Yhteistaloustiedettä rakastavaisille ja muille oikeudenjanoisille

Tästä vuodesta näyttää muodostuvan jonkinlainen rakkaudettomuuden teemavuosi. Uusinta uutta omituisten tempausten alalla on vasta voimaan astunut laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta. Nyt avoliiton vähävaraisempi osapuoli voi eron tullen tietyissä tapauksissa vaatia varakkaammalta hyvitystä talouden hyväksi tekemästään työstä. Suomen tilanne alkaa nyt siis muistuttaa Australiaa ja (muistaakseni) eräitä Yhdysvaltain osavaltioita, joissa avoliitto eli common law marriage muuttuu määrätyn ajan kestettyään tai lasten syntymän myötä juridisesti avioliitoksi, vaikka liittoa ei oltaisi erikseen rekisteröity.

Ajatus lain takana on tietysti mitä herttaisin: erossa heikoille jäävän osapuolen oikeudenmukaisen kohtelun turvaaminen. Siksi varmaan Vasemmistokin asettui kannattamaan lakia. Niinhän se on että kunnon vasuri on tikkana paikalla kun joku mainitsee taikasanat ”heikomman puolustaminen”.
Tarkemmin lakia katsottuani en kuitenkaan ole alkuunkaan varma sen erinomaisuudesta. Ensinnäkin se saattaa kaventaa ihmisten tosiasiallista vapautta järjestää läheissuhteensa haluamallaan tavalla. Jos liitolleen haluaa lain suojan, onko siellä maistraatissa piipahtaminen nyt niin vaikeaa? Toiseksi, se on hyvä esimerkki varsin kovasta paternalismista. Avioliitollaa on, tietyt oikeusvaikutukset ja suuri osa näistä realisoituu liiton päättyessä. Toisaalta avioliittoon kuuluu myös erityinen sitoutuminen ja vastuu. Tähän asti on ajateltu ettei tällaista sitoutumista välttämättä synny suhteen keston tai lasten syntymän myötä, vaan kunkin parin on täytynyt erikseen ilmaista sitoutumishalunsa. Avoliitto on avioliittoon verrattuna epämuodollinen viritelmä, ja juuri tämän ansiosta se sopii joillekin paremmin kuin avioliitto. Selvä ero avo- ja avioliiton välillä lisää siis ihmisten vapautta järjestää läheissuhteensa siten kuin heille parhaiten sopii.

Lainsäätäjä toteaa, että toimivaa parisuhdetta leimaa keskinäinen solidaarisuus ja että omaisuutta hankkiville pareille on usein tärkeintä että esine tulee yhteiseen käyttöön. Ehkäpä näin tosiasiallisesti on, mutta tässä kohdassa lainsäätäjän olisi kannattanut myös miettiä sitä miten asioiden tulisi olla. Sopiiko avopuolisoiden suhtautua toisiinsa, yhteiselämäänsä ja omaisuuteensa ikään kuin he olisivat aviopuolisoita? Eikö siinä vaiheessa kun puolisot toteavat että he ovat toisilleen läheisiä kuin sukulaiset, olisi hyvä hetki käväistä henkikirjoittajaa tapaamassa? Mikä avioliiton solmimisesta tekee pelottavampaa kuin yhteisen omaisuuden hankkiminen tai lasten saaminen? Jos pari kokee avioliiton olevan pelkkä muodollisuus, miksi sen solmimisen vältteleminen voi olla kovin tärkeää tilanteessa jossa avioliiton oikeusvaikutuksille olisi selvästi käyttöä? Lainsäätäjä korostaa edelleen, että avoliiton ja avioliiton välinen tärkeä ero ovat muotovaatimukset. Minusta taas avo- ja avioliiton välinen keskeinen ero on sitoutumisen ja solidaarisuuden aste, ja tietyt muotovaatimukset (samoin kuin niiden puuttuminen) sitten kuvastavat sitä. Avopuolisoon voi olla korviaan myöten rakastunut. Mutta aviopuoliso on omia vanhempia läheisempi sukulainen, ihan riippumatta siitä kuinka rakastunut olo sattuu minäkin päivänä olemaan. Tarpeen tullen asiantilan voi käydä tarkistamassa vaikka Finlexistä, kun taas avopuolisot merkitsevät toisilleen suunnilleen sitä mitä ovat sopineet merkitsevänsä, ja sopimuksen tukena on itse kunkin kunniallisuus. Ymmärrän toki esimerkiksi niitä jotka karsastavat avioliittoa siihen liittyvän uskonnollisperäisen painolastin vuoksi. Mutta onko tähänkään paras ratkaisu olla avioitumatta, vai kannattaisiko sittenkin tukea omalta osaltaan siviiliavioliiton asemaa (siis silloin kun avioliiton oikeusvaikutukset muuten kelpaisivat)?

Lain perusteluiksi on esitetty sitä että nykylainsäädännössä avoerot voivat olla epäoikeudenmukaisia kun varattomampi avopuoliso (usein nainen) jää puille paljaille eron tullessa. Tämä nähdään ongelmana sukupuolten tasa-arvon kannalta. Mutta eikö naisella ole yhtä suuri vastuu kuin miehelläkin huolehtia siitä että perheen juridiset suhteet on järjestetty häntä tyydyttävästi? Kai nainenkin voi kosia, ja pakkien tullen vetäytyä miettimään haluaako hän todella sitoa elämänsä asuntolainoja ja lapsia myöten kumppaniin jolle naimisiinmeno on liian kova pala? Kai naiseltakin voisi edellyttää pientä etukäteen miettimistä ja vastuun ottamista omasta elämästä? Eivät lapset ja vastuu kotitöistä vain putkahda eksistenssiin kaikkien yllätykseksi, vaan ne ovat asioita joista pari voi sopia, ja jos sopimus ei tyydytä naista, hänkin on täysivaltainen ihminen jonka voi olettaa kykenevän tekemään asialle jotakin. Jos naiset ovat aidosti tasa-arvoisia, he kaipaavat suojelua omalta typeryydeltään täsmälleen yhtä vähän tai paljon kuin miehetkin. Muu on sen implikoimista että naiset ovat jotenkin heikompia, tunteellisempia ja vähemmän harkitsevia kuin miehet.

Esimerkkitilanteet jossa toinen puoliso tekee uraa ja toinen huolehtii kodista, ovat muutenkin ongelmallisia. Kannatan kovasti kotitöiden arvonnostoa yhteiskunnassa ja minusta voisi olla sekä yksilöiden että yhteiskunnan kannalta hyödyllistä jos useammissa perheissä toinen puolisoista (ihan sama kumpi) ottaisi kodinhoidon ensisijaiseksi työkseen. Tämä on kuitenkin kunkin perheen oma asia. Lainsäätäjän taas soisi huomaavan että ei se kotipuolisokaan syömättä töitä tee. Puolisot voivat toimia perheen hyväksi joko hankkimalla tuloja tai hoitamalla yhteistä kotia. Siinä tapauksessa että perhemalliksi valikoituu toisen puolison kotona olo, on aika selvää että töissä käyvä osapuoli kustantaa myös hänen elämistään. Kotona oleminen on tietysti (ja valitettavasti) uran kannalta riski ja voi olla niin että kotipuoliso tuottaa toiselle lisäarvoa joka kääntyy paremmaksi uramenestykseksi, mutta tässä vaiheessa ollaan jo hyvin abstrakteilla vesillä joiden paras asiantuntija on kukin pari itse. Puolison yhteistalouden hyväksi antaman panoksen nettosuuruuden oikeudenmukainen arvioiminen ei kuulosta kovin yksinkertaiselta. Mikä vielä huolestuttavampaa, oikeudenmukaiset arviot (sanan siinä merkityksessä missä etiikan tutkijat sitä käyttävät) olisivat todennäköisesti hyvin vaihtelevia parista riippuen, mistä puolestaan muodostuu ongelma oikeuden yleistettävyydelle ja ennakoitavuudelle. Minusta lainsäädäntö joka asettaa vastakkain oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden ja toisaalta yleistettävyyden ja ennakoitavuuden on lähtökohtaisesti epäilyttävä.

Laki on myös ongelmallinen monijäsenisten, polyamoristen yhteistalouksien kannalta, joiden määrä lisääntyy Suomessa jatkuvasti esimerkiksi maahanmuuton ja yhteiskunnan sekularisoitumisen myötä. Avoliiton määritelmässä on jo aiemminkin puhuttu miehen ja naisen muodostamasta parisuhteesta, mutta tämä laki on taas yksi naula jolla parisuhdeolettama sementöidään lainsäädäntöön ainoana oikeana perhemallina. Hallituksen esityksessä todetaan erikseen ettei avoliitoksi voida katsoa liittoa jonka osapuoli on jo avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa. Tämä rajaus on kipeä isku monikkosuhteille joiden osapuolet haluaisivat ottaa toisistaan vastuuta (huoletonta vieraissa juoksenteluahan mikään ei edelleenkään estä. Nyt puhutaan ihmisistä jotka haluavat kantaa vastuuta ja turvata toisiaan). Mitä tällaiset rajaukset tekevät maassa joka pyrkii lainsäädännössään katsomusneutraaliuteen? Parisuhdenormatiivisuushan pohjautuu monoteismiin, ja vieläpä uudehkoon monoteismin tulkintaan (esimerkiksi myöhäiskeskiajalla jalkavaimolla oli tiettyjä lain tunnustamia oikeuksia mieheen nähden). Uusi laki on osaltaan tuottamassa 2000-luvun tabuja. Reaalimaailmassa on perheitä joita ei ole lain edessä olemassa koska lainsäädäntö kieltäytyy tunnustamasta niiden olemassaoloa. Jos järjellä mietitään, ja jopa annetaan Valtauskonnolle se huomattava myönnytys ettei vaadita näille perheille mahdollisuutta siviiliavioliittoon (mitä ei estä mikään muu kuin uskonnollisperäinen moraalikäsitys), nämä suhteet ovat selvästi avoliittoja joissa täyttyvät kaikki lainsäätäjän esittämät kriteerit lukuun ottamatta osapuolten lukumäärää ja mahdollisesti siviilisäätyä. Siis kaikki parisuhteen tunnusmerkiksi määritellyt sisällölliset kriteerit toteutuvat, ja ainoat kriteerit jotka eivät toteudu, ovat lainsäädännöstä johtuvia seikkoja joille yksityiset ihmiset eivät mahda mitään vaikka kuinka haluaisivat. Lainsäädäntö joka ei perustu minkään konkreettisen hyvän suojeluun tai turvaamiseen taas on luonteeltaan moralistista. Hyvä lainsäädäntö kohdistuu todelliseen yhteiskuntaan, ei fantasiamaailmaan, ja pyrkii turvaamaan kaikkien kansalaisten oikeudet heidän katsomuksestaan tai moraalikäsityksistään riippumatta. Eikä hyvä lainsäädäntö yritä korjata yhteiskunnallista epäkohtaa tavalla joka pahentaa toista yhteiskunnallista epäkohtaa.


Nyt olisi taas korkea aika miettiä, mihin perhesuhteiden oikeudellista sääntelyä yhteiskunnassamme perimmiltään tarvitaankaan. Onko lain tehtävä määritellä kansalaisten itsensä puolesta, mitkä ovat oikeita perhesuhteita ja miten ihmisten kuuluu perheissään elää, vaiko varmistaa että todellisissa, haluamansa kaltaisissa perheissä elävät kansalaiset saavat yhteiskunnalta vakiintumisensa tueksi erityistä turvaa? Millainen lainsäädäntö voisi parhaiten tukea perheitä ja aikaansaada niitä myönteisiä vaikutuksia joita vakiintuneilla, turvallisilla perhesuhteilla yhteiskunnassa on? Entä millaiset lait voivat olla haitaksi perheiden hyvinvoinnille ja tuottaa yhteiskuntaan epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta? Tarvitaanko yhteiskunnassamme tabuja? Onko esimerkiksi polyamoriafobialle olemassa jokin järkevä peruste jota minä vain en millään keksi?

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments