Näkökulmakysymyksiä

Eilen minusta tuntui hetken siltä että maailmankaikkeus lukee tätä blogia.

Postasin marrasajan harmaat mietteeni aamun aluksi ja jatkoin päivän puuhia. Yhdentoista maissa päätin käväistä hakemassa päivän postit. Sitä varten täytyy kipaista pihan poikki portinpielessä sijaitsevalle postilaatikolle. Avasin ulko-oven, sen saman maalaamista kaipaavan ja talvisin huonosti sulkeutuvan oven jonka olen tähän mennessä avannut jo useamman tuhannen kertaa. Tiedän että sen takana ovat portaat, kaksi askelmaa, ja että ne laskeuduttuaan voi lähteä johonkin kolmesta suunnasta: kohti porttia, terassia tai puutarhaan. Mutta eilen pysähdyin ikuisuuden ja parin sekunnin ajaksi, epävarmana siitä päätyisinkö mihinkään niistä jos astuisin askeleen. Sillä avatessani oven katsoin hetken siihen toiseen maailmaan, josta harvoin näen vilahduksia, siihen joka on arjen päällä ja takana, siihen jota ei voi tahtomalla tavoittaa mutta joka tulee joskus luokse omia aikojaan. Näkymä edessäni oli läpeensä tuttu mutta silti aivan uusi. Auringonvalo kimmelsi kuuraisilla lehdillä. Näkökenttääni lensi neljä joutsenta jotka matkasivat vahvoin siivin järvelle päin. Ilma oli kuulas ja raikas ja maisemassa oli enemmän värejä kuin olin muistanutkaan, pehmeitä kuurasta kimmeltäviä ruskean, punaisen, keltaisen ja vihreän sävyjä jotka sulautuivat toisiinsa korkean sinisen taivaan alla jonka tyyneyttä yksikään kuriton pilvenhattara ei rikkonut. Todellisuus pysähtyi ja järjesti itsensä uudeksi. Oli edelleen lokakuun loppu, mutta maailmassa jossa vuosi ilman marrasaikaa ei olisi unelma ja helpotus, ihmeellisessä paikassa jossa paljaat oksat ja pudonneet lehdet olivat täydellisiä kuin kevään kukat.

Jos tekisin blogissani uuden suursiivon, naakanruuaksi lentäisi ensimmäisenä kauniita hetkiä-osasto. Minkään muiden kirjoitusten lukeminen jälkikäteen ei ole yhtä masentavaa. On hetkiä ja asioita joiden pyydystäminen tekstiksi on toivottoman vaikeaa. Ja jälkikäteen minusta tuntuu kuin aloittelevasta piirustuksenharrastajasta joka yrittää luonnostella elävää mallia: omasta mielestään sitä on saanut sanat jotakuinkin kohdilleen, mutta silti lopputulos on jotenkin outo ja vajaa, tuskin jäljittää todellista muistoa. Kun en vaan osaa. Kirjoitan nopeasti, jotta ehtisin epävarmuuden ja masennuksen edelle, ja lopuksi heitän tekstin käsistäni kuin pesää kohti syöksyvän pesäpalloilijan. Usein ennätänkin, ja masennus iskee vasta kun on myöhäistä. N:nnen kerran heitän hanskat tiskiin ja päätän jättää koko yrittämisen ihmisille jotka osaavat kirjoittaa. Päätökseni pitää seuraavaan taianomaiseen hetkeen asti- siihen hetkeen jolloin pelkään masentumista enemmän sitä että kauniin hetken muisto unohtuu kokonaan, tai kenties sitä että jossakin on subjektiivinen maailma jonka asukas näkee mitä yritän sanoa ja rikastuu sanojen verran. Jonkin ajan päästä kykenen jo toteamaan itseironisesti kävijätilastoa selatessani että onhan pääni kauneuden mysteerien marmoriseinään hakkaaminen selvästi jonkun mielestä viihdyttävää: kauniita hetkiä- osaston postaukset kuuluvat jostakin syystä blogin luetuimpiin. Ihmeitä. Taas. En usko että ymmärrän vielä ihan vähään aikaan, mistä maailmassa on kysymys.

Astuin ovesta portaalle, sillä niin piti tehdä. Kaikki oli edelleen kaunista, mutta joutsenet olivat menneet ja hetken loisto himmentynyt sen verran että muistin taas, mitä tässä pitikään tehdä. Uudelleenkäynnistyin. Se ei haitannut. Jos siinä toisessa maailmassa on aikaa, se on hyvin erilaista kuin täällä. Linnut lentävät, tuuli nousee, kuura sulaa auringonpaisteessa. Kauneus on ikuista. Se kimaltaa vielä tässäkin aamussa jossa pimeys on taas vaihtunut harmauteen ja maiseman yllä märän huovan tavoin roikkuvat pilvet ovat palanneet kuin eivät olisi koskaan poissa olleetkaan.

Postilaatikosta löytyi minulle paketti. Ja palatessani sisään muistin että työpöydälläni odottaa vinoksi artikkelinipuksi naamioitunut matkalippu universumin reunalle. Taidanpa yrittää argumentoida, että se mikä pätee marrasaikoihin tässä universumissa joka osaa hymyillä, voi myös päteä aavikkomaailmoihin.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments