Ansionsa mukaan

Joulunpyhät on taas vietetty. Kiltit lapset saivat lahjansa, ja tuhmille jaettiin perinteiseen tapaan pelkkiä risuja.

Tämän päivän Ilta-Sanomat uutisoi Facebookissa leviävästä lynkkausmielialasta. Eläinrääkkäystä vastustavaan facebook-ryhmään on saatu lyhyessä ajassa kunnon villin lännen ja noitavainojen meininki: lyhyessä ajassa ryhmään on liittynyt 50 000 jäsentä jotka ovat postanneet eläinrääkkäyksestä epäiltyjen ihmisten nimiä ja kuvia joiden tuloksena niin epäillyt kuin sivullisetkin ovat saaneet niskoilleen tappouhkauksia. Aiheesta olisi paljonkin mielenkiintoista kirjoitettavaa oikeushistorian, -sosiologian ja pahan filosofian valossa, mutta tänään kiinnitän huomiota vain tapauksen yhteen pieneen yksityiskohtaan josta on kenties yleisempääkin hyötyä. Tässä maassa jonka oikeusjärjestelmään kätkeytyvä viisaus on paljolti sitä luokkaa ettei se kadunihmiselle ihan heti aukene, joukkovoiman käyttö ilmenee houkuttelevana tilaisuutena varmistaa että pahantekijät saavat todella ansionsa mukaan. Olen huomannut, että vähemmänkin dramaattisissa yhteyksissä tavalliset ihmiset huolehtivat kovasti siitä että heitä loukanneet tahot saavat varmasti takaisin sen minkä ansaitsevatkin. Sen, mitä kukin on ansainnut, osaa hyvin arvostella kuka tahansa pulliainen lehtitietojen perusteella. Jos lynkkausmielialan oikeutuksesta on pienintäkään epäselvyyttä, viimeistään lynkkaajan altruismi oikeuttaa sen: ei tässä kukaan omalla asialla ole, vaan heikompaa puolustetaan.

Nyt kysyisinkin, kuinka tärkeää ylipäätään on että pahan tekijät saavat ”ansionsa mukaan”, mitä ikävää se kulloinkin tarkoittaakin? Joitakin ikäviä seurauksia on hyvä olla, ei siksi että kunnon ihmisten kostonhimoa päästäisiin tyydyttämään vaan siksi ettei mikään yhteiskunta voi sietää mitä tahansa käytöstä. Jopa primitiivisellä pelotevaikutuksellakin on tiettyä käyttöä. Sosiaalisten sanktioiden toimivuus ja jopa oikeutus taas riippuvat osin niiden yleisestä hyväksyttävyydestä. Siksi yhteiskunnassa rangaistaan kerkeästi paitsi normien rikkojia myös niitä jotka eivät riennä riittävän kerkeästi käyttelemään oikeuttaan kostaa heille tehdyt vääryydet. He ovat vässyköitä, tossukoita, heikkoluonteisia, läheisriippuvaisia tai heissä on muuten vain jotakin perustavalla tavalla pielessä. Jos joku valitsee olla kostamatta itseensä kohdistuneen loukkauksen, on vaikeaa ajatella että siihen voisi olla olemassa kiitettävä syy. Onhan kostosta kieltäytyvä myös tavallaan rintamakarkuri joka osoittaa muille että sanktiointikin on ihan aito valinta jota voisi harkita.

Ikävyyksiäkin on jaossa monenlaisia. Voimme antaa samalla mitalla takaisin –tai hiukan pahempaakin, jos siihen pystymme ja unohdamme Hammurabin lain. Rauhanomaisempiakin vaihtoehtoja on tarjolla: loukattu osapuoli voi yksinkertaisesti ottaa reilusti etäisyyttä loukkaajaan tai vaikkapa tiedottaa tapahtuneesta loukkauksesta. Näin nettiaikana kaupat ja palveluntarjoajat saavatkin pelätä tosissaan Tyytymätöntä Asiakasta joka ei ainoastaan lopeta asiakkuuttaan vaan kertoo saamastaan huonosta palvelusta koko blogistanialle. Joskus on mahdollista vaatia julkista anteeksipyyntöä, häpeärangaistuksen viimeistä jäännettä. Vihastuminen, loukatuksi tuleminen ja nöyryytyksen tunne kaivavat ihmeellisiä luovuuden lähteitä esiin ihmisestä kuin ihmisestä niin että vain harvoin tarvitsee pelätä että emme keksisi meitä loukanneelle sopivaa ja tyydyttävän julmaa rangaistusta.

Elämässä noin yleisesti ottaen ei kuitenkaan ole tärkeintä se että kukin saa ansionsa mukaan, vaan usein kokonaisuuden kannalta paras lopputulos seuraa siitä että annamme toisillemme enemmän ja parempaa kuin mihin itse kunkin ansiot oikeuttaisivat. Jos Aapo lyö parasta kaveriaan Eeroa, ajattelemme että Eerolla on oikeus vastatoimiin. Joidenkin mielestä Eero saa lyödä Aapoa takaisin, pasifistinkin mielestä Eerolla on täysi oikeus ottaa Aapoon reilusti etäisyyttä. Molemmat vaihtoehdot ovat perusteltavissa (emme nyt ala pohtimaan asiaa sen syvällisemmin), mutta huomattavaa on että Eeron valinnoista ei seuraa ainoastaan niiden toivotuinta seurausta eli sitä että Aapo saa ansionsa mukaisesti. Myös Eero voi menettää parhaan ystävänsä ja kaiken hyvän mitä sen mukana tulee, ja niinpä hän joutuu väistämättä punnitsemaan Aapon tekoa myös sitä vasten. Asiaa monimutkaistaa vielä sekin että vaikka kaikki eivät osaa toimia oikein jos heille antaa uuden mahdollisuuden, monet osaavat. Onko Aapo toivoton tapaus joka on parasta vain pelottaa kauas vaiko ei, on kysymys jonka arvioiminen minkään muun kuin jumalallisen jälkiviisauden valossa on varsin vaikeaa. Riippuen siitä millaiseksi todellisuus osoittautuu, Eeron päätös kertoo erilaisia asioita paitsi Aaposta, myös Eerosta itsestään… Lisäksi, jos Eero on oikein filosofinen luonne, hän saattaa havaita että hänen tekonsa ovat hänen omiaan ja muovaavat hänen omaa luonnettaan. Onko käsillä olevassa tilanteessa viisainta painottaa oikeudenmukaisuutta vaiko jalomielisyyttä? Vastaus riippuu osittain myös siitä, millainen ihminen Eero on, mitä virheitä hänellä on kompensoitavana ja kumpaa hyvettä hänen yleisesti ottaen kannattaisi harjoittaa. Lyhyesti sanottuna: olemme erehtyneet jos kuvittelemme Eeron vastatoimien seuraavan Aapon teoista. Eerosta tekee itsenäisen moraalisen toimijan juuri se seikka että hänellä on mahdollisuus valita. Se että ajattelemme Eerolla olevan moraalinen oikeus Aapon rankaisemiseen ei tarkoita että Eeron olisi pakko käyttää oikeuksiaan. Hänellä on myös monta muuta mahdollisuutta: lykätä kostotoimia siksi kunnes ymmärtää tilanteen paremmin, tai painaa koko juttu villaisella, jos se näyttää hänestä jostakin syystä viisaimmalta. Tunteiden orja on ihminen joka ei tiedosta näitä vapauksiaan, vapaita taas ovat ne –havaintojeni mukaan varsin harvat – ihmiset jotka pyrkivät toimimaan harkitsevasti ja ymmärtävät että vaikka kiukku voikin olla inhimillistä, oikeutettua ja ymmärrettävää, se ei vielä tarkoita että kiukkuinen toiminta olisi oikeaa tai viisasta. Ja useimmiten on mahdollista harkita hyvin useammalla tavalla. Moraalinen panikointi on suoraviivaista, järjen käyttöön perustuva moraalinen päätöksenteko taas yleensä ei ole.

Jos siis ajattelemme vain sitä mikä on itse kullekin ansionsa mukaan, tulemme tarkastelleeksi asioita hyvin kapeasta näkökulmasta. Tarkemmin sanottuna, se näkökulma on usein vihan näkökulma. Olen huomannut että Suomen eläinsuojelupiireissäkin pyörivät pitkälti samat naamat jotka puurtavat hiljaa kunnes uupuvat. Järjestöjen rahapulakin on kroonista laatua. Missä ovat 50 000 vapaaehtoista silloin kun etsitään luottamushenkilöitä tai edes apua eläinsuojelujärjestön toimistotöihin tai myyjäisten järjestelyyn? Ei kai vain todellisuus olekin sitä että ”heikompia puolustava” lynkkaaja ei ole kiinnostunut hitaasta ja hiljaisesta puurtamisesta josta syntyy kestävää hyvää vaan haluaa palvella ensi sijaisesti omaa raivoaan ja vasta toissijaisesti niitä heikompia? Olisiko, tarkemmin ajateltuna, peräti niin että lynkkaustouhuissa altruismi on munankuorenohut tekosyy –eläinsuojelijoiden maine hulluina murhanhimoisina terroristinalkuina kun on monelle tässäkin maassa vaikuttavalle todelliselle pahantekijälle paras joululahja josta väännettyjä argumentteja voi käyttää todellisten hyväntekijöiden suiden tukkimiseen? Terroristien kavereiden vaatimuksia laillisuudesta ei tarvitse kuunnella, ymmärtäähän jokainen nyt sen… Lynkkaajalle tällaiset seuraukset ovat kuitenkin vain collateral damagea, roiskeita joita syntyy aina kun rapataan. Ja niin heikoimmatkaan eivät saa sitä mitä tarvitsevat vaan sitä ainoaa mitä lynkkaaja tahtoo jakaa: vihaa ja vihan kitkeriä hedelmiä.

Määräämällämme sanktiolla on nimittäin muitakin vaikutuksia kuin se että toinen saa osakseen asianmukaisen määrän kurjuutta, eikä voida edes sanoa että ne muut vaikutukset olisivat jotenkin vähäpätöisempiä tai toissijaisempia. Esimerkiksi, jos Eero lyö Aapoa takaisin, asiat eivät suinkaan sen jälkeen ole ikään kuin ketään ei olisi lyöty kertaakaan, vaan tilanne päinvastoin eskaloituu sekä Eeron ja Aapon välillä että maailmasta tulee ylipäätään taas yhden lyönnin verran kurjempi paikka. Perussääntö on, että sanktiot ovat aina ikäviä asioita joista seuraa maailmaan varmasti kärsimystä, mutta hyvää vain välillisesti ja epävarmasti. Siksi niitä ei koskaan tulisi käyttää oikeudettomasti, ja silloinkin kun moraalinen kompassi näyttää vihreää valoa, mukana pitäisi olla rutkasti harkintaa. Ainakin vihastuneelle ihmiselle on usein todellinen ihme, miten pitkälle kärsivällisyydellä ja harkitsevaisuudella pääsisikään. Miten usein lempeys on voittanut vihan tässäkin maailmassa. Miten harvoin ihmiset saakaan pelottelemalla aidosti hyviksi, ja vieläpä ilman että pelottelijalle aiheutuu mitään vahinkoa (ei koskaan?).

posted under , , , |

2 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Huh huh. Vietin aamupäiväni lukemalla Anne Holtin dekkarin Minkä taakseen jättää. Liittyy suoraan aihepiiriin. Suosittelen. Kirjan luettuaan tulee (ainakin minä tulen) hyvin samanlaisiin loppupäätelmiin kuin filosofi.

Saara kirjoitti...

Haa, täytyypä lisätä tuo lukulistalle!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments