Itsetuntemuksen filosofisista haasteista, osa II: Minun kohtuuteni

Kaikkihan tietävät että suomalaisten väkivaltaisuus, huono viinapää ja hulluus johtuvat pohjimmiltaan synkästä kansanluonteesta tai huonosta tuurista. Jopa murhaajien keskuudesta pahoja ihmisiä on vaikeaa löytää: on vain onnettomia, mielisairaita, usein syrjäytyneitä tai vaikeiden perheongelmien kanssa pitkään kamppailleita ihmisiä joilta tilanne karkasi käsistä. Tilastollisesti ottaen ei ole mikään yllätys jos puukon heilutus juopporemmissä päättyy huonosti tai että väkivaltainen puoliso lyö yhden kerran liian lujaa. Mutta asianosaisille se usein on yllätys ja onnettomuus. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Ei ainakaan minulle, en minä tarkoittanut, en minä ole sellainen ihmishirviö mikä sanasta ”murhaaja” tulee mieleen. Kyseessä täytyy olla huono onni myös siksi että vaikka olosuhteet joissa paha tapahtui olivat tyypilliset, ne eivät luultavasti olleet kyseisten ihmisten elämässä poikkeukselliset. Onhan me ennenkin riidelty, kumottu kuppia, ajettu kilpaa liukkailla teillä eikä mitään tapahtunut- siis riskin toteutumisen täytyi vaatia aivan poikkeuksellisen huonoa onnea. Ja kaikkihan tietävät että onni on pohjimmiltaan korkeampien voimien kädessä. Ihminen voi vain yrittää olla kunnollinen, silloin kun jaksaa, ehtii ja kykenee. Lopusta voi syyttää olosuhteita.

Jossakin, mahdollisesti siellä missä säilytetään vanhoja metrin ja kilon prototyyppejä, on myytin mukaan olemassa myös suomalaisen prototyyppi. Sen mukaan määritetään se mikä on kohtuullista ja se missä vaiheessa mopo on karannut käpälästä. Jokaisella on luovuttamaton oikeus tehdä asioita jotka ovat kohtuullisia tälle prototyyppisuomalaiselle- täysin riippumatta siitä ovatko ne yksilölle itselleen kohtuullisia tai edes millään lailla järkeviä. Esimerkiksi, kohtuullisessa alkoholinkäytössä ei ole mitään pahaa, samoin kohtuullinen mustasukkaisuus ja itsekkyys ovat aivan hyväksyttäviä. Parisuhdeväkivalta on yleistä jostain kumman syystä, mutta toisaalta kaikki tietävät että toisinaan on tervettä ja normaalia riidellä railakkaasti: huutaa, nimitellä, paiskoa ovia ja tavaroita. Itsehillintää sitten osoittaa se että tunnekuohun vallassa ollessaankin kykenee lyömään nyrkkinsä pöytään puolison sijasta- ei se että asioiden kärjistyminen reippaaksi riidaksi nähtäisiin epäonnistumisena joka olisi ollut ainakin teoriassa mahdollista välttää oikein toimimalla. Toisin sanoen, vaadimme toisiltamme itsehillintää vaikeissa tilanteissa, mutta vaikeisiin tilanteisiin etsiytyminen on perusoikeus jota ei sovi kyseenalaistaa. Vaikeuksissa ei olla silloin kun otetaan ensimmäinen askel kaltevalla pinnalla vaan vasta siinä vaiheessa kun vauhtia ei enää osata pysäyttää. Tällöin kaikki moraalinen vastuu tapahtuneesta on sillä jonka käsistä mopo on karannut. Kyllähän jokaisen pitäisi tuntea rajansa ja osata väistää hankalia tilanteita viime hetkellä! Voin olla miten vain, kunhan kaikessa säilyy kohtuus. Ongelma onkin siinä ettei kohtuuden rajaa myöskään määritellä missään kovin selkeästi (tai jos määritellään, se menee aina väärässä kohdassa joidenkin yksilöiden tapauksessa). Vapaudesta, neutraalimmasta käsitteestä jonka avulla otetaan kantaa tekojen tyyppeihin, ei mittoihin ja määriin, puhutaan usein vähemmän. "Kohtuus kaikessa!" sanotaan, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa?

Jos meillä kaikilla on oma kohtuutemme, hyvän elämän kannalta olennainen itsetuntemuksen alue on jonkinlainen ymmärrys siitä mikä se milloinkin on- ja toisaalta ymmärrys siitä että muiden kohtuus voi olla erilainen. Hyvään kannustaminen ei tällöin ole vain normien noudattamiseen kannustamista vaan myös jokaisen kannustamista omassa kohtuudessaan pysymiseen. Jollekin kohtuullista voi olla tiukka kieltäymys, toinen taas on suurten vapauksien mittainen. Arvostelukyvylle ja itsetuntemukselle haaste tuleekin ensiksi rehellisyydessä: siinä että osaamme arvioida oikein omat rajamme.

Jos ajattelen että jokainen on oman (ja vain oman) onnensa seppä, pahinta mitä minulta voidaan vaatia on huolenpito sellaisista ihmisistä joita kohtaan minulla ei ole normeihin tai nimenomaisiin lupauksiin perustuvia velvoitteita. Minulla on oikeus toteuttaa itseäni, muttei minkäänlaista velvollisuutta yrittää tehdä muiden taakoista kevyitä kantaa. Jos jollakulla on esimerkiksi alkoholiongelma, minun velvollisuuteni rajoittuvat siihen että juhlissani on tarjolla myös alkoholiton vaihtoehto. Ajatus siitä että moraalinen velvollisuuteni saattaisi olla selvänä pysytteleminen niin ettei alkoholista kieltäytyjän olisi pakko katsella humalaisten örvellystä tai lähteä yksin kotiin, on selvästi liikaa vaadittu. Tarvitseeko minun edes miettiäkään, olisiko minulla jonkinlainen velvollisuus järjestää ryyppäjäisten sijasta vaikka peli-ilta jossa kukaan ei joisi. Se on kohtuutonta. Mutta miksi? Onko mahdollista että arkisissa käsityksissä siitä, mikä on kohtuullista, olisi korjaamisen varaa? Paraneeko maailma enemmän sillä että minä saan toteuttaa itseäni mahdollisuuksieni rajoille asti vai sillä että yrittäisin huomioida muut paremmin?

Miksi koemme suurta närkästystä siitä jos joku yrittää rajoittaa oikeuksiamme, mutta emme suurta myötätuntoa niitä kohtaan joille oman moraalinsa vartijan virka on toisinaan ylivoimainen? Minusta nimittäin tuntuu, että se on sitä joskus kaikille. Jokaisella on paheensa ja heikkoutensa- ero on vain siinä miten näkyviä nämä ovat, tietääkö ihminen itse mitä ne ovat, ja miten hyvin ihminen on välttynyt olosuhteilta joissa nämä puutteet kääntyvät katastrofeiksi. Oikeastaan, pelottavimpia ihmisiä minusta eivät ole suuret pahantekijät vaan ne jotka kirkkain silmin väittävät etteivät koskaan kykenisi tekemään mitään tuomittavaa. Nämä ihmiset eivät tunne itseään kovin hyvin, eivätkä siksi edes teoriassa kykene välttämään vaarallisia tilanteita. Toiseksi, tällaiset ihmiset ovat niitä jotka helpoimmin tulevat institutionaalisen pahan välikappaleiksi- keskuudessamme vaeltavia pikku-Eichmanneja joilla vain on ollut hyvä onni välttyä joutumasta osaksi Natsi-Saksan hallintokoneistoa.
Solidaarisuuden vaatimus on niin pöyristyttävä että yleisesti suhtaudutaan nurjasti vapaaehtoisiinkin yrityksiin osoittaa solidaarisuutta ja pidättäytyä jostakin yleisesti kohtuulliseksi katsotusta toiminnasta. Usein pidättyvyys tulkitaan merkiksi jostakin vielä pahemmasta ongelmasta: jos et käytä alkoholia, sinulla on varmaankin jokin nolo sairaus, ja jos teidän kotona ei ole tapana riidellä, teidän olisi syytä hankkiutua pariterapiaan kommunikaatio-ongelmien takia.


Kun taannoin ihmettelin Puolisolle ääneen, miksi ihmiset suhtautuvat usein paljon nurjemmin moraalisesti kiitettävään käytökseen kuin lievään paheellisuuteen, hän sanoi ettei siinä ole mitään ihmeellistä vaan kysymyksessä on adaptiivinen itsetuntoa ylläpitävä mekanismi. Ihmiset jotka toimimat hiukan hillittömämmin ja huonommin kuin me, saavat meidät tuntemaan itsemme hyviksi ja moraalisiksi. Sen sijaan ihmiset jotka ovat parempia kuin itse, nakertavat itsetuntoa, ja tällöin on paljon helpompaa torjua arvosteluksi koettu käytös aggressiivisesti kuin kääriä hihat ja ottaa mallia hyvästä esimerkistä. Miksi itsetunnolle on niin suuri uhka saada eteen todisteita siitä ettei olekaan moraalisesti erinomainen vaan työtä riittäisi vielä? Eihän parasta mitä ihmisestä voidaan sanoa ole että hän on täydellisen nuhteeton (sellaista ihmistä en ole vielä tavannutkaan) vaan että hän tavoittelee hyvää. Jos näin ajatellaan, huomataan ettei toisen kiitettävyys ole millään lailla minulta pois eikä myöskään merkitse sitä etteikö tällä toisella voisi olla vaikeaa joissakin muissa asioissa. Arvosteleminen on inhimillistä, mutta toisten tukeminen on jumalallista.

Keittiöihme

Ruuanlaiton uusi aikakausi on koittanut! Uuden ajan ergonomisesti muotoillulla monitoimiliedellä voit valmistaa kerralla vaikka miten montaa ruokalajia. Innovatiivisen muotoilun ansiosta sinun ei tarvitse kurotella taka-alalle vaan kaikki kattilat ja pannut ovat koko ajan helposti ulottuvillasi. Juuri oikean lämpötilan säätäminen on helppoa: lieden kaikki lämpötila-alueet käynnistyvät automaattisesti yhtä aikaa niin että sinun tarvitsee vain siirtää astiasi haluamaasi kohtaan saavuttaaksesi täydellisen tuloksen.
Liesi on myös erityisen paloturvallinen: sitä on mahdotonta unohtaa päälle, sillä se sammuu itsestään jonkin ajan kuluttua. Kuitenkin voit hyvin valmistaa sillä myös pitkän kypsytysajan vaativia ruokalajeja: liesi ”tietää” koska olet paikalla ja pysyy lämpimänä juuri niin kauan kuin haluat.
Lieteen kuuluu vakiovarusteena peräti kaksi uunia. Pienemmässä uunissa voit vaikka pitää nopeasti valmistuvat ruuat lämpiminä, isossa taas valmistuvat kaikki ruuat leivonnaisista joulukinkkuun. Pehmeä, tasainen lämpö tekee pizzapohjista rapeita ja joulukinkuista meheviä.
Myös ekologiset arvot on huomioitu: liesi toimii 100% uusiutuvalla energialla jonka käyttämisestä ei aiheudu lainkaan ilmastonmuutosta kiihdyttäviä hiilidioksidipäästöjä. Lieden käyttöikä on vähintään sata vuotta. Ruuanlaiton ohessa syntyvä lämpö lämmittää pirttiä mukavasti.
Tämä ihmeellinen liesi osaa myös pienentää jätelaskuasi. Sen avulla voit hävittää sanomalehtiä, pahvia ja muuta paperiroskaa. Työnnä roskat vain luukusta sisään ja liesi konvertoi ne hetkessä ruuanlaitossa tarvittavaksi energiaksi. Eikä tässä vielä kaikki- ihmelietemme tuottaa myös pieniä määriä korkearavinteista lannoitetta joka saa puutarhakasvisi kukoistamaan.

Olen ilmoittanut Puolisolle ryhtyväni kapinaan jos minun pitää jonakin päivänä muuttaa taloon jossa ei ole puuhellaa.

posted under , | 0 Comments

Pimeä jäte

Tein taannoin testin jossa mitattiin tuottamaani keittiöjätteen määrää. Testistä teki erityisen mielenkiintoisen se, että omia vastauksia saattoi verrata myös valtakunnanpoliitikkojen vastauksiin. Tulos oli yllätys: minun ilmoittamani jätemäärä oli paljon suurempi kuin poliitikoilla. Miten tämä oli mahdollista? Vaikka kierrätystavoissani onkin vielä parantamisen varaa, en enää ole aivan aloittelija. Sitten sen keksin. Minä valmistan lähes joka päivä kotona lämpimän ruuan alusta asti. En käytä edes eineksiä vaan biojätteeseen päätyy joka päivä perunankuoria ja jos jonkinlaista naattia. Jääkaappiinkin kertyy kahden hengen taloudessa helposti puolikkaita purkillisia ja juustoraastepussin pohjia. Jossakin vaiheessa se kaikki kulkee käsieni läpi. Minä näen sen, minä heitän sen pois. Mutta entäpäs kiireiset poliitikot jotka tekevät keskimäärin 60-70 tunnin työviikkoja? Ei heidän varmaankaan kannata valmistaa kotonaan muuta kuin voileipiä. Lounas syödään ulkona, samoin usein välipalat ja iltaruoka. Jos he vain muistavat syödä lautasensa tyhjiksi, he eivät paljon keittiöjätteitä näe. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö sitä syntyisi: jos poliitikko syö lohkoperunan, siinäkin perunassa on taatusti ollut aikanaan kuoret. Entä taiotaanko eduskunnan ravintoloissa ruuantähteistä uusia ruokalajeja tai pidetäänkö siellä jäte-teemaviikkoja jolloin ruokalista koostetaan ruuasta joka uhkaa vanhentua? Hiukan epäilen sitäkin. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä varmempi olin siitä että minun ja poliitikon ero saattaa ollakin siinä että minä tiedän aika tarkkaan, kuinka paljon jätettä perheen ruokkimisen ohessa syntyy kun taas poliitikon mahdollisuudet tietää se ovat hänen elämäntavastaan johtuen hyvin rajalliset.

Fritz Zwicky postuloi jo vuonna 1934 pimeän aineen olemassaolon. Puoli vuosisataa myöhemmin minulle alkoi hitaasti valjeta että on olemassa myös pimeää jätettä. Pimeä aine ei vuorovaikuta tavallisen aineen kanssa muutoin kuin gravitaation kautta. Aurinkokunnasta sitä ei ole toistaiseksi löytynyt, vaan näyttää siltä että suuri osa galaksin pimeästä aineesta sijaitsee sen halossa. En voinut olla huomaamatta että pimeä jäte käyttäytyy hämmästyttävän samaan tapaan.
Sitä syntyy kun syömme ulkona tai käytämme palveluita, mutta sen havaitseminen vaatii aivan erityistä tarkkaavaisuutta. Syntyyhän esimerkiksi ravintolan ruuanvalmistusprosessissa paljon muutakin jätettä kuin lautaselle jäävät tähteet. Pimeä jäte hiipii myös mukaan aina kun ostaa kaupasta jotakin. Onhan tuotteiden hintaan laskettu mukaan myös korvaus hävikistä, johon kuuluvat varastettujen tavaroiden lisäksi vialliset tuotteet tai tuotteet joita ei vain saada myydyksi ja jotka siten tänä päivänä päätyvät usein kierrätyksen sijasta kaatopaikalle. Onhan se vielä halpa ja helppo ratkaisu. Pimeä jäte muuttuu konkreettiseksi roinaksi vasta siellä missä normikuluttaja ei näe: kauppojen takapihojen roskalavoilla ja kaatopaikoilla.
Mutta on pimeällä aineella ja pimeällä jätteellä myös yksi olennainen ero: pimeällä aineella on oma tärkeä tehtävänsä maailmankaikkeudessa. Ylivoimaisesti suurin osa universumimme materiasta on sitä, ja siten sen gravitaatiovaikutus on olennaisen tärkeä esimerkiksi galaksien synnylle ja koossapysymiselle. Pimeä jäte sen sijaan on ongelmajätettä: koska siihen on vaikea tarttua, sille on myös vaikea tehdä mitään. Vain kulutuksen yleinen vähentäminen vähentää myös pimeän jätteen määrää.


Pimeä jäte voi myös muuttua näkyväksi kun ihminen siirtyy yksinkertaisempaan elämäntapaan. Nykyaikaisen kiireiseen, urbaaniin elämänmenoon mahtuu lukemattomia pieniä koloja joissa pimeän jätteen on hyvä luurata ja materialisoitua sitten kaatopaikoille. Yksinkertaisempi elämäntapa jossa asioita tehdään paljon itse hävittää monet näistä piiloista. Kun pimeä jäte on kiskottu päivänvaloon, se muuttuukin aivan tavalliseksi jätteeksi jota voi aikansa ihmetellä ja lopuksi vaikka kierrättää tai kompostoida.

Pohjan kruunu

Puutarhaan satanut lumi kimaltelee heikossa kuunvalossa. Lumihiutaleet tietävät haurautensa, että pian ne ovat degeneroituneet pois. Pienet tähdet, levyt ja luodit makaavat maassa, puiden ja pensaiden oksilla, minne tuuli kenenkin heitti. Ne katsovat minun kanssani taivaisiin mutta toisin kuin minä, ne puhuvat tähtien kieltä. Ne heijastavat niihin osuvia fotoneita jotka ovat matkanneet tänne tähdistä jo kauan, kunnes luminen maailma ympärilläni tuntuu kuiskailevan valon salaisuuksia joita minä osaan vain aavistella. Uusi lumi tai jää heijastaa jopa 60-90% vastaanottamastaan Auringon säteilyenergiasta takaisin avaruuteen. Kuinka pitkälle kimaltavan lumen muisto ehtiikään matkata?

Olen valon valtakunnissa vieras, mutta en aivan muukalainen. Saan havaintopaikkani valmiiksi. Hengitän kylmää, hiljaista yöilmaa. On paljon asioita joiden sanominen ja muistaminen on tärkeää. On myös hetkiä, niin kuin tämä, jolloin on tärkeää olla hiljaa.

Pohjan Kruunu on myös heikosti näkyvän, kummallisen R Coronae Borealis- tähden koti. R Cor Bor on harvinainen pimennysmuuttuja joka pimenee epäsäännöllisin väliajoin nipin napin paljain silmin näkyvästä aina –11 magnitudiin asti (ja se on vähän se). Miksi se niin tekee? Mikä on se suuri varjo joka himmentää kaukaisen tähden niin? Sitä ei kukaan varmasti tiedä, vaikka astronomit arvelevat että himmeneminen johtuu hiilitomun kerääntymisestä tähden ilmakehään, josta tähden säteilypaine sitten vähitellen hajottaa sen. Kaikki näkyvät tähdet –mukaanlukien R Cor Bor- ovat astronomisesti ajateltuna lähellä. Eroja toki on: jotkut kirkkaat tähdet voivat sijaita useamman sadan valovuoden päässä kun taas himmeitä punaisia tähtiä ei tahdo erottaa läheltäkään. Taivaan yli kaartuu talvisen Linnunradan vyö, Ulompi haara jonka heikko hehku on lukemattomien tähtien valoa sekin. Suuri osa syvästä taivaasta on tähtien takana. Toisia galakseja, toisia laivoja maailmankaikkeuden suuressa yössä. Ja kaksi seuralaistamme, Andromedan Mirach-tähteä vartioivat Andromedan galaksi ja Kolmion galaksi. Olen vain vieras. Palani ajasta on lumihiutaleen ja tähden välissä. Mutta en kulje aivan sokkona tähtien seassa. Olen oppinut alkeet siitä miten suunnistetaan suhteellisessa aika-avaruudessa jossa ulottuvuudet kiertyvät toisiinsa, kaikki riippuu mittakaavasta ja mahdolliset maailmat avautuvat jokaiseen hetkeen. Olen oppinut liikkumaan hukkaamatta itseäni. Kun kasaan tavaroitani mennäkseni sisään, Betelgeuze vilkuttaa minulle. Orionin olkapää on yhä paikoillaan -täällä. Kolmensadan valovuoden päässä tämä elämänsä loppua lähestyvä epävakaa tähti voi olla jo toisenlainen. Se mitä tiedämme riippuu siitä missä olemme. Se mitä olemme riippuu paljonkin siitä mitä uskomme ja tiedämme.

Jätän kruunun odottamaan prinsessaa. Kerran hän astuu harmaaseen alukseensa ja ottaa suunnan kohti Gemmaa, poimii vihdoin kruunun jalokivet lokiinsa. Hänen matkansa on kestänyt vain muutaman hetken tai 80 vuotta. Muistaakohan hän varhaisia ajattelijoita jotka ovat jo nähneet unissaan hänen tulonsa?

Sukupuolen ja tasa-arvon mysteereistä, osa V: Kun feminismistä tulee tasa-arvon vihollinen

Ministeri Lehtomäki ilmoitti jättäytyvänsä pois puolueensa pääministerikisasta perhesyiden perusteella. Hänen kunniakseen on sanottava että hän ainakin näyttäisi tietävän mitä elämältään haluaa. Ja sen että aikuinen ihminen saa tosiaan valita juuri sen minkä perheensä kanssa parhaaksi näkee, eikä se kuulu ulkopuolisille tippaakaan. Ulkopuoliset, tutkija Jaana Kuusipalon johdolla, ovat tästä laajalti eri mieltä. He uusintavat mielipiteillään jälleen kerran lentävää lausetta jonka mukaan nainen on aina väärässä, teki sitten miten hyvänsä. Ne jotka valitsevat uran ovat kylmiä akkoja ja surkeita äitejä. Ne jotka valitsevat perheen, pettävät koko sukupuolensa ja hukkaavat elämänsä toisarvoiseen puuhasteluun kotona. Ja aina ja joka tapauksessa ulkopuoliset tietävät paremmin, miten kunkin naisen (ja hänen perheensä, jos nainen on niin vanhanaikainen että kysyy puolisonsakin mielipidettä) olisi pitänyt toimia.

Tasa-arvolla ja tasapäistämisellä on vissi ero. Jos feminismi tulkitaan siten että naisten ja miesten on elettävä elämänsä täsmälleen samalla tavalla, tavoiteltava samoja asioita ja mitattava onnistumistaan elämässä samalla mittanauhalla, tärkeäksi kysymykseksi nousee se, kuka päättää tämän yhtäläisen standardin sisällön. Julkisessa keskustelussa tämän tyypin feministeillekin näyttäisi sopivan ihan hyvin se että standardi on maskuliininen. Jos naisen on pärjättävä miehille ja pystyttävä samaan kuin miehetkin, se tarkoittaa sitä että mies on se mihin naista verrataan ja ainakin toisinaan vajaaksi havaitaan. Mutta taantuisiko maailma paljonkin jos standardiksi otettaisiinkin nainen ja perinteisesti feminiinisiksi nähdyt arvot kuten hoiva, perhekeskeisyys ja kauneudenkaipuu? Mikseivät miehet voisi alkaa kilpailemaan näissä asioissa? Siksikö, että nämä arvot ovat toisen luokan arvoja koska ne ovat Toisen Sukupuoleen yhdistettyjä arvoja? Vielä parempi kysymys: mitäs jos lähdettäisiinkin siitä että mittoja voi olla monia eikä se välttämättä tarkoita sitä että ollaan ihan hukassa vaan sitä että hyvään elämään on olemassa monta reseptiä?

Tasa-arvo minun sanakirjassani on monella tapaa tasapäistämisen vastakohta. Se tarkoittaa erilaisuuden kunnioitusta: sitä että yksilöä pyritään arvioimaan hänen relevanttien ominaisuuksiensa perusteella ja sitä että erilaisia elämänvalintoja ja –arvoja omaavia ihmisiä kohdellaan yhtä kunnioittavasti. Tasa-arvo on antiteesi jokaiselle arkipäivän wannabe-sherlockholmesille joka kuvittelee voivansa päätellä ihmisen ulkokuoresta, viiteryhmistä tai elämäntilanteesta kaiken olennaisen siitä millainen ihminen todella on. Se on antiteesi myös moralismille: onhan moralismin perimmäisenä käyttövoimana erilaisuuden tuomitseminen. ”Sinä et ole samanlainen kuin minä, olet siis huonompi kuin minä” on aika hyvä tiivistelmä moralistisesta mielipiteestä tilanteessa kuin tilanteessa. Tasapäistämiseen pyrkivä feminismi tuomitsee täsmälleen tässä sävyssä pitkän liudan asioita kuten lasten kotihoidon tukemisen, perheverotuksen ja monimuotoiset perhevapaat. Lyhyesti sanottuna: ihmisille on annettava mieluiten tasan yksi, poliittisesti korrekti elämäntapavaihtoehto. Jos he saisivat itse vapaasti päättää, mikä sopisi juuri heidän perheelleen, he voisivat valita väärin. Jos he sanovat ääneen että yleisellä tasolla mies- ja naispopulaatioiden välillä on eroja, heidän olisi täysin mahdotonta olla implikoimatta sitä että naispopulaatio on jotenkin huonompi. Sellainen meno olisi pahaksi kaikille. Koska erilaisten ihmisten yhtäläistä kunnioitusta on turha vaatia, jostakin minulle hämäräksi jääneestä syystä.


Tässä minun kannattamassani feminismin versiossa pohjalla on siis erilaisten ihmisten yhtäläinen arvostaminen ja mahdollisuuksien tasa-arvo, ei kaavamainen samanlaisuus yhtäläisen kohtelun edellytyksenä. Sen sijaan en näe mitään pahaa siinä että ihmiset ja perheenjäsenet ovat erilaisia kyvyiltään ja tekevät eri tehtäviä, en edes siinä että puolisot suorastaan tarvitsevat toisiaan. Sukupuolten eroavaisuuksia ei kuitenkaan pitäisi pyrkiä väkisin häivyttämään vaan pitäisi huolehtia siitä että yhteiskunta on reilu ja oikeudenmukainen paikka erilaisille ihmisille ja että yksilöiden ja perheiden on mahdollista tavoitella omaa onneaan myös enemmistöstä poikkeavin tavoin.

Tasapäistävän feminismin kannalta suuri ongelma siis on että ihmiset elävät pikku elämiään, eivät ideologiaa. Minusta olisi kiva jos aina välillä pysähdyttäisiin miettimään, miten päin se homma menikään: pitääkö aatteen palvella hyvää elämää vai elämän aatetta. Työn ja perheen voi sovittaa yhteen monella tavalla. Kahden kokopäivätyössä käyvän uraohjuksen malli ei tiettävästi lisää perheonnea sen enempää kuin muutkaan teoriassa mahdolliset vaihtoehdot. Jos sitä siis suositaan, niin tehdään ideologisista syistä. Aito mahdollisuuksien tasa-arvo sen sijaan tarkoittaisi että perheillä olisi aito vapaus järjestää asiansa niin kuin parhaaksi näkevät. Joissakin perheissä (esimerkiksi meillä) se tarkoittaa pyrkimystä siihen että talon rouva ei tekisi ainakaan paljon töitä kodin ulkopuolella. Toisissa se voi tarkoittaa koti-isyyttä, tai sitten sitä että perhettä huoltaa töissäkäyvä yksinhuoltaja. Erilaiset ratkaisut sopivat erilaisiin elämiin ja tilanteisiin. Hyvän yhteiskunnan tehtäväksi jää huolehtia siitä ettei yhtään ratkaisua tuomita kategorisesti tai aseteta muita huonompaan asemaan poliittisen epäkorrektiuden vuoksi.


Taikatalven kuvia

Kyllä kuvapostaukset sittenkin ovat tainneet tulla jäädäkseen...

Kävin tässä päivänä eräänä pitkällä kävelyllä kameran kanssa.


Photobucket

Lumi oli upottanut alleen talot ja tarhat.

Photobucket

Metsiin avautui uusia polkuja...


Photobucket

...joiden päästä löytyi ihmeellisiä maisemia.


Photobucket

Järvikin oli jäätynyt...

Photobucket

...ja harmaa taivas oli korkealla. Kotiin palattuani iski suuri inspiraatio ja tarve pyydystää talvi koruiksi. Käytän pukukoruina vain rannekoruja, joten niitä tein. Kuvaaminen osoittautui yllättävän vaikeaksi, mutta kaipa näistä jonkinlaisen käsityksen saa.


Photobucket

Jäätä ja huurretta: vuorikristallia, makeanveden helmiä ja siemenhelmiä

Photobucket

Talvinen auringonpaiste on sitriiniä ja kirkasta kvartsia.

Photobucket

Jääkukkia makeanveden helmistä ja siemenhelmistä

Photobucket

Talvisydän: ruusukvartsia, vuorikristallilehtiä, lasihelmiä, makeanveden helmiä ja siemenhelmiä


Photobucket

Lopuksi aivan arkinen koru jossa puunrunkojen ja talvi-illan sävyjä, savukvartseja ja ametriineja

posted under , , | 2 Comments

Inhimillisyys on erehtymistä

En suinkaan ole epäonnistunut. Olen vain löytänyt 10 000 tapaa jotka eivät toimi.”

-Thomas A. Edison-


Sanotaan että virheistä oppii- mutta luulen että jokainen peruskoulua käynyt tietää ettei se tarkalleen ottaen pidä paikkaansa tässä yhteiskunnassa. ”Ei se mitään, yritä uudestaan!” rohkaisi käsityönopettaja minua monet kerrat- ja pisti todistukseen arvosanaksi seiskan joka irvisteli lukuaineiden ysien ja kymppien keskeltä. Epäonnistumisesta saadut opit ja oppimisprosessi eivät ole arvossaan- koulussakin menestyksen määrää usein se miten hyvin onnistut ensimmäisellä yrittämällä. Uusintakokeeseen joutuminen on häpeällistä. Pitkällä aikavälillä, sanotaanko elämässä, merkitystä kuitenkin lopulta on vain sillä, opitko uusia asioita vai et. Se kuinka kauan opettelemiseen meni ja kuinka paljon virheitä matkan varrella tuli tehtyä on jälkikäteen katsottuna usein toisarvoista. Nyt aikuisiällä ompeleminen on alkanut sujua minultakin sen verran hyvin että saan aikaan aivan käyttökelpoisia vaatteita ja kodintekstiileitä. Oppimiseen tarvittiin minun tapauksessani vain rauhaa ja enemmän kärsivällisyyttä kuin mihin pakkotahtia etenevässä peruskoulussa oli mahdollista.

Epäonnistumisen pelko vaikuttaa nykyään tieteessäkin. Kun niukkaa rahoitusta jaetaan aina vain useampien hakijoiden keskeen, tutkimushankkeita rankataan kylmillä kriteereillä. Irtopisteitä hakemukselle tippuu siitä jos tutkimuksen voidaan ennakoida saavuttavan myönteisiä tuloksia. Tässä on tietty järki, mutta toisaalta se myös karsii rohkeimmat hakemukset ja aivan uudet avaukset. Tiedejärjestelmä tulee tällöin opastaneeksi tutkijoitaan tutkimaan mahdollisimman helppoja aiheita, eivätkä nämä aiheet läheskään aina ole niitä kysymyksiä joihin todella kaipaisimme vastauksia. Syntyy käsitys tieteestä joka kasvaa säännöllisesti, kumuloituvasti ja aikataulujen mukaan. On harmi ettei tosimaailma toimi tällä tavalla. Tieteeseen kuuluu olennaisesti myös itsekorjautuvuus ja se edellyttää joskus tieteenalan siivoamista suurella luudalla. Siistin tutkimuksen ihanteen vaatiminen kaikilta tieteenaloilta on paitsi tasapäistävää, myös haitallista niiden alojen tutkimukselle joissa kaivattaisiin suursiivoa tai joissa paradigmaa ei ensinkään ole.

Filosofia pakottaa kärsivällisyyteen. Jos jotakin asiaa ei tajua heti, ei oikein ole tehtävissä muuta kuin istua ja yrittää miettiä niin kauan että ajatus selkenee. Joskus saa istua kauan- se että osaa ajatella ei valitettavasti tarkoita sitä että osaisi ajatella kovin vikkelästi. Esimerkiksi gradu jumittui minulla aikoinaan kolmeksi kuukaudeksi kun eteen tuli erityisen vaikea ongelma. Jälkiviisauden valossa ratkaisu jumin aiheuttaneeseen ongelmaan oli kovin selvä. Mutta niin kauan kuin sitä ei tiennyt, ei auttanut muu kuin odottaa, ajatella ja toivoa että ratkaisu ylipäätään olisi olemassa. Havaintojeni mukaan filosofit ovatkin ihmisrotu joka tyhmistyy vanhetessaan. Opiskeluja aloitellessamme me kaikki olimme kovin ylimielisiä ja vakuuttuneita siitä ettei filosofia nyt niin vaikeaa olekaan. Ehkäpä tukeva määrä arroganssia oli suorastaan hyvä asia. Alkupääoman runsaus voisi selittää sen miksi minullakin on vielä tallella jonkinlainen itsetunto huolimatta siitä että avuliaat opettajat ja kollegat ovat jo vuosikymmenen ajan tehneet kaikkensa sen osoittamiseksi että minulla ei aina oikein tahdo leikata. Kaikkein itserakkaimmat tyypit eivät koskaan valmistuneetkaan- ehkäpä minäkuva oli heille filosofiaa rakkaampi. Me muut taas olemme –vaihtelevassa määrin- oppineet tulemaan toimeen oman tietämättömyytemme ja hidasjärkisyytemme kanssa. Kun tilille on kertynyt rimanalituksia niin paljon että niihin on alkanut turtua, on katse myös noussut omasta navasta sen verran että olen huomannut että samassa jamassa ovat loppujen lopuksi kaikki ihmiset. Olemme eri tavoilla viallisia, mutta kaikki ovat jollakin tapaa pielessä ja rikki. Jopa nekin jotka eivät ole vielä tiedostaneet tilannettaan ja siksi suhtautuvat muihin vaativasti ja armottomasti. Oma virheellisyys ja puutteellisuus on asia jolle voi koittaa tehdä jotakin, mutta se ei ole hyvä syy tuntea alemmuutta muihin nähden. Toisaalta, vikojen pistäminen arvojärjestykseen on sen verran vaikeaa ettei myöskään ole perusteltua pitää omia puutteita pikkujuttuina verrattuna siihen miten toivottomia tapauksia kaikki muut ovat. Arvelisin, että oikea suhtautuminen niin omiin kuin muidenkin vikoihin sisältää suuren annoksen kärsivällisyyttä, myötätuntoa ja arvostelukykyä vain mausteeksi. Virhe sisältää jo osan omasta sanktiostaan. Kuinka paljon siihen kannattaa lisätä?

Epäonnistumisen ja virheiden tekemisen väistämättömyyden ymmärtämisestä syntyy mielenrauhaa. Ehkäpä maailma olisi lempeämpi paikka jos ylipäätään pingottaisimme vähemmän. Päiväjärjestyksen voi suorittaa, elämästä en olisi niinkään varma. Maailma jossa pyritään aina vain silotellumpaan ja täydellisempään itsekontrolliin on neuroottinen ja valheellinen maailma. Jos erehtyväisyys on pahe joka pitää kaikin tavoin piilottaa, meistä ei suinkaan saada hyviä ihmisiä vaan säälittäviä teeskentelijöitä. Erehtymättömyyden sijasta on parempi ottaa tavoitteekseen vain se että kulkisi oikeaan suuntaan, säntäilemättä ja pysähtelemättä. Vähitellen huomaa että siinäkin on haastetta riittämiin.

posted under , | 1 Comments

Vihreästä pitäisi tulla uusi musta


Vaeltelin taas lankakaupassa. Värikkäiden kerien ja vyyhtien keskellä oli tarjolle pantu myös ekopuuvillaa. Ruskeasta paperista tehtyihin vyötteisiin oli kääritty pehmeänsävyisiä lankoja. Eko ja luomu eivät ole vain eettistä kuluttamista. Ne ovat myös oma kielensä markkinointiviestinnän Baabelissa. Mainosten hyökyessä potentiaalisten kuluttajien kimppuun joka suunnalta eettisten valintojenkin pitää erottua. Kehittyy ekotyyli joka henkii pehmeyttä, luonnonläheisyyttä ja rentoutta. Mutta entä jos on toimitusjohtaja jonka lookiin vegaaniaktivisti-tyyli ei kerta kaikkiaan istu? Entä jos retro ja ruskea paperi alkavat jossain vaiheessa tökkiä? Jos eettisen pitää olla erottuakseen tyyli, eikö sen erottuvuuden kääntöpuolella olekin se että ne ihmiset joihin ekoestetiikka ei sovi, joutuvat tekemään valinnan vastenmielisen ja epäeettisen välillä? Kyllä, hyvät ihmiset toki valitsevat eettisen tyyliseikoista riippumatta. Mutta en minä niistä hyvistä ihmisistä niin huolissani ole vaan siitä että ympäristö tarvitsisi parantuakseen myös muidenkin panosta.

Vihreän pitäisi sopia joka väriin ja makuun. Siksi sen pitäisi lakata olemasta kieli ja erottuva identiteetti. Siitä pitää tulla arkipäivää, normi ja lähtökohta sen sijaan että se on jotakin erityistä, ihannenormi ja hyvien ihmisten tunnusmerkki. Ja siihen suuntaan on monessa asiassa vuosien saatossa edettykin. Nykyään on aivan tavallista lajitella jätteitä ja kompostoida, käydä etsimässä aarteita kirpputoreilta ja syödä kasvisruokaa. Tavallisetkin ihmiset ovat kiinnostuneita eettisestä kuluttamisesta ja kierrätyksestä. Vielä minun lapsuudessani kaikki roskat heitettiin surutta samaan pinoon ja hampurilaiset pakattiin CFC-rasioihin. Reilun kaupan tuotteista ja luomusta ei oltu kuultukaan.

Nyt siis ollaan kehityksen toisessa vaiheessa: tarjolla on eettisiä vaihtoehtoja. Mutta kehitys ei saa pysähtyä tähän. Entistä selvemmin pitäisi tuoda esille se mistä markkinointiväki on vielä hiljaa: eettinen ei ole luksusta eikä lisäarvoa. Jos jotakin tuotetta ei ole eettisesti kestävällä tavalla tuotettu, se ei tarkoita sitä että se edustaa peruslaatua vaan sitä että se edustaa paheksuttavaa laatua, siis laatua jota ei pitäisi olla olemassakaan. Milloin me sen unohdimmekaan? Eettisesti kestävän tuotannon ei tule olla tavallisen yläpuolella vaan sen tulisi olla sitä tavallista. Minusta maailmastamme kertoo monen kaunopuheisen filosofin verran se, että tämä asia ei ole tänä päivänä täysin itsestäänselvä. Jostakin syystä tai monesta, viime vuosikymmenten aikana, länsimainen ihminen on vain alkanut tehdä kompromisseja moraalin suhteen: eettisistä periaatteista voi tinkiä, jos se tarkoittaa että tuote tulee halvemmaksi niin että ahneet pikku näppini ylettyvät siihen. Nyt sitten aletaankin olla siinä tilanteessa jossa perustarpeiden tyydytys eettisen kuluttamisen keinoin on useimmille hyvin vaikeaa. Muutos on onneksi alkanut, mutta sen täytyy jatkua, ja jos kaikki menee hyvin, jossakin vaiheessa olemme tilanteessa jossa eettisestä tulee vähemmän hohdokasta. Se on ihan oikein. Eihän eettisyys ole koskaan luksusta ollutkaan, vaan perusasia.

Talvisydän

Jätin taakseni pimeän marrasajan ja saavuin talvisydämen valkeille maille. Täällä on niin kylmää että surukin jäätyy ja niin kaunista että unen ja valveen raja alkaa hämärtyä. Ajatuksista tulee pehmeitä ja viileitä. Terävimmät mietteet kiteytyvät ikkunoihin, kasvavat ja haaroittuvat logiikan ja mielikuvituksen hienovaraisten sääntöjen mukaan. Vähitellen niistä kasvaa kimaltavia saniaisia, valkoisia sulkia, udunharmaita polkuja ja ajatuspuita. Ainoastaan kauneus on todellista. Talvinen valo on kalpeaa, mutta jääsumu saa sen tanssimaan auringon ympärillä kaarina ja pilareina. Se värittää maiseman kaikilla helmien väreillä ja peittää horisontin utuun niin että taivas ja maa vihdoin kietoutuvat yhteen, rakastavaiset siksi kunnes sumu hälvenee.

Samaan aikaan on arki. Täällä siihen siis liittyy paljon takkojen kanssa hääräämistä, lämpimien neuleiden tekemistä ja ajattelemista. Helsingissä se on alennusmyyntejä, kiireisiä ihmisiä jotka eivät ehdi paljon ympärilleen vilkuilla, paperinivaskoja ja kalenterimerkintöjä. Sinne sekaan minäkin tänään sujahdin, eikä kaupunki huomannut sitä lainkaan. Lämmitetyillä kaduilla joiden varrella ei kasva puita talvesta muistutti vain pureva pakkanen. Jonnekin oli kasattu lunta koneellisen kulmikkaaksi kinokseksi, kahvilat mainostivat kuumia juomia. Lopulta, kahvila imaisi minutkin sisäänsä tapaamaan kollegaa. Siellä hioimme suunnitelmia ja pallottelimme ajatuksia kuin aina ennenkin. Kun kolmen tunnin päästä olimme valmiita, kahvilan ikkunat olivat yhä kirkkaat. Vasta Lasipalatsin nurkalla tapasin puita, suuria mutta yksinäisiä. Täälläkin talven sydän oli läsnä, mutta hiljaisena. Täällä taikatalvet ja kesän raukeat helteet on yritetty vaihtaa siihen että voi aina tehdä ostoksia tasaisen miellyttävässä lämpötilassa. Siinä on melkein onnistuttu, mutta onneksi ei aivan.

Kaupungissa kaikkea on niin paljon, sanotaan. Ja joskus kysytään, mitä ihmettä näen tässä hiljaisessa kylässä jossa ostoksia voi tehdä lähinnä ruokakaupoissa ja pääosasta viihdetarjontaa vastaa sirkusryhmä Kutsumattomat Pikkueläimet. Minusta se on arvostuskysymys. Onko paljon sitä että on paljon ihmisiä, tavaroita ja korkeita taloja? Eikö rauhaa voi olla paljon? Tai lintuja, tähtiä ja pehmeää lunta johon yksikään pieni eläin ei vielä ole piirtänyt jälkiään? Samalla tavalla me arvostelemme alkuperäiskansoja siitä ettei heillä ole sivistystä, teknologiaa ja samanlaisia hienoja tavaroita kuin meillä. Mutta onko heillä myöskään liian suurta hiilijalanjälkeä tai joukkotuhoaseita? Miten monet kuluttamalla tyydytettävät tarpeemme ovatkaan itse asiassa vain korvikkeita paljon syvemmille tarpeille joita tuskin edes muistamme? Onko meissä hienoa se että meillä on niin paljon tavaraa vai se keitä me olemme?


Kun taivas on tarpeeksi avara ja valo siroaa puiden oksista kuin lyijylasi-ikkunoista hiljaisuudessa joka on niin syvä että siinä kuulee omat ajatuksensa, sellaistakin voi miettiä. Pakkasten kiristyessä niin että vesiä peittävät hauraat jäät muuttuvat kantaviksi ja näyttävät ne teinä joita ne todella ovat, ajatuksetkin pinkaisevat juoksuun varmajalkaisina jäniksinä suuren sinisen poikki. En liukastu enkä kaadu, vaan otan kiinni puiden takana piilottelevat utuiset mietteet. Kun hiljaiset tuulet silittävät lumen peittämiä niittyjä ja karhut kääntävät kylkeä pesissään, huomaan että talven sydän on saman muotoinen kuin omani.

... ja mitäköhän minä taas ajattelin??!! (Itsetuntemuksen filosofisista haasteista osa I)

Descartes ajatteli että ihmisellä on tiedollisesti erityisen hyvä asema suhteessa uskomuksiin omista mielentiloistaan. Tämä ajatus on kantautunut tietoteoriaan yleisemminkin: ajatellaan että parasta A-luokkaa a posteriori- tiedossa eli kokemus- ja havaintoperäisessä tiedossa ovat ihmisen käsitykset omista mielenliikkeistään.

Olen saanut itseni viimeisen vuoden aikana peräti kahdesti kiinni siitä että vilpittömät ja periaatteessa järkevästi perustellut asenteeni ovat osoittautuneet viallisiksi. Molemmissa tapauksissa jälkiviisauden valossa virheellisiä taustaoletuksia ei tarvinnut paljon etsiä: ne olivat aivan selviä, tutunnäköisiä virhepäätelmiä joita vain en ollut tullut huomanneeksi ja artikuloineeksi. Tällaiset havainnot eivät nosta mielialaa. Osoittavathan ne sen että hyvin mahdollisesti minulla on tälläkin hetkellä uskomuksia ja asenteita joiden pohjana on väärä ymmärrys tai suoranainen looginen kömmähdys. Sitten on vielä monia piirteitä joita itsessäni ihmettelen. Esimerkiksi, pidän keltaisesta väristä ja tietoteoriasta. Mutta miksi? Psykologit puhuvat joskus siitä että mielessä on “sokea alue” jossa sijaitsevat asiat joita emme tiedosta ja joiden tiedostamattomuutta emme tiedosta. Tietoteoreettiselta kannalta tällaisen alueen olemassaolo on vähän isompi ongelma: jos emme tiedä sitä mitä emme tiedä, miten osaamme ylipäätään erottaa luulomme ja tietomme tai tulkita kokemamme tuntemukset oikein? On periaatteessa mahdollista että erehdyn jopa yksinkertaiselta näyttävissä tulkinnoissa. Tunnenko itseni iloiseksi siksi että on kaunis päivä vai siksi että kaunis mieleni yrittää kovasti olla ajattelematta jotakin ikävää asiaa? Jälkimmäisessä tapauksessahan iloisuuteni on vain illuusio ja jos haluaisin todella olla onnellinen, minun olisi järkevää ajatella ikävä asia pois kuljeksimasta niin ettei se ahdistaisi minua jossakin aivojen pohjalla.

Hilary Kornblith on kiinnittänyt huomiota siihen (myös psykologian tuntemaan seikkaan) että käsityksemme omista tuntemuksistamme värittävät myös sitä millaisena maailman näemme. Toisin sanoen, tunnetiloillamme ja käsityksillämme itsestämme on paljonkin merkitystä siihen millaisia episteemisiä toimijoita olemme. Yritämme louhia tietoa objektiivisesta todellisuudesta, mutta se mitä käteen jää jäljittää totuutta paremmin tai huonommin riippuen paljolti myös siitä millaisia itse olemme. Itsetuntemuksen kehittäminen on siis kannattavaa siinäkin mielessä että jos meillä on edes jonkinlainen käsitys siitä millä alueilla tiedolliset heikkoutemme sijaitsevat, voimme yrittää tehdä niille jotakin ja siten minimoida niiden aiheuttamia haittoja. Esimerkiksi, jos minä dyscalculikkona haluan omaksua jonkin matemaattisen tiedonmurusen, minun ei ole järkevintä tarttua laskimeen ja pistää toimeksi vaan paras mahdollisuuteni saada oikea tulos on etsiä käsiini joku luotettava laskutaitoinen ihminen ja kysyä. Tai, jos tiedän että olen taipuvainen toiveajatteluun, voin yrittää pohdiskeluissani pyrkiä erityiseen huolellisuuteen silloin kun pitää arvioida myönteisten ja kielteisten vaihtoehtojen toteutumisen todennäköisyyksiä. Sen sijaan puutteellinen tai virheellinen itsetuntemus johtaa helposti siihen että en saavuta tavoittelemaani tietoa. Kaupanpäällisinä itsetuntemuksen puutteet johtavat helposti suoranaisen virheellisiin käsityksiin sekä maailmasta että itsestä. Totuutta rakastavalle nämä alkavat olla kauhujuttuja joiden rinnalla Stephen Kingin hengentuotteet eivät tunnu missään.

Christine McKinnon onkin päätellyt ettei paraskaan episteeminen toimija voi olla kovin tehokas jos hän joutuu toimimaan aivan yksin, episteemisen yhteisön ulkopuolella. Muut ihmiset eivät tietenkään voi päättää sitä mikä on totta ja mikä ei huutoäänestyksellä, mutta he toimivat myös tiedollisina peileinä. Minulla on toki ainutlaatuinen perspektiivi omiin mielenliikkeisiini. Hurraa. Mutta esimerkiksi Puoliso ei kärsi täsmälleen samoista ajattelun harhoista kuin minä. Lisäksi läheisillä ihmisillä terävänäköisyys yhdistyy parhaassa tapauksessa lempeyteen ja hyväntahtoisuuteen. McKinnonin mietteet selventävätkin, miksi aika usein Puoliso tietää mikä minulle on hyväksi paljon paremmin kuin minä itse (ja toisin päin). Hyvä episteeminen toimija ei siis toimi kiitettävästi ainoastaan tietoa tavoitellessaan, vaan hän myös osaa valita itselleen hyviä ystäviä ja opastajia ja omaa sen verran intellektuaalista nöyryyttä että kykenee kunnioittamaan heitä.

posted under | 3 Comments

Myytävänä: hyvä omatunto

Hyve-etiikassa ajatellaan ettei teon konkreettinen sisältö, esimerkiksi rahan lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen, kerro vielä paljoakaan teon hyvyydestä. Ihminen voi lahjoittaa esimerkiksi ostaakseen itselleen hyvän omantunnon ja perustelun sille miksi enempää ei tarvitse viitsiä. ”Minä olen hyvä ihminen, lahjoitan jo hyväntekeväisyyteen.” on vähän liian usein kuulemani lausahdus joka kuvaa tällaista asennetta. Tai sitten hyväntekeväisyydellä voi ostaa sosiaalista arvostusta. Näyttävästi hyväntekeväisyyteen lahjoittavat julkimot ovat esimerkkejä tästä: he eivät vain halua lahjoittaa, vaan lahjoittaa siten että he saavat hyväntekeväisyydestä myönteistä julkisuutta. Eikä siinä ole mitään pahaa, tärkeintähän on se että hyvää asiaa edistetään, eikö? Ja enemmänhän sitä edistää, jos saa päähäntaputusta, hyväntekeväisyyden kohteet osoittavat näyttävästi kiitollisuuttaan, ja niin edelleen. Ehkä, jos oikein raadollisiksi ryhdytään. Nyt ei kuitenkaan olla raadollisia vaan pohditaan sitä mikä olisi se paras tapa toimia. On kiva juttu jos teolla on hyviä seurauksia, mutta keskeistä se ei ole (mikä onkin hyvä homma koska tekojen seurauksia voi etukäteen vain arvioida, ei varmasti tietää). Ei riitä että tekee hyviä tekoja, vaan ne on tehtävä myös hyvistä syistä ja hyvällä tavalla.

Monen mielestä se mahdollisuus että hyvää voidaan tehdä myös vääristä syistä ja väärällä tavalla on pätevä perustelu olla harjoittamatta hyväntekeväisyyttä. Filosofisesti tilanne on mielenkiintoinen: huonoa toimintaa perustellaan hyveellä, esimerkiksi vetoamaan rehellisyyteen: "Minä en ainakaan osta hyvää omaatuntoa lahjoittamalla roposia!" Näin ajatteleva kuitenkin kertoo oman maailmansa olevan ikävä paikka. Hyväntekeväisyyttä kun voi tehdä myös hyvistä syistä, ja jos jonkun subjektiivisessa maailmassa pyyteettömyys on mahdotonta, väittäisin että se kielii siitä että tämän maailman ainoalla asukilla on asenneongelma. Objektiivisessa todellisuudessa kun ei näyttäisi olevan mitään estettä sille etteikö hyvää voisi tehdä myös pyyteettömästi. Rehellisyys jota käytetään paheellisuuden puolustamiseen ei ole yhtään sen kiitettävämpää kuin hyväntekeväisyys jota harjoitetaan itsepetoksen vallassa. Molemmissa tapauksissa tehdään ja ajatellaan sekä hyviä että huonoja asioita. Kysymys siitä kumpi on pahempaa onkin sitten jo sen luokan pilkunviilausta että siinä voidaan perustellusti tulla useammanlaiseen lopputulokseen. Sitä paitsi, eikö itsepetosta ole myös se että kuvittelee olevansa rehellinen kun samasta todistusaineistosta voisi päätellä myös olevansa saita?

Hyvään motivaatioon kuuluu ensinnäkin epäitsekkyys. Se ettei hyvän saajalta edellytetä kiitollisuutta ja nöyryyttä on myös yleisen ja yhtäläisen ihmisarvokäsityksen edellytys. Muussa tapauksessa hyväntekeväisyys uusintaa eriarvoisuutta: jotkut ovat niitä joilla on varaa antaa, toiset ovat niitä jotka joutuvat nöyrinä ja kiitollisina vastaanottamaan sen mitä annetaan. Heidän on pakko vastaanottaa apua, vaikka avun saamisella olisikin hintansa, esimerkiksi arvokkuuden tai erilaisten vapauksien menetys. Mutta onko hyvä yhteiskunta sellainen jossa perustaviksi ajatellut yksilöiden oikeudet ja vapaudet kuten oikeus yksityisyyteen koskevat vain taloudellisesti riippumattomia yksilöitä, olosuhteissa joissa tämän riippumattomuuden saavuttaminen on merkittäviltä osin onnenkauppaa? Edelleen, jos uskon ihmisten yhtäläiseen arvoon, on minun johdonmukaista uskoa myös siihen ettei minulla ole erityistä moraalista oikeutta takertua elämääni kasaantuneeseen luksukseen samalla kun toiset ihmiset, yhtä arvokkaat kuin minäkin, kärsivät. Tästä näkökulmasta ajateltuna hyväntekeväisyys ei ole erityisen ylevää toimintaa vaan merkitsee yksinkertaisesti sitä että ihminen tietää maailman olevan epäreilu paikka ja toisaalta olevansa itse kykenevä tekemään asian eteen jotakin.

Hyvään motivaatioon kuuluu siis myös vastaanottajan kunnioitus. Joissakin tapauksissa tämä asenne tietysti johtaa siihen että joku jolla ei ole oikeutta apuun, keplottelee sitä itselleen. Oleellinen kysymys onkin, onko tämä pahempaa kuin se ettei joku apua todella tarvitseva saa sitä koska haluaa pitää kiinni yksityisyydestään ja arvokkuudestaan? Tämä on muuten yksi niistä kysymyksistä jotka erottavat poliittisen vasemmiston oikeistosta. Vasemmistossa on perinteisesti ajateltu että pahempaa on se jos joku aidosti tarvitseva jää ilman apua, oikeistolle suuri ongelma taas on avun mahdollinen väärinkäyttö.

Viime vuoden aikana sain myös moneen otteeseen kuulla ettei tässäkään valtiossa ole varaa hyväntekeväisyyteen ja tiukkoihin ilmastosopimuksiin. Pääsin ihmettelemään ääneen, kenellä sitä varaa on, jos maailman rikkaimpiin kuuluvalla länsimaisella maalla ei ole. Tähän en enää saanutkaan vastausta. Tulinkin siihen tulokseen ettei se onko hyvän tekemiseen varaa riipukaan yleensä pankkitilin saldosta tai bruttokansantuotteen kehityksestä vaan on enemmän kokemuksellinen asia. Varaa on, jos sitä tuntuu olevan. Kulutus- ja kilpailuyhteiskunnassa ongelmana ei siis ole absoluuttinen rahanpuute vaan kiittämättömyyden pahe. Hyväntekeväisyyteen lahjoittaa se jolla on. Mutta kun elämän turvattomuus lisääntyy ja kaupallinen kulttuuri lietsoo jatkuvaa tyytymättömyyttä nykytilanteeseen, varaa ei enää olekaan edes niillä joilla on rahaa. Näin päädymme elämään yhteiskunnassa joka on rikkaampi kuin koskaan mutta jossa tyytymättömyys ja pahoinvointi eivät näytä vähenevän lainkaan.

Käänteisesti ajateltuna, tämä vihjaa siihen että hyväntekeväisyyden ottaminen tavaksi lisää myös antajan tyytyväisyyttä. Onhan se konkreettinen osoitus siitä että asiat ovat sittenkin monella tapaa hyvin. Jakaessaan omastaan ihminen ei voi välttyä huomaamasta sitä että elämässä on sittenkin paljon rikkautta: rahaa, aikaa, taitoa ja kyvykkyyttä. Hyvää tekevä ihminen on myös ihminen joka uskoo itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa. Kyynisyys ja uskon puute kuulostavat joidenkin mielestä henkeviltä, mutta mitä hienoa kyyniset ja omia mahdollisuuksiaan vähättelevät ihmiset ovat koskaan saaneet aikaan? Maailman lyhyin kirja ei ole Urho Kekkosen hiustenkasvatusopas vaan Vähättelijöiden Teot. Koko maailmaa ei yhden ihmisen hyväntekeväisyydellä pelasteta; toisaalta se tarkoittaa myös sitä ettei keneltäkään moraalisesti vaadittava vastuullisuuden määrä ole mahdoton vaan vain sen verran kuin jaksaa kantaa. Haasteena on enää aloittaminen; onhan omastaan alettava jakamaan usein silloin kun tuntuu ettei siihen ole varaa.

posted under , | 2 Comments

Virkkalan Filosofisen Etsivätoimiston salaiset arkistot, osa x: Virkkalan salaisuudet

Uuden vuoden alla paikallisessa lehdessä oli huolestuttava otsikko.

Photobucket

Lumisateen tauottua päätin lähteä ottamaan asiasta selvää.

Photobucket

Omassa puutarhassa näytti hiljaiselta. Eestiläiseen tyyliin kasvatetut omenapuut näyttivät kovin rauhallisilta lumihunnun alla. Eikä pihajäniskään ollut yön pimeydessä tuhonnut nuoria päärynäpuita. Salaisuuksia pitäisi siis etsiä kotiportin ulkopuolelta.

Photobucket

Photobucket

Kylän liiterit ja vajat ovat kenties hiukan rapistumaan päin, mutta se ei ole mikään salaisuus. Napsin kauniista vanhoista liitereistä pari kuvaa. Jos kaupungin rakennusvalvonta huolestuu liiterien huteruudesta, aion pikimmiten hävittää hallussani olevat todisteet.

Photobucket

Ehkäpä pitäisi mennä kylän keskustaan löytääkseen jotakin epäilyttävää? Puin ylleni vasta valmistuneet sormikkaat joiden ohje on taas hatusta vetäisty. Kristallikoristeista huolimatta hansikkaat eivät täysin sulautuneet lumeen päiväsaikaan. Tarkkanäköiset huomaavat, että lanka on aikaisemmassa kuvapostauksessa esittelemääni Araucania Rancoa.

Photobucket

Tämän nähtyäni tiesin olevani oikeilla jäljillä. Shervood Avenuen varrella tapahtui selvästi kummia.

Photobucket

Todellinen (aika)pommi paljastui kuitenkin vasta vähän matkan päässä, Virkkalan Urheilukaupan edustalta. Kirjasin salaisuuden selvitetyksi. Kävin ostamassa tutuilta rakettimyyjiltä räjähteitä ja lähdin juomaan kuumaa glögiä.

Uusi vuosi on toivoa täynnä

Ainakin jos blogistaniaa katsoo, uudessa vuodessa on taikaa. Puhutaan suunnitelmista, toiveista ja ainakin yhtenä päivänä blogiin kirjoitetaan tulevaisuudesta. Jopa meillä joilla elämä kiertyy paljolti vuoden kierron tahtiin, kalenterin edustama määräaikojen ja tärkeiden päivämäärien maailma on läsnä vuoden vaihtuessa. Jotkut muutokset elämässä vain tapahtuvat. Uuden vuoden aika on varattu toisenlaisten muutosten pohtimiselle: niiden joita tehdään.

En usko että ne muutokset joita tavallinen ihminen voi tehdä johtavat aina parempaan. Joskus paraskaan yritys ei vain riitä, aika todella on huono tai tähdet väärässä asennossa. Mutta uskon että ainoa sataprosenttisen varma keino olla onnistumatta on se että ei edes yritä. Mikroskooppisen pienen mahdollisuuden ja mahdottomuuden väli on paljon suurempi kuin miltä se matemaattisesti tarkasteltuna näyttää. Metafyysisesta näkökulmasta katsottuna, se on maailmojen kokoinen ero. Jos sanon ”Se on mahdollista” tarkoitan David Lewisin mukaan että ”multiversumissa on maailma jossa se on”. Todennäköisyydet kertovat sitten siitä, kuinka kaukana unelmien maailma on aktuaalisesta maailmasta. Mutta mikään määrä epätodennäköisyyttä ei voi tyrkätä mahdollista maailmaa pois multiversumista sen jälkeen kun se on onnistunut sinne ryömimään. Jos sen todennäköisyys on mitä tahansa yli nollan, sillä on rautainen ote eksistenssistä. Tämän jälkeen ontologista statusta parantaa olennaisesti enää aktualisoituminen. Toisaalta kun on niinkin että 99% todennäköisyydellä tapahtuvat asiat elelevät vielä omassa mahdollisessa maailmassaan, eivät aktuaalisessa todellisuudessa. Ontologinen status muuttuu jos todennäköisyys on nolla, sata tai ”jotakin siltä väliltä”. Silloin kun seikkaillaan todennäköisyyksien parissa, siinä välitilassa, mittaillaan etäisyyksiä maailmojen välillä. Mutta mullistavia ontologisia muutoksia mittailusta ei seuraa.


Palataan kuitenkin vielä miettimään asioita joiden tiedämme olevan mahdottomia. Olen nimittäin huomannut että olennaista ei tällöin ole se ovatko ne mahdottomia vaan se miksi ne ovat mahdottomia. On paljon asioita joihin en voi vaikuttaa. Mutta ovatko nämä asiat sellaisia jostakin niihin sisältyvästä syystä vai onko mahdottomuus missään määrin palautettavissa siihen seikkaan että minä en ole edes yrittänyt vaikka olisin voinut tehdä edes jotakin? Äärimmäisen epätodennäköisen ihmeenkin toteutumisen todennäköisyys kun paranee jos vain onnistun tekemään voitavani. Silloin kevennän toisten ihmisten, sattuman, jumalten –mihin kukakin nyt uskoo- taakkaa. Se että en ehdi, jaksa tai osaa ovat hyviä perusteluita jättää asioita tekemättä. Toivottomuus sen sijaan ei ole, koska se perustuu pohjimmiltaan harhakuvitelmaan. Jos en ole tehnyt voitavaani, en tiedä ettei teoillani olisi voinut olla merkitystä, vaan ainoastaan oletan niin. Tällainen olettamus taas yleensä perustuu subjektiiviseen (lue: mukavuudenhaluiseen) arvioon asian suuruudesta verrattuna minun pienuuteeni tai siihen että olen onnistunut sekoittamaan ”äärimmäisen epätodennäköisen” ja ”mahdottoman” keskenään ja päälle päätteeksi kuvitellut tietäväni tarkalleen miten mahdollinen toimintani vaikuttaa todennäköisyyksien kehittymiseen. Miten kukaan voi olla niin viisas ennen kuin on eväänsä väräyttänyt?

Sen olen nähnyt että elämä on yllätyksiä täynnä. Mutta omat toiveeni tulevan vuoden suhteen ovat tässä vaiheessa aika vaatimattomia. Tiivistäen voisi kai sanoa että tavoitteeni on ottaa enemmän askelia eteen kuin taaksepäin. Yritän käyttää pienet, arkipäivään aukenevat mahdollisuuteni hyvin ja olla murehtimatta liiaksi siitä etten voi enempää. Angstista voi olla hyötyä jos aikoo kirjoittaa filosofiaa tai tehdä taidetta. Arjessa on kuitenkin parempi olla toiveikas ja tehokkaampaa mennä vaikka istuttamaan omenapuu.

posted under , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments