Herätessäni satoi taas lunta. Se mikä oli eilen sulanut, oli hyvää vauhtia korvautumassa uudella lumella.Vähitellen kiteet liimautuivat toisiinsa suuriksi hiutaleiksi. Ne sulivat rännäksi joka puolestaan suli vedeksi. Siinä vaiheessa kun olin päässyt ulos ja Helsinkiin asti, jäljellä oli vain tihkua joka tiivistyi tuskin havaittaviksi pisaroiksi takille. Iltapäivällä kävellessäni bussipysäkiltä kotia kohti minut yllätti vielä kunnon raekuuro. Unelias taivas ripautti niskaan lähes herneen kokoisia rakeita ennen kuin ehdin suojautua.

Kuivuttuani, lämmettyäni ja rauhoituttuani päivän kiireistä totesin että kulunut päivä oli oikeastaan aika ihmeellinen. Harvoin edes suomalainen alkukevään päivä näkee niin monenlajista sadetta. Ja pelkäänpä että usein tällaiset arkiset, harmaat ihmeet menevät minultakin ohi. Se on menetys. Sikäli kun tiedän, ihmeitä on olemassa kaiken kokoisia ja näköisiä. Toiset lumoavat kauneudellaan, toiset kummallisuudellaan ja jotkut molemmilla. Joitakin on mahdotonta olla huomaamatta, toiset taas paljastuvat vasta oppineelle ja huolelliselle havainnoijalle. Suuret ihmeet ovat harvinaisia ja vetävät hyvin mietteliääksi. Pienet ihmeet ovat niitä jotka saavat mielen toiveikkaaksi arkisestikin alkaneina päivinä: ei sitä koskaan tiedä, koska todellisuus kääntää esiin hieman harvemmin havaitun puolensa. Sen olen kuitenkin oppinut että ihmeiden havaitsemista helpottaa suuresti jos pitää silmänsä ja mielensä avoimena, tutkii ja opiskelee ahkerasti. Tieto ei saa ihmeitä katoamaan, vaan käy täsmälleen päinvastoin.

Ajatellaan vaikka sadetta hieman laajemmassa mittakaavassa.
Meillä Maassa sateena tulee H2O:ta erilaisissa olomuodoissaan, erilaisilla lisäaineilla maustettuna. Maailmankaikkeudessa tämä on poikkeuksellista. Kylmemmillä planeetoilla sade, lumi ja jää voivat olla esimerkiksi hiilidioksidia tai metaania. Kuumemmissa paikoissa olosuhteet ovat sitäkin mielenkiintoisemmat. Venuksen taivaita peittävät paksut pilvet sisältävät runsaasti rikkihappoa- mikä onkin onnetonta Venuksen ilmakehään yrittävien luotainten kannalta. Mutta sitäkin ihmeellisempi paikka on CoRoT-7b –niminen planeetta. Sen kaasukehä on syntynyt planeetan laavajärvien tai –merien silikaateista nousevasta höyrystä. Planeetan kaasukehä sisältääkin muun muassa natriumia, kaliumia, magnesiumia, alumiinia ja rautaa. Sen pilvet muodostuvat kivihöyrystä ja kun höyry tiivistyy, niin kuin sillä on tapana pilvissä tehdä, sade tulee alas pieninä kivinä. Siinä missä meillä sade koostuu veden erilaisista olomuodoista, CoRoT-7b:llä voi esiintyä erilaisia kivisateita. Se mitä alkuaineita tiivistyy ja minkälaisiksi kiviksi, riippuu tiivistymiskorkeudesta. Ehkäpä tämän tapaisena päivänä CoRoT-7b:llä olisi aamulla satanut spinelleja, päivällä wollastoniitteja ja illemmalla niskaan olisi ripsahtanut kuurollinen korundeja. Korundi on täällä Maassa jalokivi, jonka punaiset muodot tunnemme paremmin rubiineina ja muun väriset muodot safiireina. CoRoT-7b:n korundit eivät kuitenkaan synny suuressa paineessa planeetan syvyyksissä kuten täällä meillä, joten niillä voi olla erilainen kiderakenne.

Avaruusteleskooppi Spitzerin havainnot taas osoittavat ettei sateeseen aina tarvita ilmakehää. Spitzer havaitsi sateen piiskaamaa protoplanetaarista kiekkoa. Planeettojen muodostumisen alkuvaiheessa –Spitzerin havaitsema IRAS 4b:nä tunnettu nuori tähti protoplanetaarisine kiekkoineen on vain satoja tuhansia vuosia vanha. Spitzer havaitsi kiekossa suuren määrän vesihöyryä. Tutkijat ovat päätelleet että höyry sataa muodostumassa olevaan aurinkokuntaan. Avaruudestakin voi löytää sadetta.

Huolimatta avaruuden ihmeellisyyksistä, kotoinen vetemme on sittenkin ihme vertaansa vailla. Se ei ainoastaan lumoa lumikiteinä, kastele kansaa ja jouduta lumikinosten sulamista. Se myös ylläpitää elämää täällä meidän planeetallamme, planeetalla jota on kuvattu Havaijiksi aurinkokuntamme Siperiassa. Avaruustutkimus on paljastanut että Siperioita on saatavilla joka makuun. Mutta me olemme hyvin tarkkoja niistä olosuhteista joissa viihdymme. Siinä on syytä kerrakseen arvostaa vettä ja vaalia sen puhtautta. Vesi pitää meidät käynnissä ja kannattelee meitä. Sen ansiosta olemme täällä, katselemassa niin kauas yön pimeyteen kunnes näemme vilauksen taivaista joilta sataa jalokiviä.

Kuluneella viikolla sain taas pari konkreettista muistutusta siitä että minä EN ole mukava ihminen. Se vain ei kuulu hyviin puoliini. Sanomisistani ja mielipiteistäni voi joku vaikka loukkaantua, ja on loukkaantunutkin. Totuudesta ja oikeudenmukaisuudesta pidetään paljon juhlapuheiden tasolla. Käytännössä, asia on kyllä niin että niistä pidetään paljon tietyissä rajoissa. Näiden rajojen yli esimerkiksi skeptikot, tieteentekijät ja eetikot harppovat ilman mitään kunnioitusta tai hienotunteisuutta. Tänään mieleni tekee keskustella näistä rajoista. Kun sitä ei kukaan varsinaisesti tee, vaan kysymys on pikemminkin asioista jotka jokaisen vain pitää itse ymmärtää.

Ruotsissa kohistaan juuri nyt siitä, miten on mahdollista että kokonainen kyläyhteisö, mukaan lukien kunnan viranomaiset, kirkko ja koulu kääntyivät suojelemaan 14-vuotiaan tytön raiskaajaa ja kävivät sen sijaan uhrin kimppuun joukolla. Ihmetellään miten sellainen on mahdollista sivistysvaltiossa. Minä en ihmettele. Päinvastoin, väitän että tällaista voisi aivan hyvin tapahtua täällä Suomessakin ja olemme onnekkaita jos ei paraikaa jossakin tapahdu, kaikessa hiljaisuudessa.

Käytännön elämän moraalikysymyksiä asiantuntijana ratkoessani olen huomannut että etiikan asiantuntijaa paikalle haluavat eivät yleensä -toisin kuin väittävät- halua löytää totuutta tai oikeutta. Sen he tietävät jo kyllä. Se mitä filosofilta halutaan on siunaus jo oikeaksi tiedetylle mielipiteelle. Se tiedetään että jos asiat etenisivät oikeusprosessiin asti, voisi seurauksena olla monenlaista ikävyyttä ja hankaluutta. Käräjäoikeuksien ymmärtäväisyyteen ei aina voi luottaa (joskin toivoa pilkahtelee silloin tällöin). Mutta filosofit. Heillä on asiantuntijan arvovaltaa ja maine siitä että he ovat ihmisiä jotka ymmärtävät järkipuhetta.

Järkipuheeksi lasketaan tässä yhteydessä tavallisesti seuraavan tyyppiset asiat:

- Hyvämaineisen ihmisen suullinen selitys on painavampi todiste kuin mitkään konkreettiset todisteet. Hyvät Ihmiset, Alansa Ammattilaiset, Kunnon Kaverit, Viranhaltijat, Pitkän Kokemuksen Omaavat ja vastaavat eivät voi tehdä mitään väärää, reagoida tunneperäisesti tai tehdä virhepäätelmiä. Jos jokin näyttää epäselvältä, vika on tulkitsijassa jolla vain ei ole kompetenssia arvioida asiaa. Kompetentti arvio asiasta on ymmärtäväinen.

-Tähän liittyen, se taho joka on Tuntematon, Valittaja tai Maallikko on lähtökohtaisesti erehtynyt, huolimatta siitä mitä todistusaineisto, laki ja logiikka sanovat.

-Filosofinkin on hyvä muistaa kuka hänen palkkionsa maksaa ja keiden ihmisten kanssa olisi syytä pysytellä väleissä. Tulee ymmärtää kuka on ystäväsi eikä ruokkivaa kättä saa purra. Jos tästä asiasta vihjaavalle huomauttaa ettei väittämien totuusarvolla ole mitään tekemistä niiden hyödyllisyyden kanssa tai siitä että en ole paikalla hankkiakseni uusia parhaita ystäviä vaan tehdäkseni velvollisuuteni, on loukkaantuminen taattu.

-Tunneälykästä olisi ymmärtää heti alkuunsa että Kunnialliset Ihmiset voivat loukkaantua jos heitä syyttää -vaikka miten pitäviin konkreettisiin todisteisiin ja pätevään päättelyyn tukeutuen- moraalittomasta toiminnasta. Tunneälykäs ihminen (josta minä tunnetusti olen kaukana) ymmärtää että Kunniallisen Ihmisen loukkaantuminen on paljon pahempi asia kuin mahdollinen väärin toimiminen tai peräti rikoksen tekeminen. Lakihan on jäykkä, mutta sen hengen mukaista on joustaa ja noudattaa kohtuutta (sellaisena kuin Kunniallinen Ihminen sen ymmärtää), eikö? Tunneälykäs ihminen ei millään halua loukata toista. Siksi hän viimeiseen asti välttää muuttumasta sellaiseksi joustamattomaksi pilkunviilaajaksi tai itsepäiseksi vaikeaksi ihmiseksi joka tulee jokaisesta joka vaatii lain kirjaimen noudattamista, kirjaimellista totuutta tai tiukkaa puolueettomuutta.

-Ymmärtää että väärän moraalisen arvostelman antaminen asiantuntijamielipiteenä voi haitata yhteistyötä, antaa asiasta huonon kuvan ihmisille, hankaloittaa Hyvien Ihmisten työntekoa ja mahdollisesti myös lakastuttaa kedon kukat. Jos kovasydäminen ja sosiaalisesti lahjaton filosofi ei ymmärtäisikään miten vakava asia ihmisten loukkaaminen on, hänen tulisi ainakin järki-ihmisenä ymmärtää nämä käytännön seuraukset. Onhan esimerkiksi oikeudenmukaisuus hieno asia, mutta katsokaa mikä sotku syntyy jos siihen hirttäytyy. Idealismi nyt ei vaan toimi reaalimaailmassa vaan ylevien periaatteiden on taivuttava huomioimaan käytännön elämän vaatimukset. Toisinaan on paljon pienempi paha vähän syrjiä, painaa pienet (ja miksei vähän suuremmatkin) laittomuudet villaisella ja väärinkäyttää valtaa. Järkevä ihminen ymmärtää että tarkoitus pyhittää keinot.

-Ymmärtää että nykymaailmassa kiiltävä julkisuuskuva on tärkeä ja epäkohtien kaivelu voi johtaa tarpeettoman negatiiviseen julkisuuteen. Mitä ihmisetkin oikein ajattelevat jos meiltä paljastuisi väärinkäytöksiä? Ja tiedättekö miten paljon haittaa kielteisestä julkisuudesta meille olisi? Järkevä ihminen ymmärtää että vaikeneminen on viisasta lähes aina. Jos vaikenee tarpeeksi tarmokkaasti ja johdonmukaisesti on kuin epäkohtaa ei olisikaan.

Tällaiset rakastettavat, järkevät ihmiset joiden kanssa yhteistyö sujuu, ovat minusta vastenmielisiä. Juuri he tekevät institutionaalisen pahan mahdolliseksi ja ovat vastuussa suuresta osasta yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta. Heitä ei yleensä saa tajuamaan edes rautalangasta vääntämällä että puolueettomuus tarkoittaa sitä että hyviä tyyppejä ja epämiellyttäviä vinkuiituja on arvioitava täsmälleen samoilla kriteereillä, eikä tosiseikastoon kerta kaikkiaan lasketa sitä että tiedän X:n olevan kunnon kaveri. Väärin toimiminen ei ole anteeksiannettavaa pelkästään sillä perusteella ”että väärinkäytöksen selvittäminen on kuitenkin turhaa noin hienon ihmisen osalta ja vain häiritsisi tarpeettomasti hänen hyväntekeväisyyttään”. Anteeksiannettavuus taas perustuu esimerkiksi sille että teko oli vähäinen, tekijä on jo käytännössä saanut riittävän ja tehokkaan rangaistuksen (eikä painava yleinen etu vaadi muuta) tai että teko tapahtui olosuhteissa joissa muut vaihtoehdot olisivat olleet vieläkin huonompia. Siis moraalisesti huonompia, eivät kiusallisempia. Tasapuolisuus tosiaankin tarkoittaa sitä ettei tuttaville, sukulaisille, miellyttävän oloisille ihmisille tai ihmisille joista voi vielä olla hyötyä, anneta etuoikeuksia tai kohdella sen lempeämmin kuin niitä joilla on epäonni olla tuntemattomia, ärsyttäviä tai vailla vaikutusvaltaa. Ihmisiä tulisi kohdella juuri niin ikävästi, ymmärtämättömästi ja joustamattomasti kuin tästä voi päätellä.

Täydellisessä maailmassa ihmisen ei tietenkään tarvitsisi valita rakastettavuuden ja totuudenrakkauden väliltä. Kukaan ei ottaisi asiallisesti perusteltua kritiikkiä henkilökohtaisesti eikä pitäisi epäkohtien esiin nostamista ikävän ihmisen kiukutteluna. Tässä maailmassa… olen kiitollinen siitä että olen introvertti. Rankan viikon jälkeen on hyvä hautautua aidattuun puutarhaan ja mennä leikkaamaan omenapuita. Ne ymmärtävät puolueettomuudesta kaiken kasvattaessaan hedelmänsä tasapuolisesti niin ihmisille kuin pihlajanmarjakoiden toukillekin.

Filosofian Puutarhan Reaalimaailman Osasto osallistuu Earth Hour-kampanjaan. Lisätietoa kampanjasta löytyy täältä . WWF:n sivulla voit myös ilmoittautua mukaan kampanjaa, vaikka yksityishenkilönä, ja sitä kautta osoittaa kannattavasi hyvää asiaa.

Tänä iltana klo. 20.30-21.30 sammutamme valot, ja toivomme että mahdollisimman moni lukijakin tekee niin. Syökää tunnelmallista kynttiläillallista, lähtekää kävelylle bongaamaan hämäräeläimiä tai osallistukaa paikalliseen Earth Hour- tapahtumaan.

Lohjan kaupunki osallistuu tapahtumaan järjestämällä kynttiläkulkueen joka päättyy ravintola Opus K:n ovelle, jossa esitetään kynttilänvalossa akustista musiikkia pimeän tunnin ajan.

Lohjan Ursa järjestää paikallisella tornilla Mars-näytöksen. Tällä hetkellä taivas on pilvessä, joten voi olla että paikalla pääsee vain kurkistamaan torniin ja sosialisoimaan tähtiharrastajien kanssa.

Koko talven neulepuikot ovat pysyneet tiiviisti käsissäni, mutta yhtäkkiä tahti alkaa hiipua ja hidastua. Ihanan Virityksen huippuinspiroivan postauksen innottamana hankin itselleni sekä kinnasneulan että kerän norolankaa omaa multnomah-huivia varten. Edistystä ei kuitenkaan ole juuri tapahtunut. Ulkona kinos ylettyy vielä reilusti polven yli ja hetkittäin tuntuu siltä kuin kevät olisi peruttu tältä vuodelta. Mutta sisäinen kalenterini taitaa olla valon määrän mukaan toimiva, aivan kuin puillakin. Sitä ei havaitse pukeutumisestani (samat mekot sopivat päälleni kesät ja talvet) eikä työtehtävistäkään, vaan siitä mitä käsityönurkassani on meneillään. Nyt se kertoo, että kevät on tullut ja suurten neuleinspiraatioiden aika on tältä erää ohi.

Neuleinnostus saapuu syysmyrskyjen selässä, kun illat muuttuvat kylmiksi ja pimeiksi. Toki neulon muulloinkin jos tarve vaatii, mutta suuren inspiraation tuntu touhusta puuttuu. Talvella sen sijaan on ylellistä käpertyä vahtimaan takkaa lämpimien lankakerien keskellä. Kun puutarhassa on hiljaista, riittää aikaa isommillekin projekteille. Neutraalien värien valtaamassa utuisessa maisemassa värikkäät langat tuntuvat terapeuttisilta.

Kevään koittaessa villat kuitenkin menettävät hohdokkuutensa. Oikeastaan, koko neulominen alkaa tuntua jotenkin raskaalta. Mieleen tulee että voisi aloittaa jonkun virkkuutyön. Jotain vaaleaa ja tähän mummontupaan sopivaa. Varmaksi kevään merkiksi voi siis laskea sen kun posti eilen toi lastin kalalankaa josta jonakin päivänä tulee päiväpeite. Virkatuissa päiväpeitoissa on sitä jotakin. Sitä jotakin mikä minua viehättää muissakin vanhanaikaisissa käsitöissä. Onneksi kotimmekin on vanhanaikainen ja – edellisten asukkaiden tekemästä perusteellisesta remontista huolimatta – edelleen paikka joka näyttää joka näyttää kaipaavan kaunistuksekseen ruutupitsiverhoja ja ristipistotöitä ja hylkivän kaikkea mikä näyttää 1970-luvun jälkeen tuotetulta. Vain puolison dvd-kokoelma ja minun ympäriinsä sirotellut avaruustutkimusta käsittelevät tieteelliset artikkelit muistuttavat siitä että täällä eletään sittenkin vuotta 2010. Siinä sitä muistutusta onkin riittävästi.

Keväiset käsityöhetket kuluvat siis virkkuun parissa. Virkkaaminen on siitäkin kätevää että sitä voi tehdä myös vaikka bussissa istuessa. Vaikka puutarhassa pitäisikin kiirettä, aina jotakin ehtii saada aikaiseksi. Sitten jossakin vaiheessa, säiden lämmittyä niin paljon että elämä siirtyy talosta puutarhaan, koittaa Kirjontatyökausi. Siinä missä keväinen mieltymykseni virkkaukseen on jotenkin ymmärrettävää, kesäisestä kirjontavillityksestä puuttuu kyllä kaikki järki. Kirjonta vaatii paljon pientä, helposti hukkuvaa ja sekaisin menevää sälää jonka kuljettaminen talon ja puutarhakeinun välillä käy työstä. Lisäksi se sujuisi parhaiten tasaisessa valaistuksessa, jollaista ulkona ei yleensä ole. Siinä minä sitten olen, puutarhakeinussa jonka käsinojalla tasapainottelen värikortteja lukemattomine lankoineen, saksia ja karttaa jota on seurattava pilkuntarkasti. Lisäksi kirjontatyön tekeminen vaatii ehdottoman puhtaita käsiä ja vaatteita –ja mitenkäs hyvin ne sopivat yhteen keväisen puutarhan kanssa jossa on loputtomasti tehtäviä, hevosenlanta hajahtaa ja puista tippuu pieniä roskia? Jos loogisesti ajatellaan, kirjominen olisi ilman muuta talvikäsityö, mutta jostakin syystä inspiraatio iskee nimenomaan kesällä. Tänäkin talvena olen tainnut koskea Ikuisuusristipistoon vain parina iltana. Kun ei vain hotsita. Kummallisinta on, että jos valitsemani kirjontatyö on mitenkään järkevän kokoinen, saan kesän aikana valmistakin aikaan. Hylkään ristipistot yleensä siinä vaiheessa kun sadonkorjuuaika koittaa ja korjuu- ja säilöntäkiireet vievät kaiken liikenevän ajan. Jonakin niistä päivistä lasken käsityöni sivuun vain hetkeksi joka venyy kolmen vuodenajan mittaiseksi. Kun kiire taas hellittää, alkaa ilmassa olla jo sadetta ja kylmää, ja paljastuu että neuleita tarvittaisiin lisää…

On kevät ja aika kevätsiivon!

Tämänkertaisessa blogisiivossa saapuivat iloksenne seuraavat uutuudet:

-uusimmat kommentit- gadget: nyt ehkä huomaan vanhempiinkin postauksiin tulleet kommentit!
-uusi kategoria: kuvapostaukset on vihdoin koottu omaan osastoonsa
-ja tietysti uusia blogeja: Harras Harrastus on käsityö (lähinnä neule)blogi jossa Lotta hemmottelee lukijoitaan kauniilla kuvilla. Paholaisen asianajaja on uskonto- huuhaa ja kulttuurikriittinen blogi. Ja filosofiklubi on täsmälleen sitä mitä nimi lupaa. Jokaiselle jotakin, toivoakseni!

Blogin tomuttaja käyttää myös tilaisuuden hyväkseen ja kiittää jälleen kaikkia kommentteja ja palautetta lähettäneitä inspiroivista, kannustavista ja haastavista mutta ennen kaikkea asiallisista kommenteista. Antakaa aplodit itsellenne ja toisillenne.

Etiikkaan perehtyneet filosofit ovat –yleisesti ottaen- väkeä joiden seurassa moraalisi on turvassa. Voit saada moraaliseen pulmaasi eri vastauksen riippuen siitä keneltä satut kysymään, mutta ammattitaitoinen filosofi antaa näkemykselleen aina selkeät ja johdonmukaiset perustelut. Nuhteettomuus onkin sitten toinen juttu. Sen olen itsekin ehtinyt huomata kieppuessani moraalini kanssa Reaalimaailman pyörteissä. Yleisesti ottaen, monelta osin eettisesti kestämättömässä nykymaailmassakin on aivan mahdollista puolustaa hyvettä. Siihen vaaditaan lähinnä omaneduntajun mahdollisimman täydellistä puuttumista ja toiseksi sitä että joskus on valmis tinkimään nuhteettomuudesta reilusti.

Tämä moraalisessa maailmassa toimimisen kompleksisuus käy hyvin esiin filosofian historiasta: jo antiikista lähtien filosofit ovat tutustuneet vankiloihin ja maanpakoon siinä missä kuninkaiden hoveihin ja korkeisiin virkoihinkin. Nykypäivään tultaessa tilanne ei ole olennaisilta osin muuttunut: on filosofeja joiden kuulemisesta rikkaat ja vaikutusvaltaiset eivät saa tarpeekseen. Ja niitä joiden yhteiskunta haluaa kovasti vaikenevan ja hankkivan vaikka lobotomian.

Oikeusfilosofiassa moraalin ja oikeuden välinen jännite ilmenee herkullisimmillaan. Nuhteettomuuden ja moraalin välinen hieman hienosyisempi jännite on saman ilmiön arkiversio. Se on paljon yleisempikin, aivan niin kuin riiteleminen on yleisempää kuin riidan vieminen käräjille.
Seksuaalietiikassa ja perhe-elämän etiikassa tämä jännite tulee erityisen hyvin esiin. Tämä tuli mieleeni kun näin Kristillisdemokraattien uuden kampanjajulisteen jonka teemaksi he ovat nostaneet perhearvot. Pitkäaikaiset lukijat varmasti jo tietävät, minne kristillisoikeistolaiset perhearvot saa minun puolestani tunkea. Joten ei siitä sen enempää. Aina on kuitenkin hauskaa ja valaisevaa miettiä ”miksi”-kysymyksiä. Tahollaan niitä on pohtinut myös Arhi.

Niin, mitä nämä perhearvot edes ovat? Kristillisdemokraattien poliittisesta toiminnasta päätellen kaikilla ei ensinnäkään ole oikeutta perustaa tätä uljasta yhteiskunnan perusyksikköä. Ensiksikin on oltava hetero, tai siinä tapauksessa että olet biseksuaali, sinun on älyttävä valita Oikein. Itse asiassa, kristillisoikeistolaisen retoriikan voisi kuvitella suuntautuvan nimenomaan biseksuaalien paimentamiseen- mitenkään muuten ei voine tulkita kauhuskenaarioita homostelun yleistymisestä. Jos ihminen on umpihetero, niin mikään määrä oikeudellisia sanktioita ei saane häntä yhtäkkiä muuttumaan homoksi. Ei, uhkana ovat Pelottavat Bisset jotka kykenevät rakastamaan ihmisiä sukupuolesta riippumatta. Pakkohan sellainen holtiton filantropia on ruotuun saada.

”Perhearvot” viittaavat laajemminkin yhteiskunnan (tuhoontuomittuihin) pyrkimyksiin rajoittaa kansalaisten rakastamista. Puhutaan kauniisti siitä miten yhteiskunta tukee normien ja sanktioiden avulla perheiden koossapysymistä. Hetkinen, hetkinen… en minä ainakaan halua että Puoliso pysyttelee kanssani sanktioiden pelosta tai siksi että se on ”kunniallista”. Minä haluan että hän on sitoutunut minuun täysin vapaaehtoisesti, esimerkiksi siksi että rakastaa minua ja elämän yleisistä vastoinkäymisistä ja erityisistä vioistani huolimatta on vakuuttunut siitä että hänen on parasta sitoutua minuun ja olla kanssani. Kuvittelen olevani näine toiveineni aivan normaali vaimoihminen. Lisäksi minusta on järkevää ajatella että vaikka yhteiskunta voi sitoa ihmiset toisiinsa monenlaisten pakkojen avulla, vain ihmiset itse kykenevät sitoutumaan. Yleensä he tekevät niin vieläpä aivan vapaaehtoisesti.

”Avioliiton aseman puolustaminen” ei jostakin syystä ole kristillisoikeistolaisessa retoriikassa tarkoittanut ensisijaisesti perheiden arjen helpottamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Sen sijaan se on tähdännyt ja usein myös johtanut väärin valitsevien elämän suoranaiseen kurjistamiseen keinoilla jotka vaihtelevat pienestä kiusanteosta (kuten siitä etteivät rekisteröidyt parit saa ottaa yhteistä sukunimeä) julmaan syrjintään (kuten siihen ettei lähtömaassaan laillisesti kaksi vaimoa ottanut maahanmuuttajamies voi Suomeen saavuttuaan turvata kuin toisen vaimon aseman laillisena aviopuolisona). Toisaalta niille joille avioliitto on oikeus, se on vain piirun päässä pakosta. Esimerkiksi seksuaalisuuden rajaaminen avioliiton piiriin tarkoittaa sitä että kristillisissä piireissä solmitaan avioliittoja tänäkin päivänä lähinnä seksi mielessä. Sen kuvitellaan olevan moraalista. Koska päämäärän ajatellaan oikeuttavan keinot, maassamme on myös lapsia jotka eivät saa asiallista seksuaalivalistusta vaan annoksen pelottelua ja vaatimuksia täydellisestä pidättyvyydestä avioliittoon asti. Mikäpä olisikaan hirmuista seksin puutetta parempi tapa toimittaa nuoret äkkiä naimisiin? Traumojen lisäksi seksuaalisuuden ehdottomasta rajoittamisesta avioliittoon seuraa sukupuolitautien leviämistä, turhia abortteja, ei-toivottuja lapsia ja onnettomia avioliittoja. En tiedä, johtuuko kaiken tämän pahan kutsumisesta ”moraaliksi” se että moraali nähdään maallikkojen keskuudessa usein synonyymina järjettömille rajoituksille ja kielloille. Toivottavasti ei, koska tällaisista käsityksistä seuraavan pahan jäljet ovat yhteiskunnassamme – jos mahdollista – vielä edellä luettelemiani asioita pahempia.

Perhearvoihin kuuluu myös lasten tekeminen, sitten kun on ensin päästy siveästi naimisiin. Tämäkin normi koskee vain kunnon heteropareja, mutta heille (meille) se onkin sitten sosiaalinen vaatimus. Luulisin että jokainen itseni ikäinen tai vanhempi ihminen on havainnut tuttavapiirissään että osittain näiden arvojen johdosta lapsia tekevät monet sellaiset ihmiset joiden olisi ollut syytä pysytellä lapsettomina. Lasten hankkiminen on huomattavasti helpompaa kuin heidän kasvattamisensa –mikä näkyy esimerkiksi kaltoinkohdeltujen, pahoinvoivien ja huostaanotettujen lasten määrässä. Normi jonka mukaan perheessä kuuluu olla lapsia ja jonka mukaan lapsettomuus on poikkeavaa ja seliteltävää, aiheuttaa yhteiskunnassamme suurta kärsimystä. Minusta paljon parempi perhearvo olisi ettei lasten saamista nähtäisi minkään luokan moraali- tai kunnollisuuskysymyksenä vaan asiana joka se todella on: jokaisen perheen yksityisasiana.

Lasten hankkimisesta pääsemmekin seksuaalisuuteen yleisellä tasolla. Kristillinen oikeisto puhuu seksuaalisuudesta ”arvokkaana” asiana. On kuitenkin erehdys kuvitella että tällä tarkoitettaisiin kaikkea tasavertaisten kumppanien välistä seksuaalisuutta tai ihmisten oikeutta olla seksuaalisina olentoina sellaisia kuin ovat niin kauan kuin se ei vahingoita muita. Eivätpä he puhu edes moraalista siten miten esimerkiksi itse, tieteellisen etiikan ammattilaisena, sen ymmärrän: ihmisen pyrkimyksestä hyvään, luonteen kehitykseen tai pyrkimykseen kohdella muita oikeudenmukaisesti ja lempeästi. Homot me jo käsittelimmekin. Mutta sopiiko kristilliselle oikeistolle se että esimerkiksi transvestiitit, sadomasokistit tai polyamoriset ihmiset toteuttavat seksuaalisuuttaan täysimääräisesti ja kumppaneitaan rakastaen ja kunnioittaen? Vai ovatko poikkeamat vaniljaisesta normista sairaita, paheellisia tai molempia, vain sillä perusteella että ne ovat vähemmistömieltymyksiä? Kuinka paljon kärsimystä yhden oikean seksuaalisuuden mallin yhteiskunnassa aiheutuu siitä että vähemmistöjen on pysyteltävä hiljaa, piilossa ja häpeässä?

Perhearvojen ylläpitäminen siis aiheuttaa jo sinällään paljon kärsimystä. Lopuksi haluaisin kiinnittää huomiota erääseen epäsuorempaan kärsimyksen muotoon: siihen miten käy yhteiskunnassa jossa kristillisoikeistolaiset perhearvot yhä vaikuttavat ihannenormien muodossa.
Jos normeiksi valitaan epärealistiset ja jyrkät arvot ja niitä pönkitetään vastakkainasettelun voimalla, kuten leimaamalla kaikki vaihtoehdot suoralta kädeltä moraalittomuudeksi, niiden vaihtoehdoksi tosiaan muodostuu moraalittomuus. Miksi ne jotka törmäävät perhearvojen tuhoisiin vaikutuksiin tai ovat alun perinkin poikkeavia tai epäonnistujia, edes yrittäisivät etsiä parempaa jos heille on vakuutettu ettei pelastusta Ainoiden Oikeiden Arvojen ulkopuolella voi olla? Nitistäessään vastarinnan voimallisesti Ainoat Oikeat Arvot tuottavat siis itse sen moraalittomuuden jota ne vastustavat. Kuitenkin vaihtoehtoja olisi olemassa: vastuullisuus, lempeys, kunnioitus, kaikki ne hyveet ja peukalosäännöt jotka toimivat muillakin elämän aloilla. Meillä on jo hyveet ja järki jonka avulla voimme pohtia, mitkä olisivat parhaita tapoja toteuttaa niitä. Mihin me enää Perhearvoja tarvitsemme?

Tänä aamuna heräsin tavalliseen aikaan. Kevätaurinko paistoi ja tunsin itseni heti virkeäksi. Nousin ylös ja aloin tehdä aamutoimiani tavalliseen tapaan. Ruokkiessani kaneja huomasin että kuivaruokapussin kyljessä luki ”Muista Luojaa nuoruudessasi ennen kuin pahat päivät tulevat.” Onpa outoa. Mutta mistäpä sen tietää, eihän siitä ole vielä pitkä aika kun uutisissa kohistiin amerikkalaisfirmasta joka koristi rynnäkkökiväärinsä raamatunlauseilla. Pukeuduttuani laskeuduin alakertaan. Kuljin poltettavien papereiden korin ohi. ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!” kirkui lehden takakansi vielä viimeisillä voimillaan. Hm. Menin jääkaapille. Luulin että kalenteri sen ovessa on Lohjan yrittäjien sponsoroima, mutta muistini oli tehnyt taas tepposet. ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä”, ”Tuki vaikka veitsellä kurkkusi, nälällesi älä anna valtaa” ja monet muut kieltämättä kontekstiin sopivat raamatunlauseet tervehtivät minua. Hämmennyksestä huolimatta hapuilin appelsiinimehua. Viereisen maitopurkin kyljestä silmiini osui teksti: ”Te tarvitsette taas maitoa, ette te kestä vahvaa ruokaa.”

Tänään minulla on kysymys johon toivon sinun etsivän vastauksen. Kuinka monta mainosta näet yhden päivän aikana? Älä arvioi mututuntumalta, vaan mene ja laske. Mainoksiksi lasketaan kaikki kaupallinen menekinedistäminen johon törmäät. Tehtävän helpottamiseksi, laskenta voi olla lyhyempikin, kunhan se on niin pitkä että sinulla on sen päätteeksi käsissäsi sen verran empiiristä aineistoa että voit sen perusteella luotettavasti arvioida päivittäisen mainosaltistuksesi määrän.

Minä näen päivittäin vähintään useita kymmeniä mainoksia, ja ymmärtääkseni se on vähän. Esimerkiksi tänään en poistu kotoani puutarhaa kauemmaksi. En siis näe yhtään ulkomainosta, kuule yhtään radiomainosta tai törmää yhteenkään feissariin. Meillä ei myöskään ole televisiota tai radiota, joten sitäkin kautta kulkevat kaupalliset tiedotteet menevät minulta ohi. Mutta heti kun menin aamulla jääkaapille, vastaan tuli kaupungin ilmaiskalenteri, josta yritykset olivat ostaneet mainostilaa. Keittiön ilmoitustaululla roikkuu paikallisen pizzerian lista. Edes jääkaapin sisäpuoli ei ole turvassa mainoksilta vaan silmiini sattui heti alkajaisiksi maitopurkki jonka kylki informoi Valion lanseeraamista uusista luomutuotteista. Postilaatikkoon tipahtaa lähes päivittäin mainoksia tai ilmaisjakelulehtiä, enimmäkseen osoitteellisena. Tilaamamme aikakauslehdetkin sisältävät mainoksia, vaikka ovatkin siitä asiapitoisemmasta päästä. Naistenlehdet ja kauppojen asiakaslehdethän koostuvat suurimmaksi osaksi joko mainoksista tai jutuista jotka rakentuvat tuotteiden esittelemisen ympärille ja ovat siten vain huonosti peiteltyjä mainoksia. Unohtaa ei myöskään sovi internetin mainontaa. Sivuja joilta ei löytyisi yhtään mainosta tai kaupallista linkkiä, on vähän. Monet blogitkin toimivat hyvin naistenlehtimäisesti keskittyen joko suoranaisiin tuote-esittelyihin tai –arvosteluihin tuotteista joista on mainittu tarkka nimi, hinta ja ostopaikka. Filtterienkin läpi sähköpostiin uivat roskapostit ovat vielä erikseen.

No laskitko mainokset? Hyvä, sillä nyt pääsemme aitofilosofiseen ajatuskokeeseen jonka edistymistä saitte jo tarkkailla tämän postauksen alussa. Kuvitellaan että kaikkivaltias jumala (valitse haluamasi, riittää että hän on kaikkivaltias ja kirjoittanut pyhän kirjan joka ei ole sinulle aivan vieras) tympääntyisi kaupallistuneeseen yhteiskuntaamme niin pahasti että päättäisi tehdä ihmeen. Kuvitellaan että Hän päättäisi muuttaa kaikki kaupalliset tiedotteet suosimansa pyhän kirjan lauseiksi. Koitetaan sitten ajatella mitä se merkitsisi. Yhdellä hujauksella meitä ympäröivä informaatiopilvi muuttuisi uskonnollisemmaksi kuin paavin päiväuni. Toisuskoiset kauhistuisivat: mihin teokratiaan tässä on jouduttu? Valtauskonnon edustajat –henkilökohtaisen vakaumuksen tilasta riippuen- kokisivat kaikkialla vastaantulevat muistutukset joko suunnattoman inspiroivina tai ahdistavina. Kaikki olisivat ihmeissään. Kuvitellaan edelleen että Jumala katsoisi nyt aiheuttamaansa hämminkiä ja se miellyttäisi Häntä. Hän päättäisi että elämän on tästä eteenpäin hyvä jatkua samaa rataa. Ihmisillä olisi edelleen vapaus ajatella mitä haluavat, löytää moraalinsa filosofiasta tai muista uskonnoista, pyrkiä ylläpitämään sekulaaria lainsäädäntöä. Mutta yhtään mainosta he eivät enää näkisi, vain juuri Muutosta edeltävää ajankohtaa vastaavan määrän uskonnollisia lauseita siroteltuna kaikkialle missä ennen oli mainoksia.

Mitä arvelet? Kun tämä tilanne jatkuisi vaikka parikymmentä vuotta, näyttäisikö yhteiskuntamme enää samalta? Entä näyttäisivätkö ihmiset ja omat ajatuksemmekaan samalta? Kuinka kauan hiljaista, lumisateen tavoin kaiken ylle lankeavaa raamatunlauseiden pommitusta tarvitsisi tulle ennen kuin kritiikki alkaisi hiljalleen pehmentyä ja vaimeta, ennen kuin alkaisimme suhtautua ymmärtäväisemmin pyhän kirjan sisältämiin ristiriitoihin ja sen tarkasta noudattamisesta kumpuaviin suoranaisiin moraalittomuuksiin? Kuinka kauan kestäisi ennen kuin alkaisimme vakuuttua siitä että teokraattinen maailmamme on sittenkin paras mahdollinen maailma ja jumalisuuden vähentäminen alkaisikin herättää meissä epäluuloa ja muutosvastarintaa?

Suomalaisella yhteiskunnalla on paha olla. Merkille pantavaa on se, ettei epävarman ja päähän potkitun kansan kiukku kohdistu sinne minne ehkä olisikin syytä: valtaapitäviin jotka ovat runnoneet huonoja poliittisia päätöksiä toistensa perään. Ehei. Sen sijaan meillä on käsissämme sosiologian johdantokurssin ilmiö nimeltä hyvä vihollinen. Hyvä vihollinen on ensinnäkin joku heikompi, ja on vaikea kuvitella osattomampaa tahoa kuin se kuuluisa humanitaarinen pakolainen. Heillä ei ole edes sitä vähäistä pääomaa joka suomalaisella työttömällä on: kieltä, paikalliskulttuurin tuntemusta, sukua ja paikallisia ystäviä. Heitä voi heikkokin alkaa potkia toisin kuin sulavaa, sivistynyttä eliittiä joka hymyilee kiukun edessä alentuvasti: et sinä, raukka ymmärrä, miten suuri systeemi toimii sinunkin parhaaksesi.

Hyvä vihollinen on myös outo. Sellainen kuin nuoriso on perinteisesti ollut. Hyvä vihollinen pukeutuu kummallisesti, ei kunnioita isien tapoja, eikä sen puhetta tahdo rehellinen kansalainen ymmärtää. Kyllä. Maahanmuuttajat ovat kaikilla mittareilla hyviä vihollisia. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että he ovat todellisia vihollisia. Eliitille kiukkuaminen osuisi ehkä paremmin maaliin. Mutta parempi väki on aina ollut keskuudessamme, he ovat kaiken oudon vastakohta ja päinvastoin edustavat kulttuurimme ihanteita. Lisäksi eliitti on vahvoilla, muutenkin kuin vallan ja rahan suhteen. Heillä on suojanaan virkamiesten kapulakieli ja he osaavat piiloutua pykäläviidakkoon. Kultaomenaisten puiden oksilta on hyvä suhtautua alentuvan ymmärtäväisesti osattomien raivoon, tai yksinkertaisesti jättää se huomiotta. Ja jos alentuva osapuoli on joku jonka alun perin uskoo olevan ylempänä, taktiikka toimii kyllä. Ei, eliittien kanssa sanasille käyminen ei ole lainkaan palkitsevaa.

Maahanmuutosta on tehty myös talouskysymys. Humanitaarisella maahanmuuttajalla on kaksi mahdollisuutta: hän voi joko loisia veronmaksajien kustannuksella tai viedä suomalaiselta työpaikan. Kumpaakin vaihtoehtoa voi kritisoida. Kriittisessä huumassa kuitenkin unohtuu helposti se alkuperäinen syy työpaikkojen katoamiseen: se että tuotantolaitosten kannattaviakin yksiköitä on lakkautettu, se että toimintaa tehostetaan tehostamisen vuoksi ja se että Suomessa irtisanominen on monikansallisille yhtiöille helpompaa ja halvempaa kuin monessa muussa maassa. Nämä eivät ole maahanmuuttajien tekosia.

Jos Suomella ei ole varaa maahanmuuttajiin ja kehitysapuun, keillä tällä planeetalla siihen on varaa? Julkisen talouden rapautuminen ei ole seurausta luonnonvoimien myllerryksestä vaan siitä että on valittu julkisen sektorin supistamiseen, yksityistämiseen ja tuloerojen repeämiseen johtava poliittinen linja. Suomalaisten rahat eivät ole kadonneet jonnekin taivaan tuuliin, vaan arvot vallan huipulla ovat koventuneet. Minun lapsuudessani jolloin bruttokansantuote oli huomattavasti nykyistä pienempi, inhimillisyyteen oli varaa. Vaikeissakaan olosuhteissa heikoimpia ei pitäisi panna taistelemaan murusista keskenään vaan tulisi miettiä, pitäisikö kadonneita rahoja lähteä etsimään siltä suunnalta mihin ne on alun perin tultu hukattuakin. Sitä paitsi, maailman hädän lievittäminen siinä mittakaavassa mihin pystymme, ei ole vain meiltä pois. Auttaminen varmistaa sen että pysymme ihmisinä joiden sydämissä on tilaa muillekin. Antamalla ilmennämme omaa inhimillisyyttämme, ja vastaavasti, jos emme anna, ilmennämme monia paheita. Kuka tahtoo elää yhteiskunnassa jossa ainoa oikeus on vahvimman oikeus ja inhimillisyys elää vain juhlapuheissa? Joka kerta kun kieltäydymme auttamasta heikompiamme tai väitämme että ihmisen on ansaittava ihmisarvoinen kohtelu, rakennamme sellaista yhteiskuntaa. Minä en tiedä resursseillemme parempaa käyttökohdetta kuin inhimillisyys. Nykyään Suomessa on paljon ihmisiä joiden mielestä meillä ei ole varaa antaa omastamme. Minä taas pelkään ettei meillä ole varaa olla antamatta.

Koko maailman hädästä emme tietenkään pysty huolehtimaan.Mutta väitänpä, että halutessamme pystyisimme kyllä huolehtimaan enemmästäkin kuin siitä osuudesta joka meiltä nykyään apuun liikenee. Sitä paitsi epäilen, ettei arvoiltaan kovassa yhteiskunnassa tapahdu niin että jos säästämme maailman köyhimpien auttamisesta, sama raha siirtyisi käytettäväksi esimerkiksi parempaan vanhustenhuoltoon. Jos ongelmana on –kuten Suomessa näyttäisi olevan- kova arvoilmasto, todennäköisempää on ettei suomalainenkaan köyhä tule koskaan näkemään niitä rahoja. Siihen että varaa auttaa alkaa olla ei tarvita kalevalaisen sammon uudelleenkeksimistä vaan yhteiskunnallisten arvojen muutosta. Yhteiskunnassa jossa heikkoja ei pistetä järjestykseen ja yritetä kaikin keinoin sulkea pois avun piiristä vaan jossa lähtökohtana on se että kaikkia –niin vanhuksia, lapsia, eläimiä kuin maahanmuuttajia pyritään kohtelemaan hyvin- on kaikilla heikoilla taatusti parempi olla kuin nöyryytys- ja kyykytysyhteiskunnassa. Siihenhän avun kieltäminen sen perusteella etteivät niiden kohteet ”ansaitse” sitä johtaa.

Maahanmuuttokriitikot ovat nähdäkseni aivan oikeassa sanoessaan että raja tulee vetää jaksamisemme ja pystymisemme mukaan. Tällöin rajanveto siis riippuu jostakin muusta kuin avun kohteen ominaisuuksista. Inhimillisessäkin yhteiskunnassa resurssit loppuvat toisinaan kesken. Sille ei sitten voi mitään. Ero erilaisten köyhien arvostelusta lähtevään politiikkaan on kuitenkin valtava:
silloinkin kun voimat loppuvat, tunnustamme edelleen että osattomilla on moraalisia oikeuksia joihin pitää vastata heti kun ja jos siihen tulee mahdollisuus. Tällaisessa kulttuurissa nöyryyttäminen ja päähän potkiminen eivät ole koskaan ymmärrettäviä tai hyväksyttäviä asioita.
Resurssipula-argumenttia käytettäessä pitäisi vain muistaa että tällä planeetalla, Suomi on niiden kansakuntien joukossa joka parhaiten jaksaa ja pystyy. Miten meillä voi olla aina vain enemmän varaa teknologian kehittämiseen ja keski- ja yläluokkien elintason nostamiseen? Miksi se on tärkeämpää kuin inhimillisyys? Arvovalinnoista tässä kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys.

Eroon pitäisi myös päästä siitä asenteesta että yhden ryhmän auttaminen olisi muilta heikoilta pois. Vasuri kun olen, olen sitä mieltä että yhteiskunnan sivistystaso mitataan sen mukaan miten se kohtelee heikoimpia jäseniään (ja jäseneksi lasketaan nyt jokainen joka on yhteiskunnallisen vallankäytön kohteena). Olen myös sitä mieltä että heikkojen auttamisen pitäisi olla pois vahvimmilta ja rikkaimmilta. Jotenkin nimittäin epäilen ettei varallisuus kerry ihmisille moraalisten ansioiden perusteella.

Tänään on taas se päivä viikosta jolloin seuraavan viikon ruoka- ja kauppalistan on valmistuttava. "Käy harvemmin ruokaostoksilla" on niitä elämänohjeita joista pidän: se on yksinkertainen ja sen noudattaminen on hyväksi monella tapaa. Harventamalla ruokakaupparetkiä säästää aikaa, rahaa ja vielä ympäristöäkin. Jos käy harvemmin kaupassa, tilaisuuksia heräteostosten tekemiseen tulee vähemmän, joutuu ylipäätään syömään hieman suunnitelmallisemmin ja kuljetusmatkatkin vähenevät. Ylipäätään, kaupassa juokseminen nälkäisenä työpäivän päätteeksi on sellainen urheilulaji josta en usko läheskään kaikkien sitä harrastavien nauttivan kovin suuresti.

Jos lähtötilanne on se (kuten meillä oli) että ruokakaupassa on totuttu asioimaan harva se päivä kaiken välttämättömän kuten tuoreen maidon ja leivän perässä, on edessä tapojen muutos. Tietenkin oma, satoa tuottava kasvimaa on oikein kiva. Mutta talvella sellaista ei ole kellään. Joten perusedellytykset ruokakauppakäyntien harventamiseksi ovat yksinkertaiset: annos päättäväisyyttä, suunnitelmallisuutta ja hieman säilytystilaa (jonka puutetta tosin voi auttaa keinolla jos toisellakin). Myös jonkinlainen ruuanlaittotaito on hyvä olla hankittuna. Leipomistaidosta on myös paljon iloa, etenkin jos et pidä näkkileivästä.

Jotta kaiken tarvittavan saisi kaupasta kerralla mukaan, tarvitaan kunnollinen kauppalista. Se puolestaan perustuu ruokalistaan johon on merkitty kaikki se mitä perhe aikoo viikon aikana syödä kotona. Ensimmäinen vaikeus tulee yleensä tässä kohtaa, eikä sitä pidä aliarvioida. Parin vuoden harjoittelun jälkeen meiltäkin unohtuu välillä yhtä sun toista. Mutta periaatteessa, huolellinen ruokalistan suunnittelu jonka perusteella katsotaan mitä komeroista jo löytyy ja tehdään lopulta kauppalista, on kaiken perusta. Ensimmäisillä kerroilla ruokalistan teko voi olla aikaavievää, mutta sen ajan säästää kyllä takaisin kun itse kauppamatkoihin kulutettu aika säästyy. Toinen kompastuskivi on pieniin sieviin ostoskorillisiin tottuneelle, että pienessäkin taloudessa viikon aikana tarvittava ruokamäärä näyttää kärryssä valtavalta. Mutta jos ruokalistasi sanoo että kaikki nämä ainekset tarvitaan, sitä kannattaa uskoa. Kiusaus nipistää jugurttipurkki sieltä ja kaurahiutalepaketti täältä on kiusaus jota tulee vastustaa. Eri asia on sitten aterioiden jakaminen- voi olla että huomaat pian että yksi valmistettu ruoka riittää useammalle aterialle. Sitä voi kuitenkin alkaa miettimään vasta muutaman viikon päästä. Aluksi on aivan riittävästi haastetta siinä että saa viikoksi ruokalistan kasaan. Mahdolliset ylimääräiset annokset voi vaikka laittaa pakkaseen kiirepäivien varalle.

Itse ruokakaupassa käynti on paljon pienempi savotta kuin edellä sanotusta voisi kuvitella. Kauppalistan voi kirjoittaa osastojärjestyksessä, jos käytät tuttua kauppaa. Joka tapauksessa, suuri osa kauppamatkan vaivalloisuudesta liittyy itse kauppaan kulkemiseen ja ruokakassien raahaamiseen. Nämä vaivat eivät suinkaan tuplaannu kun kauppareissut harvenevat.

Jo ruokalistaa väsätessä huomaamme, että on tosiaan olemassa tuoreraaka-aineita jotka säilyvät vain muutaman päivän. Selvää on että harvemmin kaupassa käyvän kannattaa kaupparetkillään olla tarkkana päiväysten kanssa. Usein hyllystä löytyy rinnakkain sellaisia tuotteita joiden parasta ennen- päiväys on parin päivän päässä ja niitä joissa siihen on lähes viikko. Jos tavoitteenasi on harventaa ruokakaupparetkiä, on helposti pilaantuvien ainesten kulutus keskitettävä kaupparetkeä seuraavaan pariin päivään. Jos aiot käydä ruokakaupassa lauantaina, ei siis kannata merkitä seuraavan viikon torstaiksi nopeasti pilaantuvia aineksia sisältäviä ruokia.
Tämä on siis perussääntö, mutta tärkeää on huomata että se sisältää poikkeuksia ja porsaanreikiä. ”Tuoreeksi” ei esimerkiksi lasketa mitään sellaista minkä ostat tuoreena mutta mikä säilyy hyvänä pakkasessa. Esimerkiksi jauheliha lasketaan tavallisesti helposti pilaantuvaksi elintarvikkeeksi. Mutta jos toimitat viikon lihat pakkaseen heti kotiin saavuttuasi, sitä ei lasketa.

Entä sitten leipä ja maito? Leipäpulmasta selviää monella tapaa. Voit ostaa leipää ja pakastaa sen, tai voi ostaa näkkileipää. Minusta paras tapa on kuitenkin leipoa tarvittavat leivonnaiset itse. Pellillinen sämpylöitä riittää meillä koko viikoksi, kun ne pakastaa tuoreeltaan ja sulattaa tarpeen mukaan. Makeita leivonnaisia ja isoja leipiä leipoo muulloinkin tarpeen mukaan- suurin osa leipomiseen kuluvasta ajastahan on kuitenkin odottelua. Maidon ravintoaineet voi saada tuoreen maidon lisäksi myös paremmin säilyvistä maitotuotteista. Leivonnassa ja ruuanlaitossa voi hyvin käyttää maitojauhetta.

Useimmat kasvikset, hedelmät ja marjat säilyvät yllättävän monta päivää hyvänä. Kannattaa kuitenkin tutustua säilykeosaston ja pakastealtaiden valikoimaan. Helposti pilaantuville kasviksille löytyy myös hyvin korvikkeita. Esimerkiksi lisäkesalaatin pohjaksi käy lehtisalaatin sijasta hyvin kiinankaali, eivätkä raasteetkaan ole mikään huono vaihtoehto lopummaksi viikkoa.

Järjestelmän ainoana haittapuolena pienessä perheessä on, että kaappeihin ja varastoihin kertyväsn ruuan perässä on opeteltava pysyttelemään tavalla tai toisella. Tämä on kuitenkin pieni ja helppo pulma. Pieniä muutoksia ruokavalioon tästä menetelmästä myös seuraa, mutta ainakin meillä ne ovat vain monipuolistaneet tarjoilua.

Hyvän mielen viikko on ohi! Jipii! Arvatkaa olenko uutisviikon ja Reaalimaailmaan kotiportin ulkopuolelle suuntautuneiden retkien ansiosta kiristellyt hampaitani?! Olen kyllä. Joskin, myönnettävä on että teemaviikko oli hyvä idea ja varmisti sen ettei aikani kulunut pelkästään kiukutellessa. Pohdiskelin kauneuden olemusta, läträsin lipeän kanssa ja sain aikaiseksi ruususaippuaa, muistin taas että hyvä mieli riippuu paitsi maailman yhteistyöhalusta, myös omasta yrityksestä. Mutta nyt, Rakkaat Lukijat, on edessä paluu arkeen ja Taloussanomissa muutama päivä sitten julkaistuun uutiseen jonka mukaan blogin pitäminen tai vaikkapa facebookissa sosialisoiminen voivat estää työnsaannin tai aiheuttaa muita hankaluuksia työelämässä.

Tiettyjen ammattien edustajille sosiaalisen median käyttäminen tai blogin pitäminen vapaa-ajalla ovat aitoja turvallisuusriskejä. Lähes jokaisen kohdalla ne ovat työllisyysriskejä- mistäpä esimerkiksi työtä hakiessa voi tietää, mitä mieltä Työnantajakandidaatti on blogikirjoittelusta tai muusta verkkonäkyvyydestä? Kuka haluaa palkata ihmisen joka esittää omalla nimellään yhteiskuntakritiikkiä, kirjoittelee moraalisaarnoja tai edes mielipiteitään? Esimerkiksi käsityöharrastajan blogi antaa aihetta epäillä että kirjoittaja hipsii työajallakin Ravelryyn heti kun pomon silmä välttää. Muotibloggarit taas ovat tuulitunneleita, arjesta kirjoittelevat lörppäsuita ekshibitionisteja ja vakavista aiheista kirjoittajat hankalia ihmisiä jotka ryhtyvät todennäköisesti suunnittelemaan vallankumousta kuutiostaan käsin… Voikohan työantajan ymmärtäväisyyteen luottaa edes filosofi jonka toimenkuvaan yhteiskunnallinen aktiivisuus ja ajatusten julkisuus ovat aikojen alusta asti kuuluneet vähintään yhtä sujuvasti kuin tieteellinen kirjoittaminenkin? Sietää epäillä. Toisaalta, koska tilanteeni on jo alun perinkin toivoton, rohkenen esittää hieman pohdittavaa myös Arvon Työnantajille. Ensinnäkin, kaivellessaan ihmisten vapaa-aikaa ja antaessaan löydöstensä vaikuttaa vaikkapa työhönottopäätösten tekoon he käyttävät sellaista yhteiskunnallista valtaa joka ei heille kuulu. Kuten kaikki teot, myös tällainen vallankäyttö (siis vallankäyttö joka perustuu mahdollisuuteen, ei moraaliseen oikeuteen) rakentaa maailmaa. Se antaa voimakkaan signaalin siitä että ajatteleminen, etenkin muun kuin oman navan ympärillä pyörivä, on puuhaa jota pitää varoa ja välttää. Mielipiteiden ilmaiseminen on vaarallista ja siksi on kaikkein turvallisinta tulla ihmiseksi jolla ei ole omia ajatuksia ja mielipiteitä ellet ole poikkeusyksilö joka voi tarvittaessa hankkia elantonsa mielipiteillään. Esimerkiksi yhteisten asioiden hoito ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttuminen alkaa tässä normi-ilmastossa kuulua meritoituneille poliitikoille, ei suinkaan kaikille äänioikeutetuille. Kuitenkin toimivan demokratian perusedellytyksiin kuuluvat ajattelevat, aktiiviset, keskustelevat ja maailman menosta kiinnostuneet tavikset.

Taloussanomien artikkeli esitteli ongelman voimassaolevien valtarakenteiden mukaisesti: työnantajalle emme mahda mitään, siis työntekijän kannattaa olla varovainen. Tämä kertoo ensinnäkin siitä missä yhteiskunnassamme mennään: heikossa taloussuhdanteessa ja työttömyyden kasvaessa työntekijöiden ja työnetsijöiden on vain siedettävä työnantajalta epäasiallistakin vallankäyttöä. Toisaalta koska työntekijöillä on edelleenkin muodollinen sopimusvapaus, työnantajia ei voi kovin voimakkaasti paheksua siitä että he käyttävät tilaisuuden vallankäyttöön hyväkseen. Jokainenhan tässä vain ajaa omaa etuaan, ei siinä mitään henkilökohtaista ole…

Myös työntekijän on siis viisainta ajatella ennen kaikkea omaa etuaan. Omalla edulla tarkoitetaan tässä jotakin konkreettista ja lyhytnäköistä etua kuten työpaikan saamista. Sellaiset asiat kuin reaalinen mahdollisuus toteuttaa sananvapautta ja elää vapaassa yhteiskunnassa ovat tämän näkemyksen mukaan jotakin sellaista mitä ei tarvitse ajatella. Koska ne eivät suoranaisesti riipu kenenkään päätöksistä, on jotenkin liian monimutkaista ajatella että teot ja valinnat muokkaisivat yhteiskunnallista todellisuutta. Mutta jos todellisuus –ennen kaikkea yhteiskunnallinen todellisuus- on pitkälti sellainen miksi sen teemme, eikö siitä seuraa että esimerkiksi työnsaannin vaikeutuminen nettinäkyvyyden vuoksi rakentaa hiljaista, aivokuollutta yhteiskuntaa jonka epäkohtiin kukaan ei yritä puuttua…sellaista jossa harva työnantajakaan haluaisi todella elää? Jos taas arvostamme vapaata, itseään parantamaan pyrkivää yhteiskuntaa, meidän kannattaisi pyrkiä turvaamaan sen toimintaedellytyksiä. Esimerkiksi, työnantajan ei pitäisi lukea työnhakijoille viaksi sitä että heillä on ajatuksia, mielipiteitä ja asennetta. Henkilön mielipiteet tai julkiset tekemiset voivat tietysti olla kielteisiä monella tapaa. Luulisin kuitenkin että yhteiskunnan kannalta avoin typeryys on pienempi paha kuin kaikennielevä passiivisuus. Jos joku on avoimesti mitä tahansa: typerä, kummallinen tai sivistymätön, toisilla on mahdollisuus ymmärtää häntä. Mielipiteettömistä ihmisistä ei sen sijaan koskaan tiedä. He voivat tehdä mitä vain- eihän se että emme tiedä mitä vikaa jossakussa on tarkoita sitä ettei tällä ihmisellä ole huonoja puolia. Kaikilla niitä on, ja yleensä piilotettujen vikojen esiin tuleminen aiheuttaa elämässä paljon suurempia sählinkejä kuin tunnettujen puutteiden kanssa toimeen tuleminen. Toisin sanoen, työnantaja joka lukee työnhakijakandidaatin julkiset puutteet tälle viaksi, ei ehkä olekaan kaukaa viisas vain täsmälleen päinvastaista.

Tähän aiheeseen liittyy mielenkiintoisella tavalla keskustelu nimimerkkien käytöstä netissä. Jos on niin että käytännössä mikä hyvänsä mielipide voi olla sanojalleen haitallista, nimimerkkien takaa huuteleminen on erittäin puolustettavaa. Onhan sen vaihtoehtona suuri hiljaisuus. Toisaalta vilkaisu lähimmän päivälehden keskustelupalstalle paljastaa ettei nimimerkkejä yleensä käytetä arkaluontoisten asioiden esilletuomiseksi vaan suojaamaan loukkaavaa käytöstä ja sellaisia mielipiteitä mitä kirjoittajat eivät kehtaisi omalla nimellään julkaista. Tämä on jo nyt iso ongelma joillekin bloggaajille ja kokonaisille keskustelupalstoille. Jos –kuten on väläytelty- esimerkiksi blogin pitämiseen aletaan vaatia nimeä ja naamaa, pitäisi myös pystyä varmistamaan että yhteiskunnallinen (mukaan lukien työnantajapuoli) asenneilmasto on sellainen ettei tästä koidu haittaa kirjoittajille. Lisäksi pitäisi huolehtia niiden ihmisten sananvapaudesta joille jo nyt nimimerkillä kirjoittaminen on ainoa turvallinen mahdollisuus osallistua julkiseen keskusteluun. Arvelen että tämä on mahdoton yhtälö sääntelyllä ratkaistavaksi. Hyvää keskustelukulttuuria vaalimalla voimme kuitenkin kaikki vaikuttaa siihen että omalla nimellä kirjoittaminen yleistyisi netissäkin niiden kohdalla joilla ei ole painavia syitä nimimerkin käyttöön.

Tämän päivän hyväksi uutiseksi pääsi tämä jo pari päivää sitten Kansan Uutisissa ollut juttu degrowth-ajattelusta. Mielestäni on oikein ilahduttavaa että valtavirtaa kohti alkaa viimeinkin tihkua ideoita vaihtoehdoiksi yksisilmäiselle ja epärealistiselle Ikuisen Kasvun ideologialle ja tavarakeskeiselle onnellisuuskäsitykselle.

Itse ajattelen että yksi sekä demokratian että kapitalismin suurista ongelmista on kehityksen puute: on katseltu saavutettuja etuja, vertailtu niitä kehitysmaiden oloihin, arvioitu tilannetta pitämällä itseämme mittapuuna (voi olla ettei Etelä-Amerikan sademetsissä elävällä heimolla ole kännyköitä eikä tyylikkäitä kenkiä, mutta eivät he myöskään ole paljon osallistuneet ilmastonmuutoksen tai ydinsodan uhan tuottamiseen) moraalinen kehitys on nyt kehitytty ja voidaan keskittyä teknologisten läpimurtojen jahtaamiseen. Viime vuosina saavutetut edut ovat kuitenkin alkaneet huveta ja ympäristökatastrofi puhuu hyvin karua kieltä siitä että nykyiset länsimaiset arvot, ihanteet ja arvostukset ovat pahasti pielessä. Jos länsimaiset, kapitalistiset arvot ovat niin erinomaisia, miten on selitettävissä se että länsimainen sivilisaatio on parissa sadassa vuodessa muodostunut vakavaksi uhaksi koko ihmislajin selviytymiselle? Degrowth-ajattelu ei ehkä ole juuri se graalin malja jota tässä etsitään, mutta pelkkä arvokeskustelun viriäminen ilahduttaa minua. Ja kieltämättä, yksinkertaisen elämäntavan puolestapuhujana ja harjoittajana tunnen suurta sympatiaa jokaista kohtaan joka sanoo ettei onni löydy oravanpyörästä.

Toivottavasti keskustelu pysyy hengissä. Toivottavasti saamme jatkossa kuulla lisää ideoita -ja lisää elämäntapakokeilijoita, niin yksittäisiä ihmisiä kuin yhteisöjäkin. Yhteen totuuteen aina hurahdetaan ja aikanaan se väistyy, mutta monimuotoisuus on kestävää.

Tänä vuonna puiden leikkaaminen on haastavaa. Vai mistä johtuu että minulle tulee tästä kuvasta mieleen Pyhä Yrjänä ja lohikäärme?



Haasteita kohtasi myös Puoliso lähtiessään hakemaan polttopuita.



Puiden haku jatkui, kun ensin luotiin metrin verran jäistä lunta. Puoliso on soturi.



Talviurheilun vastapainoksi päätin viettää vaaleanpunaisen päivän.



Vaaleanpunaisessa jälkiruuassa on rahkaa, pakastemansikoita ja -punaherukoita.


Illemmalle naposteltavaksi löysin vielä syksyllä kuivaamiani kurpitsansiemeniä jotka paahdoin kevyesti oliiviöljyn ja suolan kera.



Tunnelmaa toi vaaleanpunainen kynttilä.



Kevään tuloa malttaa odottaa paremmin jos tarjolla on tuoretta ruokaa. Ruukkusalaatit ovat päässeet oikeisiin ruukkuihin. Vihanneskrassi alkaa olla jo valmista. Vain kanit joutuvat harjoittamaan kärsivällisyyttään: niiden vehnänoraat ja porkkananlehdet ovat vielä pieniä.



Tässä vielä lähikuva porkkanatarhasta. Lautaselle vain vettä ja siihen ruuanlaitosta ylijääneitä porkkanan päitä. Muutamassa päivässä ne kasvattavat vihreät lehdet, keittiön koristukseksi ja kasvissyöjälemmikkien iloksi.

Lunta riittää vielä, mutta kevät on nyt selvästi tuloillaan. Puutarhanhoidolliset tehtävät ovat palanneet päivittäiseen ohjelmaani. Omenapuiden leikkaus alkaa meillä aikaisin. Tänä vuonna aloitimme poikkeuksellisesti vasta maaliskuun puolella, mutta enpä usko että tämän kylän ulkopuolella monikaan on vielä lähestynyt hedelmäpuitaan sekatöörien kanssa. Täälläkin leikkuupuuhat ovat käynnissä vasta isommissa puutarhoissa: kymmenen- viidentoista puun omistajilla on vielä varaa odottaa leikkuuolosuhteiden parantumista. Koska meillä puita on niin paljon, puiden leikkaaminen on puuhaa josta on parasta opetella pitämään. Onneksi se on helppoa: raitis ilma ja hyötyliikunta piristävät pimeiden talvikuukausien jälkeen. Ja missä sitä olisi paremmalla aitiopaikalla havaitsemassa kevään ensimmäisiä, hentoja merkkejä?

Ensimmäisiä kevään merkkejä ovat naapurit. Talvella kaikki ovat käpertyneitä koteihinsa, mutta omenapuiden leikkuun lähentyessä naapureita alkaa taas näkyä ulkosalla. Tänä vuonna ensimmäiset naapurihavainnot tehtiin lumitöiden ohessa. Yksi löytyi piharakennuksensa katolta ja toinen lumilingon takaa. Olosuhteista huolimatta kalenteri kertoo että kyse oli varhaisesta kevään merkistä. Se oli oikeassa: ei mennyt montaakaan päivää ennen kuin lämpötilat alkoivat vierailla nollan yläpuolella ja päivät kirkastua.

Niin kaunis kuin kulunut talvi onkin ollut, kevään ensimmäiset merkit saavat odottamaan että se olisi jo ohi. On niin paljon mitä odottaa. Kevät tuo tullessaan perhoset, mehiläiset, sisiliskot ja liikennettä linnunpönttöihin. Talven varastovihannesten ja pakasteiden jälkeen ensimmäiset nokkosenversot joista saa nokkoslettuja ja niitä seuraavat villivihannekset ja ensimmäiset versot yrttimaalla kuulostavat taivaallisilta. Sitten ei kulukaan enää montaa viikkoa ensimmäisten varhaisvihannesten valmistumiseen kasvimaalta. Poskia lämmittävä maaliskuun aurinko tuo mieleen muistoja siitä millaista on kulkea paljain jaloin lämpimällä maalla ja pakata pois villat ja flanellit. Puhtaansininen taivas näyttää sekin erilaiselta kuin puuterinen talvitaivas. Tämä on taivas jonka alle sopisivat kevään kukat ja vihreä nurmi.

Puutarhan varalle on talven aikana tullut suunniteltua kaikenlaista. Mitkä suunnitelmista ehdimme toteuttaa lyhyen, nopean kevään aikana ja mitkä jäävät taas odottamaan seuraavaa vuotta? Eteläisemmissä maissa joissa satoa puutarhasta saadaan ympäri vuoden uusia mahdollisuuksia riittää koko vuodelle. Suomessa odotus ja jännitys keskittyy kevääseen. Tulevien kiireisten viikkojen aikana muotoutuvat puutarhan vuoden suuret linjat. Vanhan vuoden menestystarinat ja epäonnistumiset poistuvat lopullisesti muistoihin kevätkunnostustöiden edetessä. Taas aloitetaan alusta, vaikka se ei olekaan sama alku kuin edellisvuonna.

Tänään minua ilahdutti keväisen sään lisäksi tämä uutinen: viestintäministeri Suvi Lindén on jäädyttänyt YLE-maksun valmisteluhankkeen.

Eräs jäädytyksen syistä oli ettei selvitysryhmä ole toistaiseksi kyennyt löytämään hyvää tapaa kompensoida maksu vähävaraisille. Toivon, että seuraavalla kierroksella keksitään myös tapa kompensoida parinsadan euron vuosittainen maksu meille jotka emme käytä YLEn palveluita. Rohkenisiko tässä toivoa peräti ettei maksua ylipäätään lähdettäisi valmistelemaan siitä näkökulmasta että kaikki suomalaiset joko käyttävät YLEn palveluita tai käyttävät niitä ja valehtelevat?

Omasta puolestani, harkitsen taas työtilanteen salliessa informaatiotulvan vähentämistä entisestään. Kuinka suuri osa nykyisestäkään tietotulvasta on todella hyödyllistä tai rakentavaa? Jääkö ihmiseltä jotakin puuttumaan jos hän ei ole jatkuvasti kiinni pikku-uutisten virrassa? Vai paranisiko elämänlaatu jos informaation määrän pyrkisikin palauttamaan hallitummaksi yksinkertaistamalla ja hidastamalla? Miksi ajassa on pysyttävä kiinni, jos toisaalta kuitenkin tiedämme että tämän päivän sanomalehti on huomisen kalankääre?

Edellisen postauksen jälkeen minulle on selvinnyt että kiukkumasennusmaailmantuska ei ole ainoastaan minun ongelmani vaan sitä on vähän yleisemminkin liikkeellä lukijakunnan keskuudessa. Päätin polkaista käyntiin ex tempore hyvän mielen viikon, alkaen juuri nyt. En lupaa postata tavallista useammin, mutta lupaan että ensi viikon keskiviikkoon asti tästä blogista löytää vain (kirjoittajan mielestä) mukavia uutisia, ei ollenkaan ärtyneen filosofin hampaidenkiristelyä.

Aloitan uutisointini tämän päivän hyvästä uutisesta: kalenteriini tupsahti pari uutta juhlapäivää ihan tuosta noin vain. Anssi Alhonen on tehnyt Taivaannaulan blogiin hienon kalenterin johon on kerätty suomalaisen vuodenkierron merkkipäivät. Meillä on jo parin vuoden ajan juhlittu vuodenkierron suuria juhlia. Pienempiä merkkipäiviä onkin sitten tarjolla joka kuukaudelle, mikä on erinomaista esimerkiksi synkkyyden uhatessa. Ei kun juhlat pystyyn! Esimerkiksi nyt maaliskuussa olisi tarjolla kevätpäiväntasausta ja virposunnuntaita.

Suomenuskoisten lisäksi kalenterista on iloa myös juhlimisesta pitäville uskonnottomille, liittyväthän useimmat vanhat suomalaiset merkkipäivät vuoden kiertoon luonnossa ja (maalais)talossa.

Ikkunasta näkyy... lunta ja jääpuikkoja. Päiväsaikaan näkyy myös lintuja. Ja hangella on pudonneita oksia- Se Aika Vuodesta on täällä taas.

Tänään mietin... jotta minun olisi parasta välttää miettimistä parhaani mukaan vielä lähipäivien ajan. Viimeiset pari viikkoa on kulunut eetikoiden ammattitaudin, kiukkueksistentiaaliangsti-maailmantuskan kourissa. Periaatteessa ajatuksia kyllä riittää: viiltäviä, synkkiä ajatuksia jotka pahentavat mielialaa entisestään. Silloin on parasta keskittyä kodinhoitoon, puutarhatöihin sekä muuhun käytännölliseen puuhasteluun. Synkän mielialan mentyä ohi myös ajatuksetkin alkavat kyllä parantua. Kunnes niin tapahtuu, syvällisempää ajattelua on vain parasta vältellä parhaansa mukaan. Maailmanmenoa, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, suomalaista tasa-arvoa ja muita vastaavia aiheita ei pidä ryhtyä pohdiskelemaan kriittisen analyyttisesti jos alun perinkin masentaa ja ottaa päähän.

Tieteellistä artikkeliani varten olen varovaisesti yrittänyt ajatella emergenssiä sosiaalitieteissä ja sosiaalisen maailman todellisuutta, mutta nekin ajatukset ovat vasta hautumassa.

Olen iloinen siitä että... olen järjestänyt elämäni niin että minun ei ole pakko poistua pikku valtakunnastani ellen itse halua. Paitsi hammaslääkäriin huomenna. Voi räkä.

Jostakin syystä olen myös iloinen siitä että puutarhanhoito on palannut päiväohjelmaan. Siitä huolimatta että se tarkoittaa korkeiden kinosten keskellä rämpimistä, vilua ja päähän putoavaa lunta. Mutta on ulkona myös aurinkoa, linnunlaulua, jäniksen jälkiä pitkin pihaa ja ihanan raikasta ilmaa.

Olen myös iloinen siitä että minulla on Puoliso joka tietää tarkalleen miten maailmalle kiukuttelevan filosofin kanssa tulee toimia: muistuttaa minua Farmvillen pelaamisen tärkeydestä, koekuunteluttaa Epican versiota Imperial Marchista ja on ylipäätään loputtoman kiltti.

Tänään meillä oli ruokana... tonnikalapizzan tähteet viikonlopulta. Viime viikko oli Jäteviikko, ja tajusin vasta sunnuntaina etten ollut tehnyt kertaakaan jäteviikkojen klassikkoruokaa, pizzaa.

Päivän asu oli... Violetti mekko ja essu ja huivi.

Tänään olen... ollut aika saamaton. Siivonnut, vaihtanut kukille multia, leikannut puita, käynyt postissa ja hoitanut kirjeenvaihtoani.

Aion... pelata farmvillea. Ehkä vähän kirjoittaa tai lukea tai viimeistellä rannekkeeni. Väsyttää.

Aion mennä... Lohjalle huomenna, hammaslääkäriin ja kukkaruukkuostoksille.

Luen... Hal Duncan: Ink. The Book of All Hours.
Timo Konstari: Julkisuudesta hallinnossa

Olen tekemässä... neulottuja rannekkeita, ovat viimeistelyä vaille valmiit.

Toivon... että eksistentiaaliangsti hellittää lähiaikoina. Että lumi alkaisi sulaa, ja hiukan tähän liittyen, että ehtisimme leikata kaikki omenapuut ajoissa.

Talossa ja puutarhassa... on kaunista. Puutarhaan voisi kyllä minun puolesta alkaa kevät tulemaan. Puiden leikkuu nykyisessä lumitilanteessa on vähän turhan hankalaa minun makuuni.

Kuulen… Delain/ April Rain

Parasta juuri nyt... tässä välissä on löytynyt vaikka mitä hyvää musiikkia. Kuten: Deathlike Silencen tuotanto, Epica, Delainin April Rain, Guns ’n’ Rosesin kokoelma jne.
Terminator Salvation, jonka katsoimme eilen dvd:ltä. Harva asia piristää niin kuin jättiläistappajarobotit ja takaa-ajot isoilla autoilla.

Viikonloppuna aion... leikata omenapuita. Ei muita suunnitelmia.

Pitkästä aikaa meemi!

1. Kuinka usein kirppistelet?
Harvoin. Pari kertaa vuodessa. Kulkureittieni lähistöllä ei ole hyviä kirppiksiä.

2. Miksi kirppistelet?
Kirpputorit ovat kivoja, ja niiltä voi tehdä hyviä löytöjä. Esimerkiksi pukeutumisessa en suosi kirppiksiä, koska se ei ole mielestäni eettisin tarjolla oleva vaihtoehto. Kirppikseltä ostamalla voi huolehtia siitä että tavara tulee käytettyä loppuun. Mutta esimerkiksi epäeettisiin tuotanto-olosuhteisiin sillä ei voi vaikuttaa (eikä tavaran käyttäminen loppuun ymmärtääkseni kompensoi sitä jos tavara on alun perin tuotettu kestämättömällä tavalla). Toinen kirppistelyn huono puoli se että niiltä saattaa päätyä ostamaan sellaista mitä ei tarvitse (mikä on aina huono juttu). Ja pohjanoteerauksena pitää mainita tämä itsepetoksen helmi, muotibloggarilogiikka, jonka mukaan ihminen voi aivan hyvin ostaa uutta ja käyttää sitä vain pari kertaa sillä perusteella että tavara päätyy kuitenkin kiertoon kirppiksen kautta. Aivan kuin kaikki kerskakulutuksen moraaliset ongelmat katoaisivat sillä että tuotetta ei käytä aivan niin vastuuttomasti kuin sitä voisi käyttää… Kaikki muut kuin ”ei huonoin mahdollinen vaihtoehto” eivät kuitenkaan ole hyviä vaihtoehtoja.

3. Millaisilla kirppareilla käyt?
Ihan missä eteen sattuu. Useammin olen hankkinut käytettyä tavaraa netistä. Se on kätevää, eikä heräteostoksia tule tehtyä niin helposti kun pitää etukäteen tietää mitä etsii.

4. Ostatko usein periaattella ”kun halvalla sai”?
En koskaan. Heräteostokseni voivat olla enemmän ”jotain kivaa” kuin välttämättömyyksiä, mutta kyllä niille aina on hyödyllinen käyttötarkoitus tiedossa. Halpakin hinta on tililtä pois.

5. Millainen kirppistelijä olet, pengotko tarkkaan vai vilkaisetko vain?
Olen aika nopea liikkeissäni, kaipa se on jotakin tuolta väliltä.

6. Parhaat löytösi?
Hmm. Ompelupöytäni on kiva, mutta se ei ole kirppikseltä vaan vanhojen tavaroiden kaupasta. Halvalla lähti kuitenkin. On ikivanha, mutta niin tukevaa tekoa että kestää varmaan niin kauan kuin minä ompelunurkkaa tarvitsen.

7. Mitä yleensä ostat kirppareilta?
Kotiin olen lähinnä ostanut. Vaatteita en ole ostanut moneen vuoteen, koska kirpputoreille ei päädy sellaisia vaatteita joita käytän.

8. Mitä haluaisit ostaa enemmän kirppareilta?
Olisi kiva löytää joskus kankaita ja lankoja. Vaatteista en osaa edes unelmoida…

9. Mitä et osta kirppareilta?
Vaatteita ja kodinkoneita (en pidä muutenkaan kodinkoneista).

10. Pidätkö itse kirppispöytää?
Viime alkusyksystä pidin pari viikkoa. Ihan hyvin sujui. Uusi kirppiskasa on kyllä kasvamassa, mutta se kasvaa hitaasti.

11. Onko jotain, mitä et voisi viedä myyntiin?
Öö, mitään jolle minulla on käyttöä tai tulee melko varmasti olemaan.

12. Jos sinulla on lapsia, ostatko kaappiin seuraavia kokoja odottamaan lapsen kasvamista?
Ei ole lapsia, ja jos olisi en todennäköisesti ostaisi vaan hekin saisivat tulla toimeen kotitekoisilla tai teetetyillä vaatteilla.

13. Sovitatko vaatteita vai ostatko kokeilematta?
Ostan vain vähän vaatteita, mutta yleensä voin ostaa sovittamatta. Olen kävelevä mittataulukko.

14. Bloggaatko kaikki kirppisostokset?
Olisi aika hiljaista jos bloggaisin…

15. Löytö jonka jätit ostamatta ja jälkeenpäin harmitti?
Minua harvemmin harmittaa ostamatta oleminen. Koska olen aika harkitseva ostaja, suurimmat harmitukset aiheutuvat siitä jos suunniteltu ostos osoittautuu sudeksi tai jää muuten vain vähälle käytölle.

16. Löytö, jonka haluaisit vielä tehdä?
Juuri nyt kaipaisin vähän isompaa teepannua.

Finnsanityn Arhi pohtii blogissaan suomalaisen väkivaltakulttuurin taustoja. Aiheesta on muutenkin näkynyt kirjoittelua, joten liityn seuraan. Väkivaltaa olen aikaisemmin käsitellyt jo täällä.

Olen yhä sitä mieltä että suomalainen väkivalta on mysteeri lähinnä siitä syystä että sen halutaan pysyvän mysteerinä. Suomalainen yhteiskunta on halutessaan kyennyt puuttumaan hyvin päättäväisesti kielteisiksi katsottuihin ilmiöihin, kuten tupakointiin. En tietenkään väitä tietäväni että väkivallan suhteen varmasti saataisiin yhtä näyttäviä tuloksia muutamassa vuosikymmenessä. Ihmettelen vain, miksi ei ole edes yritetty. Jo olemassaolevia väkivaltaanpuuttumismekanismeja käytetään säästeliäästi. Turvakotiverkko on kaikkea muuta kuin kattava, perheväkivaltaan puuttuminen marginaalista, kouluissa puhutaan kiusaamisesta silloinkin kun tulisi puhua pahoinpitelyistä ja väkivallasta, alkoholipolitiikka on hyvin liberaalia ja alkoholismin hoitomahdollisuudet vähäisiä…jatkanko vielä? Kaikki tämä ja paljon muutakin tapahtuu huolimatta siitä että meillä on tutkittua ja käytännössä koeteltua tietoa jonka perusteella väkivallan ehkäisemisessä päästäisiin ainakin hyvään alkuun. Jatkosta puheenollen, miksi yhteiskuntatieteellinen ja filosofinen tutkimus yleisesti ottaen, ja kriminologia, oikeussosiologia ja pahan filosofia erityisesti ovat vastatuulessa? Suomalaista tutkimustoimintaa ja sen rahoitusta katsellessa voisi päätellä että maamme suurin ongelma on kiiltävien härävärkkien puute. Toisin sanoen, voisi päätellä että väkivalta ja siihen liittyvä inhimillinen kärsimys eivät ole oikein minkäännäköisiä ongelmia. Miksi?

Arvaukseni on, että pohjimmiltaan me hyväksymme väkivallan. Väkivallan vastaisuus yhteiskunnassa kumpuaa halusta kuulua sivistyneiden länsieurooppalaisten kansojen joukkoon, ei siitä että olisimme todella vakuuttuneita väkivallan olevan paha ja vakava asia. Väkivaltaa vastustetaan, koska sitä kuuluu vastustaa, ei siksi että todella haluaisimme elää ilman väkivallan mahdollisuutta. Sanomme että maailma on julma, mutta eikö maailma –etenkin sosiaalinen maailma- ole myös paljolti sellainen miksi sen teemme? Miksi lähdemme siitä että pasifismi on idealistien haihattelua ja todellisuudessa viisas varautuu väkivaltaan? Keskusteltaisiinko tästä?

Väkivalta on paitsi valinta, myös hinta. Esimerkiksi rikosoikeudellinen rangaistusjärjestelmä on mahdollista tulkita ekonomistisesti: ei ole niin että rikoksen, esimerkiksi pahoinpitelyn sanktiointi konkreettisesti estää ketään pahoinpitelemästä muita, se vain asettaa hinnan pahoinpitelylle. Jos pahoinpitelet ja jäät kiinni (mikä on kohtalaisen todennäköistä), joudut maksamaan teosta tietyn hinnan. Rangaistuksen pelotevaikutus merkitsee tällöin sitä että hinta määritellään sen verran korkeaksi että useimmat mieluummin pidättäytyvät tekemästä sanktioitua tekoa kuin tekevät sen. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, ja sitä voi soveltaa myös väkivaltakeskusteluun. Yhteiskunnan väkivaltaisuudesta on myös monenlaista iloa, ja saattaa olla että nämä ilot ovat yhteiskunnallemme yleisesti ottaen rauhaa rakkaampia. Rauhaa ei nimittäin saa ilmaiseksi, vaan sen saavuttamiseksi on tehtävä jotakin: muutettava mielipiteitä, toimintatapoja, sijoitettava rahaa ja muita resursseja väkivallan vastaiseen työhön ja niin edelleen. Rauhalla on hintansa, ja minä epäilen ettei yhteiskunnassamme sittenkään olla aivan valmiita maksamaan sitä. Väkivallan juuret ulottuvat suomalaisessa yhteiskunnassa paljon syvemmälle kuin tupakoinnin tai ylipainon juuret ja paljon laajemmalle kuin holtittomaan nuorisoon (jonka kontrolloiminen on ollut perinteistä valtaapitävien huvia jo historian alkuhämäristä asti). Väkivallan juuret saattavat ulottua meidän kaikkien koteihin.

Tulin siis äsken väittäneeksi että väkivallasta on yhteiskunnassamme paljon iloa. Oletteko tulleet ajatelleeksi että nykyisen väkivaltatason hinnalla me kaikki saamme monenlaista mukavaa, kuten: viihteellisen väkivallan, sosiaalisen elämän joka pyörii vapautuneesti kohtuullisen alkoholinkäytön ympärillä, oikeuden ajatella ja kohdella puolisoa ja lapsia omaisuutenamme, oikeuden puolustaa omaa kunniaamme väkivalloin jos joku käy silmille hyppimään, oikeuden lähes rajattomaan julmuuteen niin kauan kuin kohdistamme sen toisten ihmisten sijaan eläimiin tai luontoon ja kaiken sen yltäkylläisyyden ja järjestyksen joka siitä seuraa, ja paljon muuta. Puhumattakaan siitä että koulukiusaaminen, vanhusten kaltoinkohtelu, eläinsuojelurikosten hyssyttely ja muut institutionaalisen pahan ilmenemät tarkoittavat toisaalta sitä että suuri joukko vallankäyttäjiä saa toimia joustavasti ja käyttää valtaansa nautiskellen, oman mielensä mukaan.Väkivalta on vallansiirtoa yhteiskunnan heikoimmilta vahvemmille ja me jotka näistä asioista osaamme sivistyneesti keskustella olemme jo lähtökohtaisesti niiden vahvempien joukossa.

Kysykää itseltänne: oletteko todella sitä mieltä etteivät nämä asiat ole aitoja etuja vaan asioita joita kukaan kunnon kansalainen ei kaipaa ja joista luopuminen olisi helppoa? Vaihtoehtona on tehdä hiljainen sopimus jossa sovitaan että väkivalta pidetään mysteerinä. Jos meillä on hiukankin onnea, se tulee aina koskettamaan Muita, jossakin tietoisuuden laitamilla. Tällöin meidän tarvitsee ainoastaan kauhistella väkivaltaa ja reagoida näyttävimpiin yksittäisiin väkivallan purkautumisiin. Mitään ei tarvitse todella muuttaa.
Väitän, että suomalaisen yhteiskunnan väkivaltamyönteisyydelle olisi tehtävissä paljon jo nykyisen yhteiskuntatieteellisen tietämyksen valossa. Miksi väkivallan vastainen toiminta on kuitenkin yhteiskunnan resursseihin verrattuna puuhastelua ja hyväntahdon eleitä päättäväisen väkivallan vastaisen ohjelman sijasta? Sitä en tiedä, ja pelkään että meitä jotka tahtoisimme saada tietää, on täällä sittenkin liian vähän.

Onko ateismi tyhjää? Näin väittää tohtorikoulutettava Ilse Paakkinen tämän päivän Hesarin vieraskynäpalstalla. Olen Paakkisen kanssa samaa mieltä siitä että uusateismi pyörii monoteistisen uskonnon kritiikin ympärillä. Kuitenkaan uusateistinen uskontokritiikki ei keskity monoteistien historian aikana tekemillä hirmuteoilla mässäilyyn. Miksi keskittyisi, kun vuosituhansien kuluessa on kehitelty runsaasti tiukkoja argumentteja monoteistisen jumalan olemassaoloa vastaan? Koska samaan aikaan ei ole vastaavasti onnistuttu kehittämään yhtään vedenpitävää argumenttia kuvatun kaltaisen jumaluuden olemassaolon puolesta, ateismi näyttää paremmin perustellulta kuin uskonto. Ehkäpä Paakkinenkin pohjimmiltaan tietää tämän, perustuuhan hänen uskonnon puolustuksensa pragmaattisille argumenteille? Paakkisen mukaan uskonnosta seuraa ihmiselle monenlaista hyvää ja kaunista. Onhan se hienoa jos näin on, mutta se että uskomuksella on myönteisiä seurauksia ei tarkoita vielä sitä että se olisi tosi. Pragmatistinen totuusteoria ei ole ihan viimeisin sana tietoteorian alalla. Päinvastoin, vahva sitoutuminen uskomuksiin pragmaattisilla perusteilla on testattu ja hyväksi todettu tapa mennä metsään. Kai Paakkinen on tieteenharjoittajana sentään sitä mieltä että kaikkein parasta olisi pyrkiä muodostamaan tosia uskomuksia, tai vähintään hyvin perusteltuja uskomuksia?
Koska niin tekojen kuin uskomustenkin seuraukset ovat spekulaatiota -toisin sanoen, niiden olemassaolo on kovasti kyseenalaista toiminnan hetkellä-, on nähdäkseni vaikeaa argumentoida sen puolesta että ne voisivat toimia yhtä tukevina perusteina uskomuksille kuin nykyisyydessä tai menneisyydessä eksistoivat tosiseikat.

Etenkin Suomessa uusateistit tosiaan käyttävät runsaasti aikaa kristinuskon kritisoimiseen. Tähänkin on olemassa hyvät ja yksinkertaiset perusteet: valtioon kiinteästi sidoksissa olevana uskontona kristinusko vaikuttaa yhteiskunnassamme sielläkin missä sen ei pitäisi. Niin kauan kuin valtiossa harjoitettavat uskonnot ovat eriarvoisessa asemassa eikä kaikkien metafyysisten kantojen kannattajia kohdella tasa-arvoisesti, kritiikki on sekä perusteltua että tarpeellista. Kertaan vielä vanhaa: kristinusko ei ole todempaa kuin muut katsomukset millään objektiivisilla perusteilla. Edelleen, objektiivisesti mitattuna se ei ole moraalisesti muita mahdollisia katsomuksia parempi. Ihminen ei tarvitse uskontoa moraalin perustaksi eikä avuksi eettisten kysymysten ratkaisemiseen (mikä onkin hyvä, ottaen huomioon missä uskontojen sekamelskassa täällä eletään). Kristinuskon valta-aseman maassamme voisi arvella johtuvan aivan muista syistä kuin sen erinomaisuudesta, esimerkiksi siitä että kansa on aikanaan pakotettu tunnustamaan sitä. Ja viimeiseksi: jos (valtakirkon)kristinusko on niin kiitettävää ja hyvää, miksi sen täytyy jatkuvasti pönkittää asemaansa pakkojen ja syrjinnän avulla? Miten on mahdollista ettei sen erinomaisuus puhu omasta puolestaan niin että me pakanatkin sen tajuaisimme ilman että asia miekalla piirretään? Ainakaan minulla ei ole mitään kristittyjä vastaan henkilöinä. Olen suorastaan sitä mieltä että uskonnollisuus voi olla yksilöiden tasolla hyvä ja elämää rikastuttava asia (ja vilpittömyyteni todistanee se että itse olen julkipolyteisti). Lupaan lakata kritisoimasta monoteismia –mukaan lukien kristinuskoa- heti kun se lakkaa yrittämästä käyttää valtaa toisin ajattelevia ja yhteiskunnan heikkoja kohtaan, lakkaa väittämästä olevansa ainoa tai perimmäinen totuus tai vaihtoehtoisesti esittää tälle väittämälle pitävät todisteet, heti kun se ryhtyy pysymään totuudessa sen sijaan että väittäisi helposti epätosiksi osoitettavien väitteiden olevan tosia ja helposti kumottavien argumenttien olevan pitäviä, ja heti kun se suostuu laskeutumaan tasa-arvoiseen asemaan muiden katsomusten kanssa. Toisin sanoen, suuri osa monoteismikritiikistäni kohdistuu kirkon harjoittamaan yhteiskunnallisen vallan väärinkäyttöön ja tuntemieni monoteismin muotojen havaittavaan totuudenvastaisuuteen. Todettakoon nyt erikseen, että arvostelen samoilla kriteereillä kaikkia uskontoja ja katsomuksia, mukaan lukien sitä jonka kannatajaksi itseni luen.

Tästä päästäänkin toiseen Paakkisen ateismikritiikin ongelmaan: Paakkinen ei puolusta uskonnollisuutta yleisesti –mikä saattaisi ymmärtääkseni onnistuakin. Sen sijaan hänen uskonnon hyödyiksi listaamansa asiat ovat –yllätys, yllätys- monoteististen uskontojen tarjoamia "hyötyjä" (lainausmerkeissä siksi että ko. asioiden hyödyllisyydestä voidaan olla montaa mieltä). Esimerkiksi siirtymäriitit eivät ole mitenkään välttämättä uskonnollisia. Tietäähän Paakkinenkin varmasti ettei avioliitto ollut kirkollinen riitti kristinuskossakaan ennen keskiaikaa. Vasta tällöin avioliitto kirkollistettiin- kirkon maallisten intressien vuoksi. Tämänkin jälkeen vihkiminen toimitettiin pitkään kirkon portailla, koska toimitus katsottiin sopimattomaksi kirkon sisällä suoritettavaksi. Siirtymäriitit voivat olla hyvin kulttuurisia tai yhteiskunnan sekulaarien instituutioiden toimittamia. Nykypäivänä on aika paksua väittää että esimerkiksi avioliittoon siunaaminen on lähtökohtaisesti uskonnollista. Olemmeko me siviilisti vihityt kenties vähemmän naimisissa? Onko lakikirja jonka säännösten puitteissa siviiliriitit toteutetaan kenties vähemmän todellinen ja sitova kuin raamattu? Miten se on mahdollista esimerkiksi avioliittoon vihkimistilanteessa, jossa lakikirjasta löytyy vihkikaava mutta raamatusta ei? Toisaalta, etenkään suomalaisella ateistilla ei ole hätäpäivää perinteiden suhteen. He ovat tervetulleita vaikka lainaamaan suomalaispakanallisia riittejä. Ne eivät uskon puutteesta pilaannu ja ne voi toimittaa implikoimatta että riitin suorittaja uskoo jumaliin. Juurettomuus ja positiivisen katsomuksen puute eivät siis mitenkään selvästi seuraa ateismista, joka on yksinkertaisesti jumaluskon puutetta tai (monissa tapauksissa) uskomista siihen ettei jumalia ole. Ateismi on katsomus joka on yhdistettävissä monenlaisiin katsomuksiin ja kulttuureihin. Jos ateismia väitetään juurettomaksi, väitettä on siis perusteltava lähemmin.

Lopuksi, Paakkinen sortuu näyttävästi alkeelliseen tulkintavirheeseen: selvästi ennakkoasenteellisena ja kritiikkinsä kohteeseen puutteellisesti perehtyneenä tulkitsijana hän julistaa tietävänsä, mistä uusateismissa on todella kyse: vihasta ja uskonnollisten traditioiden väärinymmärtämisestä. Jos hänellä on näkemykselleen perustelut, toivoisin että hän olisi esittänyt ne. Suomen Akatemian huippuyksikön opetuksesta en tiedä, mutta meillä käytännöllisen filosofian laitoksella opetetaan etteivät omat tulkinnat kelpaa objektiiviseksi tarkoitetun argumentaation perusteluiksi. Se että Paakkinen kuvittelee uusateistien kannan perustuvan väärintulkintoihin, toimii perusteluna ainoastaan siinä tapauksessa että näin todella on. Toisin sanoen, väite toimii siinä tapauksessa että Paakkinen joko todistaa olevansa olento jonka ei ole mahdollista erehtyä tai tulkita ateisteista tekemiään havaintoja väärin tai puutteellisesti, tai esittää mielipiteidensä ulkopuolisia perusteluita. Tieteenharjoittajien keskuudessa oman erehtymättömyyden todistamista pidetään niin mahdottomana että mieluummin lähdemme etsimään ulkopuolisia perusteluja väitteillemme. Paakkisen väitteet väärintulkinnasta olisivat kaivanneet tarkkoja perusteluja etenkin siksi että vastakkaiseen mielipiteeseen voisi päätyä esimerkiksi lukemalla suoraan Dennettiä, Dawkinsia ja Harrisia. Paakkisen väite uusateismin epä-älyllisistä perusteluista on nykymuodossaan olkiukko.

Paakkinen puhuu paljon vihasta (jonka hän määrittelee ateistien ongelmaksi). Julkisessa keskustelussa näyttää nykyään olevan yleisemminkin muotia syyttää keskustelun vastapuolta vihasta tavalla joka muistuttaa lähteen myrkyttäminen- ad hominem:ia. Vihasta syytetyn osapuolen argumentteja ei enää tarvitse kuunnella eikä arvioida, vaan ne voi kaikki leimata vihaisen ihmisen kiukutteluksi jonka sivistynyt sivuuttaa kulmakarvan kohotuksella. Minusta vihakortin käyttöön pitäisi suhtautua hyvin varovaisesti. Toista on niin helppo syyttää vihasta silloin kun kyse on pelkästä erimielisyydestä tai -herraparatkoon- siitä että tämä esittää erityisen hyvin purevaa kritiikkiä. Kritiikin purevuushan ei johdu sen esittäjän pahuudesta vaan siitä että omassa näkökannassa on joko todellinen tai ilmeinen heikkous johon analyyttinen mieli voi tarttua. Eriävät mielipiteet tai radikaalit mielipiteet eivät sinänsä ole vihaa, ja siksi meillä pitäisikin olla esittää hyviä todisteita vihasta ennen kuin käymme ketään siitä syyttelemään. Toisin kuin esimerkiksi Paakkinen näyttää uskovan, omat mielipiteet ja tulkinnat tai se että koen olevani hyökkäyksen kohteena, eivät ole tällaisia todisteita.

Vihasta syytetyt ovat puolestaan kehittäneet turvakseen vakiopuolustuksen: emme me vihaa, me vain olemme kriittisiä! Kuten sanottu, usein tästä on tosiaan kyse, mutta toisaalta esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa on jo moneen kertaan nähty että se mitä kriittiseksi väitetään voi olla myös vihaa. Kritiikistä siirrytään vihaan (tai muihin irrationaalisuuden muotoihin) silloin kun kriittisen mielipiteen perusteluiksi esitetyt järkiargumentit osoitetaan kestämättömiksi, vihan motivoima henkilö ei silti ole valmis muuttamaan mielipidettään. Hän ryhtyy esittämään omia mielipiteitään ja tulkintojaan tosiasioina, pelottelee tai yrittää muuten edistää kantaansa tunteisiin vetoavilla argumenteilla. Siellä missä on vihaa, virheargumentit kukoistavat ja keskustelu on helposti tuomittu taantumaan riitelyksi. En ole kuitenkaan varma, auttaako tässäkään tilanteessa se että vastapuoli nostaa vihan pöydälle ja vaatii saada alkaa puhua toisen vihantunteista. Ylemmyydentuntoisen keittiöpsykologian avulla ei ole tietääkseni saatu montaakaan ihmistä näkemään järjen valoa. Olimmepa sitten vihaajien tai väärinymmärrettyjen kriitikoiden leirissä, dialogin onnistuminen edellyttää että jaamme yhteiset päämäärät: pyrkimyksen totuuteen ja sen mahdollisuuden että omassa rakkaassa mielipiteessä saattaa olla korjattavaa. Nimitteleminen ja marttyyrileikit olisi itse kunkin pitänyt jättää samaan naulaan kurahousujen kanssa.

Nähdäkseni ihmeitä minun ei tarvitse astua ulos suureen maailmaan kotiportin takana, vaan riittää että avaan ulko-oven. Miten kukaan voisikaan tuntea itsensä mökkihöperöksi paikassa josta näkee tähtikirkkaana yönä paljain silmin Andromedan galaksiin, kahden miljoonan valovuoden päähän asti? Puutarha on juuri riittävän iso tarjotakseen loputtomasti ihmeteltävää ja yllätyksiä. Aina ei tarvitse nähdä vaivaa edes ovesta ulos kurkistamisen vertaa. Tämäkin aamu oli taas niitä aamuja joina aitiopaikat oli katettu keittiön ikkunan ääreen. Tulin paikalle ilmeisesti vain hetki sen jälkeen kun kanahaukka oli napannut omenapuusta saaliin ja asettunut syömään sitä vähän matkan päähän. Hangelle pöllynneet höyhenet paljastivat että haukan ateriaksi päätynyt otus oli todennäköisesti varis. Itse dramaattinen hyökkäys oli jäänyt meiltä näkemättä, mutta pian huomasimme että jälkipelissäkin riitti seurattavaa.

Petolinnun läsnäolon pihalla huomasi muustakin kuin lyhyen kamppailun jäljistä ja itse kanahaukasta joka istui aterioimassa. Lintulauta oli tyhjä –lukuunottamatta itsetuhoista oravaa (Virkkalan oravat ovat poikkeuksellisen itsetuhoista sakkia. Kysykää keneltä tahansa joka on joskus ajanut Lohjan ja Virkkalan väliä oravanraatojen kirjavoimaa Virkkalantietä pitkin). Sekin näytti hermostuneelta ja uskalsi tehdä vain lyhyitä pyrähdyksiä lintulaudan pähkinöiden perään. Vähän ajan päästä harakka uskaltautui varovaisesti lähestymään haukkaa, ilmeisesti rääppeiden toivossa. Sekin tuli nopeasti toisiin ajatuksiin, ilman että haukan tarvitsi muuta kuin päätään nostaa. Vain puhelinlangalle kertyi tasaiseen tahtiin tummapukuista hautajaisväkeä kuin kirkonpenkkeihin- kenties vainajan sukulaisia? Vain haukalla ei ollut kiirettä minnekään. Sen tarvitsi vain olla olemassa ja maailma sen ympärillä rauhoittui. Ravintoketjun alemman asteikon vallannut hermostuneisuus oli toki käsinkosketeltavaa- siellä jossakin turvallisen välimatkan päässä.

Kanahaukkakin on saanut osansa Suomessa 1800-luvun lopulta viime vuosikymmenille asti voimissaan olleesta petovihasta joka riistanhoidon nimissä hävitti suuren osan petoeläinkannoistamme. Vielä nykyäänkin monet suhtautuvat petoeläimiin pelon sekaisella vihalla. Perimmäisiä syitä tähän voi vain arvailla. Emmekö vain siedä kilpailijoita, siis lajeja jotka pystyvät ottamaan tarvitsemansa väkivalloin? Vai muistuttaako pedon katseleminen meitä omista petomaisista piirteistämme, niistä jotka haluaisimme mieluiten unohtaa ja teeskennellä että pohjimmiltaan olemme sävyisiä kasvissyöjiä, huolimatta kilpailuvietistämme, tuhoavista taipumuksistamme ja eteenpäin katsovista saalistajan silmistämme? Esimerkiksi kaniinit tunnistavat ihmiset heti petoeläimiksi, ja vaatii määrätietoista lempeyttä saadakseen ne vakuuttumaan hyväntahtoisuudestamme. Täysin ne eivät vakuutu koskaan. Monien mielestä kanit ovat arkoja eläimiä- mutta minä luulen että nämä ihmiset eivät ole tulleet ajatelleeksi että suurpedon läheisyydessä varuillaan oleminen on pelkästään järkevää. Me voimme tuntea itsemme hyväntahtoisiksi, mutta se ei vielä riitä todistamaan että todella olemme sitä.

Pelkäämmekö alitajuisesti että luonnon herruutemme luonnon yli on vain tilapäistä? Vai freudilaissävytteisesti muistutuksia siitä että on vielä olemassa muutamia –enimmäkseen toki sukupuuton partaalle ahdistettuja- eläimiä joille me kelpaamme ruuaksi? Tuntuu omistuiselta ajatella että me jotka olemme valloittaneet maailmaa ja alkaneet rohkeasti tähyillä kohti taivaita, olisimme samalla myös olentoja jotka antavat ruumiinsa mieluummin matojen kuin leijonien ruuaksi. Tai, ehkä kysymys on sittenkin siitä samasta syystä joka saa ihmisten enemmistön suojelemaan mieluummin pörröisiä turkiseläimiä kuin rumia ja tavoiltaan ällöttäviä lajeja? Me haluamme että luonto on söpö ja lempeä, kadotettu Eedenin paratiisi jonne voimme aina kaivata, paikka jossa leijonat ovat uljaita mutta elävät rauhassa pienten villavien karitsojen kanssa. Jos luonto on myös jotakin muuta, emme halua siitä mitään tietää. Emmekä silloin kaipaa kanahaukkoja jotka törkeästi tulevat pitämään päivällisiä puutarhaan, muistuttaen meitä siitä että luonnon järjestys ei ole inhimillisellä tavalla moraalinen järjestys. Mutta silloin unohdamme myös sen että luonnolla juuri sellaisena se kuin se on, paikkana joka tarjoaa julman lopun monelle onnettomalle varikselle, olisi aivan oma kauneutensa ja arvonsa.