Laiskuutta vaiko voimien puutetta

”Kyse on vaan laiskuudesta.” tietävät monet, kun mietitään syitä sille miksi ihmiset eivät jaksa lajitella oikein jätteitään, harrastaa riittävästi liikuntaa, ottaa vastuulleen uutta luottamustehtävää ja niin edelleen. Tänä marrasaikana minulla ei ole mennyt kovin hyvin. Pienemmästä päästä synkkyyttä on lisännyt se että olen viettänyt käytännössä kuukausitolkulla aikaa sohvan pohjalla parantelemassa itseäni- vain syy on vaihtunut välillä. Vasta viime viikon lopulla tilanne alkoi korjaantua sen verran että pääsin taas varovaisesti aloittelemaan säännöllistä kuntoilua. Tauko on tietysti ollut liian pitkä ja olen joutunut lepäämään niin perusteellisesti että kuntoni on repsahtanut pahemman kerran. Muutama kilokin on tullut lisää. Asiani voisivat olla terveellisemminkin, mutta toistaiseksi paras minkä voin tehdä tilanteen eteen on tuskastuttavan vähän. Siis teen vähän, kunnes vaikeudet hiukan helpottavat. Siihen asti, toivotan näin etukäteen kaikkien kolmen Luojan varjelusta sille onnettomalle joka kehtaa tulla huomauttamaan minulle jotakin painostani, siitä että minun olisi hyvä kuntoilla tai jättää tuo pala suklaata syömättä. Ja yritän ajatella myönteisesti että moraalifilosofille, kaikista maailman ihmisistä, on todennäköisesti varsin terveellistä saada runsaasti kokemusta siitä millaista on kun ei jaksa eikä kykene edes normaaliin arkeen.

Laiskuus, pahantahtoisuus, välinpitämättömyys, itsekurin puute ja silkka kelvottomuus. Kylläpä tavalliset ihmisetkin osaavat olla paheellisia! Etenkin jos asiasta kysytään niiltä jotka kuuluvat erilaisiin hyvisten kerhoihin. Ennen kuin jakelemme moraalituomioita, haluaisin (jälleen kerran) muistuttaa siitä että on tavattoman noloa haukkua ihminen laiskaksi ja jälkeenpäin saada selville että halveksunnan kohde kamppailee depression tai syövän kanssa, on juuri menettänyt läheisensä, tai hänen kaikki energiansa menee arjen pyöritykseen vailla tukea ja turvaverkkoja. Oma alani, ympäristöetiikka, on syyllistäjien paratiisi. Niin pieleen on ihmiskunta asiansa saanut uuden vuosituhannen kynnyksellä, niin vajavainen on kollektiivinen ymmärrys aivan perusasioistakin. Ja silti, n
iin huolissani kuin ympäristökatastrofin monista puolista olenkin, saan säännöllisesti huomata että eniten saarnan puutteessa ovat usein kotitekoiset moraalituomarit.

Ihminen joka elää jaksamisensa rajoilla –ja heitä on tässä yhteiskunnassa paljon- ei tarvitse saarnaa jossa hänen niskaansa lastataan vielä lisää epäonnistumisia ja syyllisyyttä vaan tukea ja sitä että joku toisi elämään murusen toivoa ja helpotusta. Yleensä me vain oletamme että ihmisillä menee hyvin mikäli he vaikuttavat meistä suunnilleen normaaleilta. Kuitenkin normaaliuden kulissit ovat tukevaa tekoa, ovathan ne usein yksityisyyden suoja. Siinä(kin) suhteessa ihmisillä ja kaniineilla on paljon yhteistä. Kun kani näyttää selvästi sairaalta, tilanne on jo todella vakava. Jos on syntynyt ravintoketjun alemmalle portaalle, ei ole varaa valittaa vähästä. Ihmisten ja kanien samankaltaisuus herättääkin epäilykseni siitä ettei tässä ihmisten maailmassakaan haurautta kovin hyvin ymmäretä. Se todellisuus joka vilahtelee tilastojen ja pikku-uutisten takaa kertoo että tragediat, kärsimys ja vastoinkäymiset ovat osa normaalia. Rauhallinen ulkoasu ei ilmennä kärsimyksen puutetta vaan sitä että kärsimys halutaan pitää yksityisenä. Fiksu moraalituomari muistaa että kun sanan säilällä aletaan hutkia täydessä huoneessa, se todennäköisesti osuu myös niihin jotka jo tuntevat syyllisyyttä, niihin jotka kärsivät jo.

Tärkeintä on muistaa, että emme näe ihmisten vastoinkäymisiä päältä päin. Heillä ei ole myöskään mitään velvollisuutta informoida niistä puolituttuja tai aivan tuntemattomia. Jos myönnämme, että emme tiedä miksi tuo toimii tavalla joka olisi laiskuutta jos minä toimisin niin, myönnämme myös ettei meillä ole resursseja arvostella. Vertailun vuoksi voin kertoa, että jos minun työssäni pitää muodostaa jostakin etiikkaa koskevasta uudesta kysymyksestä asiantuntijamielipide, sen muodostaminen vaatii tavallisesti viikkojen, joskus jopa vuosienkin työn. Ja ”työllä” tarkoitan nyt täysipäiväistä tutkimista ja ajattelemista, en sellaista puolivallatonta asioiden pohdiskelua mitä täällä blogissa harrastan. Kaikesta siitä työstä huolimatta olen edelleen erehtyväinen, tavallinen filosofi jonka argumentille joku voi vielä onnistua rakentamaan voittajan. Joten. Jos ajattelun ammattilaisille on näin vaikeaa muodostaa oikeita arvostelmia, mitenköhän todennäköistä on että maallikko onnistuu osumaan oikeaan puolen minuutin harkinnan jälkeen?


”Mutta, ei ole keneltäkään liikaa vaadittu että…” sanoo nyt moralisti. Tällöin hän ei huomaa että perin kohtuullisista pikkuasioista huomauttelevia on maailmassa laumoittain ja useimmat heistä kiukuttelevat eri asioista. Pientenkin asioiden suhteen raja kulkee jossakin jokaisella- se raja jota enempää ei ehdi, jaksa eikä kykene. Tiedämmehän me tämän tunteen kun joskus pikkuasiatkin kasaantuvat ylitsepääsemättömiksi vuoriksi. Miksi unohdamme helposti että niin käy myös muiden ihmisten kohdalla? Ehkäpä juuri tämä havaittu valituksen aihe ylittää sen rajan tämän ihmisen kohdalla? Ehkäpä juuri minun vaatimaton ja kohtuullinen vaatimukseni todella on liikaa?

Jos emme tiedä mitä toisten havaittujen puutteiden taustalla on, voimme vapaasti valita, miten puutteisiin suhtauduimme. Moralisti uskoo ihmisistä aina pahinta: puutteet johtuvat siitä että ihminen on kelvoton tai pahantahtoinen. Keskitien kulkija ajattelee, että voivat ne johtua siitä mutta myös muustakin. Ja aina on tärkeämpiäkin saavutuksia kuin osuvat arvostelmat kanssaihmisistä: esimerkiksi se että itse olemme hyväntahtoisia ja käyttäydymme kauniisti. Se että emme arvostele ihmisiä paheellisiksi ennen kuin meillä on hyvät perustelut uskomuksellemme- ja että arvostelman tehtyämmekin olemme valmiita muuttamaan mieltä jos osoittautuu että olimme väärässä.

Oman kokemukseni mukaan ihmisiä joiden ongelmana on silkka pahuus, on varsin harvassa. Useimmat toimivat väärin tietämättömyyden, ajattelemattomuuden tai osaamattomuuden takia, siis syistä joihin korrekti reaktio ei ole inho ja jyrkkä tuomitseminen vaan joihin usein tepsii hiljainen esimerkki, rohkaiseva hymy ja kärsivällisyys. Eikä silkkaa pahuuttakaan läheskään aina rajoiteta parhaiten moralisoimalla. Eräs parhaita tapoja parantaa maailmaa on hillitä haluaan arvostella kanssaeläjiään, ja jos arvosteltava on, niin tehdä se hitaasti. Rauhallisuus, oikeanlainen hitaus, lempeys ja pyrkimys nähdä hyvää toisissa ovat lähes aina arvokkaampia asioita kuin ammattilaistason arvostelijan lahjat.

posted under , , |

2 kommenttia:

Kiki kirjoitti...

Tosi hyvin ilmaistu tärkeä asia!
Tälle toivoisi laajempaakin julkisuutta.

Saara kirjoitti...

Kiitos!

Tekstejäni saa vapaasti linkittää ja lainata, kunhan muistaa mainita kirjoittajan ja lähteen. ;)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments