Joulun tunnelmasta ja tarkoituksesta

Joulumieli on sittenkin saapumassa taloon. Takka rätisee, perunalaatikko paistuu uunissa, ja olen löytänyt joululevyni. Blackmore's Night'in Winter Carols ja Susan Boyle ovat täällä taas. Puoliso katselee pihan nietoksia ja pelkää edessä olevaa kuusensahaussavottaa, minä taas keskityn koristelemaan sisätiloja, siivoamaan, leipomaan ja viimeistelemään lahjoja. Olo on tyytyväinen, rauhaisa. Ja uutisissakin velloo taas Suuri Jouluvääntö.

Tänä vuonna keskiössä näyttäisivät olevan koulujen joulujuhlat. Se, ketkä niitä ovat vaatimassa uskontoneutraaleiksi (maahanmuuttajia syytellään, mutta todellisuudessa pahojaan ajattelee mm. meitsi). Se, mihin enemmistöllä on oikeus pakottaa vähemmistöt ja mikä lasketaan pakottamiseksi ja paheksuttavaksi Uskonnonharjoittamiseksi, ja mikä on kiitettävää kulttuuriperinnön siirtämistä. Kokoomuslainen logiikka loistaa taas: heidän mukaansa yhden virren pakkolaulattaminen ei ole uskonnon harjoittamista, ja siihen voidaan pakottaa kaikki. Raja menee kahdessa virressä. Odotan mielenkiinnolla, koska uskonnontunneilla samassa ekumeenisessa hengessä rukoilutetaan lapsilla vaikka muslimien asr-rukous. Jos kerran yhden uskonnollisen eleen voi toteuttaa ihan vain yleissivistyksen vuoksi ilman että se merkitsee mitään sen syvällisempää. Ja ongelmana ovat siis kaltaiseni militanttiateistit (?!) jotka eivät ymmärrä, hyväksy eivätkä sopeudu sovinnollisesti Enemmistön pakottamiseen.

Menenpä vielä askelen verran pidemmälle ja väitän että tässä(kään) keskustelussa ei pohjimmiltaan ole kysymys uskonnonvapaudesta, vaan jostakin ihan muusta. Uskonnonvapaus vain on se mistä nyt osataan ja halutaan puhua. Muut, tummemmat ja syvemmät vedet, vilkkuvat kaukana sen alla. Koitetaanpa kurkistaa sinne.

Suomi, kuten kaikki hyvin tiedämme, on tapakristillinen maa. Hartaat kristityt ovat maassamme vähemmistö. Keskivertokodissa ei rukoilla ruokarukouksia tai lueta aattona jouluevankeliumia pöydän ääressä. Keskivertokodissa kristillistä puhdasoppisuutta ei vaalita, vaan jouluna syödään ilolla kinkkua, saunotaan ja lauletaan tontuista (jotka ovat jäänne myyttisistä haltijoista). Suomalainen perinnejoulu on mitä suurimmassa määrin kulttuurien sekoitus. Lisäksi monet rakkaat jouluperinteet ovat varsin uusia. Esimerkiksi joulukuusi istuu hyvin sekä kristilliseen että pakanalliseen jouluun, mutta Suomessa se on perinne joka yleistyi vasta 1900-luvun alkupuolella. Ei juuri minkään ikäinen verrattuna jeesuslapseen tai runsaaseen joulupöytään. Kristillistä sanomaa ylläpitävät siis valtion instituutiot, joihin itse kirkon lisäksi kuuluvat myös julkiset laitokset. Pääsemme kysymään lempikysymykseni: miksi? Miksi myytti kristillisestä Suomesta on niin tärkeä että sen edessä ollaan valmiita tulkitsemaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia hyvinkin luovasti ja laveasti? Miksi saadaan syntymään ministeritasoakin kiinnostava vääntö siitä kuka saa pakottaa ketäkin? Miksi vain harva muistaa kaikessa tuoksinassa pohtia edes sitä kuuluisaa lapsen etua, tai edes sitä, voiko pienillä lapsilla ylipäätään olla henkilökohtaista vakaumusta ja uskontoa jota julkinen valta voisi hyväntahtoisesti "tukea" sen sijaan että se olisi epäkorrektisti tuputtamassa ja pakkosyöttämässä tiettyä ajatusmaailmaa?
Miksi joulujuhlasta ei voida pyrkiä tekemään juhlaa jonka jokainen koululainen voi kokea omaksi juhlakseen, miksi lapset erotellaan niihin jotka saavat koulussa toteuttaa Meidän perinteitä ja niihin jotka joutuvat ihmettelemään vieraita perinteitä? Kun joulu Suomessa on perinteisesti perhejuhla, miksi kouluissa ei voida ajatellakaan juhlittavan lukukauden päätöstä johon elementtejä voisi ammentaa monista perinteistä? Se onnistuu ymmärtääkseni hyvin Yhdysvaltojen ja Ranskan kaltaisissa maissa joiden väestö keskimäärin on paljon suomalaisia kulttuurikristittyjä hartaampaa väkeä. Miksi sellainen ei tule kuuloonkaan meillä? Miksi meillä uskonnottomat ja toisuskoiset ovat mukavia ja maltillisia vain silloin kun he alistuvat nöyrästi epätasa-arvoiseen osaansa ja ymmärtävät että uskonnonvapaus -johon myös kuuluu vapaus vieraan uskonnon harjoittamisesta- ei ole selkeä lähtökohta julkisten instituutioiden toiminnalle vaan lause joka enemmistöllä on moraalinen oikeus tulkita joksikin aivan muuksi?

Minun arvaukseni on, että koko jutussa on pohjimmiltaan kyse kansallisesta identiteetistä. Yksi oikeiston hellimän koti, uskonto ja isänmaa-ajattelun peruspilareista on uhattuna siinä vaiheessa kun on pakko myöntää ettei uskonto olekaan se mikä meitä yhdistää. Keitä me olemme, jos emme jaa samaa katsomusta? Onko meillä mitään yhteistä? Mistä voimme tuntea kansallista ylpeyttä? Jyräävätkö muslimit ylitsemme? Keitä me olemme ja mitä me olemme, mistä me kirjoitamme tarinamme ja laulamme laulumme? Pelko ja ahdistus eivät oikeuta pakottamista, mutta ne tekevät sen motiivit ymmärrettävämmiksi ja ehkä selittävät hiukan sitä, miksi rauhallisessa sekulaarissa maassa ryhdytään yhtäkkiä alistamaan kanssaihmisiä. "Maassa maan tavalla tai maasta pois"-ärisevät niin poliitikot kuin keskustelupalstalaisetkin. Mutta en minä ole huomannut että maahanmuuttajilla olisi suurin asenneongelma kirkon ja valtion läheisten suhteiden vuoksi. Ilmeisesti suomalaisuus on, jollakin tavalla jota tämä suomipakana ei millään tahdo käsittää, sidoksissa kirkon ja sen opin ylivallan tunnustamiseen. Tämä on outo ajatus, mutta sen valossa minunkin suomalaisuuteni joutuu kieltämättä epäilyksen alle.

Tässä vaiheessa huomaamme että keskustelu karkaa järjen ja ehkä vähän filosofinkin ulottumattomiin. Nyt puhutaan tunteista: pelosta, hätääntymisestä ja eksistentiaalisesta epävarmuudesta. Jos rakastettu myytti yhtenäisestä kansasta on epätosi, missä on totuus ja missä ovat juuremme? Onko totta se historiankirjoitus joka kertoo että suomalaiset eivät koskaan ole olleet oikein mitään, metsäläisiä jotka on jouduttu sivistämään pakolla? Tiemme eurooppalaisuuteen ja tämän päivän aineelliseen hyvinvointiin on ollut täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä. Valtiollinen historiamme on nuorta, vanhempi historia valloittajien kertomaa, varhaisimmista ajoista on jäljellä enää fragmentteja. Eräs pakanapalstalainen sanoi osuvasti että me suomalaiset olemme Euroopan intiaaneja. Näkökulma on mielenkiintoinen. Selittäisikö se sen miksi tuhoamme niin suruttomasti vanhaa, kuppikivistä kaupunkikeskustoihin, ja yritämme rakentaa tilalle uutta kuvaa itsestämme nykyaikaisina menestyjinä? Siksikö vertailemme itseämme niin hanakasti muihin ja olemme aina huolissamme siitä mitä muut, sivistyneemmät kansat, ne joihin haluaisimme kuulua muttemme metsäläisinä kuulu, ovat? Siksikö rakastamme kaikkea uutta mikä on kiiltävää ja siksikö ”vanhanaikainen” on sana johon saa sisällytettyä uskomattoman negatiivisen latauksen? En tiedä, mutta mietin.

Mietin myös sitä että valloittajien kirjoittama historia ei luultavasti ole koko totuus sen paremmin siitä mitä olemme kuin siitäkään mitä emme ole. Oikeastaan, mitä enemmän historiasta ja kansamme rikkaan mytologian fragmenteista opin, sitä vahvemmin minusta alkaa tuntua että totuus löytyy vastakkaiselta suunnalta. Ja siitä olen varma että jos haluamme löytää itsemme ja juuremme, meidän on lakattava punomasta myyttejä ja tarinoita, noustava ylös ja lähdettävä matkalle. Sen sijaan että puolustaisimme sitä mitä toivomme olevamme -eli fiktiota-, viisasta voisi olla pohtia, mitä todella olemme ja mikä siinä on hyvää. Sen sijaan että pyrkisimme määrittelemään mikä joulu on, keillä on oikeus ja keillä pakko juhlia sitä, voisimme kenties lähteä siitä että tähän pimeään aikaan juhliminen ja lepääminen voivat olla meitä kaikkia yhdistäviä asioita. Saammepa sitten juhlamielemme voittamattomalta auringolta, lepohetkestä syyskauden työnteon jälkeen tai vapahtajan syntymäjuhlasta, yhteistä voi olla se juhlamieli, rauhan ja hyvän tahdon henki. Jos niin valitaan.


4 kommenttia:

WeirdRockStar kirjoitti...

Siis eikö sen saatanan kataisen voisi niistä legoistaan jo ripustaa jonnekin korkealle naulaan!
Kuvottaa tuommoinen pakkotuputus.

Saara kirjoitti...

Jos gallupit ennakoivat mitenkään ensi eduskuntavaalien tulosta, saamme ihmetellä Kataisen, Virkkusen ja kumppaneiden suurten ajatusten tuotteita vielä kauan...

Minun puolestani Katainen saa olla ihan niin tuohtunut kuin huvittaa. Kunhan ei kuvittelisi sen käyvän argumentista.

WeirdRockStar kirjoitti...

Ongelmahan tässä nimenomaan on se, että nuo tuommoiset nimenomaan olettavat henkilökohtaisten mielipiteidensä olevan vähintäänkin painava sananen valtakunnallisesti- tämä siis jo lähtökohtaisesti.

Kuvottavaa. Alentavaa ja kuvottavaa.

Saara kirjoitti...

Joo. Tuo on aika tehokas tapa tappaa keskustelukulttuuri. Ei auttane kuin yrittää pitää omalta osaltaan huoli siitä ettei mörköilystä hetkahda.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments