Huiveja, partoja ja aikuisuuden hyveitä

Olen sekä kyllästynyt että tottunut vastailemaan loputtomasti kysymykseen, olenko muslimi. Se on se huivi, vaikka kuinka sidonkin sen selvästi eri tavalla kuin muslimit. Ilmeisesti ”selvä” sijaitsee kuitenkin vain asiaan perehtyneiden päässä. Aloitetaan siis perusasioista: muslimihuivi eli khimar peittää kaiken paitsi kasvot. Siis korvat, kaula ja mielellään rintamuskin jäävät huivin peittoon. Pakanoiden (ja itse asiassa kenen tahansa ei-muslimin) käyttämä huivi peittää yleensä vähemmän. Paitsi tietysti jos huivia käyttää pakkasentorjuntaan.

Mutta mitä piilee suomipakanan huivin takana? Aloitetaan historiasta. Suomessa (ja muissakin pohjoiseurooppalaisissa alkuperäisuskonnoissa kuten asatrussa ja fyrnsidussa) aikuisten naisten (tai naimisissa olevien naisten, mikä on ollut aiemmin jokseenkin sama asia) tapana on ollut käyttää huivia tai huntua. Kysymys ei ole mistään patriarkaalista alistamista henkivästä jäänteestä kuten monoteistisissa uskonnoissa, vaan naisen huivia voi pitää vastineena miehen parralle. Se on vakaan, vastuullisen ja aikuisen iän merkki. Nykymaailmassa sekä parta että huivi merkitsevät paljon muutakin: ne eivät ole enää muodissa, joten ne muistuttavat käyttäjäänsä tämän arvomaailmasta. Lisäksi ne ovat tapa kunnioittaa esivanhempia, niin kristittyjä kuin ei-kristittyjäkin. Kristinuskon tullessa Suomeen huivi nimittäin säilyi, se sai vain uuden (ja alkuperäistä ikävämmän) merkityksen. Suomessa huivia kuitenkin käytettiin ilmeisesti enemmän pakanalliseen tapaan, aikuisen naisen päähineenä pitkälle 1900-luvulle asti. Esimerkiksi vanhoissa maalauksissa ja valokuvissa kansannaisilla on aina huivi tai huntu. Samoin miesten tapa ajaa leukansa sileäksi on tuontitavaraa. Meillä parta on vanhastaan ollut vapaan, ylvään, miehekkään miehen merkki. Yläluokkaiseen, eurooppalaiseen kosmopoliittiseen kulttuuriin samaistuvan suomalaisen yhteiskunnan kerman tapoihin parrattomuus ja huivittomuus ovat toki kuuluneet kauemmin.

Tänä päivänä jokainen tietysti tekee kuten parhaaksi näkee. Monet eivät tee mitään, toisten mielestä hiusten kampaaminen ylös riittää. Samoin tekevät miehet: toisilla parta on kunnon pehko, joillakin hillitympi, kolmannet taas eivät koe millään lailla tarpeelliseksi noudattaa tätä perinnettä. Itse käytän huivia yleensä mutten ihan kaikkialla. Huivit ja parrat eivät ole pakollisia, mutta ne edustavat hienovaraista, vanhaa viisautta. Nuoruutta ja hulluutta palvovassa kulttuurissa ne muistuttavat (ainakin käyttäjäänsä) siitä että todella tavoiteltavat arvot kehittyvät –tai ainakin niiden olisi syytä kehittyä- iän, kokemuksen ja ajateltujen ajatusten myötä. Elämässä mennään eteenpäin, ja se on hienoa, ei suinkaan jotakin jota pitäisi piilotella ja häpeillä. Markkinoinnin tunkiessa joka suunnasta ja yrittäessä kertoa kuka minä olen ja mitä minä haluan, on kätevää jos mukana kulkee jatkuvasti helposti peilistä näkyvä muistutus siitä kuka oikeasti olen ja mitä haluan olla.

Ajat muuttuvat, mutta minusta on hiukan surullista että vain muutamassa vuosikymmenessä vuosituhantinen perinne on kääntynyt päälaelleen ja nähdään nyt uutena, vieraana ja epäsuomalaisena. Etikettikin unohtuu kun persuilijat paheksuvat naisten huivin käyttöä sisätiloissa tai julkisilla paikoilla ylipäätään ja rakkaudella vaalittuja partoja pidetään epäsiisteinä. Joidenkin mielestä näitä katsomuksen ulkoisia merkkejä ei pitäisi käyttää, koska se ei ole suomenuskossa(kaan) pakollista. Tähän voi vain todeta, että kiitettävä toiminta noin ylipäätäänkin on vapaaehtoista, koska moraalista motivaatiota ei koskaan voi pakottaa. Uuden uskonnon maihinnousu ei ole mikään syy luopua suomalaisesta perinteestä joka ulottuu niin kauas kuin voimme ajan hämärään nähdä. Päinvastoin: omien juurten ja oman identiteetin vahvistaminen antaa meille parhaat mahdollisuudet kohdata erilaisuutta vailla pelkoa. Vielä huonompi syy olla käyttämättä katsomuksensa merkkejä on väite siitä etteivät suomalaiset nykyään ilmaise uskonnollista identiteettiään näkyvästi. Näin kyllä on, mutta tässä maallistuneessa, arvoperustaltaan natisevassa maassa voisi hyvin väittää myös että itse asiassa suomalaiset ilmaisevat selkeästi olevansa maallistuneita ja vailla selkeitä arvoja -ilmaisevat olevansa juuri sitä mitä ovatkin. Meillä ollaan jotakin muuta.


Ja onhan sillä avioliitollakin merkityksensä. Neljäs hääpäivä on jo ovella, yhdessä ollaan oltu Puolison kanssa jo kohta vuosikymmenen ajan. Tänä aikana olen oppinut sen että rakkaus ja hyvä onni eivät ole perheonnen salaisuuksia. Nekin kukoistavat vain jos perheessä harjoitetaan aikuisuuden hyveitä: on oltava kärsivällinen ja lempeä, vaikeista asioista on pystyttävä puhumaan suoraan ja rakentavasti, on käyttäydyttävä vastuullisesti ja osattava ajatella oman navan lisäksi toisen onnea. Päivästä riippuen, peilistä katsoo joko voitonmerkki tai tarpeellinen muistutus siitä miten tässä asemassa olisi syytä käyttäytyä. Niin on oikein, ja niin on hyvä.

posted under , , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments