Kuoleman valossa

Kekrin ja vuoden lopun lähestymisen huomaa monesta asiasta. Sato on korjattu ja elämänmeno vetäytyy puutarhasta kohti sisätiloja ja takan lämpöä. Se vähä mikä mielessä pyörii seuraavan tieteellisen artikkelin lisäksi, koskee kulunutta vuotta: miten se meni, mitä tuli tehtyä ja miten oltua. Ja koska Kekri on myös edesmenneiden muistamisen juhla, kuolemakin käy mielessä. Elämä on haurasta ja epävarmaa. Meillä Puoliso on sitä mieltä että kaikki loppuu kuolemaan. Oma elämäni taas on viime vuosina ollut niin omituista ettei minulla ole asiasta varmaa mielipidettä (paitsi että kaikenlaiset paratiisifantasiat on ehkä kuitenkin syytä unohtaa). Kuolema subjektiivisesta näkökulmasta on aihe josta tiede ja filosofiakin ovat vaitonaisia. Varmaa on vain, että sitten mennään kun mentävä on, ja silloin joko selviää miten asiat ovat tai ainakin kysymys lakkaa häiritsemästä.

Sen sijaan kuoleman todellisuus ja elämän haurauden muistaminen tuovat muutamia hyviä opasteita siihen miten elämä tulisi elää, tässä nykyhetkessä joka on ainoa mitä voimme omaksemme sanoa. Tulevaisuutta voi suunnitella ja siihen on hyvä varautua, mutta ei siten että eläminen tässä hetkessä unohtuu. Elämä ei ala joskus tulevaisuudessa, vaan se on nyt, ja siksi jokaisesta päivästä pitäisi löytää jotakin hyvää ja kaunista. Jos ajattelen tekeväni kaikkea kivaa sitten eläkkeellä tai sitten kun tämä projekti on valmis, saatan rakentaa toiveeni tyhjän päälle. Jos kieltäydyn pontevasti kaikista nautinnoista pitkän iän toivossa, vähennän ehkä huomattavastikin tiettyjä riskejä mutta en silti saa ostettua Universumilta vakuutusta siitä että saan ansaitsemani terveen ja seesteisenonnellisen vanhuuden. Kohtuus on siis hyve joka soveltuu myös hyvien asioiden tavoittelemiseen. Toisaalta monien vanhempien (alkaen kumma kyllä itseni ikäisistä) ihmisten hellimä ajatus siitä että elämä oli ja meni joskus aiemmin, silloin nuorena ja ehkä ennen kuin huomasikaan, on jotenkin kiittämätön. Se on antautumista synkkyyteen ja niiden mahdollisuuksien hukkaamista jotka tällaisia pohtimaan kykenevien elämässä ovat vielä tarjolla. Usein oleminen on peitenimi elämälle joka eletään ilman rohkeutta.

Kuolema muistuttaa myös siitä että viisas arvostaa elämänsä tärkeitä asioita jatkuvasti. Puolison kättä ei pidä jättää silittämättä siksi että ehtiihän sitä myöhemminkin. Mistä sen voi tietää? Vaikka jokaisessa parisuhteessa on ristiriitansa ja välillä kiukuttaa, pitäisi aina pyrkiä rauhaan parhaan kykynsä mukaan. Tärkeintä ei ole se että minä olen oikeassa ja saan varmasti ilmaistua kiukuntunteeni, vaan se että Puoliso ei hetkeäkään epäile etteikö häntä rakastettaisi. En nimittäin usko että bussin alla maassa maatessani tajuttomuuden rajoilla minua hirveästi harmittaisi se etten saanut sanottua aamuisessa nokittelussa viimeistä sanaa. Mutta se harmittaisi, jos ne viimeiset sanat olisivat epäystävällisiä. En myöskään usko että minua harmittaisi se jos jokin pitkällinen projekti jäisi kesken –sillehän en mitään mahtaisi- mutta se harmittaisi jos syy löytyisi siitä että en ole käyttänyt hyvin sitä aikaa joka minulla oli.

Tarkemmin ajatellen vaikuttaa siltä että monet maalliset murheemme johtuvat siitä että elämme kuin olisimme kuolemattomia. Jos todella muistaisimme oman ja toistemme haurauden ja toimisimme sen mukaisesti, jäisikö elämässä paljon tilaa välinpitämättömyydelle, kovasydämisyydelle, ahneudelle ja ”harmittomalle” itsekkyydelle ja riidanhaluisuudelle? Epäilen.

Länsimainen ihminen on aika tehokkaasti ehdollistettu tavoittelemaan ikuista elämää. Ensin uskonnon avulla, ja näinä maallistumisen aikoina lääketieteen keinoin. Kuolemassa on pelottavatkin puolensa, mutta silti taidan olla mieluummin kuolevainen kuin toivoa osakseni ikuista elämää tasaisessa auvossa. Rajallisuus ja sen ymmärtäminen saavat minut arvostamaan arjen kauneutta entistä enemmän, rakastamaan syvemmin, pyrkimään tavoitteitani kohti tarmokkaammin. Jos aikaa olisi loputtomasti, saattaisin erehtyä elämään ikuisessa huomisessa, kunnes lopulta huomaisin etten kaikkina pitkinä vuosinani olisi sittenkään ehtinyt elää ollenkaan.


Sitä paitsi jos kuolevaisuus oikein ahdistaa voi muistaa että universumilla on sellainen rakenne että me elämme jo ikuisesti, ilman että meidän tarvitsee katua syntejämme jumalten tai lääkärien edessä. Jos voisimme havaita aika-avaruutta neliulotteisesti, havaitsisimme itsemme(kin) äärellisinä objekteina jotka kuitenkin ovat ikuisesti maailmankokonaisuuden osia. Ajallisuus on havaintomme muoto, mutta toisenlainen havaitsija näkisi meidät ikuisina jo nyt. Ajattelipa asiaa miten päin hyvänsä, tärkeimmäksi asiaksi muodostuu se että pyrimme tekemään eksistenssistä –niin omasta kuin läheistemmekin- mahdollisiman hyvän ja kauniin. Marrasaika on pimeyttä täynnä, mutta kuoleman läheisyyden tuntemuksista se ei taida johtua.

posted under , , , |

2 kommenttia:

Klavier kirjoitti...

Kiitos paljon tästä todella kauniista ja lohdullisesta kirjoituksesta. Olen itse aika kehno kirjoittaja, enkä osaa ilmaista ajatuksiani ja oivalluksiani näin kompakteina kokonaisuuksina, mutta tätä lukiessani minusta tuntui kuin olisin itse voinut kirjoittaa sen. Juuri näin minäkin ajattelen. Hämmentävä, mutta erittäin innostava kokemus, kiitos vielä kerran. :)

Saara kirjoitti...

Sanani ovat nyt sitten vapaasti käytössäsi, jos sattuisit tulevaisuudessa tarvitsemaan. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments