Muutoksen ja muiston pysyvyydestä

”Heippa te kaikki Joensuun skinit! Apinat muhinoivat esiäitienne kanssa. Ainoita puhdasrotuisia ihmisiä ovat nuo halveksimanne mutiaiset.”

-Esko Valtaoja, Kosmoksen siruja-


Niinpä niin. Esko Valtaoja tietää mistä puhuu. Arjalainen puhdasrotuisuus on tukevaa fiktiota. Geenimme kertovat toista tarinaa. Ainoita ihmisiä joista ei ole löytynyt pientä rippusta neandertalinihmisen dna:ta, ovat afrikkalaiset. Sen jälkeen kun esivanhempamme lähtivät Afrikasta kohti Pohjolan jääaavoja, he olivat seksuaalisesti sen verran vapaamielisiä että pyörähtelivät karhuntaljojen päällä paitsi eksoottisten blondien, myös neandertalilaisten kanssa. Totuus ihmisistä –kaikista ihmisistä- on se, että me asumme pienellä sinisellä planeetalla Orionin kannuksessa. Planeetalla jonka pinnalla mutkittelevat valtioiden rajat ovat vain yhden lajin edustajien keskenään tekemiä sosiaalisia sopimuksia, sopimuksia jotka voivat muuttua hetkessä. Kun minä olin lapsi, maailmankartastani löytyi suuri ja mahtava Neuvostoliitto, Serbokroatia, Jugoslavia ja kaksi Saksaa. Tämän päivän Euroopasta löytyy toisia maita ja toisia rajoja joita asuttavilla ihmisilläkin on uusia identiteettejä. Ja kukapa tietää mitä huominen tuo tullessaan?

Samanlaista fiktiota on myös kansallismielisten hellimä ajatus suomalaisesta yhtenäiskulttuurista. Talvisodan henki, siniristilippu ja muut vastaavat ovat tuoretta tekoa. Paino sanalla tekoa: kansallisaatetta on määrätietoisesti ajettu suomalaisten päähän vallanpitäjien ja kansanvalistajien toimesta. Alunalkujaan Suomessa(kin) on ollut monia heimoja. Jo valokuvan perusteella voi ounastella että sukujuureni ovat hämäläiset, maustettuna pienellä ripauksella Pohjolaa joka on löytänyt viimeisen turvapaikkansa aavistuksen verran vinojen silmieni muodosta ja metsästäjä-keräilijän korkeista poskipäistä. Hämäläisten lisäksi nykyisen Suomen rajojen sisälle ovat mahtuneet muutkin, kuten suomalaiset, karjalaiset, kainuulaiset, lappalaiset... Varmasti seassa on ollut aina jokunen ulkomaaneläväkin. Henkilökohtaisesti heistä minulle on erityisen rakas se Puolison 1600-luvulla elänyt saksalainen esi-isä joka päätti asettua Karjalan Kanneljärvelle ja perustaa sinne suvun joka menestyi laulumailla kunnes myöhempi sota pakotti heidät rajan yli Suomeen (mistä siitäkään en millään osaa olla syvästi pahoillani, niin onnekkaat pitkän aikavälin seuraukset silläkin minun kannaltani olivat.) Suomen kirjakieli on kursittu kokoon itä- ja länsimurteista, ehkäpä siksi sitä tänäkin päivänä puhuu vain harva. Helsinkiläinen nuotti, Lohjan murre, savon murre ovat muotoja joihin kieli taipuu kirjakielestä piittaamatta, ja tiedämme että meno villiintyisi tuota pikaa ellei meitä jatkuvasti kylvetettäisi yleiskielisessä kulttuurissa, joka sekään ei ole muuttumaton vaan kokee muutoksia hyvinkin lyhyellä aikajänteellä. Jotkut sanamuodot katoavat, toisaalla syntyy uusia. 50-luvun suomifilmien kieli kuulostaa hassulta, kalevalan runot vaativat jo hiukan paneutumista, tuhat vuotta sitten eläneiden Esivanhempien kanssa jutustelu olisi jo kovin työlästä.

Ajatus monoliittisesta uskonnollisuudesta kansankirkon alla on yhtä luonnoton: vuosisatojen ajan täällä on ollut monensorttisten kristittyjen lisäksi juutalaisia, muslimeja ja suomenuskoisia. Jos kuljemme ajassa vielä pidemmälle taaksepäin, huomaamme että alkuperäiseen itämerensuomalaiseen maailmankuvaan viittaava termi ”suomenusko” on hyvin lavea käsite, paljon laajempi kuin nykyään ajatellaan. Ennen on ollut lapinuskoa, hämeenuskoa, karjalanuskoa, yksittäisten sukujen perinteitä ja paikallisia kulttikeskuksia. Polyteismin suurin anti ihmiskunnalle ei ole toistaiseksi ollut siinä että se on tavoittanut totuuden maailmasta tavalla jonka rinnalla sekä tiede että aabrahamilaiset uskonnot kalpenevat (näinhän ei ole käynyt) vaan siinä että se on katsomus jonka mukaan eri käsitykset ja arvostukset voivat elää rinnakkain rauhassa. Tästä on nähtävissä jälkiä vielä tänä päivänäkin, polyteistien tavatessa. Kun tapaan romuvan tai vodounin harjoittajan, emme suinkaan ryhdy kyräilemään toistemme harhaoppeja, vaan kohtaaminen on uteliaan ystävällistä: Miten teillä juhlitaan? Ai teillä on tuollainenkin jumala, enpä ole ennen kuullutkaan. Mielenkiintoista!” Tärkeää ei ole se kuka on oikeassa, vaan olisiko meillä jaettavana toisillemme sellaisia viisauden murusia joiden ansiosta olisimme taas teidemme erottua viisaampia ja virkistyneempiä.

Maailma pyrkii monimuotoisuuteen ja monimutkaisuuteen. Tarpeen tullen fysikaalinen maailma –sikäli kun tiedämme- tottelee pientä joukkoa luonnonlakeja. Mutta nämä lait ovat sellaisia että kun niihin lisätään aika, syntyy monimuotoisuutta. Ja ihmiset ovat kaikista tunnetuista olennoista monimuotoisimpia. Ajatukset joiden mukaan kaikkea olisi olemassa vain yksi: yksi totuus, yksi kansa, yksi jumala, yksi tulevaisuus, ovat keinotekoisia. Niiden ylläpitämiseksi on tarvittu aina raskasta koneistoa: valtion väkivaltamonopoli, kirkko, valikoiva ymmärrys historiasta. Ehkäpä mukavuudenhalussamme haluamme että maailma olisi yksinkertainen ja suuriin kysymyksiin olisi saatavilla vastaukset tarjottimella. Mutta näin ei ole. Kaikki ympärillä on monimutkaista, ja monimutkaistuu kaiken aikaa. Järkemme ei vielä tavoita kaikkea, mutta siitä ei pidä masentua. Ajan myötä tietämättömyyskin voi vaihtua ymmärrykseksi. Sen sijaan pään pensaaseen pistäminen on ollut aina hyvä keino näivettyä. Siilipuolustukseen asettuminen jonkin muuttumattomaksi kuvitellun fantasian ympärille on sen tasoista pilvilinnoissa huitelua ettei siihen pysty edes ammattimainen metafyysikko. Turvamme ei ole muuttumattomuudessa vaan historian tuntemuksessa. Jotta tähän päivään on selvitty, on meidän, geeniemme, laulujemme ja perinteidemme täytynyt selvitä jo monenlaisista myllerryksistä. Paljon on toki hävinnyt, mutta yllättävän paljon on säästynytkin niiltä kaikilta vastoinkäymisiltä jotka jo osaamme luetella. Vaikka kaikki ympärillämme on jatkuvassa muutoksessa, meidänkin perinnöllämme on toivoa pärjätä. Jotta niin kävisi, meidän on kuitenkin käytettävä energiamme ja lahjakkuutemme vihaamisen sijasta rakentamiseen: siihen että rakennamme teoistamme ja ajatuksistamme jotakin jolla on kestävää arvoa.

posted under , , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments