Rakkauden peilisalissa

Missäköhän olisi parempi jatkaa Seksualistin herättelemää pohdintaa rakkauden tragediasta kuin vähän sateisena iltana nenäliinapaketin ja höyryävän teemukin välissä, niinikään flunssaisen Puolison ollessa työmatkalla Norjassa?

Tommi nostaa jälleen pöydälle hienon kissanraadon, tällä kertaa rakkauden ja sen miten se parisuhteeksi kutsutussa olomuodossaan on usein koodinimi kontrollille, vallankäytölle ja suoranaiselle julmuudelle. Minuakin ihmetyttää loputtomasti, mistä ihmiset ovat saaneet päähänsä, että jos rakasta ei saa pysymään luonaan hyvällä, myös pahalla voi yrittää. Miten on mahdollista että kontrollikeinot jotka tuomitsemme muuten epäeettisinä ja jopa rikollisina ovat yhtäkkiä ymmärrettäviä ja jopa puolustettavia, jos ne tapahtuvat parisuhteen sisällä? Todella kieroutunutta asiasta tekee että tämä kontrolli oikeutetaan usein huolella puolison moraalista. Mutta kontrollilla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, päinvastoin. Rakkaus haluaa kohteelleen aina hyvää, vaikka sitten omalla kustannuksella. Rakkaus puolustaa kohteensa vapautta ja hyvinvointia- sellaisena kuin rakastettu itse sen määrittelee. Siinä vaiheessa kun rakkaudesta aletaan puhua sopimuksena jossa on oikeuksia joita sopii vaatia, velvollisuuksia, palkkioita ja rangaistuksia, se on jo hukassa. Omasta kokemuksesta tiedän sentään, etteivät rakkaus ja sitoutunut parisuhde suinkaan ole toisensa poissulkevia asioita. Kyllä rakkaus viihtyy avioliitossakin aivan hyvin, edellyttäen että rakastavaiset onnistuvat urheasti vastustamaan kaikkia niitä vallan ja kontrollin houkutuksia joilla sana ”avioliitto” on perinteisesti lastattu.

Muistetaan taas stoalaiset jotka sanoivat, että asiat tulee hyväksyä sellaisina kuin ne ovat. Siis: jos sanot rakastavasi häntä, sinun tulee rakastaa häntä myös moraalisesti puutteellisena ja kuolevaisena olentona, ei vain kummallisena sekoituksena todellisuutta ja harlekiinisarjan sankarikuvastoa. Suhteen pelisäännöistä voidaan neuvotella, mutta miten ehdot ja hinnoittelu sopivat millään tavalla rakkauden käsitteen yhteyteen? Jos todella haluaa toisen parasta, haluaa ennen kaikkea hänen vapauttaan ja hyvinvointia sellaisena kuin miksi hän sen itse määrittelee. Mihin tässä mahtuu kontrolli? Kaikkeen ei voi eikä tarvitse suostua, mutta aktiivinen kontrolli ja valtapeli ovat sittenkin jotakin aivan muuta kuin kynnysmattona makoilua.

Kuten Tommi jo totesikin, taistelutantereen saa tarvittaessa pystyyn ihan mihin vain. Arkirutiineista ja etenkin seksuaalisuudesta on hyvä repiä näyttäviä riitoja. Todellisista asioista kuten epävarmuudesta, menetyksen pelosta ja omasta haavoittuvaisuudesta puhutaan paljon vähemmän. On helpompaa syyttää siitä että toisen jalat ja mikseivät silmätkin ovat turhan levottomia sen sijaan että tunnustaisi kärsivänsä hauraasta itsetunnosta ja menetyksen pelosta. Mutta miksi? Eikö juuri näistä asioista olisi tärkeää keskustella jos suhteeseen haluaa todellista syvyyttä ja läheisyyttä? Miksi täällä on päinvastoin niin tärkeää teeskennellä olevansa inhimillisyyden ulottumattomissa?


Olen ollut monissa häissä joissa on luettu raamatun listaa siitä mitä rakkaus on. Minusta se on hyvä lista. Rakkaus, muun muassa, on anteeksiantavainen, lempeä eikä kadehdi, ei etsi omaansa, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ja niin edelleen. Mutta miten rakkaus voi olla lempeä, jos rakastaja samalla vartioi valppaasti kumppaninsa moraalia? Miten se voi olla anteeksiantava, jos toisesta etsitään vikoja ja kun niitä on löydetty, ne nähdään heti ja armotta vakavina ongelmina? Miten voi olla kadehtimatta ja etsimättä omaansa, jos asettaa omat etunsa ja tarpeensa järjestelmällisesti kumppanin vapauden ja hyvinvoinnin edelle? Maailma olisi parempi paikka jos edes kolmannes niistä joiden häissä tämä rakkauden ylistys on luettu olisi todella ymmärtänyt kuulemansa. Puhumattakaan sen ymmärtämisestä että kyseistä vaatimuslistaa ei oltu tarkoitettu niinkään sille vieressä seisovalle tyypille...

Toisinaan epäilen, että kulttuurimme käsitys rakkaudesta on varsin kieroutunut. Onnellista parisuhdetta prinsessahäineen pidetään jonkinlaisena perusoikeutena. Tarkemmin sanottuna, parisuhteen ulkoiset merkit sormuksineen ja vauvoineen nähdään usein todisteina rakkaudesta. Todellisuudessa ulkoisilla merkeillä on täsmälleen ne merkitykset jotka asianosaiset itse niille antavat. Ne eivät muuta todellisuutta maagisesti sen enempää kuin mitä ihmisissä itsessään on taikaa. Se miten asiat todella ovat on näkyvissä niille ja vain niille jotka uskaltavat nähdä. Siinä todellisuudessa jossa minä elän, rakkautta on noin yleisesti ottaen tavattoman paljon vähemmän kuin puhetta siitä. Ja hieman paradoksaalisesti, silloin kun sitä on, se on usein paljon näkymättömämpää ja halvempaa kuin uskoisikaan. Mistä päästäänkin kätevästi sellaisiin arjen paradokseihin kuin ihmisiin jotka valitsevat rakkauden merkit mieluummin kuin itse rakkauden...

Hyvän esimerkin innostamana minäkin yritän sanoa jotakin rohkeaa ja filosofimaista: luulen että ihmiset enimmäkseen tulevat aivan mainiosti toimeen ilman rakkautta. Mutta heidän elämänsä voisivat olla vähän helpompia ja yksinkertaisempia jos tosiaan erottaisimme parisuhteet, rakkauden, seksuaalisuuden ja moraalin toisistaan ja ryhtyisimme sekoittelemaan niistä erilaisia jännittäviä keitoksia vasta saatuamme selville, mikä mitäkin on. Noin alkajaisiksi. Seuraavaksi voitaisiin vaikka hylätä ajatus rakkaudesta oikotienä onneen. Katsotaan vaikka tilastoja, haastatellaan muutamaa sosiaalityöntekijää ja vähän pidempään eläneitä, eronneita ja elämän kolhimia ihmisiä. Ehkäpä, jos ihmiset asettaisivat parisuhteilleen (ja etenkin avioliitoilleen) realistisemmat odotukset ja lähtisivät siitä että parhaassakin perheessä tarvitaan rakkauden lisäksi paljon työtä ja kärsivällisyyttä, perheonni olisi kestävämmällä pohjalla. Vastaavasti voidaan päätellä ettei suurten tunteiden puuttuminen aina ja väistämättä tarkoita sitä etteikö suhde voisi olla monella tapaa hyvä ja arvokas.

posted under , , , |

4 kommenttia:

Lady Manhattan kirjoitti...

"Onnellista parisuhdetta prinsessahäineen pidetään jonkinlaisena perusoikeutena. Tarkemmin sanottuna, parisuhteen ulkoiset merkit sormuksineen ja vauvoineen nähdään usein todisteina rakkaudesta."

Niin, itse asiassa tässä asiassa suurimmalta osalta tuntuu unohtuvan myös se, että avioliiton tekevät juuri ne ihmiset, jotka sen solmivat, ei juhlien hienous tai muu epäolennainen krumeluuri.

Usein unohdetaan sekin, että avioliitto on juridinen sopimus, siihen sisältyy paljon erilaisia laissa määriteltyjä velvoitteita, ja mikäli pahin tapahtuu, myös juridista suojaa jälkeläisille ja jälkeläisten jäljelle jääneelle vanhemmalle...

Avioliiton solmiminen on maneeri, jonka uskotaan tuovan rakkautta, todellisuudessa rakkaus ei seremonioita tarvitse.

Saara kirjoitti...

Niinpä. Kesän suurissa avioliittokeskusteluissa tämä avioliiton merkitys juridisena sopimuksena on hukkunut välillä täysin. Kuitenkin kaikki Suomessa solmitut avioliitot ovat juridisia sopimuksia. Moraalisia kannanottoja, uskonnollisia sakramentteja ynnä muuta ne ovat vasta sen ohella, silloin kun ovat. Minusta on aina harmillista kun ihmiset suhtautuvat avioliittoon kielteisesti siksi että vierastavat kristillistä seksuaalimoraalia, edes miettimättä sitä olisiko avioliiton oikeusvaikutuksista kuitenkin omassa parisuhteessa hyötyä...

Ajatus siitä että seremoniat tai esineet lisäisivät rakkautta on nykyaikaista taikauskoa. Minustakin rakkaus on asenne, ei esine.

tuokki kirjoitti...

Avioliitolla ei oikeastaan ole mitään muuta merkitystä, kun juridinen sopimus. En ole muuhun merkitykseen koskaan uskonut, enkä usko nytkään vaikka olen naimisissa. Naimisiin menin lähinnä siksi, että se aikoinaan turvasi lasten oikeudet jollakin tavalla tapahtuisi liitossa mitä tahansa. Avioliitto, lapset tai vaikka varallisuus. Eivät ole mitkään sellaisia lukkoja jotka rapautuvaa suhdetta pitäisivät loputtomasti kasassa.

Rakkaasta ihmisestä pitää pitää huolta ja suhdetta vaalia jokaisena päivänä. Ajattelen vähän niin, että jokainen päivä on uusi päivä todistaa, että suhteessa on järkeä ja molemmat osapuolet tuntevat saavansa siitä jotain. Sinä päivänä kun alkaa pitää ihmissuhdetta itsestäänselvyytenä. Menee suhde tielle, jossa vääjäämätön lopputulos on suhteen kuihtuminen ja loppuminen.

Usein vain käy niin, että jompikumpi osapuoli jatkaa suhdetta vain siksi, että pelkää olla yksin. Näin hän elää vain toiselle omien pelkojensa ja huonon itsetuntonsa vankina hiljalleen kuihtuen.

Törmäsin Filosofian puutarhassa blokiin sattumalta, kun pörräsin netissä. Jutut olivat fiksuja ja jotenkin tutun tuntuisia. Syykin tähän selvisi ;D

T:Tuomas

Saara kirjoitti...

Heipä hei!

Kiva että pidät jutuista.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments