Diktaattori sanoo...

Liisan postaus käsitteli aihetta joka on varmasti jokaisen bloggaajan sydäntä lähellä. Miksi teen tätä? Olenko epäonnistunut kun selviää että blogi vetää puoleensa pikemminkin kymmeniä kuin tuhansia päivittäisiä lukijoita, ja kun kommenttiboksi voi olla viikkokaupalla tyhjää täynnä? Onko pk-blogin pitäminen ajanhukkaa? Onko blogini jollakin perustavalla tavalla huonompi kuin suositummat ja kommentoidummat blogit? Pitäisikö minun alkaa miettiä, miten saisin houkuteltua lisää lukijoita? Teenkö jotakin perusteellisen väärin? Kirjoitanko liian pitkiä postauksia? Ovatko aiheeni liian raskaita? Vai karkotanko päivän synkkyysannostaan etsivät paikalta heittämällä sekaan välillä valokuvia Virkkalasta ja kokeilemalla kuukauden tyyliblogin pitoa? Oi kyllä, bloggaaminen on puuhaa josta saa kehitettyä traumoja, suorituspaineita ja huolia jos niikseen tulee. Filosofina olen oppinut että on olemassa ajatuksia joita ei yksinkertaisesti kannata ajatella. Ajatuksia joissa on oikeasti järkeä vain ulkokuori. Mitä bloginpitämiseen tulee, kaikki suorituspaineisiin, vertailemiseen ja "mitä tämä minusta kertoo"-syväanalyyseihin liittyvät ajatukset ovat sellaisia. Yritän muistaa ajatella, että niin kivaa kuin itsekritiikissä vellominen silloin tällöin onkin, bloginpitämisessä on kyse muustakin kuin hienostuneesta tavasta mittailla itseään eräässä sosiaalisessa maailmassa. Aika usein minulla on asiaakin, juttuja jotka jonkun pitäisi mielestäni sanoa. Vaikka sitten minun, kun muita vapaaehtoisia ei niin paljon aina näy.

Olen viljellyt ajatuksia täällä blogissa kesäkuusta 2008. Aloittaessani minulla ei ollut aavistustakaan siitä, riittäisikö minulla kirjoitettavaa. Edelleenkään en tiedä, mitä blogiparka oikeastaan käsittelee. Puolustaudun toteamalla että en ole myöskään keksinyt, mitä elämäni ja ajatukseni käsittelevät. Jotkut ajatukset ansaitsevat tulla sanotuksi, toiset vain on kiva sanoa. Toisaalta pidän tästä paikasta tavattomasti juuri tällaisena, blogina jonka avatessaan ei koskaan voi olla ihan varma siitä mitä tulee löytämään. Minä lukisin mielelläni juuri tällaista blogia. Ja minusta on kiva kirjoittaa juuri tällaista blogia. Välillä on kivaa jakaa kanssanne valokuvia jotka muuten jäisivät pölyttymään tuhansien muiden sekaan kovalevylle. On tavattoman hauskaa kirjoittaa blogia jonka puitteissa voin tehdä mitä vain. Se on hauskaa, vaikka karkottaisin lukijoita (missä kumma kyllä en ole onnistunut kovin hyvin silloinkaan kun olen lähetä-nappia painaessani ollut varma siitä että kohta tulee noutaja). Sinä päivänä kun blogin kirjoittaminen lakkaa olemasta hauskaa, alkaa tuntua suorittamiselta tai mitään sanottavaa ei vain enää ole, jään tauolle tai lopetan. ”Blogimaailma on poikkeuksellinen vapauden valtakunta”, sanoo Liisa, ja olen hänen kanssaan tismalleen samaa mieltä. Ei täällä pakosta olla. Jokaisella bloggaajalla on omat syynsä kirjoittaa, ja jokainen bloginpitäjä on pohjimmiltaan sitä mieltä että ne syyt ovat riittävän hyviä jotta blogitekstit ansaitsevat nähdä päivänvalon.

Vapauden lisäksi blogimaailma on myös yllätyksiä täynnä, ja kohdallani ne yllätykset ovat olleet enimmäkseen myönteisiä. Bloggaaminen on kuin onkin hetkittäin palkitsevaa. Tulee rohkaisevia ja ajatuksia herättäviä kommentteja, joskus sähköpostejakin. Löytyy uusia ja vanhoja ystäviä. Välillä yllätyn siitä, miten te Lukijat olette löytäneet teksteistä asioita jotka eivät käyneet pienessä mielessänikään kirjoitusvaiheessa. Toisinaan te hämmennätte minua, esimerkiksi silloin kun hakusana-analyysi kertoo että olette saapuneet tänne googletettuanne Maailmanloppu tulee Pakkahuoneenkatua tai Miten tehdä mies hulluksi. Useimmiten, silloin kun tulette esiin koloistanne, ilahdutatte minua. Yksi niistä varsin harvalukuisista asioista jotka erottavat minua vajoamasta masentuneeksi tuomiopäivän profeetaksi on se että päätökseni lähteä pitämään omalla nimellä ja sähköpostiosoitteellani blogia jonka tiesin alusta asti sohivan kohti jos jonkinlaisia yhteiskunnallisia ampiaispesiä, oli oikea eikä vain uusi hienostunut tapa ilmentää itsetuhoisuutta. Vuoden 2010 lähestyessä loppuaan, tämäkin on planeetallamme lottovoittoon verrattava onni ja etuoikeus. Kaikilla joilla olisi sanottavaa, ei ole mahdollisuutta sanoa.


Bloggaamisen suhde reaalimaailmaan on mikä on, ja ehkä se on paljon vähemmän kuin mitä itsekriittisimpinä hetkinä ajattelisi. Kirjoittamisen ilo sen sijaan on aina todellista. Zen-bloggauksen ainoa sääntö, kirjoita koska pidät siitä, sisältää kaikki syyt millä on vähääkään väliä.

posted under |

6 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Mie sanon nyt vielä kerraan: sä kirjoitat niin hyviä tekstejä, että muut voisivat vaikka lopettaa. Yksi parhaita suomalaisia blogeja. Kiitos & jatkakaa.

Saara kirjoitti...

Kiitos itsellesi, muuta sanottavaa tuohon en keksi. Jatkan :)

Liisa kirjoitti...

Piti sanomani että se kuukauden tyyliblogikokeilusi oli yksi suurimmista syistä miksi minun oli PAKKO palata bloggeriin. Vielä joskus minullakin on tyylikuukausi!

Saara kirjoitti...

No jopas. =)

Odotan innolla tyylikuukauttasi. Toivottavasti näemme sen pian!

Lintulai kirjoitti...

Minä ainakin luen! Kirjoitat hyvin ja asiaa. Mulla on paha tapa jättää kommentoimatta hyviinkin postauksiin, mutta tykkään jakaa linkkejä hyviin kirjoituksiin mm. facebookissa.

Saara kirjoitti...

Terve ja kiitos! Eipä sitä oikein voi parempaa toivoakaan kuin kirjoittamavansa hyvin ja asiaa. Mukavaa että olet sitä mieltä. :D

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments