Marrasajan kirous

Luvattu lumimyräkkä vain hipaisi Virkkalaa jättäen jälkeensä ohuen lumipeitteen, kuin sokerikuorrutuksen. Sen sijaan kuvaannollisempaa lunta on tullut tähän tupaan kinoskaupalla. Avioeroa ei ole meillä vireillä, kukaan ei ole kuollut ja talokin on yhä pystyssä, mutta sepä sitten onkin myönteisintä minkä alkaneesta marrasajasta voin sanoa. Ja kun sanoin Puolisolle että pääasiat ovat vielä kunnossa, hän totesi synkästi että marrasaika on vasta alkupuolella, summaten siten sen miltä minustakin vähitellen alkaa tuntua kun näyttää siltä että loputtoman harmauden lisäksi jokainen uusi päivä tuntuu tuovan tullessaan uusia vammoja, vastoinkäymisiä, pettymyksiä ja huonoja uutisia. Jos huolenaiheet olisivat kasveja, meillä olisi loskaisen pihan sijasta vehreää kuin toukokuussa.

Välissä ehti vierähtää jokunen rauhallinen vuosi, mutta nyt on taas osoittautunut etten minä suinkaan turhaan ole pelännyt tätä synkkää taivalta Kekrin ja joulun välissä. Kekrin jälkeen apteekista on kannettu taloon tavaraa enemmän kuin koko edeltävänä vuonna, ja toimintakyky on sen mukainen vaikka periaatteessa olisi kiirettä ja tehtäviä vaikka muille jakaa. Ulkomaailmasta kantautuu tänne Uudenmaan peräkyläänkin asti viestejä ja tietoja jotka saatuaan tekee mieli ryömiä sängyn alle (nykyään meillä onkin filosofiystävällinen sänky jonka alle mahtuu tarpeen niin vaatiessa ryömimään kookkaampikin ihminen) ja nousta sieltä vasta jouluaattona, kun piparkakkumausteiden tuoksu ja kalenteri viimein alkavat viestiä siitä että vuoden synkin aika on päättymässä.


Huonompanakin päivänä rationaalinen mieleni toki jaksaa muistuttaa siitä ettei ole olemassa mitään kosmista välttämättömyyttä joka on määrännyt että juuri tähän aikaan vuodesta olen onnettomuusmagneetti. Kristillisperäisen kalenterimme, tai edes vuodenajan, suhde onnettomuuksien sattumiseen on satunnaista. Ainakin tietääkseni. Toisaalta ovat nämä päivät joista jokaisena tapahtuu jotakin kurjaa, arki jossa normaali onnen vaihtelu ja satunnaisuus tuntuu korvautuneen Murphyn lailla. No juu, ehkä on todennäköisempää kompastua ja kaatua Virkkalan tietöiden tuottamiin salakavaliin kuoppiin kun tarpoo väsyneenä kotia kohti sateisen myöhäisillan läpi kuin kesäkuisena aamuna. Vaan eivät marrasajan pahimmat vastoinkäymiset ruumiiseen iske. Mietin, riittäisikö herra Murphylle tänä vuonna muutama kunnon mätkäisy itsetuntoon, muutama uusi isohko huoli ja ahdistustason yleinen nousu? Vai aikooko Hänen Olemattomuutensa vielä heittäytyä todella häijyksi?

Entä sitten
pienet keinoni torjua pimeää? Entä kukat ja kimalteet, kynttilät ja käsityöt? No torjuvathan ne kaikkialle levittyvää harmautta. Mutta konkreettisiin vastoinkäymisiin ne eivät pure. Niistä on vain selviydyttävä jotenkin. Samoin kuin niiden etiäisistä. Sellaisista kuin siitä oivalluksesta että kuntoni näyttää tänäänkin kovasti siltä etten ole huomenna menossa kvanttifysiikan filosofian seminaariin, juuri siihen jota olen odottanut kuukausikaupalla. Pimeyttä voi sentään vastustaa täyttämällä kodin valolla ja lämmöllä, mutta keksisipä joku vastalääkkeen masentaville uutisille.

Toisaalta, jos sängyn alle ryömiminen ei onnistukaan arjen keskellä, ehkä seuraavaksi paras vaihtoehto on pysytellä sohvannurkassa kirjapinon ja glögimukin kanssa, vakuutellen itselle että ne murheet jotka löytävät tiensä tänne pitkin kaapeleita ja postin matkassa, ovat sittenkin pientä verrattuna siihen mikä tässä odottaisi jos työntäisin nenäni Ulkomaailmaan. Mietin sinne viime aikoina tekemiäni retkiä ja huomaan että jokainen niistä on mennyt jollakin lailla pieleen. Milloin olen ollut palatessa ärtynyt ja turhautunut, milloin ahdistunut, milloin valunut verta. Joulu ei ole minun juhlani, mutta tänä vuonna luulisin juhlivani sitä ilolla: onhan se merkki siitä että vuoden synkin aika on ohi, päivä alkaa pidentyä. Ehkä huono tuurikin väsyy siihen mennessä kiusaamaan tätä perhettä ja painuu sinne mistä tulikin taas vähintään muutamaksi vuodeksi.

Mutta jouluun on vielä pitkä aika. Kunpa ei tarvitsisi odottaa ihan sinne asti että tapahtuisi jotakin piristävää. Kunpa jo pian tapahtuisi jotakin myönteistä.

posted under |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments