Jospa jumalat rakastavat ateisteja

Puoliso ehdotti, että minun olisi taas aika hutkia tasapuolisuuden nimissä vähän ateismiakin. Toivottavasti pohdintani viihdyttävät teitä muitakin.

Aluksi on sanottava että episteemisesti maltillisessa ateismissa ei mielestäni ole mitään vikaa. Tällainen ateisti on esimerkiksi se joka toteaa olevansa ateisti, koska hänellä ei ole mitään syytä uskoa jumaliin, tai että hän ei ole löytänyt yhtään vakuuttavaa todistetta jumalten olemassaolon puolesta. Sen sijaan viime aikoina jopa tiedeyhteisössä on alkanut kuulua puheenvuoroja, joiden mukaan hyvän tieteenharjoittajan tulisi ”sitoutua ateismiin ja sekularismiin”, tai ettei uskottava tieteenharjoittaja ”voi olla muuta kuin ateisti”.

Tässä kohdassa mennään mielestäni vikaan. Ymmärtääkseni asia on niin että hyvä tieteenharjoittaja sitoutuu episteemisiin hyveisiin, kuten älylliseen rehellisyyteen, totuuteen pyrkimiseen ja niin edelleen. Erehtyväisiä eivät taas ole ihmisten uskomusjärjestelmät vaan myös ihminen itse. Tällöin mihinkään katsomusjärjestelmään ”sitoutuminen” ei takaa uskomusten todenperäisyyttä, vaan katsomuksestaan riippumatta tieteenharjoittajan on pyrittävä intellektuaalisesti hyveelliseen toimintaan. On tietysti totta että joidenkin katsomusten edustajille, kuten juuri ateisteille, tämä pyrkimys on helpompi kuin toisille. Kuitenkin, ateismi kuten teismikin ovat pohjimmiltaan metafyysisiä mielipiteitä- siis mielipiteitä joiden todenperäisyyttä ei voida empiirisesti osoittaa. Parasta mitä kukaan voi tehdä on arvostella mahdollisimman huolellisesti se todistusaineisto joka hänellä on ulottuvillaan. Koska huolellisimmatkin arvostelmat sisältävät kuitenkin erehtymisen mahdollisuuden, on weberiläinen ajatus tieteen arvovapaudesta tulkittava avoimuuden vaatimuksena. Meidän ei tule väittää mahdollisimman tarmokkaasti olevamme objektiivisia (ensinnäkään koska väite ei vielä ole todiste), vaan julkistettava päättelyketjumme ja paljastettava avoimesti ajattelun taustat, siinä laajuudessa kuin suinkin osaamme. Meidän on parhaamme mukaan tarjottava toisin ajatteleville välineet kritiikkiin.

”Minulla ei ole mitään syytä uskoa jumalten olemassaoloon” on siis pätevä, kokemusperäinen uskomus. Virheellistä on lähteä yleistämään. ”Kenelläkään ei voi olla hyvää syytä uskoa jumalten olemassaoloon” on universaaliväite, ja sellaisena sen todistaminen on hankalaa. Esimerkiksi, sen taustaoletuksiin sisältyy ajatus siitä että jos jumalia olisi olemassa, Heidän intresseissään olisi saada mahdollisimman moni ihminen uskomaan Heihin esittämällä todisteita. Niin teisti kuin olenkin, minun on myönnettävä ettei minulla ole harmainta aavistusta jumalten intentioista. Minusta siis näyttääkin siltä että ateistit hyökkäävät omaa jumaluuden määritelmäänsä vastaan. Se näyttäisi sujuvan aivan mainiosti, mutta miksi meidän pitäisi uskoa että mahdollisten jumalten tulisi mahtua ateistien määritelmiin? Entä jos He ovatkin jotakin aivan muuta? Emmekö me kaikki olekin pohjimmiltamme kiinnostuneita siitä millainen todellisuus on emmekä pelkästään siitä mitä se ei ainakaan ole?

Ateistien tapana on myös usein pyytää uskovia todistamaan uskontonsa totuus. Tämä on juuri sitä mitä olen alkanut nimittää monoteistiseksi ajatteluksi. Monoteismin levittäminenhän perustuu usein juuri siihen että ei-uskovat yritetään vakuuttaa uskonnon totuudesta argumentaation, pyhien kirjoitusten heiluttelun tai muun vastaavan avulla. Tällainen argumentaatio on siis ihmisten välistä mittelyä. Pohjimmiltaan monoteisti pyytää meitä uskomaan itseensä ja argumentaatioonsa. Koska kysymys kuitenkin oli jumaliin uskomisesta, minusta on järkevää ajatella että ainoa taho joka voi toimittaa riittävät todisteet, ovat jumalat itse. Tästä seuraa toki pattitilanne uskonnollisiin kinasteluihin. Toisaalta uskova tietää ettei hän voi eikä hänen pitäisi yrittää käännyttää ketään, koska parasta ihmiselle on pyrkiä muodostamaan asiasta itsenäinen arvostelma suuntaan tai toiseen. Toisaalta ateistin on ymmärrettävä ettei hänen väitteensä universalisoimiselle ole perusteita ja että myös hänen on sitouduttava älylliseen rehellisyyteen: siinä –vaikka kuinka epätodennäköisessä- tapauksessa että hän saa vakuuttavat todisteet jumalten olemassaolosta ja identiteetistä, hänen tulee kääntyä teismiin. Kaikkien pitäisi ymmärtää että se mitä todellisuudesta emme tiedä on suunnattoman paljon enemmän kuin se mitä voimme varmasti sanoa tietävämme. Meidän ei tulisi kunnioittaa uskomuksia vaan pyrkiä tutkimaan niitä yhdistetyn järkemme avulla. Sen sijaan meidän tulisi kunnioittaa tosiamme ihmisinä eikä ryhtyä leimaamaan ketään irrationaaliseksi vain sillä perusteella että hänen subjektiivinen maailmansa näyttää erilaiselta kuin omamme. Subjektiivisia maailmoja ovat molemmat, ja Das Dinge an Sich pakenee meitä molempia sukkelasti. Yhdessä pohdiskeleminen on paras toivomme tavoittaa sitä.

Entäpä jos jumalat pitävätkin ateisteista juuri sellaisina kuin he ovat -siis ateisteina? Entä jos He haluavatkin että vain jotkut ihmiset, eivät kaikki, uskovat Heihin? Minä ainakin keksin ateisteille monta hyvää tehtävää uskonnollisessa yhteisössä, alkaen siitä että he ovat tosi hyviä pitämään teistit poissa polulta jonka päässä odottavat foliohattu ja emoalus. En myöskään usko että teistin elämä on yhtään sen rikkaampaa tai syvempää kuin ateistin elämä. Siinä missä teisti voi saada kiehtovia metafyysisiä ajatuksia, ateisti voi ymmärtää paljon syvällisemmin esimerkiksi moraalia ja uskonnonharjoittamisen psykologiaa koskevia kysymyksiä. Mielestäni ideaalitilanne onkin suomenusko tai vastaava: katsomusjärjestelmä jossa ihmistä ei millään tavalla sanktioida ”vääränlaisten” uskomusten omaksumisesta vaan jossa korostetaan sitä että järjenkäyttö on suotavaa mutta mieli on hyvä pitää avoimena. Jokainen on koko ajan vapaa muuttamaan metafyysistä mielipidettään, siis vapaa myös siinä merkityksessä ettei sosiaalisilla sanktioilla, palkkioilla tai vähättelyllä tehdä kaikessa hiljaisuudessa selväksi, mitä mieltä olisi syytä olla.

Sitä en ole vielä keksinyt, mihin ateistit saattaisivat kaltaisiani teistejä tarvita. Ehkäpä jollakulla teistä on hyvä idea?

posted under , | 0 Comments

Ilse Paakkinen: hyppy, hyppy, pomppu, pomppu!

Rakas Ilse,

Miten saisin Sinut huomaamaan minut? Blogini kävijämäärätilastojen perusteella rohkenisin arvella että Sinun kirjoitustasi kohtaan esittämäni kritiikki ei ole kaikunut aivan kuuroille korville, etenkin kun olet killunut hakusanatilaston kärjessä jo monta viikkoa. Kritiikkini löytyy siis helposti googlettamalla. Miksi siis väität Vantaan Laurissa että sinua ovat kritisoineet vain miehet? Ja kovien tieteiden edustajat? Minä olen nainen, filosofi, ei-ateisti. Ja minun mielestäni tieteentekijän arvovallan turvin esittämäsi ateismikritiikin säälittävyys on sillä tasolla että se häpäisee akateemista instituutiota ja lähes kaikkea mikä siinä on hyvää ja kaunista. Kyllä, minä kyseenalaistan ammattitaitosi siinä tapauksessa että julkisuudessa esittämäsi ajatukset ovat siitä edustava näyte.

Rakas Ilse, etkö voisi, noin alkajaisiksi, puhua totta? Väität ettei uusateismia ole juurikaan rinnastettu uskonnolliseen fanatismiin. Mene lukemaan Hesarin -tai mitä hyvänsä muuta suurempaa- keskustelupalstaa, minkä tahansa uskontoa sivuavan keskustelun kohdalta ja hyvä on jos keskustelu etenee kolmannelle sivulle ennen kuin joku uskovainen kiljaisee: ”Ateistit ne vasta suvaitsemattomia ovatkin! Ja fanaatikkoja! Ne eivät suvaitse uskovaisia, QED ja MOT” Ateistisen kritiikin rinnastaminen uskonnolliseen fanatismiin ei ole ainoastaan vanha keksintö, se on suorastaan kulunut. Tee itsellesi palvelus äläkä esitä sitä suurena omaperäisenä oivalluksenasi.

Rakas Ilse, Sinä yrität esiintyä objektiivisena tieteentekijänä. Mutta sitä Sinä et ole. Jälleen kerran, tutkimusmetodeista vaatimattomimman eli Googlen avulla minulle on selvinnyt että olet mukana kristillisessä toiminnassa. Miksi et avoimesti paljasta lähtökohtiasi vaan yrität esiintyä puolueettomana? Minäkin olen avoin. Kai kaikki lukijat nyt ihan varmasti tietävät että minä olen polyteisti eli monijumalainen? Siis teologisesti suunnilleen yhtä kaukana ateistista kuin Douglas Adamsin sähkömunkki. Minulla ei ole mitään tarvetta pyrkiä piilottamaan tätä seikkaa, ja tiedätkö mitä? Koskaan tämän blogin historiassa, livenä tai edes filosofien pesäpaikkojen käytävillä, noissa Skepsis ry.n akateemisissa etäpesäkkeissä, kukaan ei ole astunut kyseenalaistamaan ajatusteni järkevyyttä vain siksi että olen polyteisti. Ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä ovat niin fiksuja että ymmärtävät että se olisi lähteen myrkyttäminen ad hominem- virhepäätelmä ja että ihmisen argumentteja tulee arvioida vain sillä perusteella, onko niissä järkeä vaiko ei. Jos minä olen todistettavasti selvinnyt hengissä monijumalaisena jo yli kaksi vuotta, miksi Sinulle on niin vaikeaa tunnustautua paljon tutumman katsomuksen edustajaksi? Toiseksi, minusta on reilua kertoa uskonnollisesta suuntautumisestani senkin vuoksi että yleisöni osaisi olla tarkkana mahdollisten uskonnollisperäisten taustaoletusteni suhteen. Jos he eivät jaa näitä taustaoletuksiani, he saattavat olla joistakin asioista eri mieltä hyvin perustein ja ehkä jopa auttaa minua korjaamaan ajatteluni puutteita. Taustojen paljastaminen on minusta siis reilua. Niin tekevät useimmat ateistit ja niin teen minä.

Sinä sen sijaan kiellät jumalan, vaikka meillä on sinun itsesi kirjoittamia todisteita siitä että a) et hyväksy monoteistista jumalaa vastaan osoitettua tieteellistä kritiikkiä, että b) puolustat uskontoa tyypillisillä kristillisillä perusteilla, kuten vetoamalla uskonnollisuuden tuomiin hyötyihin, yhteisöllisyyteen ja muuhun liibalaabaan, ja c) sivuutat täysin ateistiset jumalantodistusten kritiikit ja sen sijaan hyökkäät ateistien henkilöitä vastaan. Yleisin motiivi tälle on jääräpäinen jumalusko, mutta mikä on Sinun motiivisi? Sanot että et ole ateisti, teisti tai agnostikko. Neljäs vaihtoehto minun tietääkseni on polyteismi, mutta jos siinä on mitään perää että korppi korpin tuntee, et taatusti ole polyteistikaan. Jos kysymys jumalan olemassaolosta on Sinulle toissijainen, miksi käyttäydyt aivan kuin asialla olisi Sinulle henkilökohtaista merkitystä? On muuten virheellistä vastata suoraan kysymykseen "mikä katsomuksesi on?" sanomalla ettei kysymys jumalten olemassaolosta ole sinulle tärkeä. Se on vastaus kysymykseen "Kuinka tärkeä katsomuksesi sinulle on?". Ei minullekaan kysymys jumalten olemassaolosta ole kovin tärkeä, mutta luulen että älyllisesti tarkkanäköisiä Lukijoitani silti kiinnostaa se että lähtökohtani on polyteismi, ei esimerkiksi ateismi tai kristillisyys.


Kerro siis nyt meille kaikille uteliaille, mikä Sinä olet ja mikä on Sinun oman uskosi ”positiivinen sisältö ja ideologia”, omia sanojasi lainatakseni. Entä mistä tuo kaikki emotionaalisuus kohoaa? Jos olet kriittinen tieteenharjoittaja, miksi en havaitse tieteellistä otetta lausunnoistasi? En yhtään epäile etteikö Sinun demonstroimallasi versiolla tieteellisestä ajattelusta pärjää teologisessa tiedekunnassa. Mutta jos yrittäisit päästä minun vetämästäni filosofian johdantokurssin tentistä läpi tuolla tyylillä, hylkäisin sinut lennossa, ja veikkaan että aika moni kolleganikin tekisi niin. En tiedä, miten sanoisin tämän selkeämmin: en vihaa Sinua lainkaan enkä usko että olet katkera tai paha ihminen, mutta sikäli kun kykenen arvostelemaan, Sinä et osaa argumentoida.

Ei kai meidän eromme ole se että
minä olen koska tahansa valmis kuuntelemaan kritiikkiä (ja jopa palaamaan ateismiin, jos joku esittää minulle vakuuttavat todisteet siitä että metafyysinen mielipiteeni on virheellinen), mutta Sinä et? Tiedän kokemuksesta että oman ajattelun kritisoiminen on toisinaan hyvin vaikeaa. Siksi julkistankin mielelläni ajatuksiani, siinä toivossa että joku toinen näkisi virheeni ja osoittaisi ne minulle. En voi välttää vaikutelmaa, että Sinä haluat kritisoida muita, mutta et yhtään pidä siitä kun joku kritisoi Sinun uskomuksiasi ja logiikkaasi. Sinä otat sen henkilökohtaisesti, hyökkäyksenä Tieteenalaasi, Naiseuttasi ja ties mitä vastaan. Ilse hyvä, jos et muuta asennettasi, ennustan että väitöstilaisuudestasi voi tulla Sinulle traumaattinen kokemus.

Rakas Ilse, Sinua harmittaa että ateismista puuttuu itsenäinen sisältö. Jos olisit ymmärtänyt edes ateismin määritelmän, ymmärtäisit että vaatimuksesi on mahdoton. Miten uskon puutteella voi olla positiivista sisältöä? Se että ihminen ei usko Jumalaan ei velvoita häntä omaksumaan tieteellistä maailmankuvaa, humanistista etiikkaa tai kunnioittamaan Esivanhempia uhrein. Se ettei ihminen usko Jumalaan tarkoittaa vain sitä että ihminen vie ateisminsa yhtä pykälää pitemmälle kuin monoteismi. Monoteismin mukaan on olemassa vain yksi oikea uskonto. Sen sijaan on olemassa miljoonia tapoja olla uskomatta. Ateistien saaminen samanmieliseksi mistään muusta kuin siitä ettei jumalaan kannata uskoa, on kuin kissoja paimentaisi. Miksi heidän pitäisi väkisin yrittää sitä?

Kritisoit tieteellistä maailmankuvaa, ja aivan oikein huomautat ettei tiede kykene tavoittamaan koko totuutta maailmasta. Sekoitat kuitenkin asioita käyttäessäsi tätä seikkaa puolustuksena epätieteellisyydelle. Esimerkiksi kaikkivaltiaan jumalan olemassaolo ei ole ekstratieteellinen väite. Se on väite jota on lukemattomia kertoja yritetty verifioida sekä empiirisesti että filosofisesti. Siksi sen uskominen todeksi ei ole ekstratieteellistä vaan edellyttää noin vuorenkorkuisen todistusaineiston sivuuttamista mututuntuman hyväksi. Toisin sanoen, se on väite jonka väittäminen todeksi edellyttää älyllistä epärehellisyyttä siinä tapauksessa että uskova väittää uskovansa rationaalisen järkeilyn (eikä esimerkiksi psykologisten tarpeidensa) perusteella. Tiede ja filosofia eivät ole täydellisiä menetelmiä maailman tutkimiseen. Mutta ne ovat parhaita menetelmiä jotka meillä on käytettävissämme. Siksi tieteellinen maailmankatsomus ei ole vain yksi tasa-arvoisista vaihtoehdoista. Tieteellisen metodin hyväksyminen ei ole tieteellisen polemiikin piiriin kuuluva asia. Jos todella olet kriittinen tieteenharjoittaja joka ei vain ole lukenut ateistista kirjallisuutta vaan lukenut sen ajatuksella, Sinä tiedät jo tämän. Rakennatko siis savusilliargumenttia tarkoituksella vai etkö vain ole ymmärtänyt lukemaasi?

Koska tosiaan olen hyvin erehtyväinen olento, ja lisäksi ärsyyntynyt Sinuun, jätän nyt pallon Lukijoille. Arvostelkoon jokainen itse, kumpi meistä on erehtynyt, vai olemmeko peräti molemmat. Filosofina en usko että minulla on hätäpäivää vaikka olisin mielipiteeni kanssa aivan yksin, jos vain Totuus tai edes vilpitön pyrkimys siihen, on kanssani. Jos taas olen erehtynyt, olen sitoutunut siihen että haluan saada asiasta tiedon mahdollisimman pikaisesti. Jokainen joka kritisoi minua asiallisen argumentin avulla on hyväntekijäni. Jos Sinä, Ilse, rakastat totuutta, miksi todistelet että kriitikkosi ovat ilkeitä, katkeria ihmisiä? Tällä hetkellä puolustuksesi nojaa raskaasti sen osoittamiseen miten pahasti kriitikkosi ovat sinulle sanoneet. Minusta menestyisit paremmin, jos keskittyisit sen osoittamiseen että pyrit vilpittömästi ja avoimin mielin totuuteen. Minusta olisi hienoa jos osoittaisit että käsitykseni Sinusta on väärä.



Maan oikeudet

… a system of conservation based solely on economic self-interest is hopelessly lopsided. It tends to ignore, and thus eventually to eliminate, many elements in the land community that lack commercial value, but that are (as far as we know) essential to its healthy functioning. It assumes, falsely, I think, that the economic parts of the biotic clock will function without the uneconomic parts. It tends to relegate to government many functions eventually too large, too complex, or too widely dispersed to be performed by government.

Aldo Leopold, Sand County Almanac, 1949


Ne teistä jotka olette seuranneet kommenttiboksien tapahtumia, olette huomanneet että minulla, Anssilla ja Katisar:illa on meneillään kiintoisa keskustelu. Nyt olen vihdoinkin saanut ajatukseni sen verran kasaan että voin jatkaa.

Kuten Anssi totesikin, omistusoikeus kuvaa ihmisten välisiä suhteita. Oikeus on se väline jolla kansalaisten väliset konfliktit ratkaistaan siinä vaiheessa kun vapaaehtoinen sovinnollisuus alkaa olla vähissä.Ympäristöeettiseltä kannalta ongelma on ettei tämän päivän omistusoikeus rajoitu pelkästään kuvaamaan tilaa joka omistajalla on suhteessa muihin oikeussubjekteihin.Simo Zittingin vieläkin vaikutusvaltaisen analyysin mukaan omistusoikeus on oikeastaan kokonainen kimppu oikeuksia, joille on yhteistä se että ne kuvailevat valtaa joka omistajalla on omistuksen kohteeseen nähden. Se että tilanne on juridisesti jotakuinkin selkeä ei kuitenkaan tarkoita että se olisi oikea. Hyvä oikeus nimittäin ottaa huomioon kaikki relevantit pelurit. Viime aikoina olen alkanut epäillä että yksi syy ympäristöongelmiin on se ettei oikeus –todennäköisesti minkään valtion oikeus- tee tällä hetkellä näin. Aulis Aarnio on selvittänyt että eläinten tapauksessa perustava ongelma on se ettei eläimillä ole kannevaltaa, toisin sanoen että ne eivät voi reagoida oikeuksiensa loukkauksiin oikeusjärjestelmän kautta. Aarnion kanta pitää paikkansa myös ympäristön suhteen yleiselläkin tasolla. Ympäristö ei voi osallistua itsenäisenä toimijana ihmisten oikeusjärjestelmään vaan sen läsnäolo on parhaimmillaankin edustuksellista (esimerkiksi eläinsuojeluviranomaisten välityksellä). Ympäristöä koskevat normit –niin oikeusnormit kuin moraalisetkin normit- koskevat vain ihmisten toimintaa.

Meillä on tilkullinen maata. Suomen laki toki rajoittaa hieman sitä mitä saamme tontillamme tehdä herättämättä viranomaisten kiinnostusta. Emme esimerkiksi voi liittää maatamme osaksi Venäjää.
Tontillamme oleviin elämänmuotoihin nähden meillä sen sijaan on juridisesti paljon sellaista valtaa jolle en ole kyennyt löytämään moraalista oikeutusta. Voisin aivan rauhassa heikentää ja suoranaisesti tuhota monien lajien elinoloja. Esimerkiksi sisiliskomme ovat rauhoitettuja eläimiä, joten niitä en saa lain mukaan suoranaisesti tappaa. Mutta sen sijaan voisin hyvin siivota pois vanhan tiilikasan jossa ne asustavat. Se että laki kieltää minua tappamasta ei vielä tarkoita että minulla olisi vähäisintäkään velvoitetta pyrkiä edistämään tai edes ylläpitämään liskojeni hyvinvointia. Minulla on myöskin kaikki oikeudet köyhdyttää tonttini luontoa esimerkiksi korvaamalla keto siirtonurmikolla ja asvaltoimalla suuria alueita. Jos luonto ei voimaperäisestä puutarhuroinnista tokene, se ei ole lain valossa minun päänsärkyni ollenkaan. Omistajana minulla on oikeus toteuttaa esteettisiä näkemyksiä, vaikka ne olisivatkin tuhoavia. Moraalisesti tilanne on ymmärtääkseni aivan toinen, ja hellämielinen juristikin saattaisi myöntää ettei rauhoitettujen lajien elinolosuhteiden heikentäminen kenties ole lain hengen mukaista. Kuten Aldo Leopold osoittaa, tilanteen voi konstruoida sortumatta hömpähtävään puheisiin eläinten oikeuksista: ongelma on siinä ettei taloudellinen järjestelmä, ja lopulta edes julkinen valtakaan kykene toimimaan oikeudenmukaisesti (tai järkevästi, kummin päin vain) näin monimutkaisessa maailmassa. Aarnion analyysin mukaan oikeusjärjestys ei edes kykene tunnistamaan kaikkia relevantteja pelureita. Silti toimintaa tapahtuu kaiken aikaa, ja tuloksena on välittömien (taloudellisten) tavoitteiden ja laajojen vapauksien ohessa paljon tuhoa ja kärsimystä.

Aarnion mukaan eläinten kohtaloksi koituu niiden kykenemättömyys käsitteelliseen ajatteluun. Hän on sitä mieltä että meidän on eläinten (ja ympäristön) oikeuksien sijaan keskusteltava niiden hyvinvoinnista ja hyvästä kohtelusta. Oikeuksia eläimillä ei Aarnion mukaan kuitenkaan voi olla koska niillä ei kanneoikeutta- esimerkiksi lapset ovat eläimiin verrattuna potentiaalisia oikeussubjekteja, eikä lasten edunvalvonta olekaan edunvalvontaa samassa mielessä kuin ympäristöviranomaisten harjoittama suojelutoiminta. Olen tähän asti Aarnion kanssa samaa mieltä. Kuitenkin, minusta näyttää siltä että hän on erehtynyt yhdessä olennaisessa kohdassa. Hän uskoo että ympäristöetiikka on jotakin jonka suhteen meillä on aitoa valinnanvaraa; että esimerkiksi eläimet ovat olentoja joita voimme valita kohdella eri tavoin (vaikka sivistyneessä yhteiskunnassa pyrkisimmekin lempeyteen). Millä perusteella hän erottaa ihmisen ympäristöstään ja bioottisesta yhteisöstä? Miten voimme tuhota ympäristöä tuhoamatta samalla itseämme, ja jopa sivistystämme? Moderni psykologia on osoittanut että Aristoteles oli oikeassa: julman ja tuhoavan toiminnan harjoittaminen tekee ihmisistä julmia ja tuhoavia? Voiko tällöin olla järkevää ajatella ihmisen suhdetta ympäristöön pelkkänä sivistys- preferenssi- ja resurssikysymyksenä? Edelleen, jos inhimillinen oikeus- ja moraalijärjestys perinteiseen tapaan mielletään vain ihmisten väliseksi järjestykseksi, miten sen normeilla voidaan oikeuttaa ympäristöä tuhoava toiminta? Ainoastaan toteamalla, kaikkea muuta kuin puolueettomasta näkökulmasta, että kykymme toimia tuhoavasti oikeuttaa moraalisesti diktatuurin luonnon yli. Tällöin voin vain ihmetellä, milläköhän perusteella oikeushistoriassa opetetaan edelleen että jo Hammurabin lain henki tähtäsi vahvemman diktaattorinoikeuksien rajoittamiseen säätämällä "silmä silmästä"-periaatteen avulla kostolle hyväksyttävän ylärajan. Jos voima ei tee ihmisten välillä oikeutta, eikö ole jonkinmoinen ongelma oikeuden integriteetille että juuri tätä logiikkaa käytetään oikeuttamaan ympäristön tuhoaminen?

Lopuksi huomauttaisin, että Aarnion selitys sille miksi ei-inhimilliset subjektit voivat olla oikeudellisessa ja moraalisessa järjestyksessä vain inhimillisen toiminnan objekteja perustuu näiden ominaisuuksiin. Ei kai hän vain ajattele että moraalisesti arveluttavan toiminnan voi oikeuttaa objektin heikkous? Se että sisiliskoni ei kykene itse haastamaan minua käräjille mahdollistaa ja helpottaa tuhoavaa käyttäytymistäni sitä kohtaan. Tämä on kuitenkin aivan eri asia kuin sanoa että sisiliskon heikkous oikeuttaisi moraalisesti mielivaltani. Minusta, sen ei pitäisi oikeuttaa sitä edes juridisesti. Sisiliskon tai maan oikeuksista puhuminen on tavallaan kuvaavaa, mutta se on tavallaan löysää puhetta. Eksaktimmin asian voi ilmaista vaikkapa sanomalla että tuhoavuus, mielivaltaisuus, turhanpäiväisistä syistä tappaminen, väkivalta ja julmuus ovat moraalisesti paheksuttavia asioita. Se mihin ne kohdistuvat ei ole sittenkään aivan keskeistä vaan tuomittavuuden ydin on tuhoavuus sinänsä. Nykyinen vapautemme kohdella bioottista yhteisöä lähes rajattoman julmasti lyhytnäköisen edun nimissä on tällöin oikeudetonta, vaikka maalla sinänsä ei oikeuksia olisikaan. Koska, kuten Aarnio ja monet muut ovat todenneet, vallan väärinkäyttö on luovuttamattomasti inhimillinen tila.

posted under , | 0 Comments

Ajatuksia maailmaajärisyttävästä siveettömyydestä

Voi hittolainen, kun piti eilen olla kiirepäivä Helsingissä ja luin Boobquakesta vasta illalla. Liikuin koko päivän verhoutuneena viimeisen päälle siveästi, oikein islamilaisesta kaupasta peräisin olevaan asuun. Lohduttaudun nyt sillä ettei minun kuppikoollani varmaankaan olisi saanut kovin suuria järistyksiä aikaiseksi suotuisimmissakaan olosuhteissa. Olisi vaatimaton panokseni kuitenkin ollut rikka rokassa, jalon tieteen asialla. Niin tieteentekijän kuin pakanankin ominaisuudessa olen sitä mieltä että jo olikin korkea aika alkaa palauttaa reipas empiria teologiseen tutkimukseen. Ja kyllä, empirialla tarkoitan juuri Jen McCreightin kokeen tapaisia tempauksia.

Boobquake ei siis saanut päivän aikana aikaan poikkeuksellista seismistä aktiivisuutta. Jotkut kritisoivat koeasetelmaa: alkuperäinen väite ei ollut että naisten epäsiveä pukeutuminen aiheuttaa suoraan maanjäristyksiä, vaan että se aiheuttaa miehissä pahoja himoja ja lopulta voi johtaa maanjäristyksiin. Ilmaisu on kieltämättä hiukan epäselvä. Toisilla kommentaattoreilla taas oli paljon mielenkiintoisempia kommentteja; sellaisia joita on hyvä vähän mietiskellä taas tässä kevään korvalla. Hojatoleslam Kazed Sedikhin mielipide on esitetty raflaavasti ja tökerösti, mutta hänen mielipiteelleen hieman hienostuneempaan kaapuun puettuna löytyy kannatusta täältä kotimaastakin, oikeuslaitosta myöten.

Muotoillaanpa perusajatus uudelleen: naisellinen viehätysvoima on voima jolla on valtaa muuten niin rationaaliseen Mieheen. Koska Mies on järkiolento, hänen havaitun irrationaalisen seksuaalisen käyttäytymisensä täytyy johtua Naisesta ja tämän taikavoimista jotka sekoittavat hänen päänsä. Käytännön sovellukset pelottavat: esimerkiksi raiskaustuomioita ei Suomessa arvostella pelkästään sen perusteella mitä tekijä teki uhrille, vaan arvostelussa etsitään käytännössä myös vikaa uhrista. Esimerkiksi sammuneen väkisinmakaaminen ei ole raiskaus mikäli uhri on juonut itsensä huonoon kuntoon (eikä häntä ole tyrmätty esimerkiksi tyrmäystipoilla). Missä muussa rikoksessa uhrin puolustuskyvyttömyys on rangaistuksen alentamisperuste? Ai niin...no, tulee mieleeni pari tapausta, mutta yleisesti ottaen ajatus on tietääkseni aika perustavien länsimaisten oikeusperiaatteiden vastainen. Moraalikeskusteluissa kuulee samantapaisia äänenpainoja. Esimerkiksi naisen provosoivalla pukeutumisella uskotaan yleensä olevan suorastaan maagisia voimia: jos mies lähentelee kevyesti pukeutunutta naista, ongelma on se pukeutuminen eikä miehen itsehillinnän puute. En nyt sano etteikö Naisen olisi viisasta ottaa pukeutuessaan huomioon maailman raadollisuutta. Jos lähden juhlimaan hihattomassa topissa, on lähes sataprosenttisen varmaa että ennen pitkään joku (todennäköisesti mies) tulee kommentoimaan kuvitustani, vaikka kuinka haluaisin olla rauhassa. Kuitenkin, tämäntyyppinen ”jos-niin todennäköisesti”- arviointi on aivan eri asia kuin tapahtuneen oikeudenloukkauksen selittäminen uhrin teoilla. Kriminologisista tutkimuksista tiedämme, että raiskausten todennäköisyys nousee tietyissä olosuhteissa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että olosuhteet -pahamaineinen puisto yömyöhällä, yksinäinen nainen hiprakassa ja minihameessa- olisivat aiheuttaneet raiskauksen. Raiskauksen toteutumisen välttämätön ja riittävä ehto on raiskaajan hyökkäys. Ilman sitä raiskausta ei vain tapahdu vaikka Nainen riekkuisi kuinka siveettömästi. Rikoksen selittäminen olosuhteilla implikoi, ettei välttämätön ja riittävä ehto ole aivan täysimääräinen moraalinen agentti. Raiskaaja on tällöin kuin Matrix-elokuvien Mr. Smith, olio joka emergoituu paikalle pohjimmiltaan aivan tavallisista ihmisistä tietyissä olosuhteissa. Ja epäselväksi jää, voiko se onneton joka muuttuu Mr. Smithiksi olla täydessä moraalisessa vastuussa muodonmuutoksestaan. Jos kerran muodonmuutosen laukaisevat tekijät toi paikalle muassaan Siveetön Nainen.

Eikä kaksinaismoraali jää tähän. Vieläkin on aivan yleistä arvostella miesten ja naisten seksuaalista käyttäytymistä kaksoisstandardilla. Se mikä on mieheltä normaalia on naiselta moraalitonta, myös sellaisissa tapauksissa joissa mies ja nainen ovat puuhastelleet yksissä tuumin. Esimerkiksi jos mies pettää puolisoaan, todellinen syyllinen on tietysti Toinen Nainen. Jos mies ja nainen harrastavat keskenään satunnaisseksiä, mies voi sen perusteella hyvin pitää naista löyhämoraalisena ja vähän huonona naisena. Naisella ei tietenkään ole oikeutta tehdä vastaavia päätelmiä miehestä, koska miehen seksuaalisella toiminnalla ei ole mitään tekemistä hänen moraalisuutensa kanssa. Yleinen etiikka on tällöin jo lähtökohtaisesti maskuliinista etiikkaa, koska siinä seksuaalisuutta ei ole nostettu omaksi alakseen. Naisia koskee jokin erityinenkin etiikka, josta tosin ei pahemmin tieteellistä debattia käydä.


Miksi Naisen paheksuttavimmat moraaliset puutteet liittyvät siihen mitä hän seksuaalisuudellaan tekee, kun taas yleinen etiikka käsittelee miehen moraalia (siis etiikkaa jossa seksuaalisuus ei ole oma lukunsa)? Miksi miehen seksuaalisuus on hänen oma asiansa, mutta naisen seksuaalisuus on hänen miehensä ja oikeastaan koko yhteisön asia? Miksi miehen seikkailut voi sivuuttaa kevyesti, mutta naisen tekemiset luetteloidaan tarkasti ja sanktioidaan ankarasti? Naiselle ei konservatiivisen käsityksen mukaan tule antaa yhteiskunnallista valtaa, eikä oikeastaan tasa-arvoisia oikeuksiakaan. Kuitenkin Nainen on yhteiskunnan tukipilari joka joutuu häilyväisillä kananaivoillaan kantamaan vastuuta paitsi omastaan, myös ylivertaisen miessukupolvenkin moraalista. Missä viipyvät tähän vastuuseen liittyvät etuoikeudet?

Entä pitääkö tasa-arvon edistymiseksi laskea se että nykyisin varattujen miesten seikkailuja ei aina hyssytellä vaan nekin voidaan tuomita moraalisesti? Minusta tämä ei pohjimmiltaan ole edistystä, vaikka miesten kohtelu näin lähestyisikin sitä mistä naiset ovat perinteisesti kärsineet. En oikein osaa nähdä hyvänä mitään sellaista kehitystä jossa ihminen esineellistetään toisen omaisuudeksi, vaikka esineellistäminen kuinka kohdistuisikin tasapuolisesti molempiin sukupuoliin. Jos lähdemme siitä että ainoa moraalisesti hyväksyttävä ilmenemismuoto rakkaudelle ja seksuaalisuudelle tapahtuu sitoutuneessa parisuhteessa, on loogista pyrkiä rajoittamaan näiden ilmenemistä muualla suurella tarmolla. Tällöin paras vastaus on ääri-islamin seksuaalietiikka jossa sukupuolten välinen vuorovaikutus yhteiskunnassa pyritään minimoimaan ja rajojen ylityksistä rankaistaan ankarasti. On toki epätodennäköistä että esimerkiksi Naisfilosofin dekoltee saisi ketään pois tolaltaan, mutta voiko siitä koskaan olla aivan varma? Ehkäpä yksi mies 20 000:sta saa siitä epäsiveitä ajatuksia. Parempi suojella sitäkin kaveria. Ja sitä joka sekoaisi täysin hiuksistani. Ja…ja…ja…jos varman päälle pelataan, kokovartalosäkki niin naisille kuin miehillekin on loogisin ratkaisu. Ettei vain tulisi kiusauksia eikä kukaan sortuisi kaidalta tieltä ja järkyttäisi koko yhteiskuntaa.

Tämä kaikki kontrolli näyttää kuitenkin olevan työn ja tuskan takana siveimmissäkin islamilaisissa yhteiskunnissa. Se panee miettimään, onko siveys ihmiselle sittenkään sopiva ihanne, niin houkutteleva kuin ajatus toisten ihmisten perustavanlaatuisesti omistamisesta olisikin.Vastaus esineellistävään etiikkaan ei ole mielestäni rajojen löysääminen sekulaarin länsimaisen yhteiskunnan rajoihin- ongelmana ei ole se että äärikonservatiivisen etiikan rajat ovat liian tiukat vaan se että niiden perusteissa on vikaa. On siis muutettava alkuoletuksia, ja lähdettävä toimimaan johdonmukaisesti siitä lähtökohdasta että jokaisen oikeus omaan itseensä, tunteisiinsa ja seksuaalisuuteensa on luovuttamaton ja ehdottoman kunnioitettava. Olemme täydessä moraalisessa vastuussa itsestämme –ja vain itsestämme. Kukaan ei voi omistaa ketään, ainoastaan omistautuminen on mahdollista. Kukaan ei voi tehdä toisen puolesta moraalisia ratkaisuja. Voimme valita vain seuramme, kenen kanssa kuljemme, keille jaamme aikaa, huolenpitoa ja hellyyttä, keiden hyvinvoinnista välitämme. Jos haluamme jotakin, voimme pyytää, jos torjumme, voimme ottaa etäisyyttä. Vain alistaminen, väkivalta ja muu vallankäyttö ovat väärin. Kas kummaa: se riittää esimerkiksi raiskauksen arvostelemiseen tuomittavaksi. Raiskausrikosten ympärillä pyörivä hämmennys ja mystiikka hälvenevät ja se alkaa näyttää yksinkertaisesti törkeältä väkivallalta (törkeältä siksi että sen mahdollistaa uhrin erityinen haavoittuvuus). Samalla moraalisesti paheksuttaviksi asioiksi nousevat mustasukkainen kontrolli, kiristys ja muut pyrkimykset pakottaa rakastetut tekemään toisin kuin he itse tahtoisivat. Ainoaksi moraaliseksi mahdollisuudeksi pitää rakkaamme lähellämme tulee hyvän tekeminen ja rakastettavuus, ja lahjaksi joudumme antamaan kahleiden ja siteiden sijaan vapauden. Tällöin torjutuksi tuleminen on aina riski. Toisinaan joudumme nielemään sen seikan ettemme ole niin ihastuttavia kuin toivoisimme olevamme. Mutta sellaiset pettymykset taitavat olla sittenkin kohtuullinen hinta siitä että tiedämme että silloin kun rakkaamme ovat luonamme, se johtuu heidän omasta halustaan eikä onnistuneesta vallankäytöstä.

En tiedä, siis toivon

Bongasin tänään verkko-Hesarista uutisen jossa astrofyysikko Stephen Hawking paljasti epäluuloisen suhtautumisensa avaruusolioihin. Hawkingin –kuten useimpien tähtitieteeseen perehtyneiden mukaan- älyllisen elämän olemassaolo jossakin päin maailmankaikkeuttamme on todennäköistä. Hänen mukaansa meidän kuitenkin tulisi välttää kaikin keinoin toisten sivilisaatioiden huomion herättämistä. Miten tämä käytännössä tapahtuu, on toki pieni mysteeri, koska ihmisen keinot herättää tarkoituksella Muiden huomio ovat vähäiset ja toisaalta vilkutamme olemassaoloamme muulle universumille tahattomasti kuin majakka: radioaallot leviävät Maasta avaruuteen joka hetki valon nopeudella. Lähimmät tähdet ovat kylpeneet radiohälyssämme jo kauan. Lisäksi, jos joku älyllinen olento onnistuisi analysoimaan kaasukehämme koostumuksen (kuten mekin jo osaamme tehdä eksoplaneetoille), hän huomaisi heti että planeettamme on keskivertokivenmurikkaa mielenkiintoisempi paikka: kaasukehämme koostumus lavertelee, että täältä löytyy elämää. Jos avaruusolioillamme on sellaiset havaintomenetelmät joita tähtienväliseen matkailuun kykenevältä sivilisaatiolta voi kohtuudella odottaa, ei ole kovin villiä spekuloida, että he saattaisivat hyvinkin onnistua huomaamaan meidät.

No, oikeastaan tämä huomio oli sivuseikka. Suokaa anteeksi, ja siirrytään pääasiaan. Hawking on siis sitä mieltä että avaruuden muukalaisten huomiota tulee välttää koska on olemassa merkittävä mahdollisuus siitä että he ovat pahantahtoisia. Muistetaan vain, miten intiaaneille kävi kun Kolumbus saapui Amerikkaan. Ja me voimme pitää itseämme kohtuullisen onnekkaina, jos olemme tähtien Kolumbuksiin verrattuna edes intiaanien tasolla. Jos sivilisaation kyky avaruusmatkailuun riippuu ainoastaan korkeasta teknologisen osaamisen tasosta, on aivan mahdollista että huomaisimme tekevämme tuttavuutta älykkäiden kulkusirkkojen kanssa: sivilisaation, joka asuu avaruusaluksissa ja matkaa planeetalta toiselle, jättäen jälkeensä tyhjäksi ryöstettyjä raunioita. Kuulostaako utopistiselta? Katsokaa peiliin, komentaa Hawking. Eikö ole todennäköistä että jos me nyt pääsisimme avaruuteen toteuttamaan itseämme, meistä tulisi juuri tällainen sivilisaatio?

En sano että Hawkingin maalaama kauhuskenaario on mahdoton. Sanon kuitenkin, että sitä kannattaa miettiä. Käykö 2000-luvun alun länsimainen sivilisaatio mitenkään esimerkiksi sivilisaatiosta jolla on potentiaalia matkustaa tähtiin? Faktahan on, että tätä kirjoittaessani Maapallolta löytyvällä kalustolla ei matkata edes Kuuhun. Avaruuslaivastomme kantokyky riittää matalalle Maata kiertävälle radalle. Matka Marsiin on nipin napin realistinen tavoite seuraavalle 50 vuodelle. On kuitenkin täysin mahdollista että meitä ei erota tähtienvälisestä matkustuksesta ainoastaan insinööritaito, vaan tähtienväliseen matkustukseen tarvittavaa teknologiaa rakentavan sivilisaation täytyy olla myös yhteiskunnallisesti 2000-luvun alun Maapalloa kehittyneempi.

Paitsi että oma sivilisaatiomme on huono esimerkki kehittyneestä sivilisaatiosta, on myös kysyttävä, onko sivilisaation välttämättä rämmittävä kehityksessään samaa polkua kuin me? Ympäristöä tuhoava, aggressiiviseen kilpailuun perustuva sivilisaatiomme on eräs toteutunut mahdollisuus mahdollisuus teknologiaa kehittäneestä sivilisaatiosta. Onko se kuitenkaan ainoa mahdollisuus, etenkään pitkällä tähtäimellä? Pasifistisempien ja filosofisten sivilisaatioiden tie tähtiin voisi olla pidempi- mutta mitä väliä on muutamalla tuhannella vuodella sinne tai tänne maailmankaikkeuden mittakaavassa?

Filosofiasta muistuukin mieleeni että kuva itsekkäästä, tuhoavasta älyllisestä elämänmuodosta on kyllä tavallaan onnistunut kuva sivilisaatiomme tämänhetkisestä tilasta. Se ei kuitenkaan ole koko totuus edes meistä. Joukossamme on aina ollut, ja on tänäkin päivänä toisenlaisiakin voimia. On myös rauhantahtoisia uskontoja, on länsimaisen filosofian pitkä traditio joka kehottaa meitä harkintaan ja kohtuullisuuteen, on ihmisiä, kaikenlaisia ihmisiä, jotka valitsevat suuremman hyvän oman välittömän edun tavoittelun sijasta. Tuhoavien ihmisten lisäksi on olemassa rakentavia ihmisiä. On yhä enemmän niitä joiden mielestä ylivertainen älykkyys ja voima eivät anna moraalista oikeutta tuhota, tappaa ja ryöstää heikompia, edes heikompia elämänmuotoja.
Millä perusteella Hawking sivuuttaa kaiken tämän? Vaikka uutisia katsoessa näyttääkin siltä että hulluus, ei viisaus, on yhteiskunnassamme niskan päällä, se ei silti ole koko totuus. Realistinen kuva maailmastamme voi olla synkeänpuoleinen, mutta ei täysin toivoton. Emmekä tiedä, onko kaikki tämä hulluus ympärillämme viimeinen sana tältäkään sivilisaatiolta, vaiko vain ohimenevä synkkä pilvi. Emme tiedä, siis voimme toivoa.

Kodinhaltijan päivänä

Koti on täydellisissä rauhan ja kauneuden hetkissä. Ulkomaailmassa sompaillessa ainakin minulta paikkani maailmassa tuppaa hetkittäin unohtumaan. Alan huomaamattani kehitellä kaikenlaisia merkillisiä kuvitelmia, esimerkiksi että elän elämäni työssä, vapaalla tai unessa. Sitten tulen kotiin. Hiivin jonakin tähtikirkkaana iltana puutarhaan ja muistan että todellisuudessa elän nurmikon ja tähtisumujen välillä. Muistan että koti on niissä hetkissä jolloin kaikki silmäni ovat auki. Tämä on minun tulkintani maailmankansalaisuuden (kreik. kosmou politēs) ideasta. Kotia eivät olennaisesti määrittele sen ulkoiset rajat, vaan se on sisäinen tila jota sitten parhaamme mukaan ilmennämme siinä ulkomaailman osassa jota parhaiten voimme kutsua omaksemme. Silloin kun asiat ovat hyvin, koti kuten ajatuksetkin kuitenkin ilmenevät fysikaalisessa maailmassa: ajattelijan ruumiin rajoissa tai tietyssä osoitteessa sijaitsevan asumuksen kautta.

Tässä maassa koti ja asunto ovat usein sama asia. Kodin ei ainoastaan ajatella eksistoivan fysikaalisessa maailmassa vaan se on redusoitu siihen. Ehkäpä siksi täällä on niin paljon niitä joilla on asunto mutta ei kotia. Paljon on niitäkin joiden koti on oikeastaan työpaikalla tai harrastusten parissa. Mutta paraskin työpaikka on hatara korvike kodille. Vähitellen epäselväksi on alkanut tulla myös se mikä on ero vapauden ja tuuliajolla olemisen välillä. Monet kuvittelevat olevansa vapaita, vaikka todellisuudessa he ovat vain kodittomia, ja parasta mitä heidän tilastaan voi sanoa on ettei se ole vankeutta. Vapaus kuitenkin on paljon enemmän kuin vankeuden puutetta, ja samalla tavalla koti on paljon enemmän kuin avaimet oveen jossa lukee oma nimi. Vapaus, kuten kotikin, eivät parhaimmillaan ilmene vain puutteen poissaolon kautta vaan niillä on oma sisältönsä.

Suomenuskoisena ajattelen siis että koti on ensisijaisesti henkinen ja hengellinen tila: se on maailmani keskipiste jossa haluan seisoa tukevasti. Siellä ei vain levätä, syödä ja vaihdeta vaatteita. Se ei vain palvele ihmistä, vaan viisas ihminen palvelee myös sitä. Hyvän kodin suojissa ihminen voi olla oma itsensä; toisaalta kuitenkin hyvän kodin saavuttaminen edellyttää että se oma itse on vastuullinen, välittävä ja rauhaarakastava. Kaunis sisustus on laiha lohtu jos ilmapiiri on kireä ja perheenjäsenet toisilleen vieraita. Sama toimii toisinkin päin: jos fyysinen koti on ruma ja epäviihtyisä, on miellyttävän ilmapiirin ylläpitäminen vaikeampaa. Huolehtiessamme kodista huolehdimme konkreettisesti siitä että hullussa maailmassa on jokin paikka jossa on rauhaa, elämää ja kauneutta -kaikilla tasoilla. Ideoiden maailma alkaa saada fyysisen muodon. Niin käy aina, silloinkin kun emme sitä ole oikeastaan halunneet ja kodin siemenestämme kasvaa epäviihtyisä, riitaisa ja ruma paikka jossa kellään ei ole hyvä olla. Koti on se paikka maailmassa jonka rajojen sisäpuolella muistutamme eniten Luojia ja jossa sisämaailma alkaa ilmetä materian rajoissa. Kotini kertoo todellisista arvoistani ja siitä kuka olen yhtä paljon kuin tiliotteeni ja kalenterini. Siinä missä ihminen maalaa itsestään mielessään hiukan kaunisteltua kuvaa, nämä konkreettiset todisteet kertovat myös ne asiat jotka mielellään unohtaisi ja joista ei vastuuta haluaisi ottaa. Ei ole helppoa olla Luoja, edes pienessä ja osittaisessa mittakaavassa.


Filosofina minulla on mahdollisuus levittää ajatuksiani maailmaan myös kirjoitusteni, puheideni ja opetusteni kautta. Se kuinka paljon nämä todellisuudessa maailman menoon vaikuttavat, on kuitenkin aina epävarmaa. Tämän päivän median lemmikit ovat muutaman vuoden päästä unohdettuja, toisaalta taas historia on postuumisti antanut kunniaa monelle omana aikanaan väheksytylle ajattelijalle. Kotona tällaista epämääräisyyttä ei ole: vaikutusalueeni on toki rajallinen, mutta todellinen. Niin onnistumiseni kuin epäonnistumiseni säteilevät kirkkaasti nurkkiin ja koloihin. Ne himmenevät vain hieman kun kannan kotona saamaani lepoa, kannustusta ja ajatuksia ulkomaailmaan. Kodilla on keskipiste, mutta mihin se loppuukaan? Sinne minne ajatukseni ehtivät koskaan taivaltaa, vaiko pimeän tullen taivaalle syttyvään Andromedan galaksiin asti?

364 päivänä vuodessa suomenuskoiset siis rakentavat maailmansa keskipistettä. Huolehdimme parhaamme mukaan sen viihtyisyydestä: siivoamme ja kaunistamme sitä, yritämme saada arjen sujumaan ja vaalia onnellista ilmapiiriä. Joskus väsyttäisi, aina ei huvittaisi ja kun kuvioissa on toinenkin ihminen tarpeineen, itsekkyys houkuttelisi. Silloin kannattaa muistaa että kodilla on olemassa se suurempikin mittakaava. Se ei katoa silloinkaan kun sitä ei mielellään ajattelisi, päinvastoin, silloin sen mielessä pitäminen on vieläkin tärkeämpää kuin helppoina hetkinä.


On erinomainen idea yhtenä päivänä vuodessa hengähtää ja juhlia kotia. On syytä iloita kaikesta siitä mitä on jo saatu rakennettua. On myös aihetta olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä jota emme ole kotiin omin käsin kantaneet vaan mikä on tullut lahjana: suurempien vastoinkäymisten poissaoloa, pieniä sattumuksia joista on rakentunut muistoja, jaksamista. Huonompinakin vuosina tällaisia asioita on paljon, hyvinä vuosina niillä ei tunnu olevan määrää eikä rajaa kun tarkemmin alkaa ajattelemaan. Rakkaus ruokki Kodinhaltijan, mutta jokainen rakastava ihminen tietää että rakkautta kannattaa välillä ilmentää myös teoin ja juhlin. Sitten jaksaa taas tehdä työtä ja rakentaa omaa pientä nurkkaa maailmankaikkeudesta paikaksi jossa täydellinen kauneus hiljalleen todellistuu.

posted under , | 1 Comments

Vapauttava kohtuullisuus

Kiitos kaikille erinomaisista kommenteista edelliseen postaukseen. Jatketaan aiheesta vielä vähäsen, tarkemmin sanoen siitä mitä kohtuullistamisen projekti voisi merkitä niille joilla alun perinkin on vähemmän.

Ajattelun ammattilainen esitti tärkeän näkökohdan: kohtuullistamiskeskustelun ei pitäisi pyöriä tavaran ja omistamisen ympärillä vaan keskittyä enemmän tekemiseen. Tästä saakin kätevästi nakuteltua aasinsillan luokkakeskusteluun. Toisen ajatuksia herättävän puheenvuoron esitti ilmeisen tahattomasti KELAn tutkija Minna Ylikännö. Kulutusyhteiskunnassa, tässä hyvinvointiyhteiskunnan perillisessä, osattomuus tarkoittaa usein nimenomaan kulutusresurssien puutetta. Se nousee siitä ettei ole varaa tehdä niitä asioita joita tavalliset kunnon kansalaiset tekevät ja ostaa omakseen keskiluokkaisuuden ulkoisia merkkejä. Sampsa kysyi, miksi keskiluokkaisuudesta on tullut ihanne. Arvaukseni (jonka osuvuuden joku ystävällinen sosiologi voisi selvittää) on että keskiluokka eri sävyineen on teoriassa saavutettavissa oleva unelma. ”Kovat” eliitit talouden, politiikan ja instituutioiden huipulla eivät kelpaa massojen ihanteiksi koska välimatka niihin on liian suuri. Sen sijaan on paljon vaikeampi nähdä miksi keskiluokkaisuus olisi saavuttamatonta, vaikka se käytännössä sitä olisikin. Ja keskiluokkaisuudessa on sävyjä kuin jäätelöbaarissa: tietyt kriteerit täyttävä ihminen hyväksytään kunnon kansalaisten joukkoon (näitä kriteereitä ovat esimerkiksi vakityö sekä valtavirran mukainen pukeutuminen ja muu kulutuskäyttäytyminen), mutta hienosyiset jaottelut sisältävät tasoja kuin nettipelit. Järjestelmän sisäiseen logiikkaan kuuluu maksimaalinen kulutus: ylempien tasojen harrastuksia ja ulkoasua voi kopioida tiettyyn rajaan asti, mutta aidon nousun mahdollistaa vain riittävä pääoma. Tämä pääoma ei aina ole suoraan rahassa mitattavaa- mutta miettikääpä, onko ihmisen mahdollista kehittyä esimerkiksi viinintuntijaksi tai hyväksi golfinpelaajaksi ilman tiettyjä resursseja.

Rahan tuodessa vapauksia ja sosiaalista statusta rahattomuudesta muodostuu vankila. Vankilainstituution historiasta taas olen oppinut, että vankilan yksilöön kohdistamat pakotteet muistuttavat usein köyhyyden mukanaan tuomia pakkoja. Esimerkiksi maksuhäiriöiden mukanaan tuomat pakotteet voivat merkitä tietyissä suhteissa ankarampaakin kärsimystä kuin tuomion suorittaminen nykyaikaisessa vankilassa. Joka tapauksessa, on mielenkiintoista että vankila simuloi nimenomaan köyhyyttä: vankilassa sallitun henkilökohtaisen omaisuuden määrään ja laatuun kohdistuva kontrolli, karu ja ankea ympäristö sekä ruokaan, vaatetukseen ja henkilökohtaiseen hygieniaan kohdistuvat rajoitteet ovat asioita joiden rankaiseva vaikutus ei välttämättä ole erityisen suuri huonoista oloista lähtöisin olevalle vangille. Ettei vankilankin pelotevaikutus vain olisi kohdennettu keskiluokkaan? Rahattomuus sen sijaan on tila joka luo näkymättömän vankilan kaltereiden tälle puolelle. Useimmat yhteiskunnassamme perustarpeiksi mielletyt hyvät ovat kiellettyjä vähävaraisilta. Vastaavasti, vähävaraisten odotetaan kaikin voimin pyristelevän pois tilastaan ja jos he eivät siihen kykene, heidän odotetaan olevan onnettomia. Vaihtoehdot on varattu onnistujille, vähävaraisten rooli yhteiskunnassa on tuntea itsensä kurjiksi. Samalla he toimivat pelotteena keskiluokalle: katsokaa, kulutusjuhlista ulos jääneet ovat jo täällä ja heillä menee huonosti. Siis teilläkään ei todella ole muuta vaihtoehtoa kuin juosta aina vain kovempaa.

Minna Ylikännön kriteereillä mitattuna, meillä kitkutetaan, vaikkakin miellyttävässä ympäristössä.
Olemme heittäneet menemään mahdollisuutemme elää tyylikästä elämää, ja tässä vaiheessa paluu takaisin valtavirtaan alkaisi olla jo hankalaa. Yksinkertaistaminenhan ei tarkoita ainakaan meidän perheessä enää sitä että viikottain valitsisimme nuukia vaihtoehtoja vaikka toisinkin olisi varaa tehdä. Eipäs enää niin vain olisikaan. Kodin ulkopuoliset harrastukset? Huvin vuoksi shoppailu? Vapaus olla lukematta tarkkaan ruokakaupan tarjouksia joka viikko? Ei meillä tällaisia ole nähty.
Se mikä tilanteesta tekee mielenkiintoisen on, että kitkuttaminen on meistä varsin laadukas tapa elää. Onnellista sen sijaan ei olisi sellainen hyvä elämä jota Ylikännö maalailee: se jossa kotityöt olisi ulkoistettu vieraalle, aika kuluisi kodin ulkopuolella puuhaamassa jotakin turhaa ja ystäväksi hankitun koirankin kanssa aikaa viettäisi enemmän vieras. En väitä että kotitöiden tekeminen olisi aina elämyksellistä ja nautinnollista. Puolustan kuitenkin pontevasti sitä että hyvään elämään kuuluu runsaasti kotitöiden tekemistä, itse ja usein vieläpä käsipelillä vaikka kaupasta saisi kaikenlaisia pikku apureita. En minä tahdo ”aikaa itselleni”. En halua päästä arjesta mahdollisimman vähällä enkä ainakaan ulkoistaa sitä. Eikä minua kiinnosta yhtään pelata pieniä ilkeitä sosiaalisia pelejä käyttäen nappuloina kolmannessa maailmassa kauden väreissä tuotettua massatavaraa.

Mieleeni tuli että ehkäpä olenkin löytänyt sen mitä kohtuullistamisella on annettavaa kulutusyhteiskunnan pudokkaille: vaihtoehto ja mahdollisuus rahan puutteen aiheuttamien kärsimysten lieventymiseen kun linkit rahat ja ihmisarvon välillä alkavat höltyä. Niin taas käy joka kerran kun joku rohkenee kyseenalaistaa vaihtoehdottomuuden ja menestyksen kulttuurin ja valita vähemmän muutenkin kuin pakon edessä. Tässä vaihtoehtoisessa ajattelussa kitkuttaminen ei ole automaattisesti kielteistä ja rajoittavaa vaan eräs kehys jonka puitteissa voi elää ihmisarvoista elämää. Kohtuullistamisella on potentiaalia luoda sosiaalisia verkostoja joissa ihmistä ei tee mielenkiintoiseksi se mitä hän omistaa ja miten hän kuluttaa vaan hänen tekemisensä ja ajatuksensa. Kulutusyhteiskunnan hierarkiat alkavat sekoittua. Miten käy jos ulkopuolinen ei voikaan erottaa korkeasti koulutettua ja hyvin toimeen tulevaa ammattilaista vähäosaisesta ulkonäön perusteella? Yksinkertaisesti voi pukeutua joko vakaumuksellisista syistä tai siksi että se tulee hyvin halvaksi. Samoin kommuunissa voi asua joko koska varaa omaan asuntoon ei ole tai koska pitää yhteisöllisyydestä. Entä jos kohtuullistajat kehittävätkin myös vähävaraisille sopivia penninvenytysvinkkejä –tai lainaavat omaan käyttöönsä niitä ideoita joita köyhät ovat pakon edessä kehitelleet? Rahan valta alkaa heikentyä ja vaihtoehdot jotka ovat aina olleet olemassa tulevat näkyviksi ja varteenotettaviksi. Ehkäpä Liisan mainitsema krooninen avuttomuuden tunne alkaa vähitellen helpottaa. Eikö sekin tunne monen kohdalla synny nykyään syrjäytetyksi joutumisen kokemuksesta ja siitä että nyky-yhteiskunnan menosta joutuu monella tapaa sivuun jos pelimerkkejä ei ole. Solidaarinen kohtuullistaminen rikkoo tätä kuviota, onhan siinä kyse arvojen ja arvostelutapojen muutoksesta eikä ainoastaan kulutustottumuksien muutoksesta.

Sampsa kysyi, miten vähän ansaitsevat voisivat kohtuullistaa? Kohtuullisuuden hyve ei tarkoita kaikille vain vähentämistä. Joillekin kohtuullisuus voi kertoa, että heillä on moraalinen oikeus vaatia osakseen enemmän. Kohtuullisuus voi myös olla unelmien kohtuullisuutta ja pyrkimystä tyytyväisyyteen niukoissa olosuhteissa. Se on sitä ettei elämää tarvitse mitata keskiluokkaisella mitalla ja havaita aina vain puutteelliseksi. Tärkeää on huomata etteivät nämä kohtuullisuuden muodot ole luokkasidonnaisia, vaan jokaisen eteen voi tulla tilanteita joissa kohtuus saa näitä harvinaisempia merkityksiä. Kohtuullisuus on mahdollisuutta onnistua elämässä siinäkin tapauksessa ettei materiaalista menestystä ole näköpiirissä. Jos ihminen huomaa olevansa sittenkin vapaa, hän voi myös huomata että aina välillä elämä tarjoaa mahdollisuuksia tärkeidenkin asioiden tekemiseen. Kaikki eivät voi osallistua kulutuksen vähentämiseen. Luulisin kuitenkin, että kaikki voivat pyrkiä omalta osaltaan vapauteen rahan orjuudesta.

Onko kohtuullistaminen elitististä?

Viime aikoina, tarkemmin ajateltuna samaa tahtia kun ”slow”, ”degrowth” ”voluntary simplicity” ja ”kohtuullistaminen” ovat hiipineet julkiseen tietoisuuteen, yksinkertaistaminen on alkanut saada osakseen myös kritiikkiä. Yleisimmän kritiikin mukaan oravanpyörän kyseenalaistaminen käytännössä on elitististä puuhastelua. Tavallisella tallaajalla ei ole moisiin hömpötyksiin varaa, vaan töitä on painettava täysillä ja oltava kiitollinen siitä että töitä ylipäätään on. Kaupasta on ostettava halvinta mahdollista koska muuhun ei ole varaa. Jo se että kuvittelet vaihtoehtoja olevan olemassa tarkoittaa että kuulut eliittiin. Kohtuullistamisen puolustajat taas ovat melko järjestelmällisesti teilanneet kritiikin suoralta kädeltä: eihän nyt toki! Kaikkea uuttahan aina kritisoidaan, länsimaiden tavallisten ihmisten kulutus sen kun kasvaa ja niin edelleen. Lyhyesti sanottuna: tuntuu ettei kumpikaan leiri kuuntele toista.

Minusta kritiikki pitää lähtökohtaisesti ottaa vakavasti ellei muuhun ole tosi hyviä ja selkeitä perusteita. Kritiikin sivuuttaminen tietämättömien narinana jota ei tarvitse ottaa vakavasti on nimittäin elitistinen kuolemansynti numero yksi. Vähättely ja vastapuolen mitätöiminen ovat ne klassiset keinot päästä eroon ikävästä kritiikistä –silloinkin kun siinä olisi perää. Leimaamalla vastapuoli/alamaiset/erilaiset tietämättömiksi olennoiksi joita ei tarvitse ottaa vakavasti on oikeutettu tässä maailmassa paljon vääryyttä. Kenenkään järkevyyden mitta ei kuitenkaan ole se ajatteleeko hän asioista samalla lailla kuin mä ja mun kaverit. Kysytään me kohtuullistajat siis vielä kerran itseltämme: onko yksinkertaistaminen elitismiä? Miksi järkevät, hyvään pyrkivät ihmiset voisivat ajatella niin? Emme kai vain ole antaneet siihen aihetta?

Minusta valitettavasti näyttää siltä että ainakin suomalaisessa kohtuullistamiskeskustelussa on tosiaan havaittavissa elitismin makua. Esimerkiksi tuoreessa Tiede-lehden artikkelissa kirjoittaja Jarno Forssell neuvoo että työn hidastamisessa auttaa jonkin työprojektin väliin jättäminen tai vaikka yhdestä luottamustehtävästä luopuminen. Minä haluaisin tietää, miten tämä onnistuu vaikka sairaanhoitajalta tai asiakaspalvelijalta jonka niskaan hengittävät sekä pomot että asiakkaat. Haluaisin nähdä sen kotiäidin jolla on aikaa päivittäiseen meditointituokioon. Forssell ei suinkaan ole ainoa yksinkertaistamisteemasta kirjoittanut jonka kohdeyleisö on selvästi keskiluokkainen –toisin sanoen kirjoittajan itsensä kaltainen. Sitä on liikkeellä. Slow ja yksinkertaistaminen esitetään keskiluokan ideana, ei suoraan sanoen vaan keskiluokkaisten taustaoletusten kautta. Duunarit ja työelämän ulkopuolella olevat jätetään Marxin tai luonnonvoimien haltuun. On toki totta että eriarvoistuvassa yhteiskunnassa on paljon niitä joilla on mahdollisuus vaihtaa pienemmälle vaihteelle. On myös yhä enemmän niitä joiden elämä on epävarmaa ja toimeentulo niukkaa. Jos yksinkertaisella elämäntavalla ei ole mitään tarjottavaa tälle kasvavalle kansalaisten joukolle, se tosiaan on elitististä.

Itse olen sitä mieltä että yksinkertaistamista tarvitsee koko yhteiskunta, ei vain eikä ehkä edes kipeimmin keskiluokka. Eri kansalaisryhmät tarvitsevat sitä vain eri tavoin, ja yksinkertaistamiskeskustelun pitäisi olla sensitiivistä sille seikalle että eri ihmisten elämät ovat erilaisia ja niissä on erilaiset haasteet. Keskiluokkaisuusolettama ei toimi, ja sen toimimattomuus on ongelma. Meidän kaikkien länsimaalaisten elämäntapa on kestämätön, ja jos hidastaminen kuuluu vain niille joilla on varaa shoppailla design-kierrätystuotteita ja tehdä vähemmän -mutta kuitenkin kiinnostavia ja työmäärään nähden hyväpalkkaisia- projekteja, olemme totisesti hukassa. Minun versioni yksinkertaistamisesta sisältää olennaisena osana pyrkimyksen yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Yksinkertaistaminen on yhteiskunnan tasa-arvoistamista. Se on poliittista, koska pyrkimys rahan vallan vähentämiseen elämistämme on paitsi utopiaa, myös politiikkaa.

Toisaalta kohtuullistaminen alkaa aina ihmisen oman elämän mittakaavasta. Kohdataanpa tosiasiat: kaikki eivät voi ryhtyä maalaisfilosofeiksi tai yrttitilan pitäjiksi. Mikä järki siinä edes olisi? Oman elämän mittakaava kuitenkin sopii jokaiselle. Maailmassa tarvitaan myös arkisen työn tekijöitä ja kaupunkilaisia eikä heidän paikkansa ole b-luokan kansalaisina valaistuneiden elämäntaiteilijoiden alapuolella. Luulen, että aluksi olisi hyvä juttu jos ryhtyisimme kantamaan huolta yksinkertaistamiseenkin helposti pyrkivästä välineurheilusta ja arvottamisista.Yksinkertaistamisessakin läsnä oleva huomiotalouden asenneongelma, siis se että meillä on taipumus arvottaa elämämme projektien onnistumista ulkoisten seikkojen eikä sisällön perusteella, on pohjimmiltaan lähtöisin siitä että meillä on niin kova hinku arvostella ja arvottaa niin itseämme kuin toisiakin. Jos sosiaalinen hyväksyntä kuuluu vain niille jotka saavat meiltä hyvät arvosanat, olemme me arvostelijat samalla luomassa heikommille painetta fuskata ja rakentaa kulisseja. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, joskin myönnettävä on että ihmisen rohkaiseminen hänen omista lähtökohdistaan käsin on lähes herooinen haaste. Rohkaisussa kun on kyse eteenpäin kannustamisesta juuri sopivalla vaativuustasolla.

Todellinen ja kestävä yksinkertaistaminen siis lähtee aidosta sisäisestä prosessista. Prosessi ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa vaan se myös ilmenee ihmisen elämässä: pelkät ylevät ajatukset ovat vain suuria puheita ellei ihminen myös toimi niiden mukaan. Aikaa myöten, kohtuullistaminen alkaa näkyä myös ulospäin, ja sitä myötä käy vaikeammaksi rohkaista takana tulevia toimimaan omaan tahtiinsa ja olemaan kiinnittämättä vääränlaista huomiota ulkoisiin seikkoihin. Solidaarisuus, olipa se sitten solidaarisuutta toisenlaisia ihmisiä kohtaan tai edes eri vaiheessa henkilökohtaista kohtuullistamisprojektiaan olevia kohtaan, on todellinen haaste.

Yksinkertaistamisen ei pitäisi olla hedonistista egotrippailua tai onnen oikotien etsintää. Sen ei pitäisi olla ”luovu vähästä niin saat tilalle paljon enemmän”-menestysteologiaa. Pahimpiin ajattelun vääristymiin on onneksi keksitty rokote jo kauan sitten. Se on hyväntekeväisyys. Sitä mukaa kun vähennämme omastamme, meidän tulisi jakaa niille joilla alun perinkin on vähemmän. Meidän tiedostavien tulisi käyttää henkistä pääomaamme heikompiemme puolustamiseen- ei alentuvasti, vaan vaikkapa siksi että kaivautuessamme esiin tavaravuoriemme alta huomaamme että pohjimmiltaan elämässä vähemmän saaneet ovat aivan samanlaisia kuin me. Eivät ehkä aivan yhtä koulutettuja, mutta mahdollisesti aivan yhtä fiksuja. Eivät ehkä ihmisiä joilla on kaikki samat mahdollisuudet kuin meillä, mutta kenties ihmisiä jotka olisivat silti kiinnostuneita pyrkimään hyvään omissa rajoissaan. Yksinkertaistaminen ilman solidaarisuutta muuttuu helposti elitismin viherversioksi. Kohtuullisuus yhdistettynä hyväsydämisyyteen sen sijaan voi hyvinkin olla se millä maailma pelastuu.

Luottamus kotitehtävänä

Jokainen meistä tottelee (ainakin enimmäkseen) montaa auktoriteettia, esimerkiksi lakeja, viranomaisia, hyviä tapoja, muodinluojia, työnantajaa… lista jatkuu loputtomiin. Useimpien auktoriteettien alaisuuteen olemme vain joutuneet, ilman että meiltä itseltämme on kysytty mitään. Parisuhteellisessa maailmassa on kuitenkin olemassa yksi ihminen jonka olemme saaneet valita elämäämme aivan itse: puoliso. Jokaisella joka on puolison itselleen hankkinut, on oma luovuttamaton vastuunsa tämän valinnan tekemisestä siten että valittu on a)edes jotenkuten siedettävä ja b)ihminen jonka hyväntahtoisuuteen voi aina luottaa.

Joten: miksi ihmeessä tämä itse, vapaaehtoisesti valitsemamme ihminen on se jonka totteleminen iloisesti ja sukkelasti hämmästyttää kaveriporukassa ja saa ihmiset takajaloilleen vähän älykkäämmissä keskusteluissa? Miksi ihmiset jotka alistuvat ikävien pomojen pompotteluun eivätkä jaksa kapinoida epäoikeudenmukaisia viranomaispäätöksiä vastaan eivät millään tahdo totella omaa puolisoaan? Hyvää tarkoittavat tuttavat ovat vaivihkaa ilmoittaneet sekä minulle että Puolisolle ettei meidän suinkaan tarvitsisi totella toisiamme, ainakaan niin reippaasti. Kai meillä nyt omakin tahto on? No toki. Mutta miksi omaa tahtoa pitää ilmaista nimen omaan vastustamalla omaa puolisoa, kaikista maailman ihmisistä? Miksei tahdonilmauksiksi yhtäkkiä lasketakaan yhteiskunnallista toimintaa tai elämän valintoja, tai edes sitä että tässä on tullut jo sanottua se kuuluisa "tahdon"?


Miksi nykyajan parisuhteellisuusteoriassa lähdetään siitä että jokaiseen puolisoon kätkeytyy pirttihirmu joka odottaa pienintäkin tilaisuutta päästä alistamaan, hyväksikäyttämään ja pompottamaan? Toisaalta, jos uskon (esimerkiksi perusteellisen tutkimuksen perusteella) että puolisoni on hyväntahtoinen, kyvykäs ja rakastaa minua, mitä hyviä syitä minulla voisi olla tottelematta hänen pyyntöjään? Miksi niin usein ajatellaan että elämän valintoja tehdessään pitää perheellisenkin lähteä siitä ettei koskaan tiedä. Eikä aina tiedäkään. Mutta olen huomannut että vastuu omasta tietämättömyydestä on sittenkin osin luovuttamaton. Usein me emme tiedä, koska emme kysy, emmekä kysy koska pelkäämme vastauksia.

Sitten kun vihdoinkin luotamme siihen puolisoon, luotamme helposti väärin. Luotamme tunteisiin, vaikka tunteilleen ei kukaan aina mitään mahda, ainoastaan teoille. Luotamme toisen erehtymättömyyteen enemmän kuin hänen kehityskelpoisuuteensa. Luotamme siihen että hän pitää lupauksensa, mukaan lukien kaiken sen mitä kuvittelemme luvatuksi. Luotamme siihen että kaikki on ennustettavaa. Jos luottamus on tätä, en tiedä onko sillä paljon toivoa selviytyäkään.

Kysymys luottamuksesta on helppo rakentaa pelkäksi ihmissuhdepulmaksi. Kuitenkin se sisältää vieläkin syvällisemmän ulottuvuuden: jos en kykene luottamaan rakastettuuni joillakin perustavilla tavoilla, kykenenkö oikeastaan luottamaan yhtään kehenkään? Onko oikeastaan olemassa ketään johon minulla olisi
paremmat perusteet luottaa? Jos on, eivätkö asiani ole aika pahasti pielessä? Jos ei ole, eikö rutiininomainen epäluulo jo ylitä järkevän varovaisuuden rajat?

Luottaessani toiseen luotan myös omaan arvostelukykyyni. Luottamuksen ja sinisilmäisyyden raja on toki epämääräinen, ja monet ovat rakastaneet epäluotettavia ihmisiä. Mutta: onko riski mahdollisesta epäluotettavuudesta pahempi asia kuin se että ei kykene todella luottamaan kehenkään (toisin sanoen, eläminen maailmassa jossa luotettavuus on asia jota ei esiinny ihmisissä)? Onko pahempaa pettyä toiseen vai elää uskaltamatta toivoa? Hyvää tahtoa on helppo teeskennellä pitkäänkin ja sitä on syytä epäillä pitkään. Eihän missään ole objektiivista mittaa jonka avulla voisimme jossakin vaiheessa todeta että todisteet ovat varmasti riittävät. Vaikka Puoliso olisi käyttäytynyt esimerkillisesti kolmekymmentä vuotta, voi hän huomenna tärähtää. Moni on tärähtänytkin. Mikään määrä todistusaineistoa ei riitä takaamaan sitä etteikö vanhan ystävän tai kumppanin mieli voisi tulevaisuudessa muuttua.

Johtopäätös johon olen vähitellen saapunut on jotenkin radikaali: luottamusta ei tule perustaa ikuisesti epävarmoihin todisteisiin eikä siihen miten asiat näyttävät olevan (mikä on aina subjektiivista) vaan käsitykseeni siitä miten asioiden tulisi olla. Onko paras mahdollinen maailma sellainen missä epäilen ja vetäydyn?


Jos paras mahdollinen maailmani on sellainen missä olen mahdollisimman turvassa hyväksikäytöltä ja muulta ikävältä, on aiheellista miettiä, onko perheessä eläminen sittenkään minun juttuni. Pahimman varalle valmistautuminen ja vetäytyminen ovat toki aivan mahdollisia strategioita. Samalla ne ovat myös epäluottamuslauseita. Jos tarkoitus on esimerkiksi pysytellä yhdessä, eikö nekin voimavarat voisi käyttää paremmin suhteen rakentamiseen? Vai onko kysymys siitä että haluan kaiken samalla kertaa? Jos niin on, miten sen voi saada jos ”kaikki” sisältää toisilleen täysin vastakkaisia päämääriä?

Mutta se tärkeä kysymys ei siis olekaan ”Mitä syitä minulla on luottaa?” vaan ”Millainen haluan maailmani olevan?” Luottamaan on vain alettava, ja siihen on alettava kokonaisvaltaisesti: on luotettava ihmiseen, ei hänen ominaisuuksiinsa tai kertyneeseen todistusaineistoon. Luottamus ei ole argumenttien voiman arvioimista vaan päätös. Sitä paitsi epäluulon riivaamassa maailmassa teot puhuvat aina enemmän kuin parhaiten sommitellut sanat. Sanat jäävät helposti tyhjiksi. Jos haluaa rakentaa jotakin, luottamuksen teot ovat ainoa todellinen toivo. Niistä syntyy myös vastuu: jos tiedän Puolison luottavan siihen että kehotukseni ja pyyntöni ovat epäitsekkäistä ja järkeviä, haluan tietysti olla tämän luottamuksen arvoinen. Näin jo siitä syystä että aito luottamus oman puolison hyvyyteen ei totisesti ole tässä maassa mikään itsestäänselvyys. Ja jos hyvin käy, siitä voi pyörähtää käyntiin myönteinen kierre.

posted under , , | 2 Comments

Erään elämäntapamuutoksen anatomia

Keväisessä puutarhassa on kiire. Ei kuitenkaan niin kiire etteikö ehtisi huomata mullasta ensimmäisten versojen mukana päätään nostavat Tekemättömät Työt ja lähes yhtä yleiset Työt Jotka Olisi Pitänyt Saada Tehdyksi Jo Toissavuonna. Meillä ne ovat suunnilleen yhtä yleisiä kuin vuohenputket. Puutarhamme arki lasketaan onnistuneeksi jos saamme ruohon leikatuksi ja rikkaruohot enimmäkseen kitketyiksi.

On istahdettava erikseen miettimään ja muistelemaan, jotta asiat palautuisivat oikeaan järjestykseen. Vuonna 2003 tulin siihen tulokseen että minun pitäisi aloittaa itselläni ihmiskoe ja katsoa, onko länsimaisen filosofian ajattelijoiden enemmistö oikeassa siinä että hyvä elämä on yksinkertaista. Palautin käsityöt tehtävälistalleni, aloin opetella leivän leipomista ja vähentää talouden kemikaalimäärää. Paljon ei kaupunkilaiskaksiossa voinut tehdä, mutta kuitenkin sen verran että rohkaistuin. Vuonna 2006 asunnonvaihto tuli ajankohtaiseksi. Kaksi teoreetikkoa päätti sijoittaa pääomansa tupaan ja maatilkkuun Uudenmaan perällä helppohoitoisen lähiökaksion sijasta. Sittenhän sen näkisi, kuinka kävisi, eikö? Vuonna 2007 aloin pukeutua enimmäkseen yksinkertaisesti. Vuonna 2008 aloitin blogin pitämisen ja vain paria kuukautta myöhemmin huomasin vaihtaneeni vanhan vakaumukseni siitä että filosofin ei tarvitse olla poliittisesti aktiivinen. Ja voisin vaikka vannoa että koko ajan tässä on eletty ihan tavallista arkea.

Sama pätee myös puutarhaan. Muuttaessamme tänne puutarha oli alkanut rapistua edellisen omistajan sairastelun ja leskeytymisen seurauksena. Rikkaruohot rehottavat täällä kyllä edelleen, mutta silti kaikesta huomaa että uusi aika on koittanut. Sinne tänne on ilmestynyt uusia rakenteita. Vanhat omenapuut ovat huolellisesti leikattuja ja olemme jo aloittaneet seuraavan hedelmäpuusukupolven istuttamisen. Kasvimaalla kasvaa muutakin kuin perunaa, ja raivaamani yrttitarha alkaa jo vakiintua. Henkihieveristä pelastamani köynnösruusut ovat toenneet laihoista vuosistaan ja heinikosta löytämäni vanha valkosipulikanta on niin tehokkaasti elvytetty että osa kasvattamistani siemenistä on lähtenyt jo valloittamaan Amerikkaa. Pari vaatimatonta vuosittaista parannusta ovat alkaneet kasaantua.

Ja ainahan voin vedota siihen että noudatan eettisen puutarhurin perusohjetta: ”hillitse itsesi ja anna sen olla”. Kaupallisen puutarhakulttuurin voimaperäinen puutarhurointi kliinisine siirtonurmikoineen ja tylsine istutusaltaineen ei missään vaiheessa ole ollut tämän perheen juttu. Puutarhafilosofiani perusteena on omavaraisuuden edistämisen lisäksi luonnon rikastaminen, ei sen hävittäminen säntillisten istutusten tieltä. Vanhassa tiilikasassa asuvat sisiliskot ja leikkaamaton heinikko on ainoa paikka puutarhassamme josta vuodesta toiseen löytyy tesmaperhosia. Jopa yrttimaahan putkahtelevat keto-orvokit, malvat ja sormustinkukat tyydyn vain istuttamaan ryhmiksi. Ovathan nekin periaatteessa yrttejä, olkoonkin ettei digitaliksen napsiminen enää olekaan suositeltava sydänvaivojen hoitokeino.

Loppujen lopuksi taitaa olla niin että hitaista muutoksista pitävät kaikki tämän tontin asukkaat pöhköjä ihmisiä lukuunottamatta. Vaikka kuinka olen Leopoldini lukenut, ja korjaillut elämäntapaani jo monta vuotta, sitkeässä vanhat ajatusmallit vain istuvat ja putkahtelevat esiin heti kun en pidä varaani. Jos maltan ottaa rauhallisesti ja tehdä sen minkä mukavasti kerkeän, taitaa kasvukausi ja elämä ylipäätään sujua paremmin kaikkien osalta. Tavoitteet ja projektit vaihtuvat jatkuvaan mutta päätä puristamattomaan toimeliaisuuteen. Ikinä se ei lopu, mutta koko ajan kaikenlaista kuitenkin tapahtuu.
Puutarhan hoitaminen tarjoaa hyvän tilaisuuden saada myös mielen rikkaruohot järjestykseen. Ehkäpä jonakin päivänä huomaan eläväni juuri niin kuin opetan. Siihen asti, matkakertomuksia on ihan kiva sekä kirjoittaa että lukea.

Merkkejä keväästä

Puutarha näyttää aivan erilaiselta kuin vielä pari viikkoa sitten. Lumet ovat sulaneet jo melkein kokonaan ja talvi on vaihtunut varhaiseen kevääseen.


Photobucket

Ensimmäiset villikrookukset avasivat kukkansa heti lumen kaikottua. Lumikellot tulivat vain vähän perässä.

Photobucket

Tarkkanäköinen voi löytää kuvasta myös pienen mehiläisen. Hedelmäpuutarhassa asustaa monenlaisia pörriäisiä. Tämä mehiläinen kuuluu yhdyskuntaan joka pesii talomme rakenteissa.

Photobucket

Raparperitkin alkavat heräillä ja yrttimaassakin näkyy elämän merkkejä. Enää ei kestä kauan ennen kuin puutarhasta alkaa löytää taas kaikenlaista syötävää.

Photobucket

Ihmeiden aika ei ole koskaan ohi tarkkasilmäiselle. Se mikä kaukaa katsottuna näyttää vanhenevan omenapuun oksalta, paljastuu lähemmässä tarkastelussa neljän lajin kohtauspaikaksi.

Photobucket

Meidän ihmistenkin elämä ja tehtävät alkavat levittäytyä taas ulos auringonpaisteeseen. Yksinkertaisesti pukeutuminen on monella tapaa järkevää, mutta joskus siitä on myös odottamatonta iloa. Pyykkinaruni ovat toisinaan aika kuvauksellisia. Lähiviikkojen ajan ohjelmassani on pihatöitä, pihatöitä ja pihatöitä- melkein kaikki muu on jäänyt sivuun. Pari keväisempää rannekorua olen kyllä ehtinyt pyöräyttää, siltä varalta että jonakin päivänä vielä poistun kotoa ja saan siten tilaisuuden käyttää niitä. Mutta lähiviikkojen asut taitavat olla kuvan esittämällä linjalla, täydennettynä kumisaappailla, pienillä huiveilla ja puutarhahanskoilla. Ei se tyyli vaan se tunne, sanon.

Photobucket

Tässä yksinkertaisessa korussa on kvartsia ja särölasihelmiä. Hyvää kuvaa niistä ei kyllä tahtonut saada millään.

Photobucket

Tästä tuli vähän parempi. Erilaisia muista töistä yli jääneitä lasihelmiä ja vihreitä siemenhelmiä.

Mikä meitä fiksuja suomalaisia oikein vaivaa?

Taidan tosiaan alkaa toistaa itseäni. Mutta kuluneena viikonloppuna olen joutunut rasismiteeman kanssa tekemisiin jo kahdesti: ensin Vasemmistoliiton Uudenmaan piirin piirikokouksessa jossa hyväksyimme rasisminvastaisen kannanoton ja toisen kerran hieman yksityisemmässä arkisessa keskustelussa.

Virkkalaan ei ole pizzerianpitäjien lisäksi tullut montaa ulkomaalaista. Lohjalla olen nähnyt tasan kerran hijabia käyttävän naisen. Se toinen paikallinen huivipää olen minä, eikä minua lasketa koska olen kuitenkin ulkonäöltäni stereotyyppinen suomalainen: iso, vaalea ja sinisilmäinen. Niin, luulisi ettei muukalaisvastaisille ole täällä paljon niitä joita vastustaa.

Mutta Ne ovat uhka täälläkin ja jos joku Niistä kehtaa joskus jalallaan tänne astua, selvät mielipiteet ovat jo valmiina. Ja minä ihmettelen, mistä hiivatista lähtien tavalliset järkevät suomalaiset ovat alkaneet tuomitsemaan ihmisiä edes näkemättä heitä. Mistä lähtien rasismista tuli salonkikelpoinen puheenaihe ja vihapuheesta aihe jonka voi ottaa esille koska vain, kenen blondin kanssa vain?


Viime kuukausien aikana olen yhä useammin törmännyt niinkutsuttuun maahanmuuttajakritiikkiin niin netissä kuin torikeskusteluissakin. Tapaamilleni kriitikoille on ollut yhteistä se että heillä on paljon enemmän luuloja kuin tietoa. He vastustavat islamia, mutta vastustus kaatuu siihen että se pohjautuu tiedon sijasta luuloihin ja väärinkäsityksiin. He vastustavat pakolaisia, mutta eivät tiedä millaisista oloista nämä ovat joutuneet lähtemään eivätkä muista että siitä ei ole sataakaan vuotta kun Suomestakin lähdettiin sotaa pakoon. Tapaamani "kriitikot" ovat ihmisiä joilla on paha olla. Väitänpä kuitenkin että sen pahan olon perimmäinen syy eivät ole maahanmuuttajat. Väitän myös että jos haluamme ottaa tämän päivän suomalaisen pahoinvoinnin vakavasti, meidän pitäisi laajentaa keskusteluamme juupas-eipäs-maahanmuutosta käsittelemään yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ja syrjäyttämistä yleensä.

Olen huomannut tämän kevään ja talven aikana että on paljon asioita joita minäkään en hyväksy enkä suvaitse. En hyväksy rasismia. En hyväksy yhdenkään uskonnon syrjintää, vaikka kyseessä olisi kuinka aggressiivinen uskonto jonka edustajat pistäisivät minut päiviltä jos vain saisivat tilaisuuden. Uskon vakaasti siihen että parempi on kärsiä pahaa kuin tehdä sitä. Jos minun suvaitsevaisuuteni, lempeyteni, idealismini tai hyvät tekoni johtavat siihen että joku käyttää minua hyväkseen tai suoranaisesti vahingoittaa minua, se on paljon pienempi paha kuin väärin tekeminen tai hyvän tekemättä jättäminen.


En hyväksy sitä että kenenkään uskonnonharjoittamista rajoitetaan silloin kun siihen ei liity suoranaista toisuskoisten syrjintää, pakottamista tai muuta konkreettista haitantekoa. Mitä syrjintään tai pakottamiseen tulee, havaintojeni mukaan sitä harjoittavat innokkaimmin aivan kotimaiset voimat. Muslimeilla on kyllä kuulemma kaikenlaisia pahoja aikeita, mutta samanlaisia huhuja kiersi juutalaisistakin 1920-ja 30-luvuilla. En hyväksy ihmisten arvottamista heidän ulkomuotonsa tai syntyperänsä perusteella. En hyväksy sitä että jotakuta pidetään alempiarvoisena, potentiaalisena rikollisena tai vastenmielisenä pelkästään sillä perusteella että hän on erilainen kuin Me (keitä "me" sitten ovatkaan). En hyväksy vihan nimittämistä isänmaallisuudeksi enkä suvaitsemattomuuden kutsumista suomalaisuudeksi.

Nykysuomalainen, kulutushumalainen, juureton ja julkisuutta palvova kulttuuri ei minusta ole puolustamisen arvoinen. Eräät länsimaiset arvot kyllä ovat, esimerkiksi vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Niille on yhteistä esimerkiksi se ettei niitä puolusteta syrjimällä vaan ystävällisyydellä, epäitsekkyydellä ja muistamalla että näkyvistä eroistaankin huolimatta kaikkien kulttuurien edustajilla on paljon yhteistä. Olen aika varma siitä että voisin olla hartaan muslimin kanssa monesta asiasta samaa mieltä, aivan samoin kuin olen monesta asiasta samaa mieltä hartaiden kristittyjen tai juutalaisten kanssa. Jos eromme ovat ylitsepääsemättömiä, ne ovat sitä siksi että olemme niistä sellaisia tehneet. Jos yhtäläisyyksiä ei löydy, se voi johtua myös siitä että meiltä puuttuu halua etsiä niitä. Kenenkään uskonto, katsomus tai kulttuuri ei ole niin täydellinen etteikö toisin ajatteleviltakin voisi oppia paljon. Toisin sanoen, kenenkään ajattelu ei ole niin täydellistä etteikö joku aivan erilainen ihminen voisi sitä rikastuttaa, jos vain annamme siihen mahdollisuuden.

Syrjintä ei koskaan ole ongelmien ennaltaehkäisemistä. Se on niiden aiheuttamista. Se on oman edun vastaista toimintaa ja virheellistä päättelyä. Jos päättelemme että ihmisen ulkomuoto tai tausta kertovat hänestä kaiken mitä meidän tarvitsee hänestä tietää, ihmiskuvamme on kapea ja ajattelumme huolimatonta. Jos haluamme tietää millaisia ihmiset todella ovat, meidän on nähtävä tutustumisen vaiva. Sama pätee silloin kun haluamme arvioida sitä ovatko he kunnollisia vai rikollisia retkuja, kiihkoilijoita, juurettomia vai jotakin siltä välillä. Jos haluamme tavoitella kestävää hyvinvointia ja reilumpaa maailmaa, helppoa tietä ei ole vaan jaloja päämääriä on tavoiteltava jaloin keinoin. Päämäärät ja toiveet elävät jossakin mahdollisessa maailmassa, mutta tekomme ovat todellisuutta. Hyvää voi syntyä vihasta ja syrjinnästä huolimatta, mutta ei koskaan niiden ansiosta.


Vain parasta

Useimmat ekologisesta elämäntavasta innostuneet tietävät miten oikein syödään. Eikä nettiä tarvitse kauan selata ennen kuin käy selväksi, että lähes kaikki ovat keskenään eri mieltä, toinen toistaan paremmilla perusteilla. Jo pelkästään erilaisista kasvisruokavalioista saa pystyyn hyvän väittelyn. Sitten ovat vielä paleodieetin kannattajat, luomun ja lähiruuan ystävät, kotitarveviljelijät ja monet muut. Kaikki osaavat vedota sujuvasti ravitsemussuosituksiin –paitsi ne jotka muistuttavat hanakasti että elintarviketeollisuuden edustajat osallistuvat suositusten laadintaan ja siksi sopii epäillä edistetäänkö suosituksissa muutakin kuin kansalaisten terveyttä. Jokaisella on hyviä perusteluita sille miksi juuri hänen perheensä ruokavalio on paras. Mutta eivät kai kaikki voi olla oikeassa?

Meillä kävi niin että ruokavalion suuntaviivosta tuli päätettyä puolitiedostamatta talokauppojen yhteydessä: hiilihydraattitietoisuus ainakin jää niille joilla ei ole perunamaata eikä satoa säilöttäväksi. Samoin Helsingin herkkukauppojen erikoisuuksiin raskaasti nojaavat mieltymykset voi rauhassa unohtaa kun ruokakauppavaihtoehtoina toimivat lähinnä perusmarketit. Kaikilla mahdollisilla mittareilla tarkasteltuna ruokavaliomme on parantunut paljon maalaistumisen myötä. Mutta Suuressa Ruokakeskustelussa ei etsitä parannuksia vaan parasta. Mikään vähempi ei kelpaa.

Aikamme rakastaa äärimmäisyyksiä, ja se näkyy myös elämäntapaneuvojen markkinoilla. Paras guru on se joka elää kaikkein omituisimmin ja omaa ehdottomimmat periaatteet. Kauhistelemme arabilarppaajiksi yhdessä yössä muuttuvia muslimikäännynnäisiä jotka suhtautuvat shariaan paljon intohimoisemmin kuin useimmat syntymämuslimit. Kummastelemme ekosotureita jotka siteeraavat hartaasti Thoreauta joka eristäytyi viettämään äärimmäisen askeettista elämää Waldenin lammen rannalle- ja unohtavat että Henry David hipsi takaisin sivistyksen pariin kahden vuoden päästä. Lopullisesti. Itsessämme ilmeneviä hurahtamisia ja äärimmäisyyksien ihannointia onkin sitten vaikeampi tunnistaa. Huipuille ja äärirajoille voi pyrkiä lukemattoman monessa lajissa, yhteistä pyrkimyksille kuitenkin on se että enemmistön kohdalla niistä jää usein käteen vain epäonnistumisen tunne ja kauas karannut paratiisi. Hetken hengähdyksen jälkeen vastaan tulee taas uusi villitys. Mutta montako kertaa ihminen jaksaa heittäytyä ja hurahtaa täysin ennen kuin vastaan tulee lopullinen väsähdys ja kaikennielevä kyynistyminen?

Näissä olosuhteissa kohtuullisuus –johon yksinkertainen elämäntapakin nimestään huolimatta pyrkii- on huonossa huudossa. Gurua etsiville kohtuullisuus on liian leppoisaa ja nautinnollista.
Niin onkin, niin leppoisaa ettei se polta tavoittelijaansa loppuun. Onko oikeastaan kovin järkevää ajatella että paatoksen määrä paljastaa luotettavasti viisauden määrän? Eikö se ole juuri sitä huomiotaloutta jota kritisoidaan, sitä että tehokkuuden nimissä katsotaan vain pintaa ja hyväuskoisesti luotetaan siihen että asiat ovat täsmälleen sitä miten ne näyttävätkin olevan? Miksi me olisimme niin luottavaisia etsiessämme oppaita elämän suuriin kysymyksiin, kun toisaalta itsekin olemme jo pienestä pitäen oppineet muokkaamaan niitä mielikuvia joita itsestämme annamme? Kohtuullisuus vaatii pysähtymään jo heti alkajaisiksi.

On tietysti vaikea erottaa, missä kohtuullisuus loppuu ja tekosyyt alkavat. En minä vaan tiedä. Mutta sen tiedän että se kohta on paljon ennen äärimmäisyyksien portteja. Jos Thoreaulta kysytään, hän varmaan sanoisi että olen surkea ympäristöeetikon irvikuva mukavuuksieni ja lihapatojeni keskellä. Mutta minä olen asunut valtakunnassani jo kohta neljä vuotta eikä minulla ole pienintäkään aikomusta palata mukavampiin oloihin. En tiedä miltä elämä täällä näyttää neljän tai viiden vuoden kuluttua. Tänä vuonna puissamme on kuitenkin enemmän linnunpönttöjä kuin ennen, kasvimaalle on tulossa taas muutamia parannuksia ja kunnallispolitiikassakin olen saanut jotakin aikaan. Tulosten syntymiseen ei aina tarvita valtavaa stressipaatosta. Kohtuullisuuteen kuuluu myös olennaisesti tyytyväisyyden vaaliminen. Keskeneräisyys on aivan rakastettavaa. Mielihyvän ja onnistumisen kokemuksia ei tarvitse säästellä sinne tulevaisuuteen jossa kaikki on valmista. Ensi vuonna kaikki on ehkä ja toivottavasti taas vähän paremmin kuin tänä vuonna. Siihen asti eletään tätä vuotta. Eletään, ei vain suoriteta. Ei eletä syödäksemme vaan syödään elääksemme. Maksimaalisen pitkään vai maksimaalisen nautinnollisesti? Se on aito arvovalinta.

Kohtuullisuus on keskitie. Se on tie, koska sitä pitkin on tarkoitus kulkea eteenpäin. Se on keskellä, koska sen oikeanpuoleinen oja on täytetty uupuneiden neurootikkojen raadoilla. Vasemmanpuoleinen piennar taas on täynnä sammaloituneita kiviä jotka lähemmässä tarkastelussa paljastuvat niiden fossiileiksi jotka eivät koskaan liikkeelle lähteneetkään.

Maalaispäiväkirja 5.4.2010

Ikkunasta näkyy... linnunpönttöjä. Ainakin olohuoneen ja keittiön ikkunoista. Olohuoneen ikkunasta näkyvä sinitiaispönttö on uusi. Näkyy myös leikattuja omenapuita ja koko ajan vähemmän lunta.

Tänään mietin... jämäkankaiden kierrätystä. Jotenkin näyttää siltä että kangasvarastot täyttyvät nopeammin kuin kuluvat.

Mietin myös, miten kevään tulon havaitsee täällä maalla myös vammojen laadusta. Talvikausi on pienten palovammojen luvattua aikaa. Nyt minulla ei ole koko viikkoon ollut yhtään palovammaa, mutta naarmuja ja muita osumia alkaa kertyä kun aikaa alkaa kulumaan puutarhassa. Erityisoperaatiot ovat vielä erikseen: sen vasta huomaakin koska täällä kunnostetaan vadelmamaata tai haketetaan. Hieman tähän liittyen, olen miettinyt riittääkö kasvojen säteilyttäminen pilvien takaa kurkistelevan kevätauringon valossa parantamaan D-vitamiinin saantia. Luulen että riittää, jos säteilytystunteja kertyy yhtä paljon kuin minulle viime viikolla.

Olen myös miettinyt Taivaannaulan uuden juhlakalenterin valossa perheemme juhlakalenteria. Tässä kuussa on tietysti Hela, jota viettänemme 24.päivä. Taivislaiset pohtivat Helan ajankohdan laskemista kevätpäiväntasauksesta, mutta minä katson peltoon: Helan aikaan kylvötöiden pitäisi olla käynnissä. Uutuutena vietämme 23.päivä Kodinhaltijan päivää. Siitä sitten eteenpäin… Suurempia muutoksia on odotettavissa alkukesän juhlien viettoon. Varsinaisia uusia juhlapäiviä aion lisätä kalenteriini vain pari, hyvin subjektiivisin perustein. Ajastajan perusteella pakanan elämä voisi olla yhtä juhlaa, mutta koska töitäkin pitää tehdä (ja toisaalta koska hartaudessamme on toivomisen varaa), on priorisoitava.

Olen iloinen siitä että... kevät on vihdoin tulossa. Ja siitä että omenapuiden leikkuu-urakka saadaan päätökseen ennen viikonloppua. Kalenterista katsottuna olemme myöhässä, mutta puutarhan tilaan verrattuna aikataulu on ollut juuri oikea. Kun puut on leikattu, maa saa kuivahtaa hetken. Sitten kerätään oksia ja haketetaan kuin viimeistä päivää. Ja sitten toivottavasti pääseekin jo varsinaisiin maatöihin. Lepoa on odotettavissa taas joskus marraskuussa.

Tänään meillä oli ruokana…itse leivottua leipää, juustoa, ilmakuivattua kinkkua ja oliiveja. Pikaruokapäivä, siis.

Päivän asu… sininen mekko ja essu ja musta hilkka. Olen onnessani kun puutarhatöihin ei tarvitse enää pukeutua kuin naparetkelle. Kerrosten ja paksujen huivien sijasta lämmikkeeksi riittää kevyt fleecetakki ja hiusten suojaksi hilkka.

Tänään olen... viettänyt keväisen työleirin viimeistä päivää. Tapoihimme ei kuulu juhlia pääsiäistä, mutta Puoliso yhdisti pari yli jäänyttä lomapäivää pääsiäispyhiin ja siitä tuli viikko lomaa. Tänään olemme siivonneet, leikanneet viimeisiä omenapuita ja kiinnittäneet uusia linnunpönttöjä puihin.
Tulevia puutarhaurakoita silmälläpitäen konvertoin pari vanhaa lakanaa kuudeksi säkiksi. Kangassäkit ovat muovisäkkejä parempia esimerkiksi hakkeen säilyttämiseen.

Aion... hipsiä kohta iltapalalle. Sitten pitäisi vielä ripustaa pyykkiä. Periaatteessa minun pitäisi kirjoittaa kannanottoa, mutta säästän sen huomiseen. Sen sijaan taidan vielä etsiskellä kadonnutta kaavakansiota.
Ja ruokalistaa pitäisi suunnitella huomista kaupparetkeä varten. Pyhät ovat vähän sotkeneet järjestystä…

Aion mennä... mennä ylihuomenna asukasyhdistyksen järjestämiin iltamiin. Illan aiheena on puutarhajätteen kierrätys ja kompostointi- hyvin ajankohtainen aihe sillä keittiöjätekompostorin (joka tunnetaan meillä paremmin rottakompostorina) käynnistäminen on korkealla prioriteettilistallani.

Luen... Tea Kaarakainen ja Jari Kaukua (toim.) Stoalaisuus. Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia.

Olen tekemässä... erityisen suurella innolla en erityisen mitään, vaikka periaatteessa työn alla on yhtä sun toista.

Toivon... että tänään tapaamani kevään ensimmäinen jättiläishämähäkki oli myös viimeinen hämähäkki jonka tapaan vähään aikaan.

Talossa ja puutarhassa... alkaa kiireinen aika. Saapa nähdä, kuinka usein ehdin tänne blogia päivittämään. Ideoita kyllä on.

Kuulen… askelia portaista.

Parasta juuri nyt... kevät! Devin Townsendin levyt: uusi Addicted ja Ziltoid the Omniscient. Etenkin jälkimmäiseen liittyen, parhautta on myös se että minulla ja Puolisolla on samanlainen viehtymys omituiseen raskaaseen musiikkiin, etenkin avaruusoopperoihin. Ziltoidin lisäksi metallimiesten avaruusmusiikista tulee mieleen Luca Turillin Prophet of the Last Eclipse. Hm. Pitäisi varmaan taas kuunnella…

Viikonloppuna aion... osallistua puolueen piirikokoukseen. Jos sää sallii, tehdä lopun ajan puutarhatöitä.

Ei hullu vaan Vesimies

Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä että olen horoskoopiltani Vesimies: maailmanparantaja, tieteentekijä, ajattelija ja visionääri ja niin edelleen. Suurempi yllätys tietyissä piireissä lienee se että filosofina pärjäämiselle oikea horoskooppimerkki ei ole ehdoton vaatimus. Huhun mukaan jopa Härät ja Neitsyet ovat pärjänneet.

Niissä piireissä joissa yleensä liikun, kukaan ei tunnusta uskovansa horoskooppeihin. Totuus paljastuu usein vahingossa tai muutaman lasillisen jälkeen. Joku naurahtaa että ei ole ihme että Sejase on niin takakireä: sellaisia Neitsyet nyt vain ovat. Kaksoset ovat kierompia kuin savolaiset ja Skorpionit ovat yksinkertaisesti pahoja. Kauriit tylsistyttävät autiomaan kaktuksetkin hengiltä. Vain Jousimiehistä en ole kuullut mitään pahaa sanottavan. Ehkä he sentään ovat täydellisiä. Tai sitten monet Jousimiehet jotka olisivat voineet sulostuttaa maailmaa psykologeina, ovat ryhtyneet astrologeiksi. Hm.


Horoskoopit eivät kerro ihmisestä mitään ja siksi ne kertovat kaiken. Jos horoskooppisi menee vikaan, se johtuu vain siitä ettei se ole tarpeeksi tarkka tai tarpeeksi hyvän astrologin laatima. Esimerkiksi se että minä pyrin moralisoimaan ihmisiä hyvin epävesimiesmäisesti ei johdu siitä että toimenkuvaani kuuluu etiikan asiantuntijana toimiminen vaan se että horoskoopissani vaikuttaa neliö Kuu- Venus oppositio. Rakkauselämääni horoskooppikaan ei ymmärrä: sen mukaan olen sekä draamamagneetti että onnellisesti naimisissa. Miten vain.

Sanotaan että horoskoopit voivat auttaa ihmisiä tutustumaan itseensä. Hiukan epätiedemiesmäisesti sanon nyt että se voi hyvinkin pitää paikkaansa. Oikeastaan mikä hyvänsä itsereflektiota innoittava puuhastelu voi auttaa ihmistä tutustumaan itseensä: lammen pinnan tuijottelu, tarotkorteilla leikkiminen tai päällä seisominen. Mikä nyt kutakin innostaa. Erehdys on vain kuvitella että siihen liittyisi mitään yliluonnollista, että nämä ideat olisivat jotakin sukua objektiiviselle tiedolle tai että mieleen putkahtelevat ajatukset olisivat viestejä hengiltä (jos ihminen uskoo että kaikki hänen päähänsä putkahtavat kiinnostavat ajatukset ovat viestejä hengiltä, se implikoi perin surullisia asioita questionnant’in henkevyyden tilasta). Fysiikka kertoo meille selvästi että astrologien puheet taivaankappaleiden vetovoiman vaikutuksesta meihin ovat tukevaa huuhaata. Kiitos prekessioliikkeen, Aurinko osuu nykyään myös hutiin horoskooppimerkeistä: helmikuussa se ei ole enää Vesimiehen vaan Kalojen tähdistössä. Horoskooppeihin tällä pikkuseikalla ei ole ollut suurempaa merkitystä. Sellainen ero on kosmisilla ja kosmologisilla totuuksilla.

Horoskooppien, kuten tarotkorttien, myyttien, unien tai muiden hämärien asioiden tulkinnassa yritykset selittää asioita fysikaalisesti ovat yleensä paitsi tuhoontuomittuja, myös naurettavia. Energiat, eksoottiset ulottuvuudet ja kvanttimaailman ihmeelliset temput kuulostavat toki hienoilta oppimattomissa korvissa, mutta tieteellistäminen ei valitettavasti toimi pelkällä tahdonvoimalla. X on tieteellistä jos sen selvittämiseksi voi tehdä empiirisen kokeen. Se on tieteellisen filosofian piirissä jos sitä voi tutkia filosofisen menetelmän –logiikan, metodisen epäilyn, käsitteellisten analyysien ja sen sellaisten- avulla. Filosofeilla on tiettyjä vapauksia joita empirian harjoittajilla ei ole: voin esimerkiksi tutkia tieteellistä metodia itseään, olemisen lisäksi myös sitä miten asioiden pitäisi olla, ja sellaisten olioiden –kuten numeroiden- olemusta jotka eivät ole fysikaalis-materiaalisen todellisuuden havaittavia objekteja. Otan niistä kaiken ilon irti. Mutta metodin rajoissa. Astrologia, teologia, kreationismi ja vastaavat pseudotieteet väittävät usein olevansa filosofisia. Tällä ne viittaavat kai siihen ettei maallikoilla usein ole hajuakaan siitä mitä filosofit puuhastelevat tai miten.

Mikään ei kuitenkaan voisi olla harhaanjohtavampaa. Filosofia kuten empiirinenkin tiede, on kiinnostunut totuuden selvittämisestä järkiperäisin keinoin. Pseudotieteet sen sijaan lähtevät siitä että ne tietävät jo totuuden. Niiden ”tieteellisyys” viittaa yrityksiin todistaa tai selittää tätä tiedettyä totuutta tieteenkaltaisin menetelmin (negatiiviset tulokset yleensä ohitetaan, ja siksi menetelmä ei mitenkään muistuta oikeaa tiedettä). Pahimmillaan, ne pyrkivät sumuttamaan maallikoita jopa väittämällä että tiedekin toimii pohjimmiltaan samalla tavalla: esimerkiksi kreationistien perusväitteisiin kuuluu että valtavirtatiede ”uskoo” Darwiniin ja kumppaneihin ja pyrkii löytämään uskolleen todisteita. Todellisuudessa he kertovat vain omista toimintatavoistaan. Kas, tieteessä kun kaikki voidaan tarpeen tullen, tai jopa silkasta mielihalusta, kyseenalaistaa. Pseudotieteen lähtökohta sen sijaan on että on asioita joita ei voi kyseenalaistaa. Usein väitetään myös että on asioita jotka eivät ole järjellä selitettävissä – siis vihjataan että on olemassa asioita joita ei edes kannata yrittää ymmärtää tieteen ja filosofian avulla vaan on hyväksyttävä Pseudotieteilijän hallussa oleva selitys. Pseudotieteiden ongelmana ei olekaan selitysvoiman puute. Ne osaavat selittää kaiken. Mutta ne eivät osaa kysellä eivätkä kyseenalaistaa mitään. Siksi ne eivät myöskään rakenna tai kehitä mitään. Koska ne eivät sisällä erehtymisen mahdollisuutta eivätkä ehtoja, ne eivät voi tietää myöskään koska ne mahdollisesti olisivat oikeassa. Mystiikan kaapun kätkeytymällä ne myöntävät itse etteivät ne voi tarjota kysyville mitään tietoa muistuttavaa.

Se mikä kenties olisi pohtimisen arvoista on, että toisinaan ihminen tarvitsee muutakin kuin dataa. Tarvitsemme merkityksiä, ymmärrystä ja uusia näkökulmia pohdittavaksi. Maailmanselityksiä antava huuhaa ei näitä tarjoa. Tiede tarjoaa toisinaan. Olen huomannut että joskus kaikenlaisesta oheistoiminnastin voi olla pohdiskelijalle hyötyä. Joku lukee runoutta, toinen pohdiskelee myyttien merkitystä…olennaista tällöin on selittelyn vähyys, se että menetelmä perustuu olennaisilta osin ajattelijan omaan aktiivisuuteen- ja se että ajattelija tietää mitä on tekemässä. On silkkaa soopaa kuvitella että horoskooppimerkkini kertoo minusta syvällisiä totuuksia tai että taivaankappaleiden puuhat vaikuttaisivat elämäni kulkuun (paitsi silloin kun kipaisen pihalle havaitsemaan niitä). Sen sijaan itsetuntemusta saattaa kasvattaa se että pohdiskelen persoonallisuudestani –vaikka miten sattumanvaraisesti – esitettyjä väittämiä ja otan niihin kantaa. Tietysti, persoonallisuudenpiirteistä kuvauksen muodossa esitetyt väittämät eivät ole erityisen hyviä edes itsereflektion kannalta (vaikka ehkä hivenen parempia kuin täydellinen reflektoinnin puute), alkaahan aina ymmärtäjää etsivä ihminen helposti kiinnittää huomiota kuvauksessa oikeaan osuviin kohtiin siinä missä selvästi väärät arvaukset jäävät helposti vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi julkkisselvännäkijöiden parissa suosittu "cold reading"-menetelmä perustuu juuri tähän harhaan. Lopputulemaksi saan tältä erää, että kaikki mieltä valaisevat asiat eivät ehkä ole faktoja ja selityksiä. Siksi on tärkeää tietää mitä kulloinkin etsii ja oppia erottelemaan asiat toisistaan.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments