Pahaa lääkettä (totuudesta, osa n)

Siitä lähtien kun Cablegate saapui keskuuteemme (ja satunnaisesti aikaisemminkin), olen yrittänyt muodostaa mielipidettä wikileaksista. Olen lukenut uutisia, eri osapuolten näkemyksiä, pohtinut, funtsinut, ounastellut ja aprikoinut. Ja saanut lopulta kehitettyä alustavan mielipiteen, joka itse asiassa on sama kuin mielipiteeni on aina ollut, mitä totuuteen tulee. Sillä onko wikileaksin toiminta laitonta vai ei, ei ole paljon tekemistä sen kysymyksen kanssa, onko se moraalista vai ei. On olemassa kelvottomia lakeja, ja toisinaan on olemassa tilanteita joissa normaalisti suositeltava tapa reagoida havaittuihin oikeusjärjestelmän epäkohtiin, eli pyrkiminen lakien muuttamiseen yhteiskunnallisen päätöksentekojärjestelmän kautta, ei ole käypä vaihtoehto. Wikileaksilla on käsissään yksi asia jota tämän päivän maailma pelkää. Totuus joka on pullotettu ja piilotettu ja sittemmin kiskottu laittomin keinoin päivänvaloon, ja jota ei saada enää takaisin pulloon. Cablegate-tiedostot on levitetty 100 000 ihmiselle ympäri maailmaa, annettu lehdistölle, ja jos wikileaksin henkilökunnalle sattuisi jotakin, avauskoodit tulevat automaattisesti jakoon. Näin aluksi, haluaisin kiinnittää huomiota siihen mitä wikileaksin kiusalliset, epämiellyttävät ja tärkeille asioille ja viattomille ihmiselle vaaralliset paljastukset eivät ole. Se seikka kun tuntuu unohtuneen jopa arvoisalta ulkoministeriltä.
Wikileaksin paljastukset eivät ole mustamaalausta eivätkä panettelua.
Ne eivät ole propagandaa.
Niitä vastaan on puolustauduttu oikeustoimilla, verkkohyökkäyksillä ja tappouhkauksilla. Mutta kukaan ei ole puolustautunut vuotoja vastaan osoittamalla että ne ovat epätosia.
On sanottu että ne ovat tietoa jota yleisöllä ei ole moraalista oikeutta saada. Mutta kukaan ei ole väittänyt että ne eivät ole tietoa.

On asioita, joiden ei koskaan pitäisi olla salaisuuksia. Jos väärinkäytöksistä, rikoksista ja vehkeilyistä tehdään salaisuuksia sillä perusteella että salaajalla on valtaa pimittää teot ja siten välttää vastuu häpeällisistä toimistaan, kysymyksessä on vallan väärinkäyttö. Tässä tapauksessa salaisuuksien julki tuleminen ei vaaranna ketään, vaan mahdollinen vaarantaminen on tapahtunut silloin kun alun perin on lähdetty toimimaan vääräksi tiedetyllä tavalla. Pohjimmiltaan ilmiössä on kyse totuudesta ja siitä kenellä on oikeus tietoon ja kenellä ei, ja mistä syistä ja minkälaisten prosessien kautta itse kukin meistä episteemiset etuoikeutensa saa (tai on saamatta). Jos lakia käytetään suojelemaan valheita ja peittelemään vääryyksiä, laillisuuteen vetoaminen on tyhjää puhetta. Hyvässä yhteiskunnassa on nimittäin olemassa vahva yhteys lain ja oikeudenmukaisuuden välillä. Demokratiassa, jossa kansa on perustuslain mukaan ylin vallanpitäjä, hallinnon ja lainkäytön avoimuus ovat perustavia arvoja. Jos kansa pidetään pimennossa vallankäytön todellisuudesta, sille valehdellaan tai oikeutta salata asioita käytetään väärin, syyllistyy näin tehnyt taho rikokseen ylintä vallanpitäjää vastaan. Samalla vaarannetaan koko demokratia ja demokraattisiin kulisseihin lähdetään rakentamaan oligarkiaa (harvainvaltaa) joka legitimoidaan oklokraattisella eli rahvaanvaltaisella mandaatilla.

Totuus on paha lääke ja terävä veitsi, mutta se on olemukseltaan lääke, ei myrkky. Se on lääke jonka ainoa oikea annostus on täydellinen totuus josta ei ole jätetty mitään pois, johon ei ole lisätty mitään ja joka on esitetty mahdollisimman selkeästi. Totuus on arvokasta sillä se on ainoa asia joka sopii yhteen kaikkien havaittujen faktojen kanssa ja ainoa asia jonka varassa tehdyt ennusteet osuvat oikeaan. Se on liima joka tekee kaoottisesta maailman osasta koherentin ja ymmärrettävän. Totuus voi olla epämiellyttävä, todella outo, järkyttävä tai sietämätön, tai jopa näitä kaikkia yhtaikaa. Totuuden voi tietää ilman että siitä ymmärtäisi juuri mitään. Mutta sen sopivuudesta yhteen faktojen kanssa ei päästä yli eikä ympäri. Se on itse faktan olemus. Se on tietoa, luja maaperä jonka varassa voi seistä tukevasti ja valita viisaasti. Kun opit totuuden jostakin asiasta, saavutat väistämättä sellaista ymmärrystä joka sinulta aikaisemmin puuttui. Jos opit, että hauki on kala, osaat tämän ansiosta suhteuttaa hauet muiden havaittujen ilmiöiden joukkoon uudella tavalla. Jos opit että huippupolitiikka on likaista peliä, ymmärrät jotakin sosiaalisen maailman ylätasosta ja voit ottaa siihen kantaa (ja juuri tämä kantaaottaminen saattaa hyvinkin olla se mitä Cablegatessakin eniten pelätään) sen sijaan että muodostaisit mielipiteesi fiktiosta. On hyvin tavallista ettei totuuden valossa näyttäytyvä maailma ole erityisen miellyttävä. Olen itsekin törmännyt useamman kerran totuuksiin joista en kerta kaikkiaan pidä. Asenne- ja suhtautumisongelmat ovat kuitenkin subjektiivisen maailman ongelmia. Toisten ihmisten asenneongelmista murehtiminen taas on aika kovaa paternalismia, ja vaikka intentiomme olisivat mitä jaloimmat, se ei poista sitä tosiasiaa että yrittäessämme manipuloida toisten mielipiteitä peukaloimalla tai pimittämällä totuutta, sorkimme heidän vapaata tahtoaan ja autonomiaansa. Todellisuuden kieltäminen on autonomisen subjektin oikeus, ja vaikka sen valitseminen ei ehkä ole kiitettävää, se on sentään subjektin oma valinta eikä ketään tarvitse alkaa vetää vastuuseen toisen autonomian loukkauksesta. Itse todellisuuteen näillä tempuilla on joka tapauksessa hyvin rajallinen vaikutus, ja siksi totuus on epämiellyttävimmilläänkin arvokasta. Todellisuutta voi paeta mutta siitä ei voi ottaa täydellistä eroa.

Tällä hetkellä monet vallanpitäjät näyttävät uskovan, että totuus vallan ja sitä käyttelevien ihmisten raadollisuudesta on jotakin jota voi vain vihata. Näin ei kuitenkaan ole. Myös viha on aina valinta. Sen vaihtoehtoja ovat esimerkiksi myötätunto ja epätäydellisyyden hyväksyminen, avoimuuden kunnioitus, anteeksianto ja pyrkimys korjata se mikä on mennyt pieleen. Minä en pelkää elää maailmassa jossa ihmiset valitsevat vihan, mutta pelkään ajatusta elämisestä maailmassa jossa myötätunnosta epätäydellisyyden edessä on tullut täydellinen mahdottomuus.

Kyse ei nimittäin pohjimmiltaan ole siitä, miten ikäviä, hankalia tai kiusallisia jotkut totuudet ovat vaan siitä millaisessa maailmassa tahdomme elää. Jos elämme maailmassa jossa totuus ei voi pärjätä, elämme lohduttomassa paikassa. Voimme kuitenkin rakentaa toisenlaista maailmaa: sellaista jossa totuus ja sen sanojat voivat selviytyä hengissä. Voimme opetella uskomaan hyvään sen sinapinsiemenen verran mitä vaatii ajatella, että on mahdollista että totuuden kuulija tulee totuuden kanssa toimeen. Voimme opetella ajattelemaan, ettei tietoihin ihmisten, yritysten ja valtioiden raadollisesta todellisuudesta, tehdyistä virheistä ja puutteellisuuksista ole pakko reagoida vihalla, vaan että myötätunto, inhimillisen heikkouden hyväksyntä ja ehkäpä jopa anteeksianto ovat inhimillisen suorituskyvyn rajoissa. Ehkä se on idealismia. Mutta idealismi on kauneutta ja se sisältää kehityksen siemenen.

On olemassa tilanteita joissa vaikeneminen on oikein ja moraalista. On olemassa yksityisasioita ja joskus jopa asioiden salaaminen ulkopuolisilta on oikein. Väärinkäytöksien peitteleminen ei kuitenkaan voi koskaan olla sellainen tilanne. Totuushan on aivan vaaraton silloin kun maailma todella on ongelmaton ja kaikki ovat toimineet niin kuin he ovat antaneet ymmärtää toimivansa. Ongelmia alkaa syntyä vasta siinä vaiheessa kun totuuden ja annettujen mielikuvien välillä on ristiriita. Silloin oikea vaihtoehto ei ole peitellä totuutta, vaan kun todellisuuden ja mielikuvien välinen epätasapaino havaitaan, oikea vaihtoehto on ryhtyä korjaamaan asioita, ei lakaisemaan niitä mattojen alle. Jos silloin sanomme että vaikeneminen ja salailu kannattaa, väitämme tietävämme jotakin sellaista –nimittäin sen mitä tulevaisuudessa tapahtuu ja miten kuulijat tulevat reagoimaan- jota kukaan ei voi tällä hetkellä tietää vain ainoastaan ennustaa. Sellaisen kuvitteleminen on itsepetosta ja irrottaa vaalijansakin todellisuudesta. Jos sanomme että totuus on vaarallista tai vahingollista, teemme täsmälleen saman virheen. Totuus ei ole itsessään mitään muuta kuin maailman tosiasiallinen tila. Joskus, harvoin, totuudellisuudesta poikkeaminen tai vaikeneminen voivat olla moraalisesti oikeita valintoja, ainakin sillä hetkellä. Suurempaan hyvään vetoamisessa pitäisi kuitenkin noudattaa varovaisuutta. Suuremman hyvän ja suurimman hyvän välinen ero ei ole konkreettisten seurausten, kärsimyksen tai vahingon kokoinen vaan se on koko maailman kokoinen. Maailma jossa vaikeneminen ikävistä totuuksista kannattaa ja palkitaan on maailma jossa elämä on kurjaa muutamalla hyvin syvällisellä ja perustavalla tavalla. On parempi ottaa kunnolla turpaansa totuuden takia kuin rakentaa maailmaa jossa on olemassa hyviä totuuksia ja niitä totuuksia joista ei olla tietääkseenkään. Ja parasta on elää maailmassa jossa elää toivo siitä että joskus kitkeränkin totuuden sanominen kannattaa ja tekee maailmastamme jollakin tavalla paremman paikan.

ps. Jos sinulla on kysymys mistä tahansa aiheesta tämän vuoden Kysy mitä vain-tempaukseen, ehdit vielä lähettää sen vielä tänään tai huomenna

EDIT: Samaan aikaan toisaalla: Reporters Without Borders tuomitsee yritykset sulkea Wikileaks ja hyökkäykset sen perustajaa Julian Assangea kohtaan.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments