Vähäisten vääryyksien edistäjä, toivottomien päämäärien puolustaja

Olisipa hienoa, jos voisin tänään sanoa että käytin päiväni sen varmistamiseen että maassa toteutuu oikeus ja kohtuus, viattomille ei tehdä vääryyttä, ja että paha saa oikeudenmukaiset seuraamuksensa… Tai edes jotakin vähän sinne päin. Sellaista kuitenkin tapahtuu vain tieteellisissä artikkeleissa, noissa eetikoiden päiväunissa. Oi, sellaista olisikin taas kiva alkaa näpyttelemään heti kun hetki liikenisi… Tänään kuitenkin väänsin aivoni solmulle ja toisellekin yrittäessäni miettiä miten Suuri Vääryys saadaan väistettyä- ja menestystä pedattua pienemmille nilkeille. Nyt aivoni ovat maalaishyytelöä ja pohdiskelen esoteerisesti, kummasta pidän vähemmän: vähäisten vääryyksien puolustamisesta vaiko toivottomien päämäärien puolesta liputtamisesta. Vaikea kysymys. Ja miten tässä sitä paitsi näin kävi? Eikös etiikan asiantuntijan pitänyt edistää hyvää? Ja kai niillä jaloilla päämäärillä piti olla edes jonkinlainen olemassaolon mahdollisuus?

Tieteellisissä artikkeleissa ratkaisumahdollisuuksien rajana on vain logiikka. Filosofisessa etiikassa parhaiten perusteltu ja loogisin ratkaisu voittaa aina- epäselvää on vain, mikä se ratkaisu mahtaakaan olla. Luulisin että suunnilleen siihen asti kun sain maisterin paperit käteeni, hyväksyin tämän autuaan asiaintilan jotenkin itsestäänselvyytenä. Järki kyllä voittaisi, jos sillä vain riittäisi puolustajia kaikkialle minne tarvitaan. Sitten tutustuin tosielämään. Ei aikaakaan kun minulle selvisi, miksi niin monet urallaan edistyneet eetikot muistuttavat persuuksiin ammutun karhun ja jäävuoren risteytystä eivätkä ollenkaan esimerkkejä siitä onnesta ja mielenrauhasta jonka hyvän elämän tieteen syvällisen tuntemuksen voisi olettaa tuovan tullessaan. Oikeassa elämässä avaruus josta ratkaisun on löydyttävä, on hyvinkin tiukasti rajattu. Vaikka kuinka tiedän mikä olisi oikea ratkaisu, en pysty ajamaan sitä menestyksekkäästi koska se on täydellisen epärealistinen. Eikä realistisuudellakaan ole aina niin väliä: myös väärillä ja huonoilla vaihtoehdoilla on vallan hyvät menestymisen mahdollisuudet, kunhan vain pidetään huoli siitä että yksityiskohdat kuten riittävä äänenvoimakkuus ja kansansuosio ovat kunnossa.

Oikeuden toteuttaminen lakien mukaan muistuttaakin kellosepäntyötä kirveellä. Ainakin jälki on usein sen mukaista. Lain koura on vahva, mutta lyhyt ja kömpelö. Etiikan ulottimet taas ovat pitkät ja notkeat, mutta tiukan paikan tullen niistä löytyy vääntöä suunnilleen saman verran kuin keitetystä spagetista. ”Olet tietysti oikeassa noin loogisesti ajateltuna, mutta me teemme nyt kuitenkin täsmälleen päinvastoin, ihan vain siitä ilosta että se on mahdollista etkä sinä sittenkään mahda sille mitään.” saa etiikan asiantuntijan yleensä vaiennettua ainakin hetkeksi. Usein se on enemmän kuin riittävästi. Teoriassa laillisuus ja oikeudenmukaisuus ovat parhaat kaverit. Käytäntö onkin sitten jotain vallan muuta. Käytännössä todellisuus on yksi asia ja se mitä pystytään todistamaan toinen asia, ja näiden kahden yhteneväisyys on perin satunnaista. Chaïm Perelman, Aulis Aarnio ja kumppanit eivät sittenkään onnistuneet aikanaan täysin selventämään minulle, mitä kaikkea maailmassa ei voida vedenpitävästi todistaa tai vastaavasti, kuinka säälittävällä argumentaatiolla on mahdollista menestyä. Vasta Tosielämässä vietettyjen vuosien ja ”Uskomattomat Räpellykset ja Moralistin Kauhutarinat”-mappiin kertyvän havaintoaineiston valossa se on alkanut vähitellen valjeta. Retoriset ja tulkintataiteelliset temput ja taito kaivaa synkkä totuus esiin tryffelisian varmuudella vaikuttavat maailmaa mullistavilta kollegojen keskellä ja omien rakkaiden seinien sisässä. Käytännössä niistä on ehkä jotakin iloa, yleensä kuitenkaan ei.

Voittaa ei siis voi, tai jos voikin, niin harvoin ettei sitä kannata toivoa. Seuraavaksi tärkein päämäärä on kyynistymisen, rutinoitumisen ja epäoikeudenmukaisuuksiin tottumisen välttäminen.
Jotenkin on vain muistettava että joka kerta avatessani suuni Toivottoman Päämäärän puolesta minun on tarjottava sama, huolellinen argumentaatioketju- vaikka kuinka kokemuksesta hyvin tiedän miten sille tulee käymään. Vallalla ja vakiintuneilla käytännöillä on hyvinkin paljon väliä, mutta aivan kaikki kaikessa ne eivät kuitenkaan ole. Vaikka argumentoisin kuinka toivottomista asemista käsin ja Vastapuoli olisi yhtä kuuromykkä kuin sadalla edelliselläkin kerralla, joka kerta sopassa on kuitenkin ainakin yksi osapuoli jolle näytelmä on ainutkertainen: se jonka edusta yritän taas huolehtia. Se, jolle pieninkin vääntämäni myönnytys merkitsee jonkin konkreettisen hyvän toteutumista tai pahalta välttymistä. Ja sitten ovat ne sivustakatsojat- ne hiljaiset joita aina kuitenkin on. Rohkenisinkohan peräti toivoa, että jotakin merkitystä on silläkin että sinne tänne eksistenssiin pilkahtelee ihmisiä jotka ansiostani saavat hiukan uskoa siihen etteivät maailma ja Systeemi ole aivan täysin mätiä? Vaikka en voisi voittaa, onko mahdollista saada joku ajattelemaan?

posted under , | 2 Comments

Apologia palaneille käntyille ja muille räpellyksille

"On etuoikeus kun ammattilaiset ratkaisevat meidän tavallisten kotikokkien arjen ja juhlan ruokapulmat.” julisti uusimman Pirkka-lehden pääkirjoitus joka sattui silmiini lounasta mutustaessani. Tosiaan. Jos kaupallisia tahoja on uskominen, koko elämän voi antaa nopeasti ja kätevästi ammattilaisten hoitoon. Lastenkasvatuksessa ammattilainen on toki paljon parempi vaihtoehto kuin rakastavat vanhemmat, kodin pienet remontit on parasta teettää aina ammattimiehellä ja vaatteet kannattaa ehdottomasti ostaa valmiina. Itsereflektiotakaan ei tarvitse harjoittaa: kyllä ammattilaiset kertovat mistä kenkä puristaa, kohtuullista korvausta vastaan tietenkin. Sitten voimme keskittyä vapaa-ajallamme siihen mikä meiltä sujuu kuin itsestään: kuluttamiseen ja möllöttämiseen. Jos haluamme, voimme varovaisesti verrytellä ruumista ja mieltä. Mutta kannattaa miettiä kolmesti ennen kuin uskaltaudumme yrittämään jotakin mukavuusalueemme ulkopuolella olevaa. Epäonnistuminen puuhassa jonka ammattilainen hoitaisi suvereenisti on pahinta mitä kuvitella voi. Ihmettelen enää, miten "anna ammattilaisen huolehtia siitä"-asenne voisi olla kenellekään hyväksi pitkällä aikavälillä. Miten haasteiden välttely edistää inhimillistä kukoistusta ja kasvamistamme taitavammiksi, luovemmiksi, paremmiksi ongelmanratkaisijoiksi?

Tässä ajattelumallissa palaneet leivänkäntyt ja muut arjen epäonnistumiset kasvavat suuriksi asioiksi jotka kertovat syvällisiä ja epämiellyttäviä totuuksia meistä ihmisinä. Pohjaanpalanut sämpylä ei kerro siitä että vielä pitää harjoitella vaan se on lahjomaton todiste siitä että leipomishaaveet olisi parasta unohtaa. Hiukan epätasainen ommel ei kerro että vaate on tehty ihan itse vaan että ompelija on tyhmä kun ei älyä että täydellistä jälkeä saisi kaukoidän hikipajasta vain muutamalla kympillä. Ihminen joka haluaa opetella uutta ja tehdä itse ei ole aktiivinen ja mieleltään virkeä vaan typerys joka ei tajua mitä varten Ammattilaiset ovat olemassa. Alamme lyhytnäköisesti ajatella että tärkeintä on välitön lopputulos. Mikä pitkä aikaväli? Mikä kukoistus?


Lopulta meidän tarvitsee vain eksistoida: elämisen taidosta on tullut niin vaikea ajatus ettei yrittämään kannata vaivautua. Kuka tarvitsee jotain ihme sisäistä maailmaa kun voimme puhua loputtomasti vaikka ostamistamme palveluista ja tavaroista? Sisäiseen maailmahan ei koskaan ole virheetön. Katsokaa vaikka: ajattelun ammattilaisen status antaa minulle ehkä tiettyä rohkeutta julkituoda ajatuksiani…paitsi tietysti, jos älyäisin pysähtyä vertaamaan itseäni moniin tapaamiini ihmisiin joiden ajatukset laukkaavat vaivattomasti siinä missä minä harjoitan henkistä suojuoksua. Ketä kiinnostaa lukea Nuoren Filosofin mietteitä, kun tarjolla olisi Platoniakin? Todella viisas ihminen kai sammuttaisi valot ja olisi ihan hissukseen. Sitä olisi paljon vaikeampi arvostella. Ellemme ole ammattipoliitikkoja, kannattaa myös yhteiskunnallinen päätöksenteko jättää muiden huoleksi. Eihän meillä ole asiantuntemusta eikä oikein mielipiteitäkään. Voisimme vaikka päästää suustamme jotakin typerää ja paljastua tässäkin asiassa pahaisiksi puuhastelijoiksi! Ja sitten taas saa hävetä. Mitä me oikeastaan edes olemme työroolin ulkopuolella? Vain lompakonkantotelineen rooli on turvallinen eikä rasita liikaa.

Minusta kotitöiden tekeminen on pohjimmiltaan ilo ja etuoikeus (vaikka joskus sitä on toki vaikea muistaa). Kotitöitä voi olla vain sellaisella jolla on koti, siis se jonka vastakohtana on kodittomuuden lisäksi myös asunto. Koti jos mikä on etuoikeus. Kun sijoitan työtäni, ajatteluani ja tunnettani arkisiin rutiineihin, niistä tulee vähemmän suorittamista ja enemmän hyvän elämän rakennusaineksia. Arjen pienet vastoinkäymiset alkavat näyttäytyä esteiden ja epäonnistumisten sijaan mahdollisuuksilta. Kun ne arkipäiväistyvät, niistä tulee myös vähemmän vakavia. Se että en osaa jotakin ei olekaan kiusallinen ja vähän hävettävä juttu joka pitää ohittaa mahdollisimman sulavasti. Ihmisellä voi olla suurempiakin vikoja kuin tietämättömyys ja hidasjärkisyys. Esimerkiksi taipumus vältellä oppimista. Kyllä. Asiat kannattaa tehdä vaikeimman jälkeen, koska niin tekevät vain ne jotka osaavat ja ne jotka haluavat oppia.

Virheistä oppiminen on sitä mitä suuri osa elämän oppimisesta on. Kenestäkään ei tule mestaria ennen kuin hän on ensin ollut aloittelija. Jos siis haluaa olla hyvä monessa asiassa, on siedettävä pitkän aikaa se että ei ole kovin taitava yhtä monessa asiassa. Ja jos haluamme että ystävämme ovat fiksuja, taitavia ja mielenkiintoisia ihmisiä, on parasta kannustaa heidänkin sähellyksiään.

Maailmanparantamista parhaimmillaan on yrittää tulla toimeen oman epätäydellisyyden lisäksi myös muiden tumpeloiden kanssa. Kärsivällisyydellämme voimme rohkaista myös läheisiämme kasvamaan vähän taitavammiksi ja itsellisemmiksi. Parannusehdotuksia, rakentavaa ja ”rakentavaa” kritiikkiä on aina tarjolla yltäkylläisesti. Kannustusta joka ei pääty ”mutta sitten ensi kerralla…” sen sijaan on jaossa rajallisesti. Kuuluivat palaneet käntyt, epämääräiset linnunpesän täytteet ja muut vastaavat itselle tai toisille, ne kaikki ovat sittenkin paljon parempia inhimillisemmän maailman rakennusaineita kuin ammattilaisen viimeistelty kädenjälki.

Stoalaisperäisiä mietteitä

Tänään päiväni alkoi taas todella ikävän työtehtävän merkeissä. Kiristellessäni hampaitani mieleeni tuli, mitäköhän stoalaiset olisivat kiukustani ajatelleet. Suurelle yleisölle stoalaisuudesta tutuinta taitaa olla tunneteoria. Kaikki varmaan ovat kuuleet stoalaisesta tyyneydestä jota mikään ei järkytä. Karkeasti sanottuna, stoalaiset ajattelevat että tunteet ovat pohjimmiltaan kielteinen asia ja viisas pyrkii tilaan jossa mikään ei häiritse hänen mielenrauhaansa. Stoalaisten mukaan myös niin sanotut myönteiset tunteet ovat pahasta. Ne sitovat ihmisen mielihyvän aiheuttajaan, ja sisältävät siten aina potentiaalin kärsimykseen. Stoalaisten mukaan ainoa todella hyvä asia on hyve sinänsä, ja se taas on riippumatonta asioista jotka ovat kontrollimme ulkopuolella. Ihmiselle aiheuttaa kärsimystä se että hän kuvittelee monenlaisten, todellisuudessa yhdentekevien, asioiden olevan aidosti hyviä ja pahoja. Tunne tai mielenliikutus on siis aina arvostelma, ja kärsimyksen kokemuksen lisäksi tunteellinen ihminen erehtyy, arvosteleehan hän hyviksi tai pahoiksi asioita jotka ovat pohjimmiltaan yhdentekeviä. Harhaisilla arvostelmillaan ihminen siis orjuuttaa itsensä yhdentekevien asioiden alle. Seneca huomauttaakin, että ihminen joka haluaa asioiden tapahtuvan toisin kuin ne tapahtuvat, murehduttaa itsensä kuvitelmiensa -siis olemattoman- takia.

Olen aina ajatellut olevani pääpiirteissään samaa mieltä stoalaisten kanssa: useimmat asiat jotka ihmiset yleensä ajattelevat välttämättömiksi onnelleen, eivät todellisuudessa ole sitä. Omaisuus, hyvä terveys ja ystävät ovat miellyttäviä asioita, mutta ne eivät sinänsä aiheuta onnea tai onnettomuutta. Ne ovat myös asioita joihin nähden meillä on vain rajallisesti valtaa, kun taas omiin asenteisiimme ja suhtautumiseemme meillä on kaikki valta. Siksi onnen ripustaminen tällaisten ulkoisten asioiden varaan on lähinnä hyvä tapa tulla onnettomaksi. Toisaalta stoalaisesta tyyneydestäkin voi helposti muodostua loukku. Aito mielentyyneys on vaikeasti saavutettavaa, ja arvelen että paljon helpompaa on saavuttaa tila joka muistuttaa sitä mutta on pohjimmiltaan kärsimyksen pelkoa. Jos pyrimme liian tarmokkaasti eroon kaikesta tunteellisuudesta, on vaarana että alamme tehdä sen vääristä syistä: emme siksi että näkisimme mielenrauhan hyvyyden vaan siksi että pelkäämme niitä ikäviä asioita joille tunteet ihmisen altistavat. Tällöin motiivinamme olisi siis raukkamainen pelko. Kärsimyksen välttämisessäkin täytyy siis ymmärtääkseni olla kohtuullinen. Yleisesti ottaen se on hyvä pyrkimys, mutta on myös hyvä jos maailmassa on asioita jotka ovat tärkeämpiä kuin henkilökohtainen hyvinvointini. Jotkut asiat ovat tunteiden ja niiden mukanaan tuoman kärsimyksen arvoisia. Toisaalta tunne on myös olennainen osa inhimillistä maailman kokemista ja siksi voi olla hyvä jos tunteille on muutamia arvollisia kohteita abstraktin hyveen lisäksi, esimerkiksi asioita jotka ilmentävät sitä hyvää ja kaunista mikä on olemassa itsen ulkopuolella. Joissakin tilanteissa on hyvä tuntea suuttumusta, joskus on oikea aika riemuita, ja on ihmisiä joihin kiintyminen on hyvästä. Jos vältän tarkasti kaikkea mikä voi vaikuttaa tunteisiini, vältän myös elämää ja monia sen parhaista puolista. Todellista taitoa vaaditaan sitten sen erottamisessa mitkä näitä todella arvokkaita asioita ovat, ja mitkä taas ovat sellaisia asioita joihin tunteitaan ei kannata uhrata.

Ehkäpä yksi hyvä neuvo tähän on Guillaume deVairinkin esittämä ajatus, jonka mukaan tunteellinen reaktio tulee kohdistaa kohteeseensa sellaisena kuin se on. Esimerkiksi, jos joku rakastaa lastaan, hänen tulee rakastaa tätä kuolevaisena ja puutteellisena olentona. Jos vanhempi idealisoi lapsen joksikin jumalankaltaiseksi olennoksi, tämän kuolema tai pahat teot aiheuttavat vanhemmassa tarpeetonta kärsimystä. Tunteet jotka kohdistuvat olioihin sellaisina kuin ne todella ovat, ovat siis erilaisia kuin ne tunteet joita ihmisillä on tapana heitellä huolimattomasti ympäriinsä. Äärimmäinen esimerkki valaisee sitä että kun stoalainen kohtaa houkutuksen suhtautua johonkin asiaan tunteellisesti, hän näkee selvästi että tunteilla on hintansa. Onko mielekästä kiintyä syvästi siihen mikä on haurasta, kuolevaista ja epätäydellistä? Tämä on hyvä kysymys, ja usein tässä vaiheessa stoalainen toteaa ettei ole. Mutta jos mielekkyys sittenkin löytyy, tunne on stabiili eikä perustu epärealistisiin odotuksiin joihin on mahdollista pettyä. Äärimmäisen esimerkin valossa näkee myös selvästi että lähes kaikilla meistä on luontaista lahjakkuutta paitsi kohdistaa tunteitaan arvottomiin kohteisiin, myös tuntea väärällä tavalla arvollisiakin asioita kohtaan. Suremme kohtaamiamme vääryyksiä, koska olemme olettaneet maailman ystävällisemmäksi kuin se on. Petymme rakkaisiin ihmisiin, koska rakastamme haavekuvia emmekä todellisuutta. Vihastumme ystäviin, koska olemme heissä pitäneet ystävyyden ideasta emmekä epätäydellisestä, erehtyvästä ihmisestä. Kun teemme näin, tunteemme paitsi aiheuttavat meille kärsimystä, myös menevät kohteestaan ohi. En ole tähän mennessä tavannut montaa ihmistä (enkä yhtään ei-filosofia) jotka huomaisivat oikeastaan syyttävänsä muita omista harhoistaan ja erehdyksistään. Esimerkiksi ystävyys ei tuota pettymystä, koska se on idea ja ihanne. Ystävä ei tuota pettymystä, jos näemme hänet tarkasti ja hyväksymme sen että hän on monelta osin erehtyväinen ja viallinen. Sen sijaan omiin harhoihimme joissa sotketaan suuret ideat ja pienet ihmiset, on hyvin helppoa pettyä ja sitten kuvitella että olemme nyt löytäneet jonkun suuren, synkän totuuden maailmasta.

Kiukkuun sovellettuna, ärtyneen ihmisen kannattaa heti alkajaisiksi ymmärtää että suurin osa puhinasta on voimatonta. Ainoa olio johon tuntemallani tuohtumuksella on vaikutusta, olen minä itse, ja sitä sopiikin miettiä, millaisia nämä vaikutukset ovat. Omalta kohdaltani olen todennut että toisinaan kiukun voimalla saa ihmeitä aikaan ja motivoidun tekemään paljon sellaista mitä en auvoisan tyynessä mielentilassa vaivautuisi. Tyyni asenne voi toisinaan johtaa välinpitämättömyyteen ja maailma jossa ihmiset suhtautuvat rauhallisesti esimerkiksi heikompien sortamiseen tai julmuuteen on maailma jossa pahuuden monia muotoja olisi vieläkin helpompi toteuttaa kuin täällä. On siis kysyttävä, mitkä asiat ovat kiukkuni ja sen aikaansaman kärsimyksen arvoisia. Ja sitä, millainen kiukku on rakentavaa ja missä vaiheessa se lipsahtaa itsetuhoisuuden puolelle. On myös varottava antamasta oikeutetunkaan suuttumuksen värittää liikaa maailmaa. Se millaisena tunne, esimerkiksi suuttumus, näyttää maailman, on yleensä jotakin muuta kuin se millainen maailma todella on. Kiukkuunkin siis pätee se että se on puolustettavissa silloin jos sitä osaa tuntea oikein ja rakentavasti ja ymmärtää että arvostelemalla jonkin asian ärsyttäväksi luo maailmaan myös linkin jota siinä ei välttämättä tarvitsisi olla ja altistaa itsensä arvostelun harhoille joilta voisi olla mahdollista välttyä. Jos tähän kaikkeen ei pysty, on parempi yrittää suhtautua tyynesti. Jos taas pystyy, tietyssä mielessä aina kerjää verta nenästään.

posted under , | 0 Comments

Pako kauneuteen

Omenapuumetsän lähes sata hedelmäpuuta ovat kukassa. Jokaisen puun jokainen oksa peittyy kukkiin, valkoiseen ja hentoon vaaleanpunaiseen. Puut ovat rakentaneet kukkaloistoa kaikessa hiljaisuudessa viikkojen ajan, mutta aina se yllättää. Täällä missä omenapuita on joka kolossa, kaupunkikin järjestää omenapuunkukkien kunniaksi kansanjuhlan. En ole vielä yhtenäkään vuotena ehtinyt sinne. Miten malttaisin, kun juhla on jossakin Lohjan keskustassa mutta lähes sata hedelmäpuuta kukkii täällä, ja jos lähden pienelle kävelylle naapurustoon, sekoan laskuissani täysin? Täydellisintä kauneutta ei kävelyretkellä kuitenkaan koe. Siihen tarvitaan muutakin kun kaikki puutarhan hedelmäpuiden kukat. Tarvitaan juuri oikea illan hetki, kun päivän äänet ovat hiljenneet, sininen hiljaisuus joka laskeutuu ilta-auringon kanssa lempeästi puiden oksille. Puiden tuoksu kyllästää ilman ja kevyin tuulenhenkäys puhaltaa ilmaan valkeita terälehtiä pilvinä. Silloin on seistävä nurmikolla. On hengitettävä syvään ja nähtävä kaikki, kaikkien keväiden muistot, kaikki lupaukset tulevista keväistä. Kauneudesta tulee enemmän kuin estetiikkaa; siitä tulee todellisuuden muoto. Maailma ei pakene kauas eivätkä sen huolet katoa. Mutta niistä tulee siedettäviä. Koska mikään määrä synkkyyttä ei ole koko totuus todellisuudesta.

Todellinen kauneus on harvinaista tässä maailmassa jossa esteettistä mielihyvää ja elämyksiä on tarjolla jokaiseen makuun. Jos vain haluan, voin pukeutua kauniisiin vaatteisiin ja maalata peilikuvani värikkääksi. Voin sisustaa kotia, matkustaa ja ravita mieltäni kulttuurielämyksillä. Voin tehdä tätä kaikkea vuosikaupalla, mutta mikään ei takaa että siinä ajassa pääsen kokemaan hitustakaan Kauneudesta. Sillä todellinen kauneus on paljon enemmän kuin osaan sanoin kuvailla ja sellaisena aina hiukan ajatustakin edellä. Sitä voi haluta, mutta sen keräämiseksi ei voi laatia suunnitelmaa eikä strategiaa. Sitä ei voi ostaa eikä rakentaa, ja siksi lupaus siitä onkin asia jota meille voidaan kaupitella loputtomiin, yhä uudelleen. Kerta toisensa jälkeen ihastumme ja kyllästymme kun huomaamme että käteen jäikin vain jokin hieman kauneudenkaltainen asia. Kauneus on häilyvää ja katoavainen mutta silti se on elintärkeä.

Eskapismilla, halulla paeta edes hetkeksi ahdistavaa todellisuutta, selitellään nykyään pieniä arkipäivän moraalisesti arveluttavia valintoja. Arjen vastapainoksi tarvitaan aivotonta viihdettä, kemikaaleja ja kerskakulutusta. Se mikä normaalisti olisi typerää tai piittaamatonta muuttuu harmittomaksi huviksi kun perusteluksi annetaan pako arjesta. Kaikki ymmärtävät eskapistista toimintaa koska jotenkin aikamme ihminen on onnistunut luomaan satumaisen rikkaan valtakunnan jonka rauhassa pitkään ikään elävät asukkaat haluavat epätoivoisesti sieltä kauas pois, edes hetkeksi. Pois emme pääse, mutta emmekö edes tauolle? Kaupalliset pakopaikat tiedetään kyllä huonoiksi. Mutta ne ovat helposti saatavilla, ja ehkä on niin ettei mitään parempaa olekaan? Ehkä nirvana onkin turtumus ja se ettei päässä liiku mitään? Mielensä hetken levon toivossa turruttava ihminen onkin ennen kaikkea surullinen näky: joko hän ei ole koskaan osannutkaan unelmoida tai sitten hän on luovuttanut ja päättänyt tyytyä siihen mitä on helposti ulottuvilla.


Oi, kyllä minä eskapisteja ymmärrän. Tiedän oikein hyvin että maailmamme on tietyiltä osin läpeensä mätä. Välillä ihmettelen, mikä määrä ihmisen julmuutta, pikkumaisuutta tai typeryyttä voisi enää todella yllättää minut. En tiedä, mutta välillä huomaan silti yllättyväni, ja silloin pelkään miten tässä vielä käykään ennen kuin vanhuudenhöperöys tai äkkikuolema tulevat ja vapauttavat minut synkeiden havaintojen taakasta. Uskon kuitenkin ettei keinotodellisuus ole kummoinen ratkaisu niin kauan kuin reaalimaailmassakin on syvää ja sinistä kauneutta, vaikka sitten miten harvinaista. Kauneutta on ehkä vaikea löytää, mutta löytäjä palkitaan aina. Lumouksen ja turtumuksen välinen ero on maailman kokoinen: lumous inspiroi, herättelee ajatuksia, antaa ymmärrystä ja valoa joka kantaa vielä arjen palattuakin. Turtumuksesta taas on pakko palata arkeen, kontrasti on terävä ja usein palaava arki on entistä tympeämpi.

Kauneudesta ei julkisuudessa juuri puhuta –paitsi siellä missä markkinavoimat ovat äänessä, ja siellä siitä puhutaankin asiakkaat pyörryksiin. Kauneutta ei voi mitata, ja tunnetusti eri ihmiset löytävät kauneutta eri paikoista. Onko oikea ratkaisu silti jättää estetiikka huomiotta ja julistaa kauneus luksukseksi jota ilman tulemme kyllä toimeen? Emme tarkkaan tiedä, mihin sijoittamalla saisimme lisää kauneutta (tai edes jotakin sitä muistuttavaa), mutta onko järkevä johtopäätös silloin ettei kannata edes yrittää? On jotenkin surullista miten varhaisimmista ajoista lähtien ihminen on nähnyt suurta vaivaa tavoitellessaan kauneutta ympärilleen, ja aikana jolloin meillä olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, jätämmekin siksi, latistamme kauneuden välinearvoksi, tyydymme arkipäiväiseen ja banaaliin. Päätämme että koska emme ymmärrä kauneutta emme myöskään tarvitse sitä. Pian ihmettelemme, mihin elämästä katosi jännitys ja mysteeri, miksi vain näemme mutta emme koe. Kauneuden mysteerin katoaminen ei näytä tarkoittavan sitä että elämä tulisi ymmärrettävämmäksi vaan että sen tilalle tulee ikävämpiä mysteereitä.

Omenapuiden kukinta kestää vain viikon verran. Siihen päättyy kevät ja sen loputtua alkaa vihreä kesä. Japanilaisten vastine keväisessä omenapuutarhassa käyskentelylle, hanami eli kirsikankukkien katselu, sisältää annoksen haikeutta. Hanamissa liikuttaa suuren kauneuden hauraus ja katoavaisuus. Minusta kauneuden katoavaisuus on kuitenkin havaitsijan valinta: kukat katoavat, mutta niiden aistiminen voi muuttaa aistijan. Joten katoavaisuus on suhteellista, ellei peräti harhaa. Omenankukat katoavat, mutta niiden tuoksu jää. Se tulee marraskuisiin uniin, ja jonakin aamuna pimeään on helpompi herätä. Talven lumihiutaleet näyttävät joskus puista satavilta terälehdiltä. Ennen kuin huomaankaan, on taas kevät.

Luonnollista rakkautta

Tämä sarjakuva (jota ei ole tarkoitettu herkimmille) kertoo hauskasti ja sukkelasti sen mitä minäkin ajattelen aina kun joku vetää luonnottomuuskortin esiin seksuaalietiikkakeskusteluissa.

Aika villiksi saa meno ihmissuvun keskuudessa mennä ennen kuin vajoamme sille luonnottomuuden tasolle jossa luonto itse on rypenyt jo miljoonia vuosia.

posted under | 0 Comments

Mutta porkkana on porkkana

Puutarhamme on perustettu aikana jolloin puutarhan pääasiallinen tarkoitus oli ruokkia talon väki ja vielä kaupunkilaisserkut kaupan päälle. Sen jälkeen muoti on muuttunut, mutta meillä perinne jatkuu edelleen. Blogin päivitystahtikin kärsii, kun aikani ja voimani kuluvat kylvötöissä. Kasvimaan viljeleminen on kuitenkin eräs parhaista tietämistäni ajankäyttötavoista. Ruuan kasvattaminen itse -niissä rajoissa kuin se on itse kullekin mahdollista- on myös tärkeä osa yksinkertaista elämäntapaa. Siihen on paljon hyviä syitä.

Ruokakaupassa käyminen on moraalisesti arveluttavimpia arjen puuhia. On helppoa ajatella miten ihmisen on mahdollista juoda harmiton humala, harrastaa vastuullista seksiä ja sijoittaa eettisesti.
Mutta tavallisen ihmisen on jokseenkin mahdotonta suoriutua ruokakaupasta ulos tekemättä mitään eettisesti arveluttavaa. Aloitetaan vaikka vihannesosastolta. Vielä kaupassakin puoliraa’at tuontikasvikset on kuljetettu toiselta puolelta maailmaa. Kuljetuskustannusten lisäksi hedelmien ja vihannesten kaltaisille nopeasti pilaantuville tuotteille voi laskea melkoisen hävikin, mikä tarkoittaa että ostamalla osallistuu pimeän jätteen tuottamiseen. Tavanomaisesti tuotettuja vihanneksia ja hedelmiä on lannoitettu rajusti ja ne on käsitelty sekä ihmiselle että ympäristölle haitallisilla torjunta- ja pintakäsittelyaineilla. Espanjalaiset tomaatit on saattanut poimia laiton siirtolainen joka käytännössä on orjatyövoimaa. Kotimaisten kasvihuonevihannesten viljeleminen aiheuttaa valosaastetta ja kuluttaa etenkin talvisaikaan runsaasti energiaa. Entä sitten valikoimat? Kotitarveviljelijän näkökulmasta monet tavalliset, helposti kasvatettavat vihanneksetkin loistavat poissaolollaan. Paikallisissa marketeissa teollisia uutuuksia tuodaan hyllyihin viikottain. Mutta herukoita, raparperia, lehtikaalia ja kurpitsoita on tarjolla vain satunnaisesti (ja silloin kun on, laadussa ei ole kehumista). Useimmista kasviksista on ylipäätään tarjolla vain yhtä tai korkeintaan paria lajiketta- ja usein ne ovat lajikkeita jotka on valittu varastointiominaisuuksien ja satoisuuden, ei maun tai ravintoarvon perusteella. Tehotuotanto on uhka myös viljelykasvien biodivesiteetille. Mieli alkaa mustua. Emmekä siis vielä ole päässeet pois edes vihannesosastolta. Liian tarkkaan asioita ajattelevan kaupparetki keskeytyy tässä ajatuskokeessa ahdistuskohtaukseen.

Peräännymme siis takaisin, tänne kotiin jossa kevätkylvöt ovat vielä vähän kesken. Nappaan seinustalta lapion ja lähden kohti kasvimaata. Puutarhassa ongelmat alkavat kummasti pienentyä. Retiisintaimet ja valkosipulit näyttävät hennoilta ja tietämättömiltä mistään muusta kuin mehevästä mullasta ja auringosta. Mutta ne ovat osa ratkaisua moniin maailman ongelmiin. Kaikki mitä kannan puutarhasta pöytään on pois osallistumisestani siihen ongelmavyyhteen joka tunnetaan nykyaikaisena ruuantuotantona. Samalla säästän rahaa (ellen erehdy laskemaan työlleni hintaa), saan runsaasti liikuntaa ja parannan perheen ravitsemuksen laatua. Opin myös paljon uutta ja toteutan itsellisyyden hyvettä. Itsellisyys –kreikkalaisen autarkeian- suomalainen vastine merkitsee konkreettisen itsenäisyyden lisäksi myös kykyä huolehtia itsestään sekä sitä että ihmisellä on ne kyvyt, tiedot ja taidot joita tähän tarvitaan. Minun on vaikea keksiä taitoa joka olisi perustavampi kuin taito kasvattaa itselleen ruokaa.

Selvältä myös näyttää että suuri osa ruuantuotantomme ongelmista liittyy jollain tapaa siihen että tavalliset ihmiset ovat hylänneet kotitarveviljelyn. Tehotuotanto on tuotantoa massoille. Kotipuutarhassa ei kuitenkaan tarvitse tuottaa ruokaa kuin yhdelle perheelle, ja siksi lempeä ote riittää hyvin. Jotenkin meille on uskoteltu että kyky tehdä rahaa on tärkeämpi kuin kyky saada maa tuottamaan ja ylläpitämään ihmistä. Kaltaisilleni maailmanparantajillenikin on kuulemma lukemattomasti parempaa tekemistä. Pitää osallistua, kirjoittaa, vaikuttaa, järjestää tempauksia, pitää puheita ja kokoustaa. Kotona voi vain nyhjätä ja passivoitua. Onko todella näin? Mikä mahtaisi olla tärkeämpää kuin tehokas yritys puuttua osaltaan aikamme vakaviin ympäristö- ja ihmisoikeusongelmiin ja ryhtyä vastuulliseksi oman ylläpitonsa suhteen? Ei kai edes eettisesti kestävän työn tekeminen oikeuta ihmistä moraaliseen välinpitämättömyyteen vapaa-ajalla? Ei kai aiheuttamaansa haittaa voi lakaista sivuun vain sillä perusteella että tekee sitten toisaalla jotakin hyödyllistä? Sitä paitsi, työelämässä aikaansaatu hyöty on usein epävarmaa ja kyseenalaista. Kovin pitkälle on vaikea nähdä.


Kotipuutarhassakin on runsaasti epävarmuutta. Mutta jotakin aina kasvaa, satoa aina korjataan ja syödään. Ja kaikki sato kuuluu parempaan maailmaan. Ajatus kodista kulutusyksikkönä ja passivoitumisen pesänä ei sekään ole universaali totuus vaan osa teollisen yhteiskunnan ideologiaa. Jos osaamme jo kritisoida tehotuotantoa makrotasolla, ehkäpä meidän kannattaisi kyseenalaistaa sen perusajatukset myös mikrotasolla?

Loppukevään loistoa

Helteiset päivät ovat vauhdittaneet kevättä täälläkin. Aamuisin ja iltaisin teen puutarhatöitä. Päivän kuumimpien tuntien aikana on aikaa paitsi lukemiselle ja paperitöille, myös kuvien napsimiselle. Joka päivä tuo tullessaan uutta nähtävää.

Photobucket

Ruohonleikkuuta aloitellaan, mutta hitaasti ja varovasti. Sen lisäksi että meillä on puita aika tiheässä, myös termi "nurmikko" on kovin suhteellinen. Hyvällä tavalla.

Photobucket

Puista puheenolleen, keväinen kukkamaraton on alkanut luumu- ja kriikunapuiden kukinnalla. Omenapuut seuraavat kohta perässä ja sitten onkin syreenien aika. Mietin, kuinkakohan hyvät rahat saisimme jos alkaisimme pullottamaan ilmaa ja myymään sitä kaupunkilaisille. Lukemattomien puiden kukinta kyllästää koko tienoon ilman ihanalla tuoksulla.


Photobucket

Nokkosperhosten aika alkaa olla jo ohi tältä keväältä. Ehdin saada kuvaan vielä yhden.


Photobucket

Asiantuntijankin mielestä nyt on hyvä auringonottosää. Sisiliskonaaraan rusketus onkin kaunis ja tasainen.


Photobucket

Kevätkylvöt ovat vielä vähän kesken. Harsojen alla on retiisiä, salaattia, punasipuleita ja porkkanoita. Katetussa penkissä kukoistavat valkosipulit. Taustalla Kaksi Tornia (maalaisversio). Torneissa kasvatetaan papuja ja krassia. Kasvimaahan kuuluu lisäksi kesäkurpitsojen kohopenkki, mutta se ei näy kuvassa.

Photobucket


Kottikärryissä kulkee kaikki tarpeellinen. Tämä lasti oli matkalla kasvimaalle.

Photobucket

Sain vihdoinkin tehtyä erän saippuaa! Tähän kuvaan pääsi vähän aikaisempiakin eriä. Ylimpänä on laventelisaippuaa. Vaalea pala on shampoota. Eikö olekin kaunis väri? Sen vieressä on toisiksi uusin eräni, ruususaippuaa jossa on myös ruusun terälehtiä. Edessä uusin, vasta paloiteltu tuotokseni. Omenantuoksuisessa saippuassa on ruusun terälehtien lisäksi itse kasvattamieni kehäkukkien terälehtiä. Käytössäni on vain yksi saippuaresepti jota muuntelen erilaisilla tuoksuilla ja koristeilla.

Ote kodinvaltiattaren käsikirjasta

Keittiön pöydältä löytyi taas aukirevityn kirjekuoren jämät. Noin 640 kertaa Puolisoni on kärsivällisesti muistuttanut siitä että minun pitäisi muistaa viedä kuorenraadot kierrätykseen. Jonkun kerran olen muistanutkin, mikä on edistystä. Mutta en niin montaa, että haluaisin alkaa laskemaan prosentuaalista osuutta. Pyyntöjä, kärsivällisyyttä, muistutuksia. Jonakin päivänä vielä opin. Mutta se ei ole tämä päivä.

On vanha juttu että oma viehätysvoima on useimmalle meistä arka paikka. Se on niin arka että siihen liittyvää haavoittuvuutta hyväksi käyttämällä järkeville aikuisille saa myytyä melkein mitä vain. Markkinointikoneiston mukaan osallistumme joka päivä kilpailuun. Jos olemme yksin, potentiaaliset kumppaniehdokkaat arvioivat meitä ja sen he tekevät äärimmäisen raadollisin kriteerein. On kuitenkin erehdys kuvitella että pariutuminen jotenkin helpottaisi tilannetta. Valittua puolisoa vertaillaan edelleen lakkaamatta muihin ja jos jostakin löytyy joku kauniimpi, menestyvämpi tai coolimpi, puolisosta tulee ex-puoliso ja olemme paitsi hävinneet kilpailun kumppanista myös menettäneet jo jotakin saavutetuksi luultua. Ja se on täysin oma vikamme, ei suinkaan Kumppanin moraalinen ongelma ja valinta. Jos olisimme käyttäneet oikeita tuotteita ja olleet jotenkin filmaattisempia, olisimme voineet välttää onnettomuuden. Tämä on vanha juttu ja näin artikuloituna se kuulostaa aivan päättömältä. Mieleen se kuitenkin luikertelee salakavalia teitä. Vaikka Puoliso olisi kuinka rakastava ja hellä, joskus mielen perälle eksyy omituisia, epävarmoja ajatuksia. Eikö vielä joskus koita se päivä jona hän huomaa että maailmassa on helpompiakin naisia? Ja kauniimpia? Naisia joilta puuttuvat minun vikani? Naisia jotka eivät kammoa hämähäkkejä? Ongelma ei ole siinä etteikö Puoliso olisi sittenkään riittävän rakastava vaan siinä että hän on jo lähtökohtaisestikin ihminen joka voisi halutessaan tökätä yleisesti ottaen hyvinkin paksunahkaisen egoni maan rakoon pelkän katseen voimalla. Mikään määrä erinomaisuutta hänen puoleltaan ei riitä poistamaan tiettyä haavoittuvuuden tunnetta. Haavoittuvuus taas on maailman ärsyttävin tunne. Eikä sen perustamiseksi tarvita muuta kuin se, että välitän hänestä paljon enemmän kuin olisi hyväksi stoalaisen mielentyyneyden saavuttamisen kannalta. Nirsk.

Epävarmuus on siis pohjimmiltaan sisäinen tila. Tästä seuraa tietysti että sen täydellinen eliminointi on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta. Halusimme tai emme, niin kauan kuin rakastamme, rakastetulla on meihin nähden valtaa. Se on vain siedettävä ja toivottava parasta. Parisuhteessa tästä kuitenkin seuraa jotakin hyvin mielenkiintoista. Jos olemme jonkun puolisoita, meillä on käsissämme todellista valtaa toisen ihmisen elämään. Olemme näin ylittäneet psykologian ja filosofian välisen rajan. Epävarmuuden ymmärtämiseen ja sen kanssa toimeen tulemiseen pyrkiminen on psykologiaa, mutta kysymys siitä mitä meidän käsissämme olevalla vallalla pitäisi tehdä, on normatiivisen etiikan parasta a-luokkaa.

Tämä kysymys onkin kiero kuin neulakintaan aloitus. Toisaalta minusta on niin että jos ihmissuhteen tahtoo saada kukoistamaan, sen ainoa lähtökohta on toisen perustavanlaatuinen hyväksyminen sellaisenaan, nahkoineen ja karvoineen ja luottamus siitä että tämän ihmisen vikojen kanssa kyllä tulee jotenkin toimeen jos on pakko. Pyrimme siis tulemaan toimeen todellisuuden, emme utopian kanssa. Emme aseta rakkaudelle mahdottomia tai edes omasta mielestämme perin kohtuullisia ehtoja. Toisaalta taas vallankäyttöä on pidemmän päälle mahdotonta täysin välttää, ja pitemmällä aikavälillä puolisot myös kasvattavat toisiaan –johonkin suuntaan. Luin jostakin, että noin kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen puoliso on hyvin pitkälle vastuussa toisen itsetunnossa. Oma empiirinen aineistoni ei vielä ihan kymmenen vuoden ajalta ole, mutta olen kyllä valmis allekirjoittamaan väitteen. Siinä tapauksessa ettei suhde ole ajautunut välittämisen puutteeseen, kannattaa peilistä katsella muutakin kuin ryppyjen syntymistä. Minulla on valtaa, mutta käytänkö sitä viisaasti? Jos Puoliso on ottanut elämäntehtäväkseen minun miellyttämiseni, niin miellyttävätkö minua ne asiat joiden pitäisi? Kun harjoitan mielipidevaikuttamista Puolison suuntaan, kiinnitänkö huomiota toisarvoisiin asioihin ja pinnallisiin mielihyviin parempien ja syvempien asioiden sijasta? Ohjaanko häntä tavoittelemaan pinnallista ja häilyvää? Jos ohjaan, sitten ei ole mikään selittämätön ihme jos herään jonakin aamuna tuuliviirin tai jonkun muun omituisen hirviön vierestä. Vai tuleeko hänestä minun seurani ansiosta vähitellen parempi ihminen? Niin tai näin, vallasta seuraa myös vastuu alkaa kehittämään parempia mieltymyksiä. Onko minulla ylipäätään moraalista oikeutta vain nauttia hyvästä palvelusta, vai sittenkin vain velvollisuus huolehtia siitä että toisen hyvä tahto kanavoituu myös yleisempien ja suurempien hyvien (kuten hänen onnellisuuttaan edistävien asioiden) toteutumiseen? Itsekkäästi käytetty valta voi ilahduttaa hetken, mutta kestävää onnea tavoittelevan on taas parasta tehdä asiat vaikeimman jälkeen.


Paitsi että rakastavaa kumppania on helppo kannustaa, häntä on myös helppo latistaa, jopa niin hienovaraisin keinoin että sen jäljille pääsee vasta jälkikäteen.
Entä jos minun varomaton tokaisuni tai tuhahdukseni saakin hänet aivan raiteiltaan? ”Jokainen Puolison uhraus joka ei ole välttämätön on liikaa” onkin hyvä periaate mietittäessä pyyntöjä paitsi siksi että se voi hyvin olla totta, myös siksi että on äärimmäisen vaikeaa tulla niin oikeudenmukaiseksi ettei koskaan tulisi vahingossa vaatineeksi jotakin vähemmän välttämätöntä uhrausta.

Koska jopa sankaripuolisolla on rajallisesti voimavaroja, on siis parasta olla pyynnöissään tarkka. K
ärsivällisyydestä puhumattakaan. Parhaat ja rakentavimmatkin ajatukset ovat vasta alku, eikä toteutuspuoli käytännössä ole yleensä ollenkaan niin mutkatonta kuin fantasiamaailmassa. Yhtään todella tärkeää kehitysprojektia en ole vielä saanut vietyä läpi pelkästään reklamoimalla. Vaikka asian alkusynty kuinka olisi esittämäni kohtuullinen ja mitä parhaiten perusteltu pyyntö, päädyn tekemään itse yhtä kovasti töitä kuin Toinenkin. Jotenkin jälkimauksi on jäänyt se että näin sen on hyvä mennäkin.

posted under , , , | 0 Comments

100 asiaa

1. Tartuin tähän kun huomasin etten olekaan pitkään aikaan tehnyt meemiä.
2. Tämän olen nähnyt vaikka miten monessa paikassa.
3. Nyt taitaa olla kolmas tai neljäs kerta kun aloitan. On vaikeaa löytää aikaa keksiä sataa asiaa.
4. Etenkin nyt kun sairastelut ovat sekoittaneet aikataulumme.
5. Tekemättömien tehtävieni lista kyllä lyhenee päivittäin, mutta silti se näyttää aina metrin pituiselta.
6. Sitä paitsi kevät on kiireistä aikaa puutarhassa.
7. Ainakin saan runsaasti raikasta ilmaa ja liikuntaa.
8. Olen niin iloinen siitä ettei minun tarvitse huolehtia, saanko tarpeeksi liikuntaa.
9. Välillä kyllä tuntuu siltä että lapio on uusi paras ystäväni.
10. Vielä pitäisi kaivaa mansikkamaa, tomaattipenkki, kärrätä multaa ja viimeistellä lasagnepenkki kesäkurpitsoille. Myös kaikkien mahdollisten istutuskuoppien kaivaminen on minun työni.
11. En ole ehtinyt lukea juuri mitään.
12. Paitsi kokouspapereita.
13. Niitä olen lukenut ehkä liikaakin.
14. En ole myöskään ehtinyt tehdä käsitöitä.
15. Onneksi ajattelemiselle ei tarvitse varata erikseen aikaa.
16. Kiireestä huolimatta puutarha on parasta.
17. En voisi enää kuvitella asuvani talossa jossa ei ole puutarhaa.
18. Ellei se ole palvelutalo…
19. Jos Virkkala kaupungistuu joskus liiaksi, aion paeta Lohjansaareen.
20. Siellä on kansanperinteen mukaan ainakin ollut jättiläisiä.
21. Nykyään käymme Lohjansaaressa marja- ja sieniretkillä.
22. Kun menin opiskelemaan, minun ei ainakaan pitänyt erikoistua etiikkaan.
23. Eikä etenkään ympäristöetiikkaan.
24. Kuinkas siinä kävikään.
25. Olen kyllä yrittänyt ylläpitää asiantuntemusta muutamasta muustakin erikoisalasta.
26. Se on aina vain vaikeampaa.
27. Täydellisessä maailmassa tutkisin metafysiikkaa.
26. Tosin tämäkin maailma parantui aika tavalla kun siirryin pohtimaan avaruustutkimuksen filosofiaa.
27. Olen ollut tähtitieteestä kiinnostunut ”aina.”
28. Samaa voi kyllä sanoa monesta muustakin asiasta.
29. Olisin lapsena halunnut ryhtyä astronomiksi.
30. Mutta en osaa laskea.
31. Yläasteen fysiikasta keplottelin tekemällä tosi hienon esityksen tähtitieteestä.
32. Myös ylioppilaskirjoituksissa nappasin muutaman helpon fysiikan pisteen tähtitieteen tuntemuksen avulla.
33. Siis siitä huolimatta etten lukenut lukiossa päivääkään fysiikkaa.
34. Kävin lukioni Kuvataidelukiosssa, ja siellä oli vähän erilainen lukujärjestys kuin tavallisissa lukioissa.
35. Olen edelleen sitä mieltä että se olikin sen paikan ainoa hyvä puoli.
36. Lukion jälkeen olen piirtänyt tai maalannut vain satunnaisesti.
37. Valmistumisen jälkeen en käytännössä ollenkaan.
38. Minulla on kyllä hyllyllinen piirustus- ja maalaustarvikkeita odottamassa sitä päivää jolloin taas aloitan.
39. Niin on ollut jo monta vuotta.
40. Tämä on myös tärkein syy siihen miksei meillä ole tauluja: en viitsi ostaa kun periaatteessa osaan maalata itsekin.
31. Filosofiassa on parasta se että se on menetelmä jota voi soveltaa aivan mihin tahansa.
32. En osaa kuvitella elämääni ilman filosofiaa.
33. Olen kuitenkin varma että se olisi jollakin tapaa todella kamalaa ja pielessä.
34. En ymmärrä ihmisiä jotka ahdistuvat filosofisten kysymysten pohdiskelemisesta.
35. Tiedän että jotkut esimerkiksi ahdistuvat vakavasti kun heille esitetään hyviä syitä epäillä omaa olemassaoloaan.
36. Minusta taas tällaiset omituisuudet ovat todellisuuden kiehtovimpia puolia. Vähänkö olisi siistiä jos kaiken tämän todellisuudenkaltaisen kokemisen jälkeen kävisikin ilmi etten ole olemassa!
37. Suhteellisuusteoriasta tosin seuraa aivan päinvastaista: meistä on olemassa lukemattomia kopioita multiversumin kaukaisissa osissa.
38. Jos voittaisin lotossa, lahjoittaisin osan rahoista metafysiikan tutkimusprofessuurin perustamiseen ja vaatisin että viranhaltijan tulee tehdä mahdollisimman teoreettista tutkimusta
39. En usko että kukaan ei-filosofi rahoittaisi moista hanketta.
40. Vaikka kyllä pitäisi. Metafysiikka on tärkeää.
41. Suomessa tehdään ylipäätään aivan liian vähän perustutkimusta.
42. Hm. Lopetankin suomalaisen yliopisto- ja tutkimusrahoitusjärjestelmän ruotimisen heti alkuunsa.
43. Kesäkuusta on tulossa kiireinen.
44. Ensin Puoliso lähtee Seattleen ja sitten minä lähden puoluekokoukseen.
45. En pidä ihmisistä eikä uskoni suomalaiseen demokratiaan ole suuren suuri, mutta viihdyn silti politiikassa.
46. Tosin mihinkään isoihin vaaleihin en asettuisi ehdolle. Paikallistason aktiviteetit riittävät hyvin.
47. Olen myönteisesti yllättynyt siitä miten paljon uusia mahdollisuuksia pienikin aktiivisuus tuo tullessaan.
48. Luulen että kyseessä on taas vanha ilmiö: kaikilla on mielipiteitä, mutta tekijöitä on aina liian vähän.
49. Tänä vuonna en ole vielä tehnyt montaakaan uutta ekotekoa.
50. Asukasyhdistyksen pihakirppikselle lupauduimme kyllä osallistumaan. Kirppistelyn alalla on siis tapahtunut edistystä.
51. Luulisin että kasvimaan laajentaminen lasketaan myös ekoteoksi.
52. Niin, ja olenhan minä vihdoinkin onnistunut toteuttamaan monta käsityöprojektia kierrätys- ja jämäkankaista.
53. Keittiöjätteen kompostoiminen pitäisi aloittaa uudelleen.
54. Ensimmäinen yrityksemme sillä alalla meni jotenkin pieleen.
55. Huonosti toimiva keittiöjätekompostori on todella, todella ällöttävä.
56. Puutarhajätteen kompostoiminen on paljon helpompaa.
57. Nyt keittiöjätekompostorimme on ollut reilun vuoden tauolla, ja toivon hartaasti että avatessani sen sieltä löytyisi multaa.
58. Kerään vielä rohkeutta sen avaamiseen.
59. Joskus kyllä huomaa että en ole ihan synnynnäinen maalaiseläjä.
60. Onneksi se on vähenemään päin.
61. En ole tavannut ystäviäkään pitkään aikaan.
62. Sille pitäisi kyllä tehdä jotain.
63. En ole mikään maailman paras ystävä.
64. Jos sähköpostia ja facebookia ei olisi keksitty, olisin vieläkin huonompi.
65. Ystävikseni valikoituneita ihmisiä yhdistääkin kärsivällisyys.
66. Kesällä asun ulkona yhtä paljon kuin sisällä.
67. Toisaalta ”ulkona” tarkoittaa omaa puutarhaa.
68. Kesti pari vuotta ennen kuin selvisin kesällä uimarannalle vajaan kilometrin päähän.
69. Nyt osaan sinne jo muutaman kerran kesässä.
70. Tänään ohjelmassani on kaikkea jännää kuten pakastimen siivous, puutarhanhoitoa ja ehkä saippuan tekoa.
71. Minun on pitänyt tehdä uusi erä saippuaa jo yli kuukauden verran, mutta en ole ehtinyt.
72. Yritän olla stressaamatta tekemättömistä töistä.
73. En usko että työt loppuvat tekemällä.
74. Yritän siis huolehtia vain siitä etteivät samat työt roikkuisi tekemättöminä kovin pitkään.
75. Loppujen lopuksi elämä asettuu aina jonkinlaiseen järjestykseen, stressasi tai ei.
76. Joskus mietin, mihin tämä maailma on oikein menossa.
77. Sitten muistan että sitä on ihmetelty koko tunnetun historian ajan.
78. Ja mietin, josko kyse on vain siitä että minusta on tulossa vanha.
79. Jos on, se ei haittaa. Yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.

80. Vuosien varrella olen tosin huomannut että hyväksyttävää on aika paljon.
81. Haluaisin mennä elokuviin.
82. Minun piti mennä katsomaan Clash of the Titans, mutta sain flunssan. Nyt se ei enää taida edes pyöriä teattereissa.
83. Lohduttaudun sillä että arvostelujen mukaan se oli surkea.
84. Toisaalta olen yleensä eri mieltä kriitikkojen kanssa.
85. Esimerkiksi liian hienostunut juoni saattaa vain häiritä hienojen erikoistehosteiden ihastelua.
86. En myöskään yleensä pidä laatukirjallisuudesta, filosofiaa ja tietokirjallisuutta lukuunottamatta.
87. Muutamia poikkeuksia tähänkin on. Kuten Mika Waltarin tuotanto, Donna Tartt ja Umberto Eco.
88. Tavallaan olen todella nirso kirjallisuuden suhteen. Jos ihmisestä jonka mielestä Stephen King on silkkaa parhautta voi ylipäätään sanoa niin.
89. Kohta minun pitäisi mennä jatkamaan tehtäviäni.
90. Olen kyllä muutenkin kirjoittanut tätä meemiä kolmessa osassa.
91. Etenen tämän päivän läpi hiukan hitaasti koska nukuin huonosti viime yönä.
92. Nukuin huonosti myös sitä edeltävänä yönä.
93. Se on aina surullista, sillä pidän nukkumisesta.
94. Näen usein todella mielenkiintoisia unia.

95. Ensi yönä voisin katsella mielelläni vaikka piirrettyä unta. Ne ovat aina hauskoja.
96. Minun tuurillani näen kuitenkin jotakin tylsää, kuten klassista ”saan selville etten olekaan valmistunut maisteriksi koska minulta on jäänyt kaksi vuotta peruskoulua käymättä ja sitten joudun sinne”- unta.
97. En käsitä miksi se on alitajuntani mielestä niin viihdyttävä uni.

98. Kohta tämä on valmis ja voin lähteä puutarhaan niin vähän piristyn.
99. Aion istuttaa köynnöskrassia ja auringonkukkia ja ehkä kaivaa jotakin.
100. Sitten onkin kohta jo ilta.

posted under | 0 Comments

Filosofiaa puutarhassa

Eilen naapurillani oli ongelmia linnunpönttönsä kiinnittämisessä ja lainasin hänelle omista pöntönkiinnittäjäisistä yli jäänyttä rautalankaa. Tänään pönttö oli tukevasti puussa mutta naapurilla oli jo uusi ongelma. ”Kuule, kerropa mitä kaikkia ajan määritelmiä on olemassa? Mitä aika oikeastaan on?”

Tällaisissa tilanteissa olen iloinen siitä että olen käynyt kaikki tarjolla olleet metafysiikan opinnot. Että voi sitten sosialisoida naapureiden kanssa puutarhan aidan yli ja yrittää auttaa kanssaeläjiä ymmärtämään ympärillään leviävää elävää multiversumia. Ei nimittäin ole lainkaan tavatonta että kansalainen joka huomaa saaneensa ilmielävän filosofin ulottuvilleen, päättää kysyä jotakin jota on pähkäillyt tykönään ties kuinka kauan. Oikeastaan olen huomannut että maata ruopsuttavat eläkeläiset, yhteiskunnallisia kysymyksiä pohdiskelevat duunarit ja metaetiikkaa mietiskelevät taksikuskit eivät ole mitenkään harvinaisia olentoja (mikä ei tietenkään lainkaan vähennä heidän kiehtovuuttaan). Korkea koulutus jopa haittaa monen ajattelemista. Kun ihminen alkaa rakastamaan käsitystään itsestään älykkäänä ja sivistyneenä ihmisenä, hän helposti alkaa myös välttelemään ihmettelemistä ja altistumista asioille joista ei helposti pääse selvyyteen. Tietämättömyys kun vaikuttaa tyhmyydeltä- ainakin toisten puupäiden mielestä. Ajattelun esteet ovat hyvin usein ihmisen itsensä rakentamia. Filosofia ja tiede taas ovat paitsi viisauden rakastamista, myös oman tietämättömyyden sietämistä.

Niin minä sitten seisoin kasvimaan laidalla vedensinisessä puutarhaessussa, elävöittäen ex tempore kosmologian oppituntiani istutuslapiolla huitomalla. Siinä sitä katu-uskottavaa filosofia taas kerrakseen. Naapuri innostui kuullessaan kantilaisesta käsityksestä ajasta havainnon muotona. Ehkäpä lähipäivinä pääsemme pohdiskelemaan, onko menneisyys todellista (tietysti on. Jos joku kiikaroisi huipputarkalla kaukoputkella Proxima Centaurista tännepäin, hän saattaisi bongata vilauksen Eräästä Nuorestaparista raahaamassa muuttokuormaansa Virkkalaan. Hieman kauempana huipputarkan kaukoputken omistajat voivat kirjata Maan planeetaksi jolla elää muutama lupaava, kivikirveitä jo näppärästi käyttelevä hominidilaji. Ja niin edelleen.) ja mitä ajassa matkustaminen tarkoittaisi modaliteettien kannalta. En tiedä, saammeko virkkalalaisvoimin nämä kosmologeja ja metafyysikkoja jo pitempään askarruttaneet kysymykset selviksi, mutta olen kyllä valmis yrittämään. Hyvät ideat ja terävät kysymykset voivat puhjeta kukkaan missä vain, kenen tahansa mielessä.

posted under , | 2 Comments

Kirsikkaperhosen tapaus

Tänään palasin kotiin Helsingistä tavanomaisissa tunnelmissa: väsymystä, voimatonta kiukkua, orastavaa eksistentiaalimasennusta ja vanhaa kunnon misantropiaa. ”Sellainen maailma vain nyt on”-asenne on varmasti mielen hyvinvoinnille hyväksi, mutta valitettavasti se on myös ajatusmalli joka ei lainkaan sovi ihmiselle joka yrittää selviytymisen lisäksi myös parantaa maailmaa. Onneksi en ollut fyysisesti aivan rättipoikki. Vaihdoin edustusvetimet vanhaan maalaismekkoon ja puutarhaessuun ja painuin kaivamaan kasvimaahan laajennusta ja levittämään hevosenlantaa. Reippailun ohessa pidin tietysti silmäni auki.

Suuri, oranssi perhonen kaarsi vauhdikkaasti näkökenttään, teki pari kierrosta suuren pensaan yläpuolella ja päätti sitten laskeutua mukulaleinikille vain metrin päähän puutarhurista. Se levitti hitaasti siipensä auki, ja kumarruin varovasti lähemmäksi. Tämä kaunotar ei ollutkaan mikään tavallinen nokkosperhonen! En osaa vielä varmasti tunnistaa jokaista suomalaista perhoslajia paikan päällä, mutta tiedän kyllä, mihin pitää katsoa ja mitkä tuntomerkit täytyy painaa mieleen jotta varma lajinmääritys onnistuisi. ”Sinun täytyy olla kirsikkaperhonen!” oli kuitenkin ensimmäinen mieleen tullut ajatukseni. Seuraava oli: nyt pitää olla tarkkana. Kirsikkaperhoset ovat hyvin harvinaisia, enkä ole havainnut koskaan yhtään luonnossa. Juuri tällaisten tilanteiden takia minä joka kevät kertaan tunnistusoppaani huolella. Siipien reunat? Koko? Näkyykö siivissä lainkaan valkoista? Entä etusiipien yläpinnan sisin täplä? Tuskin olen saanut tärkeät tuntomerkit painettua mieleeni kun perhonen lähtee jatkamaan matkaansa. Mutta minä olen tyytyväinen: näin huolellisesti tehty havainto olisi helppo tarkistaa. Oikeastaan ainoa laji johon voisin sekoittaa kirsikkaperhosen on toinen harvinaisuus, isonokkosperhonen, jota sitäkään en ole koskaan havainnut luonnossa. Näiden kahden lajin väliset erot eivät ole valokuvistakaan katsottuna suuren suuria. Mutta ne ovat olemassa ja tiedossani. Tarkistin havaintoni vertaamalla mieleen painamiani tuntomerkkejä sekä kirjallisuudesta että netistä löytyviin tarkkoihin valokuviin, ja mieliala alkoi kohota kuin keväinen lämpömittari: olin ollut oikeassa! Harvinainen vieras oli tullut tervehtimään minua! Hieman myöhemmin sain selville Hatikasta että tänä vuonna on tehty toinenkin kirsikkaperhoshavainto. Ovatko kirsikkaperhoset palaamassa Suomeen vuosikymmenten poissaolon jälkeen? Ovatko ne onnistuneet talvehtimaan ennätyshankien keskellä? Näihin kysymyksiin vastaaminen edellyttää lisää havaintoja. Ja minä aion pitää silmäni auki.

Harvinaisia lajeja ei välttämättä tapaa yhtään koko havaintokauden aikana. Toisaalta, erikoista ja jännittävää voi löytää puutarhasta minä tahansa päivänä. Kokemus on osoittanut että useimpina päivinä jotakin kyllä löytyy. Jos ei perhosharvinaisuuksia, niin ehkä muita outoja otuksia, mielenkiintoisia kasveja, jännittäviä tapahtumia. Sanotaan että matkailu avartaa, mutta minä olen huomannut ajatusteni avartuvan parhaiten kun muistan pysytellä kotiportin sisäpuolella. Suurella maailmalla on tarjottavana kovaa ja räikeää, mutta todelliset ihmeet asuvat usein yksityiskohdissa. Kotona uudet havainnot voi suhteuttaa olemassaolevan tietämyksen verkostoon. Niistä tulee enemmän kuin informaatiosilppua: ne lisäävät ymmärrystä.

Joskus harvoin –silloin kun aivoni tuntuvat erityisen alityöllistetyiltä- yritän pohtia kauneuden syvintä olemusta. Toistaiseksi edistystä ei ole juurikaan tapahtunut. Osaan toki erottaa arkisen ja pinnallisen esteettisen mielihyvän todellisesta kauneudesta ja todeta sen varjoksi vain. Mutta yhden aika käyttökelpoisen oloisen hypoteesin olen kehittänyt: todellinen kauneus ei ole vain kauniin asian sisäistä harmoniaa vaan se viittaa itsensä ulkopuolelle. Se inspiroi ja sen havaitseminen muuttaa aina jollakin perustavalla tavalla ymmärrystämme maailmasta. Todellinen kauneus ei ainoastaan miellytä havaitsijaa vaan avartaa häntä. Esimerkiksi Andromedan galaksi, oikein hyvä taideteos ja kirsikkaperhonen ovat kukin tavallaan osallisia tällaisesta kauneudesta. Ne eivät kerro vain itsestään, vaan koko todellisuudesta ja paikastamme siinä. Ne asettuvat omalle paikalleen: suureksi filosofiseksi ideaksi, pieneksi tiedonmuruseksi tai miksi tahansa siltä väliltä ja avaavat ajatuksille uusia näkymiä ja yhteyksiä. Kauneus lisää ymmärrystä maailmasta ja palauttaa rakkauden elämää kohtaan.


Tänään kirsikkaperhonen sattui paikalle juuri sopivasti kun tarvitsin muistutusta siitä että minulle tutuinkin osa multiversumista on ihmeitä ja salaisuuksia täynnä. Se jatkoi matkojaan, minä sain havaintoni ja huomasin yhtäkkiä olevani taas mietteliäällä päällä. Muistin, miksi pikainen maailmanloppu olisi todellinen menetys eikä vain elegantin yksinkertainen ratkaisu kaikkeen siihen mikä täällä on pielessä. Jäljelle jäi kasapäin kysymyksiä. Ehkä saan niihin vastauksen, ehkä en. Selvää on kuitenkin että maailmani on rikkaampi. Enhän vielä aamulla olisi osannut kysyä juuri näitä kysymyksiä.

Päivän esimerkki: itseään korjaava tiede

Mozartin kuunteleminen ei teekään ihmisestä älykkäämpää. Tämä on hyvä uutinen kaikille meille joille klassiselta osastolta tippuvat lähinnä Sibeliuksen synkistelyt ja live-esitykset kauniissa maisemissa. Ylipirteän lapsineron diggailu vain on joiltakin meistä (krhm) liikaa vaadittu, vaikka vähän paremmille aivoille sinänsä olisikin käyttöä. Tieteenfilosofisesti olisi kyllä mielenkiintoista pohdiskella, miksi idea Mozartin jalostavasta vaikutuksesta ylipäätään sai niin innostuneen vastaanoton huolimatta siitä että alkuperäisessä tutkimuksessa oli selviä epävarmuustekijöitä.

Juuri nyt olen kuitenkin innoissani siitä että uusi tutkimus alleviivaa sitä että stimulantti kuin stimulantti voi olla ajattelulle hyväksi. Ehkä Ziltoidistakaan ei saa pysyviä aivovaurioita? Se vasta olisikin hienoa. Ziltoid on tulossa tulevan kesän Tuskaan, ja meillä on jo liput hankittuna.


Vielä kerran: Devin Townsendin Ziltoid The Omniscient/ Hyperdrive





Puutarhan elämää ja eläimiä

Puutarhassa on aina elämää. Ja eläimiä. Talvella hangella näkyi monenlaisten vipeltäjien jälkeä. Nyt keväällä näkyy myös itse vipeltäjiä- hyvällä onnella.

Photobucket

Kissoja tulee ja menee. Kuvaan sattuneen Raitakissan lisäksi meillä seikkailee ainakin kaksi muuta kissaa.

Photobucket

Myös perhosia tulee ja menee. Tässä on sitruunaperhoskoiras palloesikolla.

Photobucket

Neitoperhonen on rispaantunut hiukan talvehtiessaan, mutta keväisessä puutarhassa se on silti loistelias.

Photobucket

Joskus vastaan tulee uusia tuttavuuksia. Eksoelämän pohdiskelijalle ennestään tuntemattomien elämänmuotojen löytäminen on kovin inspiroivaa. Tämä tässä ei ole seurausta siitä kun perhonen, paarma ja mehiläinen ahtautuvat talvehtimaan samaan koloon vaan villakärpänen (Bombylius major).

Photobucket

Krookukset ovat jo tehneet tilaa uusille kukille. Kevätesikkoja meiltä löytyy kolmessa värissä.

Photobucket

Myös m&m:iä löytyi kevätväreissä. Niistä sai keväisiä monster cookieita.

posted under , , | 0 Comments

Armo? Ei kiitos

Aina välillä joku monoteisti kysyy minulta, eikö ole kurjaa elää ilman jumalan armoa. Enkö millään haluaisi elämääni vapautusta ja tekemieni vääryyksien anteeksiantoa? Suoraan sanottuna: en. Tarkemmin sanottuna ja etiikan asiantuntijan hattu päässä olen sitä mieltä ettei kristillinen armo ole ainoastaan asia jota en koe tarvitsevani, vaan se on suorastaan moraaliton idea josta on seurannut maailmaan paljon pahaa. Kirkkojen -niin katolisen kuin kotoluterilaisenkin- painiessa pedofiiliskandaalien kanssa on otollinen hetki selvitellä asiaa vähän tarkemmin. Mikä kirkkoja riivaa? Onko kyse vain niistä hulluuksista joille kaikki sisäänlämpiävät piirit altistuvat, vai onko kirkoissa jotakin joka tekee niistä erityisen haavoittuvia? Seksuaalikielteisyys on tietysti ilmiselvä riski, ja sitä onkin käsitelty jo laajalti. Sen sijaan monoteistisen uskon ytimessä oleva armon käsite on toistaiseksi selvinnyt vähällä ryöpytyksellä. Johtuukohan se siitä että seksin tavoin myös armo kuulostaa kivalta asialta?

Armo on käsite jonka avulla episteemisestä teosta –siis uskomisesta- tehdään moraalinen teko. Eikä suinkaan mikä tahansa moraalinen teko, vaan ihmisen elämän tärkein kysymys. Vaikka olisit kuinka hyvä ihminen, sillä ei ole merkitystä niin kauan kuin et usko oikein. Uskottomilta jumala vaatii moraalista täydellisyyttä, mikä on ilmiselvästi mahdoton vaatimus. Uskovaisia kehotetaan hyviin tekoihin ja luonteen kehittämiseen. Tietysti moraalisuuteen pyrkiminen on tärkeää uskovallekin. Mutta kuinka tärkeää? Oikeasti? Avaahan usko kuitenkin pääsyn armon luo.

Maailma ilman jumalallista armoa on sen sijaan kova paikka erehtyväiselle ja epätäydelliselle ihmiselle. Parhaillakin ihmisillä on riesanaan sitkeitä paheita, heikkouden hetkiä ja tilanteita joissa järki jättää ja harkinta pettää. Jos armoa ei ole, nämä ovat tilanteita joiden seuraukset on vain kestettävä ja joista voi vain yrittää ottaa opikseen. Vaikka moraalinen ihminen ei armottomassa maailmassa pyri täydellisyyteen, hän kuitenkin pyrkii aina tekemään parhaansa. Ja epäonnistuu. Kerta toisensa jälkeen. Sitten ottaa päähän. Ja se on hyvä, tarjoaahan vastuullisuuden idea ihmiselle erinomaisen motiivin pysytellä kaidalla polulla. Uskonto joka korostaa armon sanomaa syntiselle onkin uskonto jossa uhrin oikeudet helposti unohtuvat. Syntinen joka katuu niin hyvin kuin osaa saa armon, mutta mitä saa uhri? Usein anteeksipyynnön ja kehoituksen olla hyvä ja anteeksiantava ihminen. Jos anteeksiantoa ei tule, se onkin uhri jota on helppo alkaa syyllistämään.

”Anteeksi” on sanamagiaa puhtaimmillaan, yhden sanan loitsu. Odotamme entisten roomalaisten juristien tapaan että jos anteeksipyynnön formulan lausuu oikeaoppisesti ja oikeissa olosuhteissa, asiat korjaantuvat. Todellisuus muuttuu, koska sen on muututtava: uhrilla ei ole oikeutta kieltäytyä vapaasti vastaanottamasta anteeksipyyntöä vaan jos hän niin tekee, hän osoittaa oman moraalisen alemmuutensa. Huomaatteko? Syyllisellä on oikeus aloittaa anteeksipyyntöprosessi, mutta uhrilla ei käytännössä ole oikeutta kieltäytyä osallistumasta siihen. Ainoa asia joka saattaa hidastaa anteeksipyyntöprosessin käynnistymistä (huomattavastikin, se on myönnettävä) on että siihen ryhtyminen edellyttää ainakin näennäistä nöyrtymistä. Mutta Quiriniuksen ja kumppaneiden tapaan uskomme että vain jumalallinen interventio voi häiritä aloitettua formulaprosessia. Onko rikoksia joita hyvä ihminen voi kieltäytyä antamasta anteeksi, jos häneltä pyydetään anteeksi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan?

Sellaisia rikkomuksia on oltava, ja mikä vielä pahempaa, loitsun toimivuuden kannalta on olennaista että uhri saa vapaasti arvostella, mitkä sellaisia rikkomuksia ovat. Jos anteeksi on annettava aina pyydettäessä, ei ole mahdollista tietää koska anteeksianto on vapaaehtoista ja koska
sen perimmäinen syy on uhrin taipuminen normeihin. Tämä alentaa niitäkin jotka pyytävät anteeksi vilpittömästi. Mikä vielä pahempaa, tämä voi hidastaa uhrin paranemisprosessia. Se että ihminen kenties jonakin päivänä kykenee antamaan anteeksi hänelle vääryyttä tehneelle on aivan eri asia kuin se että häneltä vaaditaan anteeksiantoa heti kun sitä keksitään pyytää.

Monoteismi ei kiellä vastuullisuutta eikä suoranaisesti estä ihmistä käyttäytymästä moraalisesti. Tähän sen puolustus perustuukin: pahat ihmiset eivät ole oikeita uskovaisia. Mutta niin kauan kuin uskonnossa puhutaan jumalallisesta armosta joka puhdistaa sisimmän ja pyyhkii pois tehdyt synnit, se sisältää mekanismin joka helpottaa vääryyden tekemistä. Jo ennen kuin vääryys on tehty, tekijällä on mielessään idea siitä miten tilanteen saa korjattua uudenveroiseksi, tai ainakin melkein. Sen sijaan ihmisellä joka ei usko jumalalliseen armoon, on edessään raaka todellisuus. Jos teen väärin, mikään ei ehkä korjaa aiheutettua vahinkoa. Ja jos korjaakin, en ehkä osaa tai pysty tai jaksa tehdä sitä mitä vaaditaan.

Monoteismi siis huolehtii väärintekijän henkisestä hyvinvoinnista kuin Itä-Suomen hovioikeus, mutta vastuullisuuteen perustuva sekulaari etiikka huolehtii myös uhrista. Sellainen asia kuin anteeksianto kyllä tunnetaan, mutta se ei ole lähtökohta konfliktinratkaisussa. Lähtökohta on vastuullisuus ja anteeksi antamisen vapaaehtoisuus. Jos anteeksiantoa ei tipu, niin sitten ei tipu. Sitä on myös pyydettävä täsmälleen oikeasta osoitteesta. Ei siis jumalalta silloin kun vääryyttä kärsinyt osapuoli ei ole jumala. Uhrilla on vapaus ja oikeus arvioida itse kuinka pahasti häntä on loukattu. Rituaalisessa anteeksipyytämisessä tämänkin määrittelyn tekevät ulkopuoliset: he kertovat mikä on anteeksiannettavaa ja mikä ei, ja usein vielä sen että kaiken, aivan kaiken, anteeksiantaminen on se kunniallinen teko. Oikeus inhimilliseen heikkouteen osoittautuu taas vaihteeksi väärin tehneen, ei uhrin, oikeudeksi. Koska uhri ei tehnyt mitään väärää, hänen on tiukan paikan tullen kyettävä myös herooiseen toimintaan. Reilua?

Armoton etiikka lähtee moraalisesta vastuullisuudesta. Jos munaat kunnolla, siitä seuraa ikäviä asioita joiden kanssa on elettävä. Jos omatunto kolkuttaa, ihmisellä on mahdollisuus ja yleensä jopa moraalinen velvollisuus pyrkiä korjaamaan tilannetta. Katuakin saa sydämensä kyllyydestä, mutta on ymmärrettävä ettei sillä välttämättä ole mitään väliä. Etenkin on ymmärrettävä etteivät täydellisimmätkään katumuksenosoitukset todennäköisesti pehmitä Toverien sydäntä siinä määrin että he jättäisivät rikosilmoituksen tekemättä. Vääryyttä kärsineellä osapuolella ei ole mitään velvollisuutta olla sovinnollinen ja jos hänen vapauttaan kunnioitetaan, emme voi sanktioida ei-sovinnollista käyttäytymistä ja syytellä uhria kovasydämiseksi. Armottomassa maailmassa on tilanteita joita ei saada sovitelluksi siihen pisteeseen että kaikki olisivat onnellisia, mutta väitänpä että armoton maailma on myös aito ja rehellinen maailma.


Armottomassa maailmassa anteeksiantoon pyrkiminen ei ole lähtökohta, vaan anteeksi antaminen on jotakin joka voi tulla joissain tapauksissa kysymykseen. Se mihin pyritään on oikeudenmukaisuus: se että tekojen seuraukset kaikille osapuolille ovat oikeanlaiset. Armo on oikeudenmukaisuusajattelun villi kortti -se on sitä että toisinaan kokonaisuutena arvosteltuna oikeanlaiset seuraukset ovat jotakin muuta kuin mitä ne näyttävät olevan mekaanisesti arvosteltuina. Oikeudenmukaisuuskäsityksen perustaminen armolle kuitenkin merkitsee oikeudenmukaisuuden romuttamista. Siitä taas ei seuraa mitään hyvää.

posted under , | 6 Comments

Ne ovat täällä taas!

Jokavuotinen perhoslaskenta on meillä jo täydessä vauhdissa. Ensimmäinen nokkosperhonen näyttäytyi meillä jo huhtikuun puolessa välissä. Sen jälkeen satunnaiset havainnot ovat muuttuneet säännöllisiksi. Jokaisena aurinkoisena päivänä vastaan tulee perhosia. Tämän päivän perhostieteelliseksi saldoksi on tähän mennessä tullut viisi sitruunaperhosta ja yksi nokkosperhonen. Se tarkoittaa että elämme edelleen alkukevättä. Yleisimpien perhosten esiintyminen on parhaita puutarhurin kalentereita mitä Etelä-Suomen epävakaisissa keväissä on tarjota. Ensin ilmoille uskaltautuvat värikkäät, talvehtineet lajit: sitruuna- ja nokkosperhosten lisäksi näkyy neitoperhosia ja meidän puutarhassamme harvinaisia suruvaippoja. Talvehtineet yksilöt ovat haalistuneita ja rispaantuneita verrattuna loppukesää kaunistaviin uuden sukupolven perhosiin, mutta ruskeassa ja harmaassa varhaiskeväässä ne loistavat kuin jalokivet.

Sitten eräänä päivänä -ehkä jo lähipäivinä- paikalle ilmaantuu ensimmäinen liuskaperhonen. Tai ehkäpä kevään edistymisen sanansaattajana toimiikin auroraperhonen tai lanttuperhonen. Silloin kevätkylvöillä alkaa olla totinen kiire. Alku-ja keskikesä kuuluvat lanttuperhosille lähisukulaisineen sekä hieman myöhemmin heinikkoomme ilmaantuville tesmaperhosille. Jonakin vuosina ohdakeperhoset vaeltavat joukolla sulostuttamaan syreenien kukintaa.Tämä on myös sitä aikaa jolloin perhoslaskenta on yllätyksellisimmillään: monet vain kertakäynnille tulevat lajit bongataan näihin aikoihin. Loppukesän lähestyessä lajisto muuttuu taas hiukan ennakoitavammaksi. Amiraalit sekä uuden sukupolven sitruuna- nokkos- ja neitoperhoset saapuvat suurin joukoin herkuttelemaan syriköillä ja muilla loppukesän kukilla.

Kun käytettävissäni on jo kahden edellisen kesän havaintoaineistot, huomaan että minulla on tiettyjä odotuksia. Odotan että tulevan kesän havainnot- mitä ne sitten ovatkaan- päätyvät peilaamaan varsin hyvin valtakunnallisen päiväperhosseurannan tuloksia. Odotan myös kesän mittaan tapaavani kotipuutarhasta huomattavan osan lohjalaisista lajeista. Toisaalta metsänreunojen ja luonnonketojen perhosrunsautta meillä ei ole. Johtuuko se siitä ettei puutarhamme houkuttelevuudessa on parantamisen varaa vaiko siitä että lähimpään metsänreunaan on kuitenkin satoja metrejä? Kalenterin lisäksi päiväperhoset toimivat myös lahjomattomana biodiversiteetin mittarina. Joka tapauksessa, havainnot innostavat jatkuvasti etsimään keinoja rikastaa pihaluontoa niin että perhoset alkaisivat viihtyä yhä paremmin meilläkin. Ehkäpä vuosien kuluessa tämäkin yritys palkitaan. Sitä odotellessa, laskentaan osallistuminen on pieni hauska ja kesäinen panoksemme tieteen hyväksi- tiedonmurunen tutkimukselle josta saatavat tulokset edistävät Suomen luonnon suojelua ja ilmastonmuutoksen tutkimusta.


*muoks* Tässä vielä linkki reaaliaikaisesti päivittyvään vuoden 2010 aineistoon!

posted under | 0 Comments

Arkisesta resilienssistä

Tänä vuonna on näyttänyt siltä että suuressa maailmassa on joka viikko ollut jokin kaaos meneillään. Milloin junat eivät kulje, milloin luonnonvoimat sekoittavat kaiken, milloin on leipä loppu lakkojen takia. Arki ei suju, siis kiukutellaan, hamstrataan ja elämä on kurjaa.

Yksinkertaisen elämäntavan etu on se että se ei ole yhtä haavoittuvaista kuin normielämä. Tavallinen kaupunkilaiselämä on miellyttävää- tasan niin kauan kuin systeemi pelaa täydellisesti. Ja systeemin kitkattomaan toimintaan luotetaan vaikka vikoja ilmaantuukin säännöllisen epäsäännöllisesti. Ilmaantuvathan ne useimmiten kuitenkin Muiden Ihmisten elämään. Mutta kun huono onni osuukin kohdalle, menevät maailmankirjat sekaisin. Minusta näyttää siltä että kehityksen edetessä yhä pienemmät asiat riittävät sekoittamaan kuviot. Systeemi menettää joustavuuttaan. Kymmenen minuuttia myöhässä oleva bussi tai putkirikko sotkevat kaiken. Se on se hinta jonka monista mukavuuksista joutuu maksamaan.

Ei meilläkään mitään maailmanlopunodottajia olla. Mutta tietty vastoinkäymisiin varautuminen on minusta ihan vaan järkevää. Maalaiselämää nyt jonkun vuoden katseltuani olen huomannut että on hyviä perusteita ottaa lähtökohdaksi se että ennemmin tai myöhemmin jotakin aina sattuu. Ja kun niin käy, ”onni onnettomuudessa” on ilmiö jonka pelastavan vaikutuksen varaan ei kannata liikoja laskea. Mutta se että varastossa on ruokatarpeita ainakin kuukaudeksi tarkoittaa esimerkiksi sitä että vaikka kaupassa on edelleen käytävä viikoittain, sieltä ei välttämättä ole saatava juuri tiettyä ruoka-ainetta. Se että talossa on puulämmitys, hella ja polttopuita tarkoittavat että sähkökatkon yllättäessäkin saamme lämpöä, kuumaa vettä ja lämmintä ruokaa. Ja niin edelleen. Määrätietoinen pyrkimys rakentaa arjesta kestävä ja hiukan vähemmän haavoittuvainen näyttäisi olevan hyvään onneen luottamista paljon tehokkaampi menetelmä vastoinkäymisten välttämiseen.

Olen myös oppinut että pelkkä varustautuminen ei riitä. Esimerkiksi, jos on tottunut syömään tuoreista raaka-aineista valmistettua ruokaa joka päivä, ei purkkihernekeitto varastossa paljoa ilahduta. Ruokavarastojen on kierrettävä ja varastossa olevia tarpeita on ylipäätään osattava käyttää, mieluiten vielä sellaisen ruuan valmistamiseen josta perhe ei nouse heti kapinaan. Käytännössä se tarkoittaa ainakin meillä sitä että hyvin säilyvistä elintarvikkeista tehdään ruokaa myös arkena. Eikä puilla lämpenevästä leivinuunistakaan paljon iloa ole ellei ole opetellut laittamaan siinä ruokaa. Siinä vaiheessa kun vastoinkäyminen on kohdannut, on yleensä tosi huono hetki ryhtyä opettelemaan aivan uusia taitoja ja totuttelemaan uusiin tapoihin. Resilienttiä arkea ei voi ostaa vaan jos sellaista haluaa siitä on tehtävä osa elämäntapaa.

”Ei meillä ole aikaa tuollaiseen.” sanovat monet. Ei varmaankaan, mutta näiden ihmisten olisi hyvä ymmärtää että heidän ajanpuutteensa on heidän, ei yhteiskunnan ongelma. Jos joku valitsee olla varautumatta elämän vastoinkäymisiin- lakkojen ja luonnonmullistusten sijasta niitä voivat olla myös taloudelliset ongelmat tai vaikkapa vain sairastuminen kunnon kuumeflunssaan- hänen olisi hyvä ymmärtää että sillä valinnalla voi olla muitakin seurauksia kuin se että hyvällä onnella elämä on ylellistä. Onnettomuus voi olla yllätys mutta sen vakavuus on uhkapelissä otettu ja sittemmin realisoitunut riski.
Vastoinkäymisten edessä saa toki kiukutella sydämensä kyllyydestä, mutta yleensä siitä ei ole paljon apua. Oikealla orientaatiolla ja järjestelmällisyydellä monet arkea hankaloittavat vastoinkäymiset voi myös välttää tai niiden tuomia haittoja voi huomattavasti lieventää. Haaste on siinä että siihen täytyy valmistautua niinä hyvinä päivinä jolloin kaikki sujuu ja mukavuuksista voisi vain nautiskella. Pohjimmiltaan kysymys on siitä mitä pidämme tärkeänä ja arvokkaana, vaivan ja resurssien arvoisena.

Keskiaikapäivät jatkuvat

Kalenterini väittää tänäänkin että elämme vuotta 2010, järjen ja sivistyksen vallan aikakautta ihmiskunnan historiassa. Aamun verkkohesaria lukiessani aloin kuitenkin taas kerran epäillä tätä. Graviditas-klinikalla naisparit joutuvat ennen hedelmöityshoitojen aloittamista psykologin pakeille. Lääkäri Eero Varilan mukaan näin toimitaan siksi että naisparit ovat erilaisia kuin muut parit. Uutisessa mainitaan että pätevän psykologin kanssa keskusteleminen voi olla miellyttäväkin kokemus. Sitä en ollenkaan epäile. Minustakin psykologin kanssa keskusteleminen on oikein virkistävää ja mukavaa. Psykologit ovat lämpimiä ja rakastettavia ihmisiä joiden seura on kuin grillinuotion äärellä istuisi. Siksi minullakin on kotonani paitsi takka, myös psykologi. Mutta mitä tekemistä psykologien rakastettavuudella on sen kanssa että naisparit passitetaan psykologin kontrolliin kun taas heteropariskunnille riittää kevyempikin menettely?

Naisparit joutuvat psykologille, koska heidän perhemallinsa poikkeaa ”perinteisestä”. Mikä on tämä perinteinen perhemalli? Raamatussa, etenkin vanhan testamentin aikaan, polygynia oli se perinteikäs vaihtoehto jota monet pyhät miehet toteuttivat suurella innolla. Uudessa testamentissakaan ei vaimojen määrää rajoiteta yhdelläkään jumalallisella käskyllä. Vasta islam 600 vuotta myöhemmin asetti vaimojen ehdottomaksi enimmäismääräksi neljä. Mutta tässä tapauksessa ongelmana ei ollut kumppanien lukumäärä vaan sukupuoli. Jos perinteisiin aletaan tukeutua, minua aina kiinnostaa, minkä vuosisadan perinteet ovat relevantteja ja minkä vuosisadan perinteet ovat jo muinaisuutta joihin vetoaminen on saivartelua. Kuka sen päättää ja miksi meidän pitäisi uskoa häntä? Esimerkiksi esikristillisellä suomenmaalla eläneiden ihmisten perhemalleista meille ei ole säilynyt tarkkaa tietoa. Mutta homoseksuaalisuus on ilmeisesti ollut hyväksyttyä, ja homot ovat tiettävästi kohonneet usein shamaaneiksi ja tietäjiksi. Tästä voisi päätellä että heillä on ollut myös oikeus rakkauselämään. Jos homouden osoittaminen olisi ollut tiukasti tuomittua, miten homot olisivat voineet valikoitua merkittäviin asemiin yhteisössä? Eihän homous päälle päin näy, muusta kuin käyttäytymisestä. Minkä takia vieraan uskonnon pakolla tänne tuomat ”perinteet” siis olisivat arvokkaampia kuin alkuperäinen, homoystävällinen traditiomme? Kunnes toisin todistetaan, minusta kannattaisi lähteä siitä että perinteisin suomalainen kanta on se että yhteiskunta pitäköön uteliaan nokkansa erossa tasa-arvoisten kumppanien välisestä rakkauselämästä ja olkoon kiitollinen siitä että rakkautta ja perheenperustamishaluja ylipäätään on.

En ymmärrä, mikä riski on että lapsen seksuaalisuudesta tulee ”tietynlainen”. Mitä ”tietynlaisella” edes tarkoitetaan? Sitäkö että lapsesta voi tulla homo? Mikä ihmeen ongelma se nyt olisi? Minä luulin ettei homous ole kymmeniin vuosiin ollut sen paremmin rikos kuin sairauskaan. Yhteiskunnassamme on jo ajat sitten tunnustettu että homouden leimaaminen rikokseksi tai sairaudeksi johtui leimaajien ennakkoluuloista, ei sen luonteesta sinänsä. Jos tosiaan uskomme tiedettä ja lakejamme, meidän on hyväksyttävä homous normaalien ihmisten yhtenä ominaisuutena, samaan tapaan kuin silmien väri tai veriryhmä. Sitä paitsi, voisi kuvitella että korkeakoulutetut ihmiset vuonna 2010 osaisivat jo päätellä että suurin osa homoista on syntynyt heteroperheisiin. Vai yrittääkö Varila sanoa että homous altistaa lapset harvoille vakaville seksuaalisille poikkeamille, kuten pedofiliaan? Tätä väitettä ei tietääkseni ole tieteellisesti todistettu (ymmärtääkseni tutkimukset viittaavat päinvastaiseen), ja jos näin on, se on ennakkoluulo. Siis jotakin, joka on ennakkoluuloisen ihmisen itsensä, ei sen kohteen murhe. Entä miksi ”asioista kertominen” voi olla ongelma naisparin kotona? Eikö se ole ongelma heteroparien kotona? Onko heterovanhempien ihan hyvä kertoa –ja miksei näyttääkin- lapsille miten hommat meidän perheessä hoituvat niin kuin luonto on tarkoittanut, mutta lesbovanhempien ei? Vai olisiko sittenkin niin että seksuaalisuudesta keskustelu ja vanhempien väliset kiintymyksenosoitukset ovat jokaisessa perheessä asia jonka hoitaminen vaatii jonkinlaista taitoa, sukupuolista riippumatta? Odotetaanko lesbovanhempien jotenkin erityisesti nostavan esille että ”meillä ollaan poikkeavia ja b-luokan kansalaisia” ja odotetaanko heterovanhempien vastaavasti tuovan esille että meillä ollaan sitten kunnon heteroita? Vai saavatko heterot olla hiljaa mutta naispareilla on Asia Josta Pitää Puhua? Miksi?

Entä onko mahdollinen koulukiusaus todella lapsen vanhempien ongelma? Oikeuttaako mikään poikkeavuus kiusaamisen tai tekeekö se siitä edes ymmärrettävää? Mielestäni ei. Kiusaaminen ei koskaan ole hyväksyttävää ja sen vihjaaminen että se johtuisi mistään muusta kuin kiusaajan väärästä toiminnasta on törkeää. Miksi lapsen lihavuudesta johtuvaa koulukiusausta ei pyritä ratkaisemaan komentamalla lapsi laihdutuskuurille tai eksoottisen uskonnon ja siihen liittyvien kummallisuuksien takia kiusatun perhettä ei ohjeisteta kääntymään evankelis-luterilaisuuteen, mutta naisparin kanssa kannattaa kyllä ottaa mahdollinen kiusaaminen puheeksi jo ennen lapsen syntymää? Jos yhteiskunnan tosiasialliset (vaikkakin virallisen moraalikäsityksen vastaiset) asenteet ovat merkittävä syy sille miksi naisparin lapsen elämä voi olla muita lapsia vaikeampaa, eikö se olisi painava syy pyrkiä muuttamaan näitä asenteita? Millä tavalla moraalista on alistaa se osapuoli joka ei ole tehnyt mitään väärää, kontrolliin ja rajoituksiin?

Ylipäätään, minua ihmetyttää tämä kaikki syynääminen maassa jossa lapsia saavat perinteisillä, turvattomilla menetelmiä hankkia kaikki ihmiset jotka siihen suinkin kykenevät. Jos ihmiseltä epää oikeuden hedelmöityshoitoihin, häneltä epää turvallisen mahdollisuuden lisääntyä. Mitä tämä merkitsee? Sitä, että naispareilla on tämänkin jälkeen olemassa mahdollisuus lisääntyä- tavalla joka on heille äärimmäisen epämiellyttävä ja sisältää vakavia riskejä. Jos naispari on vakaasti päättänyt hankkia lapsen ja toinen heistä on hedelmällinen, hedelmöityshoidon kieltäminen on vain hidaste, ei varma este. Jos taas ollaan sitä mieltä, että homosuhteessa eläminen sinänsä aiheuttaa syyn epäillä ihmisten kykenevyyttä vanhemmiksi, tulisi nämä epäilyt johdonmukaisuuden nimissä ulottaa laajemmallekin. Minulla ei ole juuri nyt ole tilastoja ulottuvillani, mutta veikkaanpa etteivät Suomen lastensuojelulliset ongelmat –jotka muuten ovat vakavia ja hyvin yleisiä- synny merkittävissä määrin naisparien perheissä. Miksi yhteiskunta on kiinnostunut kontrolloimaan naisparien lisääntymistä, mutta ei edes yritä puuttua alkoholistien,väkivaltarikollisten tai vaikkapa sinkkunaisten lisääntymiseen? Kieltämältä lesboilta oikeuden turvalliseen lisääntymiseen yhteiskunta ilmaisee, että jollakin tavalla heidän normaali, periaatteessa hyväksyttävä ominaisuutensa on suurempi vika kuin ne ongelmat joiden johdosta perheet yleensä päätyvät lastensuojelun asiakkaiksi. Turvallisen lastensaantimahdollisuuden kieltäminen on askeleen päässä lesbojen pakkosteriloinnista, mutta siitä en ole varma, kuinka suuri se askel ainakaan teoreettisella tasolla on.

En ylipäätään ymmärrä miksi yhteiskuntamme instituutiot kutsuvat usein ”perheiden tukemiseksi” kontrolli- ja sanktiointitoimia. Näitä keskiaikapäiviä seuratessa tuntuu siltä että instituutioidemme mielestä aikamme suomalaisen yhteiskunnan suurimpia ongelmia on se että täällä on kaikesta yrittämisestä huolimatta aivan liikaa lujaa rakkautta, sitoutumishalua ja pyrkimystä vastuullisuuteen ihmissuhde- ja perhe-elämässä. Jos näin on, mistä ne kaikki synkät tilastot tulevat? Mistä tulee se pienten uutisten virta joissa kerrotaan kaikissa mustelmien ja sisäisten haavojen väreissä näkyvistä perhehelveteistä? Onko meillä todella varaa pyrkiä rajoittamaan kenenkään vastuullisen ihmisen rakkautta, vai pitäisikö meidän päin vastoin oikeasti miettiä miten tukisimme sitä? Ennen kaikkea: onko millään tsunamiyliopistoilla toivoakaan nostaa kansakuntamme menestyksekkäiden sivistysvaltioiden joukkoon jos asenneilmasto on tällä tasolla?

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments