Kolmekymppisenä on ihminen vanhimmillaan

Johanna Tukiainen oli taas otsikoissa; nyt hän on kuulemma raskaana. Kuten tavallista, jutun perässä oli keskustelu jossa nainen haukuttiin maan rakoon. Johanna kun ei tiedä miten yli kolmekymppisen naisen kuuluu elää. Hän pukeutuu pinkkiin. Hänellä on pitkä vaalea barbitukka eikä muodikasta asiallista leikkausta. Hän strippaa ja uskoo Jeesukseen, rakastuu ja eroaa, laulaa lähiökapakoissa ja ihailee amerikkalaista glamouria järkevän ”hyvä työ, kaksi lasta ja pätkä keltaista rivaria”- unelman sijasta. Hän viihtyy julkisuudessa ja on myös onnistunut pysyttelemään siellä vaikkei olekaan huippuosaaja oikein missään muussa kuin julkisuudessa pysyttelemisessä. Hän on oma itsensä eikä häntä hävetä olla sellainen kuin on. Sellaisena hän taitaa muistuttaa monia ihmisiä siitä mikä kaikki heitä hävettää ja mitä he eivät kehtaa olla. Tapaus Tukiainen myös osoittaa, kuinka murskaavana rintamana kansa käy sellaisen ihmisen kimppuun joka on julkisuudessa oma itsensä eikä sellainen kuin julkisuudessa jatkuvasti esillä olevan henkilön, tai kolmikymppisen naisen ylipäätään, yleisön mielestä pitäisi olla.

Tänä syksynä selasin tuossa yhdessä välissä muotiblogeja. Opin, että kolmekymmentä on maaginen raja jonka jälkeen ihmisen pitää järkevöityä. Tai ei varsinaisesti järkevöityä (kun tässä ympärilleen katselee…) vaan alkaa esittämään tarmokkaasti järkevää. Pitää alkaa pukeutumaan asiallisesti ja sääntöjen mukaan. Vaikka kännibileissä saa periaatteessa edelleen käydä, niihin ei saa ottaa enää kameraa mukaan koska kolmikymppisestä otetut kännikuvat eivät ole enää hassunhölmöjä vaan säälittävänhölmöjä. Seksuaalisestikin on syytä rauhoittua- tai ainakin oppia pitämään villimmät seikkailut tiukasti omana tietona. Parasta on tietysti jos on päässyt naimisiin kiltinnäköisen kumppanin kanssa, mutta jos ei ole niin vähintään liikkeellä on oltava tositarkoituksella, hitaasti kiiruhtaen niin että juuri oikea tasapaino biologisen kellon tikityksen ja epätoivoisen vaikutelman välttämisen välillä säilyy. Kolmekymppisenä ihminen on selkeästi vähintään Potentiaalinen (yleensä jo konkreettinenkin) Äiti tai Isä, ja sellaisena hänen on vaikutettava ihmiseltä joka pystyy välittämään Kodin, Uskonnon, Isänmaan ja Lihapullien pyhät arvot seuraavalle sukupolvelle. Ongelma on tietysti, että meidän kaikkien sisäiset riiviömme ja säälityksemme voivat edelleen yhtä hyvin kuin aina ennenkin. Mutta nyt niille ei enää sovi nauraa tai yrittää tulla niiden kanssa toimeen. Nyt ne kuuluu peittää ja vaieta kuoliaaksi. Ihmisessä on yhtäkkiä paljon enemmän hävettäviä piirteitä kuin ennen ja raskaiden roolien muodostama kuori.Tyhmyydet jotka aikaisemmin saattoi pistää kokemattomuuden piikkiin ja ohittaa, ovat nyt ahdistavien salaisuuksien siemeniä. Ja sanoinhan jo, että ennen kaikkea kuuluu hävetä. Samalla tietysti tulee kyynistyttyä ja muututtua itsekeskeisemmäksi. Sillä jos häpeää tarpeeksi paljon kaikkea sitä mitä luonnostaan on, ei enää riitä paljon energiaa hävetä niitä tekoja ja huonoja taipumuksia joille ehkä voisi jotakin tehdäkin, ja jotka ovat meidän moraalifilosofien mielestä niitä asioita joita varten häpeäntunteet kannattaisi säästää.

Mistä kaikki katkerat keski-ikäiset naiset tulevat? Mistä miehet jotka ovat luovuttaneet elämän edessä? Minä luulen, että niitä aletaan tekemään tässä kolmekympin kieppeillä. Koska minulle on ilmeisesti hyvä avautua, olen löytänyt itseni tänä syksynä käymästä samaa keskustelua pariin kertaan eri ihmisten kanssa. Kolmenkympin tienoo on se maa jossa ihminen tajuaa (jos on tajutakseen) että tässä elämä on. Tässä minä olen: pieni ihminen suuressa, pahassa maailmassa. Minusta ei tullut supertähteä eikä sankaria vaan tavallinen kansalainen jonka huolet ovat usein suuremmat kuin vaikutusmahdollisuudet. Suuret valinnat on tehty ja niiden mukaan on elettävä (havaintojeni mukaan tämä todistaa sen että ikäisissäni on vielä tiettyä idealismia: noin neljänkympin jälkeen moni sanoo ”ja paskat!”, ottaa avioeron ja etsii nuoremman rakastajan, kouluttautuu uudelleen, alkaa kokeilemaan aivan uusia asioita ja ylipäätään tajuaa että elämän suuret valinnat ovat sen kokoisia mitä itse kukin niistä tekee). Tajutaan, ettei elämä ole vain avautuvia ovia vaan että tehtyjen valintojen myötä ovia myös sulkeutuu. Se havainto on sen verran järkyttävä että helposti ajattelee sulkeutumisten olevan aina lopullisia. Elämä nähdään vielä kertomuksena jossa itse esittää pääosaa, mutta nyt siinä on Kohtalon ja Tehtyjen Valintojen käsikirjoitus jota ei sovi paljon improvisoida. Elämänvaiheessa jota meidät kasvatettiin tavoittelemaan niin kovasti, moni huomaa olevansa jollakin tavalla vähemmän kuin ennen. Tai ainakin vähemmän kuin mitä aikoinaan unelmoi olevansa. Monelle kolmikymppisyys on elämänvaihe jossa ihminen on vanhimmillaan. Toisilla se jää päälle. Toisilla se päättyy suureen pamaukseen.

Itse olen ajatellut skipata koko touhun.Sen sijaan yritän opetella hyväksymään itseni ja elämään kuten opetan. Löytää itseni ja maailman sen sijaan että muuttuisin näyttelijäksi omassa elämässäni. Ei, en aio ryhtyä pukeutumaan pinkkeihin minihameisiin. Mutta maalaismekkoihin ja islamilaisiin vaatteisiin kylläkin. Yritän nähdä, mitkä asiat ovat sellaisia mistä aidosti pidän ja mitkä sellaisia jotka miellyttävät minua, koska minun asemassani olevan ihmisen kuuluu pitää niistä ja ne viestittävät muille tärkeitä tietoja sosiaalisesta asemastani. Sillä kuinka voin elää niin kuin mielestäni olisi hyvä elää: ajatellen syvällisesti, rakastaen palavasti, eläen siten ettei yksikään hetki tule hukatuksi, jos näinä elämän kiireisinä vuosina unohdan, kuka todella olen?

Jos otan nämä tavoitteet tosissani tehtävälistalle, voi neljäskymmenes syntymäpäivä koittaa ennen kuin huomaankaan. Draamalla tai ilman. Sillä enimmäkseen olen edelleen varsin tietämätön elämästä.

posted under , , , |

7 kommenttia:

Tuutikki kirjoitti...

En ymmärrä mitä ihailtavaa on ihmisessä "joka elää kuten haluaa", kun se Tukiaisen kohdalla tarkoittaa kaiken sen vaaleanpunaisen söpöstelyn ja hellokittymaailman lisäksi jatkuvaa oikeuskäsittelyä milloin mistäkin rikkomuksesta. Onko se muka ihailtavaa käyttäytymistä ns. aikuiselta ihmiseltä? Hänhän on vain oma itsensä? Itse en henkilökohtaisesti pysty ihailemaan ihmistä, joka on useasti ollut syytettynä pahoinpitelyistä yms. ja nyt myös kohta rattijuopumuksesta. Ei kovin glamouriselta minun korvaani kuulosta. Samasta syystä en ihaile myöskään Matti Nykästä, oli hän saavuttanut aikoinaan miten monta mitalia tahansa.

Saara kirjoitti...

En minäkään ihaile Tukiaista, enkä jaa hänen käsitystään glamourista. Jännää että sinulle on tullut blogistani sellainen kuva.

Tukiainen on ärsyttävä, mutta yritinkin hiukan pohtia sitä, miksi hän on niin ärsyttävä kuin on? Miksi ihmisillä on tarve käydä sutena hänen päälleen? Siksi että hänellä on vaikeuksia lain kanssa? Niin on monella muullakin, eivätkä Tukiaisen ongelmat ole erityisen omaperäisiä eivätkä sittenkään siitä pahimmasta päästä. Se että hän "on oma itsensä" ei tietenkään ole mikään puolustus- paitsi mahdollisesti silloin jos keskustelun kohteena eivät ole hänen tekemänsä rikokset vaan esimerkiksi hänen käsityksensä glamourista ja naisellisuudesta.

Mielenkiintoista on myös se, että miksi tulkitset neutraaliin sävyyn kirjoitetun pohdintani avoimen ihailevaksi. Jos joku on moraalisesti niin selvästi puutteellinen kuin Tukiainen monen mielestä on, miksi hänet on tarpeellista tuomita jyrkin sanoin vielä minunkin toimestani? Miksi hänet on tuomittava heti alkajaisiksi? Eikö oikeudenmukaista ole ensin hiukan pohtia asioita? Entä miksi, jos käsittelen Tukiaisen tyyliä, persoonaa ja mielipiteitä, minun tulisi alkajaisiksi esittää paheksuntani hänen rikoksistaan? Miksi useimpien muiden julkisuuden henkilöiden tyylistä voi puhua ilman että aina muistetaan viitata heidän rikosrekisteriinsä (joka aika monella kuitenkin on?

Rikosten tuomitsemisen hoitaa oikeuslaitos, ja jos Tukiainen on tietämätön siitä että jotkut hänen tekonsa ovat paheksuttavia, se ei ainakaan johdu siitä etteikö hänelle olisi huudettu tarpeeksi kovaa. Jos jostakin syntyy sellainen meteli, minulla on automaattireaktiona (ainakin toivoisin niin) perääntyä pari askelta ja ryhtyä miettimään, mistä oikeastaan on kysymys.

Miksi on tärkeää liittyä nopeasti susilaumaan, ja miksi on paheksuttavaa yrittää analysoida voimakkaan ärsytysreaktioiden syitä?

captain-tatau kirjoitti...

Tukiainen oli ehkä hiukan väärä henkilö olemaan "esimerkkinä" ihmisestä, joka on oman tiensä kulkija - tai oikea esimerkki sinänsä, että sitä hän varmasti on, mutta ihmisten "inho" häntä kohtaan ei uskoakseni johdu niinkään siitä oman tiensä kulkemisesta, vaan siitä, että hän on valinnut siihen tavan, joka sotii aika useiden ihmisten moraalisia arvoja vastaan. Kyse ei varmaankaan ole tekotukasta, silikooneista tai vaaleanpunaisesta mekosta, vaan jostain muusta.

Oman tien valitseminen, tai oleminen juuri minuna, oman itsensä toteuttaminen voi olla niin paljon muutakin kuin itsensä tuomista julkisuuteen tai julki "erikoisena" tai "erilaisena" (en tarkoita vain Tukiaista, vaan yleisellä tasolla). Hyvin usein unohdetaan, että tavallinen elämä, eläminen ihan tavanomaisten normien mukaan, voi sekin olla tietoinen valinta. Kolmekymppiseksi "jännittävää" elämää elänyt voi yhtä hyvin tehdä valinnan, ettei tämä ollutkaan minua, ei minua, ei sitä mitä haluan. Haluan lapsia, farmariauton, kultaisen noutajan ja rivitalonpätkän.

Omat valinnat eivät välttämättä ole niitä, jotka näkyvät kilometrien päähän tai jotka kirkuvat olemassaolollaan.

Saara kirjoitti...

Se olisikin mielenkiintoista saada selville, mitä nämä moraaliset arvot ovat. Kuten myös se että jos Tukiaisessa ärsyttävät syvällisemmät piirteet, miksi julkisuudessa riepotellaan niin rajusti myös näitä "vähemmän tärkeitä" piirteitä joita tässä käsittelin? Se herättää kysymyksen siitä, tiedämmekö aina mitkä asiat ovat meille todella tärkeitä... Ärsyynnymmekö siitä mistä uskomme ärsyyntyvämme? Vai verhoammeko toisinaan "toissijaisiin" piirteisiin kodistuvan voimakkaan ärtymyksen paremmilta kuulostaviin argumentteihin (ja toisin päin). Tuutikin esiin nostama Tukiaisen rikoshistoria on hyvin valaiseva: perustelemme ärtymystä sillä tosiasialla että tällä ihmisellä on rikosrekisteri. Asenteissa piilevä ristiriita ilmenee tällöin siinä että emme nosta asiaa yhtä pontevasti esiin käsitellessämme muita vastaavanlaisen historian omaavia ihmisiä. Rötöstelijöiden inhoaminen yleisellä tasolla on yksi asia, mutta määrätyn rötöstelijän inhoaminen siinä missä muihin vastaaviin tapauksiin suhtaudutaan vain lievästi paheksuen, on jo toinen asia.

Olen kanssasi aivan samaa mieltä siitä ettei tavanomaisten valintojen tekeminen ole todiste siitä etteikö ihminen voisi aidosti haluta näitä asioita. Olen vain huomannut, että usein aidon halun erottaminen siitä mitä kaltaiseni ihmisen on soveliasta haluta, ei ole helppoa. Hm, sehän tässä postauksessa taitaa olla yleisempikin teema: ajattelemmeko aina sitä mitä uskomme ajattelevamme? Väitän, että emme.

Entä mitä pitäisi päätellä siitä että yleensä niin hiljaiseen kommenttiboksiinikin on tämän postauksen (ja sen ensimmäissä kappaleessa mainitun henkilön jota loppupostauksessa ei enää käsitellä) myötä tipahdellut parikin kommenttia uusilta ihmisiltä? :D

Saara kirjoitti...

Lisään tähän vielä nyt omana kommenttinaan sen, että noitavainoa ei moraalisesti oikeuta se jos vainon kohde sattuu olemaan oikeasti noita.

Toisin sanoen, moraalinen ongelma vainoissa ei ollut se että vainottiin ihmisiä jotka todellisuudessa eivät olleet liittoutuneita saatanan kanssa vaan se että ihmisiä ylipäätään vainottiin.

Sovellettuna: Tukiaisen lynkkaamista julkisuudesta eivät oikeuta hänen moraalinsa puutteet. Oikeuslaitos hoitaa tuomitsemispuolen silloin kun on tapahtunut rikos, samoin rikos sovitetaan lain määräämällä tavalla, ei häpeäpaalussa Lohjan torilla. Meillä on tietysti oikeus paheksua ja olla ottamatta hänestä mallia. Mutta onko meillä moraalista oikeutta (velvollisuudesta puhumattakaan) liittyä susilaumaan? Tukiaisen tapauksessahan metsästyksen kohteena eivät ole hänen argumenttinsa vaan myös henkilö itse.

WeirdRockStar kirjoitti...

Omakohtaisesta kokemuksesta voin sanoa että neljänkympin hujakoilla on hilpeämpää, kuin kolmenkympin alkumetreillä.

Tuksusta en välitä. Hörheltäköön rauhassa.

WeirdRockStar kirjoitti...

Siis tarkoitin olevani ambivalentti suhteensa.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments