Yes we can! Tai sit ei...

Tänään tunnen taas äkillistä suurta tarvetta avautua teille suomalaisesta hallinnosta.

Olen tullut siihen tulokseen, että epäoikeudenmukaiset kumileimasinpäätökset eivät yleensä synny siitä että tyhmät luottamushenkilöt olisivat esittelijän (tai virkamiehistön) kanssa samaa mieltä. Paljon useammin on syynä jokin aivan käsittämätön munattomuus.
”Emmehän me nyt voi noin päättää”
”Emmehän me nyt voi tuollaista tehdä”.
”En minä tiedä mitä tästä pitäisi ajatella.”
”Onko meillä nyt asiantuntemustakaan? Eikö virkamies ole paras asiantuntija kaikessa?"
”Kyllähän meidän nyt pitää tukea virkamiehiämme.”
”Tällainen tämä esitys nyt on. Siis se pitää hyväksyä.”
Minulle on täysi arvoitus, mitä tällä asenteella varustetut ihmiset tekevät luottamuselimissä. Mutta tällaisia ihmisiä sinne valitaan, äänestetään ja nostetaan. Paljon. Ja niin me saamme sivusta seurata miten Karpolla riittää asiaa aina vain, palveluita supistetaan ja vaalilupaukset unohdetaan (kun esitys on lupausteni vastainen, ja pitäähän se silti hyväksyä! Sen tukena on vielä prujujakin!).

Itse olen blondi ja sertifioitu idealisti. Olen myös toiminut useamman vuoden sekä kutsuttuna että äänestettynä luottamushenkilönä. Vain siitä syystä että idealismi on koodattu perimääni olen edelleen sitä mieltä että luottamushenkilöillä on täsmälleen se valta joka heillä säännösten mukaan on, sekä teoriassa että käytännössä. Jos toimielimen toimivaltaan kuuluu vaikkapa hylätä esittelijän esitys, se tarkoittaa sitä että päättäjät, siis oikeat ihmiset, siis juuri me jotka siinä pöydän ympärillä istumme, voimme laillisesti päättää hylätä esityksen. Voimme tehdä niin vaikka esittelijä pahastuisi ja sihteerin näpyttelysormet uhkaisivat rasittua. Jos meille on annettu valta määrätä hallinnollisten pakkokeinojen käytöstä, me voimme ihan oikeasti määrätä niitä jos tarve vaatii ja laissa määritellyt edellytykset täyttyvät, ja katso, pakkokeino tapahtuu jopa siinä tapauksessa ettei sen niskaansa saanut yhtään tykkää. Jos toimielin ei hyväksy esittelijän esitystä, on mahdollista tehdä parempi vastaesitys ja hyväksyäkin se, vaikka esittelijä olisi kuinka nähnyt vaivaa alkuperäisen esityksen eteen. Jos päätöksestä sitten valitetaan, hallinto-oikeus on ymmärtääkseni kiinnostunut ensisijaisesti siitä, onko päätöksellemme pätevät ja lainmukaiset perusteet. Ei siitä, onko päätös rakastettava, sellainen josta esittelijä tykkää tai ovatko sen tehneet luottamushenkilöt ihmisinä pieniä kullanmuruja vai suuren luokan kusipäitä. Vaan niistä perusteluista. Ja jos hallinto-oikeus sitten päättää kumota toimielimen päätöksen, siitä vain. Tuomareilla on oikeus tuomita ja päätökseen tyytymättömillä on oikeus hakea siihen muutosta. Ja päättäjillä on oikeus ja velvollisuus tehdä se päätös. Virheitä sattuu viisaillekin, ja sitä varten on keksitty muutoksenhaku- ja valitusmahdollisuudet. Virheettömyyttä ei kuitenkaan takaa se että kieltäytyy tekemästä päätöksiä. Niin tämä maa on suunniteltu toimivaksi. Jokainen päättäjä vastatkoon siitä että tekee päätökset parhaan harkintansa mukaan. Huomatkaa taikasanat: 1) tekee päätöksen, siis ei kieltäydy ottamasta kantaa ja käyttämästä hänelle suotua valtaa ja 2) parhaan harkintansa mukaan, siis sen jälkeen kun on harkinnut asiaa eli perehtynyt siihen ja kehittänyt siitä ikioman mielipiteen jota voi myös puolustaa siinä tapauksessa että joku tulee kyselemään. Virheistä voi oppia, täydellisestä passiivisuudesta ei. Mikä tässä on niin vaikeaa?

Ilmeisesti kaikki. Olenpahan vain sitä mieltä, että jos luottamustoimeen valitun ihmisen ”paras kyky” tarkoittaa sitä ettei hän millään voi arvostella päätettäväksi tulevia asioita itse, hän on väärässä paikassa. Jos virkamiehen pitää olla kädestä pitäen neuvomassa onko oikea äänestysvaihtoehto ”kyllä” vaiko ”ei”, on jokin pielessä. Jos luottamushenkilö istuu kokouksesta toiseen pyörittelemässä lusikkaa kahvikupissa ja toistelemassa ettei hänellä ole mielipidettä eikä hän nyt tällaisiin kysymyksiin osaa ottaa kantaa, hän tekisi viisaasti luovuttaessaan paikkansa jollekulle jolla mielipide on (tai mikä vielä parempaa, alkaisi perehtymään päätettäviksi tuleviin asioihin niin että osaa muodostaa perustellun mielipiteen jossa on tarkistettu faktat ja relevantit lainkohdat, ei ainoastaan ne faktat ja lait jotka virkamiehen mieleen ovat kulloinkin muistuneet. Kyllä. Näilläkin on eroa.)

Konsensus on upea asia. On hienoa, jos asiat voidaan sopia hyvässä yhteisymmärryksessä arvioimalla yksinkertaisesti, millä puolella järkiperusteet, kohtuus, maan laki ja hyvän hallinnon periaatteet ovat. On hienoa ja sujuvaa jos esittelijöiden esitykset voidaan hyväksyä sellaisenaan. On kivaa jos kaikki malttavat mielensä ja pitävät toisistaan kokouksesta poistuessaan yhtä paljon kuin sinne saapuessaan. Mutta tärkeää on, että hyvä hallinto toteutuu eikä kenellekään tehdä vääryyttä vain siitä syystä että muutakaan ei nyt oikein kehdattu ja viitsitty tehdä. Jos vääryyden oikaiseminen vaatii sitä että toimielin jyrähtää, niin silloin pitää jyrähtää. Koska pohjimmiltaan toimielin ei ole kokoontunut siksi että sen jäsenet ovat oppineet tiettyyn aikaan tietystä paikasta saatavan ilmaisia voileipiä. Luottamushenkilö ei ole paikalla palvelemassa virkamiehiä jotta muotoseikat ja demokratian kuorrutus saataisiin kohdilleen, vaan hänellä on ihan oikeita velvollisuuksia hallintoalamaisia kohtaan. Siis ihmisiä kohtaan: niitä joita hän nimenomaisesti edustaa ja toiseksi niitä joita tehdyt päätökset koskettavat. Hänellä on myös velvollisuuksia yhteiskuntaa ja sen lakeja kohtaan. Kumileimasimet ovat niitä pieniä kapistuksia pöydillä, eivät monijäsenisiä toimielimiä. Luottamushenkilö on valittu paikalleen, koska armas isänmaa on hyväksi nähnyt ettei tiettyjä asioita jätetä pelkästään virkamieskunnan hoidettavaksi vaan niissä tarvitaan myös sellaista asiantuntemusta jota luottamushenkilöiden voidaan katsoa edustavan, ainakin idealististen lainsäätäjien kauniissa unissa. Luottamushenkilöille on annettu tietyt valtuudet esittelijöiden yli ja he ovat muodollisesti virkamiestenkin pomoja, koska rakas valtiomme on katsonut että luottamushenkilöiden edustamien tahojen tahto on toisinaan tärkeämpi kuin virkamiehen tahto. Jos luottamushenkilö haluaa yli kaiken sitä että kaikki rakastaisivat hänen helppouttaan, hänen prioriteettinsa ovat vinossa. Monella ovat, ja senhän sitten huomaa.


Rakkaat Lukijat, haluaisitteko antaa minulle joululahjan? Olenko ollut niin kiltti?
Toivoisin teiltä nimittäin joululahjaksi sitä että päästessänne seuraavan kerran valitsemaan luottamushenkilöitä, eduskuntaan tai ihan minne vain, kiinnittäisitte huomiota paitsi kiinnostavien ehdokkaiden mielipiteiden sisältöön, myös heidän luonteisiinsa. Parhaastakaan mielipiteestä kun ei ole iloa, jos se kuuluu vässykälle jonka takki kääntyy heti kun esittelijä kulmansa kurtistaa tai ameeballe joka on lukenut puolueohjelmasta mitä mieltä tulee olla, eikä sitten osaa kehittää itsenäisiä mielipiteitä uusista eteen tulevista asioista. Kiitos.

Joo, jos otsasta ei poksahda ennen verisuoni, ajattelin asettua ehdolle myös ensi kuntavaaleissa ja suhtautua lähtökohtaisen myönteisesti muihinkin edustuspyyntöihin. Siltä varalta että se jotakuta kiinnostaa.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments