Miten maailmaan voikin mahtua niin paljon lunta? Miten sitä riittää peittämään koko Eurooppa, Pohjois-Irlannista Unkariin, miten kaikki maasta aina pilviin asti voi olla vain tanssivia lumihiutaleita? Miten monta unelmaa minulla on, jos niitä on yhtä paljon kuin on täydellisiä lumihiutaletta tässä tuiskussa?

”Yksin,” sanoo ikkunaa vasten paiskautunut lumitähti ”minä olen ainutlaatuinen.”
”Yksin,” totean minä katsoessani sitä ”ainutlaatuisuudestakin tulee merkityksetöntä.” Ei kulu aikaakaan, kun lasiin läjähtänyt kvanttimekaniikan ja kauneuden liitto alkaa degeneroitua. Sitten tuulenvire tarttuu siihen ja pieni kide putoaa ikkulaudalle kerrostuvaan lumeen josta sitä ei enää erota. Jos en kirjoittaisi siitä, unohtaisin sen kokonaan. On olemassa mahdollinen maailma, jossa joku kysyy minulta huomenna, mitä kaunista näin tänään ja sanon ”en mitään erityistä” koska unohdin.

”Yhdessä”, kuiskivat takille laskeutuvat painottomat lumihiutaleet, ”yhdessä me väritämme maailman, peitämme tiet ja tienoot ja sidomme lentokoneet maahan.”
”Yhdessä”, sanon minä Puolisolle, ”me siistimme pihan jälleen, kaivamme polut auki, ruokimme linnut ja lämmitämme tuvan. ” Kuljemme kohti talvennapaa, seisomme hetken sen laella Pienen Karhun kääntyessä osoittamaan kevättä kohti, tartumme oksasaksiin ennen kuin nähtävissä on ensimmäistäkään kevään merkkiä ja saamme leikkuutyöt valmiiksi vain hetkeä ennen kuin puut heräävät.

Loppuillaksi aion paistaa joululeivonnaisia ja katsoa elokuvaa jossa jääkausi saapuu.