle. Paitsi siinä tapauksessa että heidän mielestään kunnioituksen tulee kohdistua ainoastaan heidän henkilökohtaisiin käsitykseensä kun taas toisin ajattelevien lisäksi myös heidän omat henkiset esivanhempansa olivat vapaata riistaa (esimerkiksi siksi että olivat tunnetusti väärässä. Sanoohan sen tiedekin.) Tämäkö nyt on sitä paljonpuhuttua moraalia?

Komediaa tilaisuuteen toivat paitsi Hörhö MC:n paikalle saapuneet muunnelmat, myös kovaäänisesti esitetyt ajattelun kliseet. Esimerkiksi irtoseksi kuulemma alistaa naista. Eikä kukaan kunnon mies sitten halua vaimokseen käytettyä tavaraa. Samoin, paikalle ilmaantuneet megafoniin saarnaavat uskovaiset eivät olleet häiritseviä, kun taas pöytänsä takana hiljaa istuvat ja pöydän alta pyydettäessä lehtiä ojentavat vapaa-ajattelijat olivat pöyristyttäviä. Huolestuttavaa taas oli, että jopa Kollegan lempeät mutta rautalankapitoiset yritykset osoittaa tämäntyyppisten asenteiden ristiriitaisuuksia kaikuivat järjestelmällisesti kuuroille korville. Tämä kaikki oli hyvin opettavaista nähdä ja kokea, ja luulen että tapahtuma kylvi mieleeni pienen pellollisen verran ajatusten siemeniä.



*** jälkinäytös***

Myöhemmin illalla huomasin, että olin tullut todistaneeksi osaltani vääräksi paikalla saarnanneiden kristittyjen väitteen siitä että porno tuhoaa avioliitot.

Tulin siis illansuussa kotiin, jossa Puoliso kiltisti odotti. Kerroin hänelle puuhistani. ”Minä vähän ajattelinkin, että tuohon tapahtumaan osallistuminen voisi piristää sinua. Onpa mukavaa että voit jo paremmin.” hän sanoi ja väläytti minulle yhden ”aurinko tulee esiin pilven takaa”-hymyistään joihin olen niin ihastunut. Tajusin taas kerran olevani tavattoman onnekas nainen. Vuonna 2010 Suomi on edelleen täynnä miehiä jotka rakastavat naistensa hyveitä (mitä ne sitten heidän mielestään ovatkin). Minulla sen sijaan on Puoliso joka rakastaa minua ihmisenä. Korkeaotsainen tai retale, nerokas tai hidasjärkinen, hyvin tai huonosti käyttäytyvä- Puolisolle tärkeintä ei ole se mitä olen vaan se että minä olen. Ja ymmärsin että rakkauden paradoksi on siinä että juuri silloin kun se on inhimillisintä, se on kaikkein jumalaisinta.

So long, Ulkomaailma. Minä aion lähteä maalle.

Maailmassa-oleminen on yhtä kamppailua. Kuluneen viikon aikana se on ollut kohdallani liian vähän mitään muuta. Työn ja vapaan raja on ollut tavallistakin häilyvämpi. Olen käyttänyt minulle uskottua vallanmurusta ja raatanut itseni ruvelle ja päreelle pyrkiessäni siihen että olisin käyttänyt valtaani ja argumentaatiotaitoani oikeudenmukaisesti, viisaasti ja lempeästi. Mutta maailmassa-oleminen ja siellä havaittujen vääryyksien vastustaminen on myös vapaaehtoista. Joten kun pääsen tänään kotiin, aion sulkea pihaportin takanani. Aion ripustaa naulaan filosofin viitan ja asuun kuuluvat kurahousut. Jääkööt siihen odottamaan pesua ja paikkausta.

Aion painua kasvimaalle, kitkeä rikkaruohoja ja ehkä kaivaa jotakin. Pistää ruumiin töihin mielen sijasta.
Aion juosta perhosten perässä, keskustella sisiliskojen kanssa auringonotosta ja kanien kanssa hyvästä käytöksestä.
Aion uppoutua viikinkien historiasta kertovaan teokseen jota en ole ehtinyt kiireiltäni lukea. Kun olen saanut sen loppuun tartun toiseen kirjaan. Olen ajatellut Suomen kivikaudesta kertovaa kirjaa jonka hiljattain ostin. Tai ehkä kvanttiteoriaa selittävää teosta.
Aion virkata jotakin. Ehkä myös ommella.

Mutta puhua en aio, paitsi Puolisolle. En aio ajatella lakipykäliä enkä argumentaatiopuita, vaan korkeintaan omenapuita.
En aio olla kaikkea sitä mitä filosofin tulee olla, vaan vain sitä minkä jaksan. Minulle sopii hyvin ettei se ole paljoa.

Illan taittuessa valoisaan yöhön aion palata puutarhaan.
Aion asettua lepotuoliin ja katsoa suureen siniseen kunnes näen sen taakse, sinne missä taivaalta sataa jalokiviä, sinne missä "läheinen" tarkoittaa Andromedaa ja Kolmion galaksia.
Katson ajassa ja avaruudessa kunnes ajatukseni alkavat jäljittää Taivaantakojan muotoa. Kunnes muistan, kuka olen ja missä: pienen pieni kasa atomeita kiertämässä keltaista tähteä Orionin kannuksessa. Mutta atomeita jotka osaavat ajatella itseään ja koko kaikkeuden rajoja. Painan mieleeni sen reitin jota ajatukseni juoksevat ja kirjoitan siitä. Kutsun sitä sitten kolumnikseni.

Kun herään aamulla, aion aloittaa listan alusta. Ehkä myös seuraavana aamuna. Niin monena aamuna kuin tarve vaatii.

Mutta älkää huolehtiko, kaikki te jotka olette kuluneen viikon aikana suuttuneet minuun, olittepa sitten ensikertalaisia tai vakiintuneita hostiileja. Te jotka olette sanoneet (tai peräti huutaneet) minulle että olen moraaliton, ärsyttävä, törkeä, kohtuuton, yhteistyökyvytön, yksityiskohtiin takertuva ja muodollisuuksiin hirttäytyvä, omien puukottaja, ja paljon muuta. Jonakin näistä päivistä aion myös katsoa peiliin vakavasti ja pohtia, onko sanoissanne perää ja onko vika maailman sijasta minussa. Aion kysyä itseltäni, ovatko käsitykseni moraalista, oikeudenmukaisuudesta ja hyvästä hallinnosta jotenkin virheellisiä. Tiedän, ja valitettavasti myös moni muukin hyvin tietää, että se olisi kyllä mahdollista. Hallitsen myös emämunausten tekemisen taidon. Ja tajuan kyllä että hyvä hälytysmerkki on se että pieni leegio virkamiehiä ja Isoja Poikia käy joukolla kimppuuni eri paikoissa, eri asioiden yhteydessä.

Mutta se päivä ei ole tänään. Eikä vielä huomennakaan.


...ja ennen kuin pääsen edes listan alkuun, minun pitää vielä käydä siellä Helsingissä aiheuttamassa vähän lisää pahennusta.

Filosofian puutarha tukee kollegaa!

Aion osallistua Helsingin Vapaa-ajattelijoiden Seksualistin, eli arvon Kollega Tommi Paalasen johdolla järjestämään tapahtumaan jossa vaihdetaan Raamattuja tai muita pyhiä kirjoituksia pornolehtiin. Valitettavasti saavun perjantaina Kolmen sepän aukiolle kahden tienoilla ihan vain comic relief:in ominaisuudessa. Löysin kyllä talosta Koraanin suomenkielisen selitysteoksen sekä huolestuneelta ystävältäni saamani Mormonin kirjan, mutta näistä en ole ajatellut luopua. Niin, ja jos haluatte päästä kuulemaan paljastuksia filosofien eksoottisesta seksielämästä, teidän kannattaa kääntyä Paalasen puoleen. Minun seksuaalinen vapaamielisyyteni on ollut perin teoreettista sen jälkeen kun Puoliso saapui elämääni. Ja se tapahtui vuonna 2001. Toisin kuin tapahtumaa kritisoineet ovat yrittäneet vihjailla, tapahtumaan voivat siis osallistua vaniljaisimmatkin luonteet.

Mutta miksi ihmeessä liityn mukaan moiseen provokaatioon? Juuri siksi. Suomi on lakien mukaan siitä vapaammasta päästä yhteiskuntia. De facto kirjavuutta löytyy kuitenkin yllättävän vähän. Vapaa-ajattelijoiden tempauskin on ehditty jo lytätä moneen kertaan keskenkasvuiseksi, mauttomaksi ja ties miksi. Niinpä niin. Tässä maassa rikoksen tekemisestä seuraa pahimmillaan linnaa, mutta vapauksien toteuttamisesta käytännössä saa niskaansa jotakin vielä pahempaa eli syrjintää ja paheksuntaa. Syrjintä ja jopa väkivalta ovat täällä toisinaan hyväksyttyjä, jos niihin on olemassa jokin syy tai jos Se provosoi mua. No, minusta ne eivät ole hyväksyttäviä. Ihmisen tosiasiallisen vapauden on oltava niin halpaa että tavallisilla ihmisillä on siihen varaa. Kyllä, vapaa-ajattelijoiden tempaus on mauton ja pahatapainen. Mutta vapaassa yhteiskunnassa jokaisella tulee olla oikeus toimia mauttomasti, provosoivasti ja loukkaavastikin. Sen vaihtoehtona on ymmärtää periaatteessa laillisen toiminnan tukahduttamista voimakeinoin, jopa väkivalloin. Laillisesta toiminnasta provosoituminen on kuitenkin vapaassa yhteiskunnassa provosoitujan, ei vapauttaan toteuttavan, ongelma. Aina välillä myös vapaa yhteiskunta kaipaa muistutusta tästä. Puolustan siis (subjektiivisen arvioni mukaan) hyvää makua huonoa vastaan, mutta huonoa makua tukahduttamista ja väkivaltaa vastaan.

Toiseksi, vapaa-ajattelijoiden tempaus ei ole järjetön, vaan siinä on syvällisempikin sanoma. Tempaus tähtää suoraan kansakunnassa vallitsevan kaksinaismoralismin ytimeen. Meillä paheksutaan pornoa julkisesti, mutta samalla sitä kulutetaan runsaasti kaikessa hiljaisuudessa. Aivan samoin kuin meillä paheksutaan muuta kuin vaniljaista heteroseksiä, mutta silti sellaista harrastetaan yön pimeydessä. Ja hävetään. Vapaa-ajattelijoiden tempaus kysyy, miksi näin tehdään? Miksi emme voi olla rehellisiä ja suoria? Miksi häpeämme niin monia seksuaalisuuden muotoja mutta emme vaikkapa sitä että yleiset moraalikäsitykset perustuvat kaldealaiseen mytologiaan jota suuri osa kansasta ei edes myönnä kannattavansa? Miksi meitä ei yhtään hävetä paapoa pyhiä kirjoja joissa puolustetaan väkivaltaa ja alistetaan toisinajatteljoita, naisia ja seksuaalivähemmistöjä? Eikö kohta voisi jo olla aika ymmärtää että moninainen seksuaalisuus ja rakkaus kuuluvat ihmisyyteen ja että moraalin tulisi olla inhimillistä ja pyrkiä järkiperäisyyteen? Emmekö voisi lakata pyytelemästä anteeksi ihmisyyttämme ja sitä että olemme mitä olemme (muita vahingoittamatta)? Liian moni maallistuneena itseään pitävä ihminen kuvittelee tänäkin päivänä että seksuaalinen käytös ilmentää jollain aivan erityisen syvällisellä tavalla ihmisen moraalisuutta. Millä tavalla, sitä ei ole filosofeille kerrottu.

Jos joku haluaa toteuttaa seksuaalisuuttaan perinteiseen tapaan, se on minusta hieno juttu. Minua ei edes haittaa se jos enemmistö ihmisistä on tällaisia. Olen kuitenkin huomannut että ihmisillä on suuri taipumus sekoittaa toisiinsa oma halu ja normeihin alistuminen. Normeihin alistumisen pitäisi kuitenkin tapahtua järjen ohjauksessa, ei siksi että joku on alistanut. Eikä etenkään siksi että joku on alistanut ihmisen sellaisen normijärjestelmän normeihin jota ihminen itse ei tunnusta omakseen ja jonka olemassaoloa hän ei itse ehkä edes tiedosta.

Tempaus ilahduttaa minua paitsi filosofina, myös ja ehkä etenkin naispuolisena filosofina. Yhteiskunnan seksuaalisuuteen liittyvä kaksinaismoralismi koskettaa kipeästi naisia. Kuten olen jo aikaisemmin kirjoittanut, naisen moraalisuutta ihmisenä arvioidaan edelleen paljonkin sen perusteella, miten hän toteuttaa seksuaalisuuttaan. Naiselle soveliaan seksuaalisuuden määritelmät ovat edelleen ahtaat- eivät vain yleisesti ottaen vaan myös miehiin verrattuna. Mies voi olla perverssi, mutta naiselle jo liika seksuaalinen aktiivisuus on pahasta ja jotenkin epänormaalia. Mies voi nauttia pornosta sekä katsojana että tekijänä, mutta normaali nainen katselee korkeintaan pehmopornoa punastellen. Ja kaikkihan tietävät ettei yksikään häpeämätön pornotähtönen voi olla seksuaalisuuttaan toteuttava henkisesti normaali nainen, vaan hän on pakosti vähän häiriintynyt ihmiskaupan uhri jolla rikkinäinen lapsuus ja väkivaltainen narkkaripoikaystävä.

Tässä yhteydessä on jälleen kerran hyvä muistuttaa myös siitä että yhteiskunnan ahdasmielisyydestä aiheutuu paljon konkreettista kärsimystä. Mustasukkaisuudesta aiheutuvat pahoinpitelyt ja murhat ovat maassamme yleisiä. Polyamoriaan taipuvaisten ihmisten perheet natisevat liitoksissaan ja hajoavat pettämisen takia. Nämä johtuvat yksiavioisuuden kokemisesta pakoksi –mikä on monoteistinen normi, ei universaali moraalilaki. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjitään edelleen, koska monoteistisperäinen käsitys erilaisuudesta saastaisuutena elää edelleen. Myös parisuhteissa seksuaalisuus on usein ilonaiheen sijasta kipupiste, salailun ja häpeän värittämä osa-alue. Tässä maassa on aivan liikaa ihmisiä jotka tuntevat syyllisyyttä siksi että haluavat ja rakastavat toisia tasavertaiseen kumppanuuteen kykeneviä aikuisia. Jos kieroutumista halutaan puhua, minusta voitaisiin aloittaa asenneilmastosta joka tekee väkivallasta ymmärrettävää tietyissä olosuhteissa. Miten syrjiminen, väkivalta, ihmisten tarpeiden vähättely ja kontrolli ovat keinoja varjella moraalia mutta rakastaminen ja seksi moraalittomuutta?

Tempaus herättää tuohtumusta. Toivon, että se herättää myös itsetutkiskeluun: miksi närkästymme ja paheksumme? Mitä arvoa silloin loukataan, ja onko se arvo todella minun arvoni, pitämisen ja puolustamisen arvoinen? Olitpa sitten puolesta tai vastaan, tässä on hyvää materiaalia omien arvojen ja niiden taustaoletusten pohtimiseen. Näiden mahdollisuuksien tarjoaminen kansalle, Rakkaat Lukijat, on filosofien työtä parhaimmillaan.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments