Beat the system

Vauvoille tämäkin on helppoa. Olet joko Tyttö tai Poika, etkä sitten sen lisäksi paljon muuta olekaan. Hankaluudet alkavat vasta myöhemmin, mutta ne kyllä alkavat. Opimme, että jos mielimme edustaa sukupuoltamme edes kelvollisesti- hyvästä puhumattakaan- meidän on käyttäydyttävä juuri oikealla tavalla ja näytettävä juuri oikeanlaisilta. Emme kelpaa sellaisina kuin olemme. On piirteitä joita on korostettava ja toisia joita on hillittävä. Toisaalta opimme, että on erittäin tärkeää onnistua olemaan hyvä sukupuolensa edustaja. Koska sitähän ihminen pohjimmiltaan on, kehdosta hautaan…tai jotain. Yhä harvempi sanoo ääneen haluavansa olla stereotyyppinen mies tai nainen. Mutta vielä harvempi haluaa olla sukupuoleton, viittaahan sukupuolettomuus kuitenkin edelleen ihmiseen joka on perustavalla tavalla vajaa, ei-seksuaalinen, ei-kiinnostava, friikki. Miesten laajamittaista kapinaa sukupuoliroolin tarjoamaa ahdasta häkkiä vastaan vielä hiukan odottelen. Mutta viime aikoina olen huomannut että naisten leirissä tyytymättömyys on kohoamassa. Naiset ovat tympääntyneet olemaan passiivisia, uhrautuvia, epä-älyllisiä kilttejä tyttöjä, jopa siihen pisteeseen asti että he ovat alkaneet halveksua naiseutta ja naisellisuutta ylipäätään. Ongelma on se, että naiseuteen liittyvissä mielikuvissa on paljon kielteistä, ja nyt monet ovat tulleet siihen tulokseen etteivät ne myönteisetkään stereotypiat oikeasti myönteisiä ole.

Havaittua ongelmaa voi yrittää lähteä ratkomaan kahdella tavalla: ensimmäinen (ja havaintojeni mukaan suositumpi) on ryhtyä kritisoimaan sukupuolistereotypioita ja ottaa niihin omalta osaltaan etäisyyttä. Ajattelemme, että jos pääsemme eroon rasittavaksi koetun sukupuolen merkeistä, myös ahdistus vähenee. Ongelma tässä on, että helposti alamme nähdä koko sukupuolemme negatiivisessa valossa. Siitä tulee hävettävä osa itseä. Sukupuoli istuu sittenkin tiukemmassa kuin sen merkit, ja niin kauan kun näin on, joutuu aina kohtaamaan myös stereotyyppisiä käsityksiä. Siksi minuun vetoaa enemmän toinen vaihtoehto: stereotypioiden problematisoiminen, purkaminen ja rekonstruktio. Jaa että kunnon filosofi on vanha, parrakas mies? Pure tästä vähän vertaisarvioitua artikkelia. Järki on kuitenkin järkeä. Se on tutkimusteni mukaan sukupuoletonta, eikä sukupuoleton muistuta maskuliinista yhtään sen enempää kuin feminiinistä. Ettäkö filosofiseen argumentaatioon kelpaavat esimerkit tulee ottaa maskuliinisesta elämänpiiristä? Katsotaan, valaistuvatko lukijat ja refereet vierailuista keittiöön tai ristipistojen pariin. Ai että hieno ja viehättävä nainen on passiivinen ja pehmoinen, sellainen joka ei väittele järkiargumenteilla eikä puolusta arvojaan itse? Tarkoitatko siis, että miehet ovat nyhveröitä joilla ei ole mitään annettavaa vahvoille naisille ja jotka näyttävät hyviltä vain verrattuna täydelliseen avuttomuuteen? Sellaisiako tässä piti haluta ja kunnioittaa? Problematisoiminen ja rekonstruktio ovat kieltämättä enimmäkseen pään hakkaamista seinään. Mutta joskus, silloin tällöin, seinä antaakin hitusen periksi. Joku on alkanut ajatella ja kyseenalaistaa vanhoja ajatusmallejaan.

Jos asiat ovat kerta kaikkiaan niin hullusti (tuskin sentään!), ettei ole olemassa kunnon äijiä joiden miehisyyttä ei uhkaa sen paremmin itsessä havaittavat feminiiniset piirteet kuin myöskään konkreettiset vahvat naiset, eikä maasta löydy ensimmäistäkään naista joka viuhtoo ympäriinsä hameessa ja pärjää silti kovassa maailmassa, sellaiseksi voi yrittää alkaa itse. Emme ehkä mahda paljonkaan sille että kokemus omaan sukupuoleen kuulumisesta on meille tärkeä. Jos se on tärkeä, voimme tietysti suhtautua tähän tosiseikkaan inhoten, pistämällä pystyyn kapinan, hyväksyen- ihan miten vain. Mutta arvelen, että parasta on ryhtyä kertomaan omaa tarinaansa, rakentaa omaa kuvaa ja muistaa sisäistä vauvaa joka on aivan täydellinen sukupuolensa edustaja juuri sellaisena kuin on, ennen kuin maailmalle alkaa selvitä miten hyvin hän stereotyyppeihin mahtuu. Kuten Kaarle Viikate taannoin totesi: ”Jos on kyllin varma omasta heteroudestaan, ei kumppanin sukupuolella ole niin väliä.” Kaarle puhuu asiaa. Se mitä tarvitsemme ja etsimme on itsevarmuus ja usko siihen että kelpaamme kyllä, sekä itsellemme että muillekin. Etsimme hyväksyntää läheisiltä ihmisiltä, ja toisaalta laajemmalta yhteisöltä jonka hyväksyntä vakuuttaa siitä etteivät ne läheiset välitä sen takia että ovat vähän päästään vialla vaan siksi että meissä on jotakin arvokasta. Varmuus taas on sisäinen tila, jonka saavuttamiseen ulkoisilla toimilla on vain välillistä vaikutusta. Tärkeintä on ajatella oikein, tavalla joka tukee tätä varmuutta.

Tästä päästään kuitenkin toiseen sukupuolistereotypisoinnin selkärankaan istuttamaan kauhukuvaan. Me kaikkihan haluamme tulla rakastetuiksi, arvostetuiksi ja löytää jonkun jonka mielestä olemme jotakin erityistä, vaikka elämään kasaantuva todistusaineisto kuinka väittäisi muuta. Erityistä, ei erikoista tai vähän friikkiä. Ja sukupuolistereotypia-oppiin kuuluu, että stereotypioihin mukautuminen on ainoa, tai vähintäänkin paras tapa vetää luokseen hyvä kumppani. Jos poikkean normeista kohtalaisesti, saan tyytyä betaan. Jos olen tosi erikoinen, riskeeraan yksin jäämisen. Joudun ulos, yksin ja pimeään (ja jos olen alun perinkin yksinäinen tässä sinkkujen luvatussa maassa, se ei suinkaan johdu sattumasta vaan siitä että minussa on jokin hirvittävä vika). Media pönkittää osaltaan tätä käsitystä. Hälisevässä maailmassa kuuluvat vain yksinkertaiset, kovat viestit. ”Mitä mies ajattelee” on paljon yksinkertaisempi viesti kuin ”Mitä naapurin Rane ajattelee”, mutta koska Ranekin on mies, kuvittelemme että vastaus stereotypiaa koskevaan kysymykseen kertoo myös jotakin Ranesta. Ja vaikka Ranella on ilman muuta vapaus olla oma itsensä, hän rikkoo jollakin epämääräisellä tavalla sosiaalisia sääntöjä jos hän käyttäytyy hämmentävästi, siis meille syötettyjen odotusten vastaisesti. Yleistävät puhetavat eivät siis vain yleistä vaan ne myös leimaavat ja määrittelevät hyväksytyn ja paheksutun välistä rajaa.

Samalla tavalla ”alfa”- ja ”beta”-kumppaneista puhuminen on stereotyypitellyn maailman kieltä. Eikö tärkeintä ole kuitenkin löytää joku jota rakastaa ja jonka kanssa on hyvä elää? Onni on subjektiivinen kokemus jonka riippuvuus sosiaalisen arvonannon kaltaisista seikoista on varsin epämääräinen. On siis tärkeää alkaa asettelemaan uudelleen tavoitteita: pudottaa listalta kelpaaminen ja lisätä sinne onni. Ehkä tärkeintä ei ole olla hyvä nainen tai mies stereotyyppisillä kriteereillä mitattuna, vaan tärkeää on tuntea olevansa hyvä, arvokas, kokonainen ja viehättävä ihminen sellaisena kuin on. Ehkä tärkeintä ei ole se että näyttelee elämässä saatunsa roolit mahdollisimman tarkasti, vaan se että rooleissa toimiminen opettaa meille jotakin siitä keitä todella olemme. Itsereflektioon taipuvaisille ihmisille vaikein oppitunti tulee vasta kun kuva alkaa hahmottua: omituisuuksineen, säröineen ja selvine puutteineen, sitä pitäisi oppia katsomaan myötätuntoisesti, lempeästi ja hyväksyvästi. Jos sitä ei opi, en usko että mikään määrä muiden ihailua ja arvostusta riittää tekemään ihmisestä aidosti onnellisen.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments