Kaukainen tähti

Pimeä, pilvetön syystaivas ja siedettävät lämpötilat ovat kiikariastronomin unelma. Syksyn yötaivas tarjoaa katselijalleen loputtomasti ihmeitä: on Jupiter jonka ympärillä neljä Galileon kuuta pyörivät hiljalleen, sumuja, galakseja, tähtijoukkoja ja muuttuvia tähtiä. Mutta joskus vietän kontemplatiivisen hetken katsellen vain jotakin kirkasta tähteä.

Öinen taivas on tähtiä täynnä, mutta silti yksittäinen tähti on kauneimpia ja ihmeellisimpiä asioita mitä nähdä voi. Tähdissä ei ole mitään arkipäiväistä. Kulttuurissamme tähdet ovat toivon, kauneuden ja ikuisuuden symboleita. Niitä katsellessa arkiset huolet asettuvat oikeaan mittakaavaansa. Elämä on joskus aika surkeaa, mutta se on kuitenkin vain pieni elämä universumissa joka on suuri ja ihmeitä täynnä. On etuoikeus ylipäätään olla täällä, ja vielä suurempi etuoikeus olla täällä juuri nyt. Juuri kun ihmiskunta on alkanut ymmärtää, mitä ovat nuo taivaan valot.

Tähtikiikarin läpi katsottuna tähti näyttää kirkkaalta ja kylmältä kuin puhtain timantti. Jos pääsisin lähemmäksi, huomaisin että se on kaikkea muuta. Paljain silmin näkyvistä tähdistä lähes kaikki ovat omaa Aurinkoamme kirkkaampia ja kuumempia ja karkoittavat maailmankaikkeutemme ikuisen yön kauas ympäriltään. Ero auringon ja tähden välillä on katsojan sijainnissa. Näitä pieniä kirjokannen valoja kiertävät tuntemattomat planeetat, ja ne itse pyörivät usein tanssiaan kaksoistähden osana. Jokainen tähti jaksaa ylläpitää kokonaisia maailmoja. Tähdet näyttävät ikuisilta rikkumattomassa tyyneydessään, mutta todellisuudessa ne elävät: syntyvät, viettävät pitkän rauhallisen ajan pääsarjassa ja kokevat väkivaltaisen kuoleman josta toisinaan jää muistoksi kaunis sumu tai jopa musta aukko. Ne ovat Taivaantakojan ahjoja joiden sisuksissa kevyemmät alkuaineet fuusioituvat raskaammiksi, paikkoja joissa universumin rakennusaineet tuotetaan. Aikanaan, tähden kuollessa, ne leviävät avaruuteen ja vähitellen uusiin tähtisukupolviin. Meissä ihmisissä ja kaikkialla ympäristössä on aikaisempien tähtien muisto. Me katsomme tähtiin mietteliäänä ja itsereflektion hetkenä huomaamme miten maailmankaikkeus ihmettelee itseään.

Niin kauan kun taivas on kirkas, tähtien ystävä voi aina löytää kotiin. Muinaisten havaijilaisten merenkävijöiden mukaan jokaisella Havaijin saaren yllä on oma kirkas tähtensä, ja niitä seuraamalla saattoi löytää perille. Tämän päivän Suomessa suunnistajalle tärkein tähti on tietysti pohjoinen napatähti, Polaris. Mutta jos tähtikarttoja tutkii tarpeeksi kauan, myös muiden tähtien asennot vuodenajan ja kellonajan mukaan alkavat painua mieleen. Se on kätevää, sillä vaikka Polaris onkin merkittävässä asemassa taivaan ainoana liikkumattomana tähtenä, se ei ole erityisen näyttävä tähti. Siksi on hyvä tietää myös, missä päin muut, kirkkaammat tähdet milloinkin vaikuttavat. Se joka näkee tutun, kirkkaan tähden, ei koskaan ole aivan eksyksissä.

Elokuvan kulta-ajan myötä tuli tavaksi alkaa nimittää kuuluisia ihmisiä tähdiksi. Nyttemmin sana on kärsinyt pahemmanlaatuisen inflaation: muusikkoja, näyttelijöitä, malleja ja muita kuuluisuuksia löytyy enemmän kuin jaksaa muistaa. Heitä on kuin tähtiä taivaalla, mutta harvemmin he ovat läheskään tarpeeksi ainutlaatuisia että vertaus olisi mitenkään onnistunut. Ja ehkäpä arkipäiväisten tähtösten ympäröimäksi joutuminen selittääkin osaksi sitä miksi enää harvat pysähtyvät syksyisinä iltoina katsomaan oikeita tähtiä ja muistaa mitä ne todella ovat: kaukaisia aurinkoja joiden jokainen tuikahdus on lupaus ihmeistä. Niihin jotka eivät auta ihmisiä hukkaamaan itseänsä höttöön vaan näyttävät ystävilleen tien kotiin.

Vielä on hyvä aika etsiä tähtiä ja löytää niitä. Lähestyvän marrasajan ahdistavuudesta kertoo puolestaan kaiken olennaisen se, että säätilastojen mukaan marraskuu ja joulukuun alkupuoli ovat vuoden pilvisintä aikaa. On käytettävä hyväksi jokainen kirkas yö ja kerättävä muistoja joiden varassa jaksaa yli pimeiden viikkojen. On outoa että vaikka aika on loputon, avaruuteen kietoutunut olemassaolon muoto, silti sitä on aina liian vähän tai se on väärässä paikassa. Miten sitä saisi lokakuun kirkkaat yöt kestämään yhtä kauan kuin niiden jälkeen odottavan pimeän ajan?

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments