Hyvästä, hyväntekeväisyydestä, hyväksikäytöstä ja ehkä hyvityksestäkin

Joulunaluskausi on hyväntahdon aikaa. Monelle satunnaisemminkin hyväntekeväisyyteen lahjoittavalle tulee tähän aikaan vuodesta mieleen lahjoittaa rahaa, tavaraa tai työpanostaan vähäosaisten tukemiseen. Suomessakin, tässä entisessä hyvinvointivaltiossa, leipäjonot ja pahasti alimitoitetut tuet ovat muodostuneet osaksi arkitodellisuutta. Puheet tilapäisestä ongelmasta on haudattu vähin äänin. Hädän lisääntyessä nöyryyttämisen kulttuuri on saanut uusia sävyjä. Koska puutetta on paljon, kaikkien halukkaiden apu kelpaa. Lieveilmiöihin ei puututa, koska avun tarjoajia ei tahdota suututtaa asettamalla alkeellisiakaan vaatimuksia, kuten avunsaajien ihmisarvon kunnioittamista, sille tavalle jolla apua tarjotaan. Pääasia että edes joku viitsii auttaa, jollakin tavalla. Esimerkiksi tuolta linkkilistaltakin löytyvässä Leipäjono-blogissakin on nostettu esiin se että avulla on lieveilmiönsä ja sen tarjoamisen varjolla kyykytetään köyhiä uusin tavoin.
Sekä hyväntekeväisyys että hyväksikäyttö ovat hyvä-alkuisia sanoja. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat, tuntuisi sopivan useammankin avustusjärjestön tunnuslauseeksi. Leipäjonoissa ennen avustusten jakoa saatetaan pitää piinallisen pitkiä pakkohartauksia ja käännyttäjäisiä. En näe mitään pahaa siinä että jonottajille tarjotaan henkistä ja hengellistäkin apua, esimerkiksi siinä muodossa että paikalla on seurakunnan työntekijöitä valmiina keskustelemaan ja rukoilemaan sellaista haluavien kanssa. Varmasti monet ovat tuen, ystävällisyyden ja oman uskontonsa edustajan tuen tarpeessa. Mutta pakkohartauksien pitäminen on silkkaa nöyryyttämistä jossa ihmisiä alistetaan heidän hädänalaisuutensa varjolla. Tällöin avustustyössä ei enää ole kyse hyväntekeväisyydestä vaan köyhien pakottamisesta alentavaan kauppaan: saat meiltä sen mitä välttämättä tarvitset sillä ehdolla että kuuntelet. Tämä muistuttaa kovasti aina silloin tällöin postiluukusta ropsahtavia tarjouksia joissa ilmoitetaan että olen voittanut ilmaisen illallisen tai kylpyläpäivän kahdelle. Pienellä präntillä lahjakortissa sitten lukee että palkinnon saadakseen tulee osallistua pitkään ja intensiiviseen markkinointitilaisuuteen. Leipäjonojen ja ovelan markkinointitempun välillä on vain yksi mutta olennainen ero: minulla on varaa kieltäytyä mukailmaisesta illallisesta, mutta leipäjonoon tullaan pakon edessä.

Nöyryyttämistapoja on toki muitakin. Ihminen on laji joka on aina osoittanut suurta kekseliäisyyttä sekä lajitoveriensa fyysisessä että henkisessä pahoinpitelemisessä. Esimerkiksi leipäjonon pitäminen paikassa jossa jonottajat joutuvat odottelemaan vuoroaan pitkiä aikoja tuulessa ja tuiskussa ohikulkijoiden töllisteltävänä on nöyryyttävää tässä maassa jonka kulttuuriin on juurrutettu ajatus siitä että kaikkien tulee pärjätä omillaan. Sosiaalityöntekijän ylimielisyys ja ihmisen leimaaminen luuseriksi kuulematta tätä on toinen hyvä esimerkki. Samoin asianmukaisen mielenterveyshoidon epääminen sillä perusteella ettei kuntoutujan työkyvyn palautuminen vaikuta todennäköiseltä on ihmisarvon riistämistä ja redusoimista odotettavissa olevaksi työpanokseksi. Nämä käytännöt rakentavat epäinhimillistä yhteiskuntaa. Kuka siihen haluaa kuulua meistäkään joiden nenä on vielä pinnalla? Alkkikset ja selkärangattomat luuserit, ihmiset jotka eivät osaa tarmokkaasti huolehtia asioistaan ja joilla ei ole omaisia ja ystäviä turvaverkkona, tuntevat nälkää ja vilua siinä missä kunnollisetkin köyhät. Parhain päinkin selitelty heikkojen polkeminen on aina pahaa joka kohdistuu toiseen, puolustuskyvyttömään, ihmiseen. Tämä on pahan kova ydin jota ei voi ohittaa eikä selitellä pois. Ihmisarvo on asia jota kenenkään ei pitäisi joutua uhraamaan pärjäämisen alttarilla, ja jonka uhraamista kenenkään ei pitäisi vaatia sen paremmin viranomaisaseman, hyväntekeväisyyden kuin minkään muunkaan vallankäytön muodon varjolla. Eikä kenenkään ihmisarvoa vie se että hän tilapäisesti tai pysyvästi tarvitsee muiden apua. Niin tarvitsee meistä jokainen, vain tarvitsevuuden puitteet vaihtelevat. Länsimaisen sivistysyhteiskunnan tärkeimpiin saavutuksiin eivät lukeudu pilviä hipovat bruttokansantuotteet eivätkä lasiset toimistopalatsit vaan ajatus siitä että jokainen ihminen on itsessään arvokas, ainutlaatuinen olento, ja sellaisen yhteiskunnankin on hänet aina nähtävä.

On olemassa lukemattomia tapoja polkea heikompia. Hyvän tekeminen onkin sitten vaikeampaa. Avustajaksi naamioitunut riistäjä on eräs yhteiskuntamme vastenmielisimmistä otuksista. He ovat eräs yhteiskuntamme todellisista syövistä, sillä heissä pahe kohtaa vallan. Koska avustusjärjestöistä on maassamme tullut de facto osa sosiaaliturvajärjestelmää, yhteiskunnan tulisi myös alkaa valvoa sitä että avustaminen toteutetaan avunsaajien ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla. Jos joku haluaa nimittää itseään hyväntekijäksi, on kohtuullista vaatia että hänen tekonsa myös ovat enimmäkseen hyviä. Nykytilanne jossa yhteiskunta pesee kätensä valvontavastuusta mutta toisaalta ei ryhdy tosissaan kitkemään köyhyyttä ja syrjäytymistä, on kaksinaismoralistinen ja kestämätön. Sen politiikan seurauksena ei suinkaan ole halpa ja vaivaton paikka hapertuvaan yhteiskunnan turvaverkkojärjestelmään vaan osattomuutta ja katkeruutta jotka voivat palata varjostamaan koko yhteiskuntaa.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments