Sosiaalisia haasteita

Marraskuuni on ollut toistaiseksi sosiaalisempi kuin aikoihin. Olen mennyt, kokoustanut, osallistunut. Olen tavannut vanhoja tuttuja ja uusia ihmisiä. Vaikka vaihtelu onkin välillä virkistävää, olen taas muistanut, miksi olen noin yleisesti ottaen sitä tyytyväisempi ja ihmisrakkaampi mitä vähemmän minun tarvitsee poistua kotoa.

Ne jotka kuulevat kylmiltään, mitä teen työkseni, ryhtyvät tavallisesti kohtelemaan minua kuin olisin ilmoittanut olevani itse alien. Tähän ryhmään kuuluvat lähes kaikki joilla ei itsellään ole omituista työtä. He saattavat kiljua, katsoa päästä varpaisiin ja julistaa:”Ei voi olla totta!” tai mennä täysin sanattomiksi. Tai kertoa että ovat sanattomia. Minä yritän olla kohtelias. Se onnistuukin jo hyvin. Tässä vaiheessa kenenkään alkaa olla kohtalaisen vaikeaa nolata itseään tavalla jota en olisi jo nähnyt moneen kertaan. Olen hyvää vauhtia vakuuttumassa siitä että pohdintani Fermin paradoksin osalta ovat menneet pieleen. Jos avaruusfilosofin ihmisissä herättämät reaktiot kelpaavat mihinkään, niin sen osoittamiseen että jokainen älyllinen elämänmuoto tekee viisaasti pysytellessään poissa ja ollessaan ihan hissukseen. Haluatko tehdä tapaamaasi filosofiin vaikutuksen? Kokeilepa sanoa ”Ai jaa. Kuulostaa ihan mielenkiintoiselta. Minä olen ammatiltani sejase. Hauska tutustua!”

Olen myös muistanut taas, että seuraavan rahapulan uhatessa minun kannattaisi ehkä tarjota palveluksiani rikospoliisille. Asia on nimittäin niin, että kun minä saavun paikalle, ihmisille tulee ihmeellisen huono omatunto ja he alkavat puhua kuin papupadat. Siitä mitä he tekevät, ovat tehneet ja siitä onkohan se nyt eettisesti ok, tai siitä että he varmasti ovat kunnon ihmisiä jotka tekevät vain kunnollisia asioita. Minun ei siis tarvitse kysyä mitään. Riittää että esittäydyn, tai että joku esittelee minut ja mainituksi tulee se että tutkin etiikkaa.

Tavallaan ihmisten kiemurtelua on ihan kiinnostavaa seurata. Mutta toisaalta ja pohjimmiltaan, minusta olisi kiva saada uusista tuttavuuksista selville jotakin muuta. Itse asiassa, melkein mitä tahansa muuta. Harva näyttää ajattelevan että filosofeillakin on alkeelliset käytöstavat, kuten tieto siitä ettei ole kohteliasta (järkevästä puhumattakaan) ryhtyä ankarasti arvostelemaan juuri tapaamiensa ihmisten moraalisia puutteita. Etenkään sellaisia joista he tuntuvat olevan jo valmiiksi hyvinkin selvästi tietoisia. Myöhemminkään en ole kiinnostunut siitä mikä ihmisessä on vialla, enkä etenkään siitä että hänessä on jotakin vialla. Uskokaa vain kun sanon että kaikissa on jotakin vialla, ja jännittävyydet liittyvät siihen, mitä viat ovat (harvemmin mitään omaperäistä, sitäkin useammin sellaisiksi kuviteltuja asioita) ja miten ihminen itse niihin suhtautuu. Katsomusneutraaleille rippihenkilöille on tässä maassa ilmeinen tarve. Onkohan sitä tässä vaiheessa turha vinkua että minä olen tutkija, ja kiinnostunut ihmiskunnan murheista varsin yleisellä ja abstraktilla tasolla?

Enkä sitä paitsi määrää katumusharjoituksia enkä jakele synninpäästöjä. Olen tullut siihen tulokseen ettei tehtäväni tässä maailmassa ole ensisijaisesti mittailla ihmisten pahoja tekoja vaan kannustaa muita niin että he olisivat huomenna hitusen parempia kuin tänään. Jos joku haluaa ehdotuksia siitä mitä hän voisi tehdä, tai jos jollakulla on moraalinen ongelma johon hän kaipaa analyysia ja valaistusta, autan toki pyydettäessä. Mutta mitä ihmeen hyötyä on lähtökohtaisen tuomitsevasta asenteesta? Herkkä masentuu ja saattaa luopua yrittämästä kokonaan. Toiset suuttuvat eivätkä suostu kuuntelemaan. Vain masokistit pitävät moralisteista- ja heistä tulee muuten vain ankarien maailmankaikkeuksien ikäviä asukkeja. Hyvä etiikan asiantuntija –jollainen yritän olla, kun se on osakseni tässä maailmassa langennut- on minusta joku jolla on perusteltu käsitys siitä missä suunnassa hyvä milloinkin sijaitsee ja osaa etsiä reittejä sitä kohti. Hyvä etiikan asiantuntija myös koittaa huolehtia omasta mielenterveydestään sen verran että harkitsee hyvin tarkkaan, missä tilanteessa tästä matoisesta maailmasta tarvitsee alkaa erityisesti kaivamaan ongelmia esiin.

Olen myös opiskellut etiikkaa niin paljon että tiedän esimerkiksi että se että joku tekee tietyn teon (ihan minkä tahansa teon, parhaan kaverinsa puukolla tökkäämisestä porkkanoiden ostamiseen) ei vielä anna minulle paljoakaan aineksia arvostelman tekemiseen. Jotta voisin arvostella oikein, minun pitäisi tietää myös jotakin motiiveista sekä siitä, mitkä ovat kyseisen ihmisen voimavarat ja reaaliset valintavaihtoehdot. Ei ole mielekästä vaatia jotakuta tekemään asioita jotka ovat hänelle jostain syystä mahdottomia, vaikka ne olisivat kuinka erinomaisia asioita. Pitää myös muistaa, että se mikä on yhdelle helppoa voi olla toiselle hyvinkin vaikeaa: siksi on parasta olla varovainen arvostellessaan sellaisiakin asioita jotka itsestä tuntuvat pikkujutuilta ja itsestäänselvyyksiltä (no niin, tatuoidaan tämä nyt silmäluomien sisäpinnalle: tuntemukset eivät anna luotettavaa tietoa oikeasta ja väärästä!) Se mitä voi ja kannattaa tehdä, on kannustaa itse kutakin pyrkimään hyvään. Ja ”kannustaminen” ei nyt tällä kertaa tarkoita kokoomuslaista leikkuri ja piiska-politiikkaa vaan aidosti myönteistä ja rohkaisevaa suhtautumista. Pieni muutos on aina parempi kuin ei mitään ja ulkoisesti vähäiseltä näyttävä teko voi olla tekijälleen iso asia. Ja jos epäonnistuu, kannattaa yrittää uudelleen ja muistaa ettei etiikka ole mitään elämää suurempaa salatiedettä vaan puuhaa jossa edistystä tapahtuu kun tarpeeksi harjoittelee. Näin ajatteli suuri Aristoteles, ja sikäli kun olen asiaa testaillut, hän oli oikeassa. Jos joku on niin kiinnostunut etiikasta että pohtii omaa elämäänsä ja tekojaan, minun tehtäväni ei taatusti ole ohjata pohdintoja siihen suuntaan jonka päätepisteessä on havainto siitä että eettisesti elämä on liian raskasta ja vaativaa jotta sitä kannattaisi yrittää.
Lisäksi, etiikka ei ole eksaktia tiedettä vaan yhteen kysymykseen voi toisinaan (aika useinkin) löytää monta hyvin perusteltua vastausta, riippuen hiukan siitä mitä näkökulmaa painotetaan. Jos päädyt eri lopputulokseen kuin minä sen vuoksi että painotat eri arvoja hiukan eri tavalla (etkä esimerkiksi päättelyvirheen seurauksena), se on ihan okei. Ihmisen ei tarvitse olla samaa mieltä kanssani jotta voisin arvostaa hänen mielipidettään. Eikä maallikon tarvitse olla yhtä syvällinen kuin kollegoideni. Olen aika varma siitä että jos päätelmissänne ei ole jatkuvasti hirveä pienempiä virheitä, kuulutte ihmiskunnan tiedostavimpaan kymmenykseen. Jos teillä ylipäätään on päätelmiä, kuulutte tiedostavampaan viiteenkymmeneen prosenttiin.

Aivan oma lukunsa ovat ne mänttipäät ihmiset jotka kysyvät mielipidettäni jostakin moraalikysymyksestä vain saadakseen julistaa heti perään että Heidän Intuitionsa (joka on universumin ylin moraalinen auktoriteetti) sanoo että olen väärässä. Minä hillitsen haluni ilmoittaa että heidän intuitionsa ei ole tunnetun universumin ylin moraalinen auktoriteetti, vaan että me filosofit tutkimme moraalikysymyksiä järjellä ja tieteellisen järjestelmällisyyden avulla. Ja kelpuutamme tuloksiksi jopa ratkaisut jotka ovat epäintuitiivisia tai ei-kivoja. Maallikosta esimerkiksi minut erottaa (ainakin toivon mukaan) lähinnä se että jos en pidä jostakin vedenpitävän oloisesta johtopäätöksestä sillä perusteella että nyt ei tunnu kivalta, en suinkaan julista sitä vääräksi vaan muutan mielipidettäni. Jos johtopäätös on se että nyt vaaditaan toimintaa joka vaikuttaisi olevan suorituskykyni rajoissa, se tarkoittaa sitä että tuntemukset tungetaan jonnekin minne ei päivä paista ja tehdään niin kuin oikein on. Suosittelen muillekin.

Joidenkin, onneksi suhteellisen harvojen, reaktio on äkillisen selittelytulvan sijasta aggressio. Mitä sinä täällä teet? Vai että etiikan asiantuntija, hmph, tästä asiasta et ainakaan mitään tiedä!!! Minua sinun on turha tulla opettamaan!!! Minä kyllä tiedän mitä sinä ajattelet, mutten välitä paskaakaan koska ei tuo sinun etiikkasi ole yhtään sen parempaa kuin minun etiikkani!!! (Ajattelen että sinulla taitaa olla huono omatunto jostakin ja aikamoiset defenssimekanismit päällä). Siis ajattelen, en sano. Olen kohtelias. Olen hiljaa. Ja toivon että olisin vaikka kiertoradalla.

Niin. Olisi tosiaan mukava voida tutustua ihmisiin jotka ovat omia, mukavia itsejään alusta alkaen. Tai olisivat edes tehneet rauhan pimeiden puoltensa kanssa. Koska kuitenkin näyttää pahasti siltä että sellaiset toiveet ovat utopiaa, koen suurta turvallisuutta siitä seikasta että pikku valtakuntani ja maailman välissä on paikoin ruosteista piikkilankaa.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments