...aikojen myötä voi kuolokin laata

Tähän vuodenaikaan puutarha ei ole sen mieltäylentävämpi paikka kuin ulkomaailma yleensäkään. Siellä on kylmää, märkää ja harmaata. Se on juuri sellainen ympäristö johon istuvat kauhuelokuvat ja synkät tarinat. Puut ovat pudottaneet lehtensä ja vain talviomenapuissa roikkuu vielä muutama sitkeä omena. Peltoa kaivaessa nousee esiin joskus outoja luita. Jos minulla vain olisi nykyaikainen rakennettu piha kiveyksineen ja kääpiöhavuistutuksineen, kaikki olisi paljon siistimpää. Mutta minulla on elävä puutarha, ja sellaisena sen on käytävä läpi kaikki vuodenajat. Enkä voi väittää, etteikö se olisi lepotaukoaan ansainnut, täytettyään ensin kellarin ja valokuvakansiot. Vielä nytkin sieltä voi kerätä lehtikaalia ja yrttejä jotka pääsevät kattilaan aikaisemmin korjattujen perunoiden ja porkkanoiden seuraan. Muuten se lepää kunnes kevättuulten myötä alkaa kuolokin laata.

Koska minulta puuttuu haltijaneidolta vaadittavaa eteerisyyttä, en voi käyskennellä nuokkuvien omenapuiden seassa surumielisenä kuin Arwen. Muutenkin olo on pikemminkin kuin haudankaivajalla kärrätessäni edesmenneitä kasveja kohti lehtikompostia ja viereisen kehikon jo maatunutta kompostimultaa takaisin kohti kasvimaata. Jos marrasajan puutarhasta tahtoo löytää iloa, on katsottava tarkkaan ja tyydyttävä pieniin asioihin: pilven takaa kurkistavaan aurinkoon, syysastereihin joiden pienet violetit kukat näyttävät satumaisilta tässä ympäristössä, siihen että kasvimaata kaivaessa voi vielä kääntää esiin satoa korjatessa huomaamatta jääneen soman perunan tai valkosipulin. Mutta suurinkaan optimisti, etenkään sellainen jolla on vielä tuoreessa muistissa sadonkorjuuajan hehku ja yltäkylläisyys, ei voi olla tuntematta pientä helpotusta kun on aika palata taas sisään.

Olen päätynyt siihen tulokseen että uhkaavaa kaamosmasennusta tulee torjua yhtä määrätietoisesti kuin muitakin tuholaisia. Vaikka marrasajassakin on kauniit hetkensä, on jokapäiväinen annos valoa ja värejä parasta tuottaa itse. Keittiön pöydälle on tuotu leikkokukkia ja korissa on puita odottamassa takan lämmittäjää tai puuhellakokkia. Koristelen ja teen asetelmia minne sellaisia suinkin saa viriteltyä, en hukkaa yhtään tilaisuutta pukeutua kauniisti. Olen iloinen siitä että kaupoista löytyy koristeita jo nyt meille Kekrin viettäjille. Kaivan jopa esiin monta vuotta käyttämättöminä lojuneet vesivärit. Jos vain keksin jonkin keinon lisätä elämään väriä ja hyvää mieltä, käytän sen. Ihmettelen, miten paljon värejä, valoja ja hyvää mieltä olenkaan tottunut saamaan ympäristöstä, kun sen paikkaileminen käy työstä.

Sillä sitä mukaa kun elämä puutarhassa hiljenee, alkaa sisällä tapahtua enemmän.Yhtäkkiä onkin aikaa käsitöille, uusien reseptien testaukselle ja sellaiselle kunto-ohjelmalle jossa järjestelmällisyyttä ei määritellä käytännöllisyyden ja kiireellisyyden perustella. Joka vuodenajalle on omat tehtävänsä. Kun puutarha on peitelty talviunille, on käsitöille ja muille luoville puuhille enemmän aikaa. Muutaman viikon ajan kotikuntosalilla huhkiminenkin tuntuu virkistävältä vaihtelulta puutarhavuoden jälkeen. Jos suunnitelmani onnistuu, vuodenaikaan kuuluva synkkyys löytää oikean paikkansa. Siitä tulee kuin tummaa suklaata joka nautitaan pimeänä iltana takkatulen äärellä kuuman juoman kanssa, ymmärtäväisen tekstinkäsittelyohjelman seurassa. Lovecraftin luona on kiva kyläillä, mutta on tärkeää osata lähteä ajoissa.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments