Sohvalta on hyvä nillittää

Olen oppinut että tapahtuma kuin tapahtuma on tässä maassa sitä onnistuneempi mitä enemmän se kerää kyynisiä nillittäjiä. Kuuden vaatteen haaste näyttää tässä valossa olevan jo nyt menestys. Tähän –siis haasteen ensimmäiseen iltaan- mennessä olen bongannut bittiavaruudesta jo useamman kappaleen ihmisiä jotka joko a)väittävät ettei heidän tarvitse vaivautua koska haaste ei koske heidänlaisiaan minimalisteja vaan siihen osallistuvat vain ne joilla on paha asenneongelma tai b) jotka toteavat että haasteeseen osallistuminen on joka tapauksessa turhanpäiväistä puuhastelua johon osallistuvat ne joilla ei ole oikeaa tekemistä.

Minulla on varaa puhua tästä. Voin nääs olla viimeisiä ihmisiä Suomen maassa joille tämä haaste on tarkoitettu (katsokaa vanhempia kuvapostauksia joissa vilahtelen vakiotyylissäni, niin ymmärrätte miksi). Silti olen sitä mieltä että minunkin kannattaa vaivautua. Oma pukeutumiseni voi hyvin, mutta se tarkoittaa vain sitä että minulla on tilaisuus huvitella ja yrittää inspiroida muita hyvään. Siinä on minun haasteeni: yrittää hetkeksi unohtaa tavanomainen, aika äärimmäinenkin, minimalismini ja yrittää tuoda iloa ja inspiraatiota yksinkertaiseen pukeutumiseen. Maalaismekot inspiroivat vain harvoja hc-yksinkertaistajia, mutta tässä minulla on tilaisuus yrittää houkutella normaalimpaa kansaa kohti yksinkertaisempaa ja eettisempää pukeutumista. Väitänpä, että omalta osalta minimalismiin pääseminen on itse kullekin vasta ensimmäinen askel yksinkertaistamisen polulla. Toinen, aivan yhtä tärkeä askel, on herätellä muita ihmisiä pohtimaan ja kenties jopa muuttamaan toimintaansa. Tietysti siihenkin päämäärään voi pyrkiä ylemmyydentuntoisella saarnaamisella ja syyllistämisellä. Epäilen kuitenkin sen menetelmän tehokkuutta. Itse uskon, että inspiroivuus ja oman hyvän olon levittäminen hiljaisenkin esimerkin avulla ovat paljon parempia keinoja.

Toinen argumentti on kyllästymiseen asti tuttu kaikille meille maailmanparantajille. Mikäli elämäänsä kyllästyneisiin kyynisiin narisijoihin on uskominen, maailmanparantajalla olisi aina parempaa tekemistä. Jos yksittäisen ihmisen panos ei riitä pistämään kuntoon koko maailman ongelmia, se on liian vähän. Se on puuhastelua, ja parempi olisi jos ihmisparka ei kuvittelisi teoillaan olevan merkitystä vaan painuisi vaikka tienaamaan itselleen lisää rahaa. Arkikyynikon käyttövoimana taitaa pohjimmiltaan toimia kateus: miten tuo kehtaa uskoa itseensä ja mahdollisuuksiinsa, kun minä olen jo evääni syönyt ja uskoni menettänyt? Ainakin me hyve-eetikot tiedämme että teoilla on aina merkitystä. Emme aina näe kaikkia niitä vaikutuksia joita teoillamme on ympäröivään maailmaan. Mutta voimme aina olla varmoja siitä että hyvät tekomme vahvistavat omaa luonnettamme. Jos joskus sitten kohdalle sattuisikin tilaisuus tehdä jotakin isommassa mittakaavassa merkittävää, olemme harjoitelleet hyvin ja osaamme todennäköisesti toimia hyvin silloinkin. Kukaan ei voi korjata koko maailmaa, mutta toisaalta maailma on pitkälti sellainen miksi sen teemme. Millaista maailmaa rakentaa se joka keskittyy mollaamaan ja arvostelemaan toisia? Rakentaako mitään vai nakertaako vain? Omasta puolestani voin sanoa ettei tämä maailma tosiaankaan ole kaikilta osin sellainen kuin se olisi jos minä saisin päättää asioista. Mutta voin sanoa yrittäväni parhaani. Jaksan yrittää koska aina toisinaan kylvämäni ajatukset ja pienet teot lähtevätkin itämään. Kotisohvalla voi olla hyvä nillittää, mutta se on myös erinomainen paikka alkaa korjaamaan maailman vääryyksiä. Tehtävää kyllä riittää kaikille ja loppuiäksi. Onneksi tekemisen ei kuitenkaan tarvitse olla ikävää raadantaa jota ainoastaan ylemmyydentunnon kelmeä hehku valaisee. Välillä voi eksistentiaaliangstinen filosofikin vaikka alkaa kaivelemaan korurasiaa ja alkaa pitämään tyyliblogia.

2 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Hieno kirjoitus! Hyvä että saadaan filosofointia aiheen tiimoilta.

Mua hämmentää ihmisten tarve mollata haasteeseen osallistujia pinnallisiksi sillä perusteella, että kuudella vaatteella pärjääminen on heille standardi ja täten helppoa. Eikö pinnallista olisi nimenomaan olla osallistumatta haasteeseen? Ja eikö tähän nimenomaan kannattaisi kannustaa ennemminkin kuin alleviivata omaa "epäpinnallisuuttaan"? Tarkoitushan on saada jengi ajattelemaan niinkin arkista asiaa kuin pukeutumista.

Saara kirjoitti...

Kiitos! Niinpä, ihmisiä jotka eivät koskaan tee mitään ei myös voi arvostella minkään tekemisestä väärin.

Eri asiat ovat vaikeita eri ihmisille eikä kukaan ole hyvä kaikessa. Jos jollekulle yksinkertainen pukeutuminen on helppoa, hieno homma, mutta eiköhän silläkin ihmisellä ole totisia haasteita joissain muissa asioissa.

On tosi hienoa, että mukaan on uskaltanut lähteä paljon niitä joille tämä haaste ei ole helppo.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments